Kehonkoostumusmittauksia

Kävin kehonkoostumusmittauksessa ikäkausiterveystarkastuksessa työterveyshoitajan (onpa paljon pitkiä yhdyssanoja) luona 22.11.2011 Diacorissa. Mittausta varten noustiin jalkapohjat kostutettuna vaa'an näköisen laitteen päälle seisomaan ja käsissä pidettiin kapulaa kohotettuna navan tai rinnan korkeudelle ja käsivarsia ojennettiin irti vartalosta. Kesti sen verran kauan näin huonokuntoiselle, että alkoi olla raskasta kannatella mokomaa keppiä. En sentään ole mikään koira!

Tässä siis mittaustuloksia vuoden takaa hoitsun Omron BF500-kehonkoostumusmittarilla:
Painoa oli 74,9 kg. Rasvaprosentti oli 39,7 ja sijoittu vertailutaulukossa suurimpaan luokkaan. Miten voi ihmisessä olla melkein 40 % rasvaa? 40! Minähän olen pahempi kuin useimmat juustot! Ai niin, olet mitä syöt... Painoindeksi oli 25,3 eli ylipainoisen puolella. Luustolihasprosentti oli 25,4 %, joka asettuu taulukossa kohtaan "normaali". Sisäelinrasvan taso oli 5, kun sen tilastojen mukaan pitääkin olla alle 10. Tästä hoitsu oli erityisen ilahtunut, koska se tarkoittaa sitä, että suurin osa rasvastani on vain ihonalaista rasvaa ja sisäelimeni voivat hyvin.

Lepoaineenvaihdunta järkytti; se oli vain 1487 kcal / vrk. Eihän sillä määrällä pysty syömään vielä mitään! Hoitsu kaivoikin vikkelästi esiin esimerkkiruokalistan yhdelle päivälle, jossa tavoitteena on syödä 1200 kcal. Kun liikunnan määrä kerran oli nolla, niin ehkäpä se todellinen kulutus ei ole paljonkaan yli lepoaineenvaihdunnan.

* * *
Ensimmäisen kerran kävin kehonkoostumusmittauksessa maaliskuussa 2010. Silloinen kuntosalifirmani antoi jäsenilleen jonkinlaisen tarjoushinnan, jonka halusin käyttää hyväkseni. Kuntosalilla käytettiin InBody720-mittaria. Kuntosalilla tulostettu raportti on lisäksi hauskempi, koska siinä on paljon enemmän erilaisia mittaustuloksia. Raportilla on esimerkiksi eritelty jokaisen raajan paino erikseen:
- oikea käsi 2,56 kg
- vasen käsi 2,50 kg
- oikea jalka 7,48 kg
- vasen jalka 7,46 kg
- keskivartalo 22,0 kg

Perustulokset 2010 kehonkoostumusmittauksesta:
Painoa oli 74,2 kg. Rasvaprosentti oli 35,0. Painoindeksi oli 25,4. Lihasmassaa oli 26,5 kg ja rasvaa 26,0 kg. Lihakset saivat luokituksen "normaali", rasvaprosentti oli "huomattavasti yli", vyötärö-lantio-suhde oli "normaali", ylä- ja alavartalon välillä vallitsi "lievä epätasapaino". Lihavuusaste (= obesity degree) oli 118 %. Perusaineenvaihdunta oli 1411 kcal / vrk.
Tässä vanhemmassa raportissa on kerrottu myös sopiva tavoitepaino = 62,9 kg. Raportissa on määritelty tarvittavan lihaskasvun määräksi 200 g ja liiat rasvat -11,5 kg pitäisi saada pois. Mistä minä muka taikoisin 200 g lihasta? Paitsi Stockmannin lihatiskiltä!

* * *
Olin vuosi sitten luvannut syödä terveellisesti ja kuntoilla kovast ja mennä puolen vuoden kuluttua uudestaan työterveyshoitajan luokse mittauttamaan kehoa seurannan nimissä. Tämä jäi tekemättä, koska liikuin aina vain vähemmän, nollasta mentiin jo negatiivisen puolelle. Reilu viikko sitten tein kuitenkin heräteostona uuden mittauksen. Olimme ystäväni kanssa käymässä kädentaitomessuilla ja olihan siellä kovasti muitakin messuja, kun huomasin erään standin tarjoavan kehonkoostumusmittausta erittäin edulliseen 10 €:n hintaan. Standin poika ei ollut oikein myyntihenkinen, mutta jostain putkahti esiin naishenkilö, joka sitten näki anovan katseeni ja tuli juttelemaan. Naisella oli myös InBodyn laite, malli 230.

Painoa oli tullut lisää vuodessa taas ainakin viisi kilogrammaa, joten se rasvaprosentin todennäköinen nousu pelotti kovasti. Painoa oli tässä tuoreimmassa mittauksessa 79,4 kg, lisäystä 4,5 kg. Rasvaprosentti sen aijaan oli kuitenkin laskenut 35,4:ään! Kummon kermajuusto vie taas voiton, vaikka moni muu juusto tietysti jää yhä hoikeammaksi kuin minä.

Lihasmassaa oli 28,4 kg eli lähes 2 kg (vs. 0,2 kg) enemmän kuin vuonna 2010. Se siitä lihatiskistä... Olin aivan äimänä. Mutta sitten takaraivossa alkoi raksuttaa ajatus, että lihasmassan kehittyminen on luultavasti ollut 2010 jäissä silloin vielä toteamattoman kilpirauhasen vajaatoiminnan takia. Ei siis mikään ihme, että treenaamisessa ei silloin tapahtunut kehitystä.

Vyötärö-lantiosuhde oli ensimmäisellä mittauskerralla vielä rimaa hipoen kunnossa (0,85) ja nyt se oli ylittynyt reippaasti. Tuorein arvo on 1,01. Mikäli Iltalehden terveysartikkeleita on uskominen (ja tokihan minä uskon), aiheutuu vyötärölihavuus stressistä ja stressin tuottamista hormoneista, jotka stressitilanteen pitkittyessä kiusaavat kehoa rajusti.

Tuoreen tilanteen mukaan lihasta ei tarvitse enää kasvattaa (ellei halua). Lihastasapainokin on aika hyvässä kuosissa. Sekä vasen käsi että jalka ovat vain 0,1 kg vähemmän lihaksikkaita kuin oikean puolen raajat. Jokainen raaja on saanut luokituksen "normaali".

Rasvaa sen sijaan pitäisi laihduttaa pois 12,7 kg. Piparkakkuhahmon muotoisesta kaaviosta käy selvästi ilmi, että eniten liiaallista rasvaa on keskivartalossa, peräti 15 kg, josta tietenkään ihan joka gramma ei ole liiaallista. Alavartalon rasvatilanne on normaali (ei kyllä, jos minulta kysytään) ja ylävartalossa rasvaa on hiukan liikaa.

Tuoreimman mittauksen mukaan perusaineenvaihdunta on 1479 kcal / vrk. Valitettavasti tämä on yhä linjassa vuodentakaisen mittaustuloksen kanssa, joten mässäilemään en pääse.

* * *
Olen aivan älyttömän iloinen, että rohkaistuin käymään uudestaan mittauksessa nyt messuilla. Olin aika lannistunut siitä hurjasta rasvaprosentista sekä lihasmassan kasvattamisen toivottomuudesta, mutta kun edes parissa asiassa on tapahtunut parannusta muutamista huonontumisista huolimatta, niin kyllä se toivoa antaa! Ystävänikin hetken mietinnän jälkeen innostui mittauttamaan itsensä. Laitetaan hyvä, eli kiinnostus omasta hyvinvoinnista, kiertämään!

Ikäkausiterveystarkastus

Työsähköpostiin putkahti kutsu ikäkausiterveystarkastukseen, kun 30 vuotta elämistä tuli täyteen. Saattoi se putkahtaa jo pari viikkoa aiemminkin, mutta ajankohta ei ole erityisen tärkeä. Tämähän tapahtui siis noin vuosi sitten, ja tarkoituksenani oli kirjoittaa ihan heti parin viikon sisään aiheesta, mutta se sitten jäi. Tuli muuta. Täti, joskin etääntynyt, kuoli ja selvittämistä ja ihmettelyä riitti moneksi kuukaudeksi. Piti kirjoittaa hiukan myös tädistä. Sekin jäi. Omat voimavarat olivat puntarissa ihan toisella tavalla kuin ikäkausiterveystarkastuksessa.

Terveystarkastukseen kuului etukäteen netissä täytettävä kyselylomake ja verikokeessa piipahtaminen. Tulokset ja jatkosuunnitelmat ihmeteltiin sitten työterveyshoitajan vastaanotolla. Kyselylomakkeen perusteella minulle tulostettiin hieno pylväskaavio, jossa näkyi mittaustuloksia seuraavista teemoista: niska/selkä, kipu, vireys, mieliala, liikunta ja paino. Tiesin toki, ettei tilanne ole optimaalinen eikä edes välttämättä välttävä, mutta en arvannut sen olevan ihan niin huono.

Tässä tuloksia:
- Erinomaiselle tasolle ylsi vain vireys, näyttäisi olevan noin 95 / 100.
- Hyvä tilanne vallitsi painon ja niska/selkä-palkin osalta. Paino hipoi erinomaisen rajaa, joka oli 80/100 eli samaa luokkaa kuin painokin 80-100...
- Niska/selkä-palkki on kai vähemmän hyvä, kun se oli jo väriltään keltainen eikä vihreä, kuten vireys ja paino. Arvo kipuaa juuri karvan yli 70 / 100. Niska/selkähän on se alue, mitä olen eniten juossut hierotuttamassa, ja mikä jumittaa koko yläkropan ja särkee pään aina viikonloppuisin. Särkisi mieluummin sietämättömästi työpäivänä, niin ei menisi vapaapäivät aina hukkaan ja parhaimmillaan voisin jopa hakea sairaslomaa totaalisen lamaantuneeseen tilaani.
- Punaiset palkit (= heikentynyt tilanne) löytyivät lopuista osa-alueista: kipu, mieliala ja liikunta. Punaiselle palkki menee, kun pistemäärä on ≤50 /100. Liikunta oli palkeista pienin, suorastaa kääpiö. Vai pitääkö sanoa lyhytkasvuinen?

Verenpainetta yritettiin siinä kovasti myös mitata, mutta hoitsun omasta mittarista oli paristot loppu. Hoitsu haki toisen mittarin, mutta ei osannut käyttää sitä. Tokihan siinä piti sitten meikäläisenkin jo ammatinkin puolesta sekaantua asiaan, ja ehdottaa paristojen lainaamista hoitsun omaan laitteeseen. Saatiin kyllä mittari toimimaan, mutta potilasta ei saatu rauhoittumaan millään. Syke ja verenpainearvot huitelivat sellaisissa lukemissa, ettei mittari ollut pysyä nahoissaan. Lupasin mitata itse kotona verenpainetta ja ilmoitella parin kuukauden kuluttua muutamat arvot hoitsulle sähköpostitse. Jäi tekemättä. Hups.

Muista jatkotoimenpiteistä hoitsu oli sitä mieltä, että liikunnasta on lähdettävä liikkeelle ja muut palkit seuraisivat sitten perässä rauhoittavampiin värisävyihin. Motivaation lisäämiseksi hoitsu kipaisi hakemaan naapurihuoneesta kehonkoostumusmittarin. Kehoni koostumusta oli mitattu kertaalleen aiemminkin, joskin paljon monipuolisempia tuloksia antavalla laitteella, mutta "mukava" oli saada tuoreita arvoja vertailua varten. Säännöllinen järkyttyminen tekee hyvää motivaatiolle.

Kehonkoostumusmittausten tulokset seuraavassa jaksossa, muista katsoa! Nyt: kiitos seurasta ja heihei!

Fifty Shades of Grey

Now, why would anyone ever write a book about the Finnish weather?!?

Beat's me. I can't think of anything as boring!

Well, we'll see, maybe there's a new angle to it..

 

 

Puutarhanhoitoa

Kävin tänään ostamassa mummon toiveesta orkidean kukkakaupasta. Tarkoitus on antaa se isukille tupaantuliaislahjaksi sunnuntaina. Mummo olisi halunnut orkidean, joka on valmiiksi istutettu ruukkuun, mutta kukkakauppias oli sitä mieltä, että ei pidä koskaan istuttaa muuhun kuin alkuperäiseen muoviruukkuun vaikka vaihtaisi siihen karikkeetkin. Olihan se meikäläiselle yllätys, kun olen parikin orkideaa istuttanut suoraan ruukkuun ja kumpikin on täynnä elinvoimaa. Ne tietysti ovat helppohoitoista lajia, koska olen onnistunut ne pitämään hengissä ja jopa kukkimaan uudelleen, vaikka hoito on aika säännötöntä ellei peräti suorastaan holtitonta. Onneksi sentään vanhin orkidea osaa jo ihan itse pyytää vettä, kun on sen tarpeessa. Lehdet nimittäin painavat sen verran paljon, että kasvi kippaa niiden varaan vinoon, mikäli kastelusta on kulunut reilummin aikaa.



"Äiti, anna vettä!"

En taida olla muutenkaan ihan niin hyvä puutarhuri kuin olen halunnut kuvitella. Melkein tapoin viirivehkani parissa kuukaudessa liian innokkaalla kastelulla. Onneksi alkuinnostus laantui ja aloin unohtaa kastella mokomaa kippoa jatkuvasti. Vielä jäi pari lehteä henkiin ja nyt kasvi on hyvää vauhtia toipumassa. Aion jatkaa sen unohtamista.



Kauankohan kestää, että koko purkki on taas täynnä vehkaa?

Hoidossani on myös Otuksen chili, ollut taimen ostohetkestä saakka, koska Otus uskoo myös vakaasti kasvinhoitotaitooni. Kyllähän se kuin ihmeen kaupalla pysyi hengissä talven ja teki ihan mukavan hedelmäsadon, mutta kun on niin pöljä, ettei tajua poimia kypsiä kavereita käyttöön vaan unohtaa ne nahistumaan kasviin...



Kaipa nämäkin ilman välitöntä kuolemanvaaraa voisi syödä, mutta eivät ne nyt enää niin nättejä ole.

Toivottavasti selvitään taas kaikki, kasvit ja minä myös, hengissä piiitkästä synkästä talvesta!

Tapas-dieetti, päivä 3

Tapas-dieetti osoittautui erittäin käteväksi tavaksi syödä kiireessä. En tarkoita sitä, että tapakset pitäsi ahmia, mutta monet niistä ovat nopeita valmistaa, jolloin aikaa säästyy syömiselle. Töiden jälkeen oli siis kiire ehtiä kotiin syömään ja sitten ajoissa Puistolan juna-asemalle hakemaan Otusta mukaan keilakurssille Tapanilan urheilukeskukseen. Urheilemaan ei ole hyvä mennä vatsa tyhjänä eikä myöskään vatsa täynnä. Tapas-ateria osoittautui sopivan kevyeksi ainakin keilailua ajatellen.

Ateriaan kuului kipollinen edellispäivän pinaattikeittoa, raejuustoa, ananaspaloja pienellä kermavaahtotöräyksellä, minijuusto (vihdoinkin viimeinen) karpalohyytelöllä ja paistettuja perunoita (keitetty kypsiksi pari päivää sitten, joten paistaminen kävi vikkelästi). Söin myös pienen sämpylän, koska laivallakin sai välillä sellaisen lisukkeeksi yllättäen ja pyytämättä.

Vuorossa oli keilakurssin viimeinen kerta, jolloin oli tarkoitus ottaa hieman leikkimielistä kisaa eli heittelytunti oli pistelaskun kanssa eikä ilman, kuten aiemmilla kerroilla. Homma sujui kohtuullisen hyvin, joskin mukana piristämässä oli myös pullollinen jääteetä eli paljon herkullista sokeria. Nälkä ei päässyt yllättämään eikä haitannut vaikka lievät flunssan oireetkin yrittivät puskea läpi.

Masentuneena siitä, ettei voittajaa tai paremmuusjärjestystä julistettu, ja tietenkin flunssaa nujertamaan, piti ostaa valkosipulisipsejä kotimatkalla. Kurssin parhaimmasta päästä olevat mieskeilaajat olivat tarkkailleet tilannetta ja kuittasivat Otuksen kuitenkin voittajaksi, joten hänelle piti tietenkin ostaa voittosipsit. Itsekin yritin parastani ja olinkin ainakin muita naisheittäjiä parempi, mutta olisi silti ollut kiva saada varmistus asiasta. Tehtiin pistelaskentaa automaatin ohella paperille ja oli kiva kotona laskea sitten montako kaatoa tai paikkoa tai missiä tuli tehtyä. Täytyy napata jatkossakin lomake mukaan peliin tai tulostella niitä mukaan, jos menee sellaiselle hallille missä niitä ei ole.

Ehkä se oli enemmän tekosyy tällä kertaa, kun ei olo ollut yhtään masentunut ainakaan keilailusta. Ranteeseenkaan ei sattunut tällä kertaa yhtään. Edellisviikolla sitä vihloi niin vietävästi, joka heitolla. Flunssan oireista olin ehkä hiukan allapäin. En silti taaskaan sortunut ahmaisemaan koko pussillista sipsejä, kuten yleensä, ja iltapalaksi riitti kupillinen kaakaota. Kaakaohan on sitten sitä tavaraa mitä keitetään kattilassa rasvaa sisältävästä maidosta ja tummasta kunnollisesta kaakaojauheesta eikä mistään ohoo-maitojauheseoksista! Mausteeksi tuli kanelia ja kaakaoni olen juonut jo vuosia ilman sokeria. Harmi, että niitä sipsejä jäi vieläkin hiukan. Menee vielä seuraavakin päivä sipsivirhemerkinnällä, mutta sen jälkeen täytyy ihan oikeasti kiristää tahtia kohti puhdasoppista tapas-dieettiä.

Tapas-dieetti, päivä 2

Tänään pääsin maistelemaan eilen marinoitumaan lähteneitä mozzarellapalloja. Oikein erityisen hyvää mozzarellaa ei ole normaaleista ruokakaupoistani löytynyt palleroina. Hyväksi osoittautuneet mozzarellat ovat olleet aina isoja kimpaleita. Eivät nämä aivan minitkään parasta mahdollista ole, mutta eivät yhtään hassumpia. Purkkiin lähti siis pussillinen juustoa, yksi kynsi valkosipulia murskattuna ja öljyä sen verran, että pallot suunnilleen peittyivät siihen. Kun olen syönyt pallot, voin käyttää maustuneen öljyn vaikkapa salaatinkastikkeeksi tai paistaa valkosipulileipiä. Nam!

Muita päivän makuja olivat sitten pinaattikeitto, raejuusto ja kana, ananaspalat ja turkkilainen jugurtti ripauksella sahramia ja reilulla annoksella kreikkalaista hunajaa. Miten ihmeessä näitä voi kutsua tapaksiksi, kun mikään ei ole erityisen espanjalaista? Tai yhtään espanjalaista..

Ananakset ostin hädissäni lähikaupasta. Olivat Euroshopper-merkkisiä Thaimaasta. Yleensä olen ollut hyvin tyytyväinen myös halpismerkkien tuotteisiin, mutta tämä ananas oli lähes mautonta eikä edes makeaa. Ei tarvitse ostaa toista kertaa. Mikäli tästä nyt kovasti innostun, niin ostaisin mieluiten ananaksen ihan hedelmänä enkä peltipurkkina. Olisi varmasti maukkaampaa eikä tarvitsisi miettiä sitä myrkkyä mikä noissa peltisissä säilyketölkeissä olikaan.

Pinaattikeitto sen sijaan ei tullut purkista, vaan sen pyöräytin ihan itse. Mikään ei ole helpompaa. Suurena pinaattikeiton ystävänä olin suunniltani järkytyksestä, kun kerran yritin päästä helpolla ja ostin valmiin pinaattikeiton. Se ei ollut ihmisen ruokaa! Sittemmin totesin, että hankkimani teflon-kattila ja muovivispilä helpottivat tiskaamista niin paljon, että pinaattikeiton tekeminen itse on ihan iloista hommaa. Lääkärikin on käskenyt syömään pinaattia, joten tässä sitä nyt meni systeemiin.

Tapas-dieetti, päivä 1

Ryhdyin jo töissä (tauolla tietenkin...) listaamaan erilaisia tapas-annoksia, joita olisi helppo väkerrellä kotona. Niistä on sitten helppo hiljaisen aivotoiminnan päivänä luntata vaihtoehtoja, jos en keksi mitään uutta ja jännittävää kokeiltavaa. Listalle pääsi seuraavanlaisia ruokalajeja:
- marinoidut mozzarellapallot
- raejuusto
- siskonmakkarat
- ananaspalat
- paistetut perunat
- kuutamokiisseli
- minijuusto ja hillo/ke
- maissi
- oliivit
- fetakuutiot
- paprika
- minitomaatit
- kurpitsapikkelssi
- turkkilainen jugurtti ja hunaja
- kana
- appelsiinimehussa marinoidut banaaniviipaleet
- leikkelelautanen ja parmesaanilastut
- tzatsiki
- pinaattikeitto
- pikkulettu ja hillo
- Madrigal-juusto ja viinirypäleet

Kirjahyllystä löytyy jo valmiiksi pieni tapas-kirja, josta täytyy luntata listalle jatkoa, kunhan saan homman kunnolla käyntiin.



Ensimmäisen tapas-päivän kippoihin valikoitui kanaa provencen mausteseoksella, paistetut perunat, luomuraejuustoa tillillä, vihreää paprikaa (punaista paprikaa inhoan ja vihreä on lemppari) ja minibrie tyrnihillolla.

Kaikki muu oli todella herkullista, mutta minibrietä en voi suositella kenellekään. Voimakkaan makuinen tyrni kuitenkin peitti mukavasti alleen juuston äitelän maun. Söin yhden minijuustoista aiemmin sellaisenaan, eikä se ollut syömäkelpoista, vaikka isommat pakkaukset saman firman brietä ovat olleet erinomaisia. Jatkossa täytyy ostaa isompi brie ja lohkoa siitä sopivan pieni kimpale annokseen. Laitoin tänään minimozzarellapalleroiset purkkiin marinoitumaan öljyn ja valkosipulin kanssa. Huomenna pääsee herkuttelemaan niillä, ihanaa!

Lipsuin hiukan syömään alkuruuaksi sipsejä, kun niitä Tukholman tuliaisia oli vielä jäljellä. Mutta ei niitä sentään paljon mennyt verrattuna siihen edellisviikkoon, jolloin vetelin pienen pussillisen sipsejä kerralla. Kaiken kaikkiaan alku oli erittäin hyvä. Olin heti energisempi, kun olin saanut edes jotain oikeaa ruokaa koneistoon. Pelkät sipsit eivät paranna töissä syntynyttä uuvahtanutta oloa yhtään. Niistä on sitkeästi pyristeltävä irti!

Tapas-dieetti

Edellisviikko meni sipsejä ja juustoleipiä syödessä, mutta enimmäkseen kyllä sipsejä ja dippejä tai brie-juustoa. Mikäänhän ei ole parempaa, kuin pehmoinen valuva brie-juusto sipsin päällä! Unohtakaa tylsät voileipäkeksit, niistä ei ole mihinkään.

Viikko oli todella raskas, kun työpari vietti sairaslomalla 4 päivää. Taukoja en ehtinyt pitää, nälkä oli päivien päätteeksi todella kova, energiataso sellainen, että juuri ja juuri jaksoin raahautua sipsihyllylle asti kaupassa. Ei ollut toivoakaan siitä, että olisin jaksanut käsitellä kunnollisia raaka-aineita ja odotella niiden kypsymistä tai seisoskella leikkuulaudan tai hellan äärellä kahta kokonaista minuuttia. Oli pakko hakea päivittäin sipsiä tasaamaan ahdistusta ja nopeaksi helpotukseksi nälkään. Hengitysharjoituksista tai liikunnasta ei ole mihinkään, kun oikein kova ahdistus pitäisi nujertaa tai saada ajatukset irrotettua työasioista.

Viime viikonloppuna laivalla sipsipainotteiseen ruokavaliooni tunkeutui ihania tapaksia! Toki reissusta tuli ostettua tuliaisiksi (itselleen) myös sipsejä, mutta siitä se ajatus silti lähti: 5 tapaksen annos (+ lasillinen viiniä) vie nälän mennessään todella tehokkaasti. Vaikka olimme kävelleet koko päivän Tukholmassa, riitti sama määrä tapaksia nälän karkottamiseen. Laivalla tulee tietysti usein valittua vähän tuhdimpia lajeja, joissa on reilusti rasvaa ja ehkä hiukan proteiineja, mutta aina joukkoon mahtuu myös jotain kasvista tai hedelmää.

Menomatkan tapaksissa oli kananpaloja, paprikasuikaleita (puoliksi kaverin kanssa), fetakuutioita (puoliksi kaverin kanssa), leikkelelautanen parmesaanilastuilla, fetamousse sipulihillokkeella ja juustolautanen. Lisukkeiksi firma tarjosi pienen valkosipulisämpylän. Juustolautasen lisukkeena oli 3 keksiä, joista yhden tiputin lattialle ja kahdessa muussa oli kananmunaa, joten en allergiani vuoksi voinut niitä syödä. Niistä ei siis kertynyt lisäkaloreita. Ruokajuomana oli lasillinen valkoviiniä, taisi olla 16 cl chileläistä chardonnayta.

Paluumatkan tapaksissa oli kananpaloja, paprikasuikaleet (kaikki itselle), leikkelelautanen, fetamousse ja lohkoperunoita. Lohkoperunoiden kanssa olisi tarjoiltu majoneesia, mutta koska sekään ei minulle sovi, sain tilalle balsamicoa pieneen dippikuppiin. Juomaksi otin minipullon kuohuviiniä. Tänään annokseen ei kuulunut sämpylää eikä keksejä.

Olen täysin kyllästynyt laskemaan kaiken syömäni ruuan kaloreita, vaikka se vuonna 2007 olikin minulle toimiva tapa laihtua. Silloin söin noin 1200 kcal päivässä, jumppasin kolme kertaa viikossa ja lenkkeilin sen verran kuin jaksoin jalkaisin sekä pyörällä. Laihduin noin seitsemän kiloa, joka silloin oli jo hyvin lähellä lopullista tavoitetta eli kymmenen kilon laihtumista. Sittemmin mussutin ne 2007 jouluna ja 2008 alkukuukausina suklaakonvehtien muodossa takaisin, kun suklaa tuntui parhaalta tavalta toipua erosta silloisen poikaystävän kanssa. Nyt laihdutettavaa on ehtinyt kertyä jo toiset kymmenen kiloa.

Mainittakoon, että olin jatkuvasti nälkäinen, kun söin niin vähän, mutta yritettyäni 1500 kcal / päivä ei vain syntynyt tulosta, joten niukaksi oli pakko vetää. Nyt en siis enää jaksaisi laskea kaloreita enkä mielellään olisi kovinkaan nälkäinen. Tapas-dieetissä en välitä kertyneistä kaloreista enkä muista ravintoarvoista. Riittää, että syön oikeilla aterioilla 5 tapasta, joista 2 sisältää kasviksia tai hedelmiä. Ja peruna on kasvis! Meillä ei karpata ja hyljeksitä maukkaita hiilihydraatinlähteitä. Välipalaksi voi syödä 2 tapasta millä tahansa sisällöllä. Aamupalaksi aion kuitenkin ainakin aluksi syödä perinteiset juustoleipäni, koska ilman niitä päivä ei vain lähde käyntiin hyvin. Välipaloja voi päivään mahduttaa 2-3 ja aterioita 2. Voi olla, että paino nousee, kolesteroli nousee ja mieliala laskee, mutta mistä sitä tietää vaikka tapas-dieetti olisi tie hoikempaan ja autuaampaan elämään. Tästä alkaa testaaminen!

Lähtötilanne asioissa, joihin kaipaan muutosta, on seuraavanlainen:
- Suolaa on sipsiviikon jälkeen kropassa aika kauheasti, joten varmaan ensimmäisinä päivinä huuhdellaan kropasta pois vain suoloja ja nesteitä ja kuonaa, eikä rasva vielä hievahdakaan. Jalat ja ranteet ovat niin turvoksissa, että tuntuu pahalta pitää kelloa kädessä ja kiskoa kenkiä jalkaan.
- Kokonaiskolesteroli viimeksi vuosi sitten mitattuna yli 6, muistaakseni 6,1. Se tuskin on siitä sipseillä ja juustoilla kohentunut vaan korkeintaan mennyt huonommaksi.
- Painoa oli eilen aamulla punnituksessa 79,9 kg. T-paidan riisuminen ei auttanut. Vielä pysytään alle 80 kilon, mutta ei enää kauan, jos tällainen mässäilyelämä jatkuu.
- Liikunnan määrä on kipeän ranteen takia ollut lähes nollassa, vaikka voisin hyvin käydä ainakin kävelemässä ja tehdä kuntosalillakin sellaisia harjoituksia, jotka eivät kohdistu oikeaan käteen. Liikunnan määrää on tarkoitus lisätä ainakin hiukan, joten jos laihtumista tapahtuu, ei sitä voi pelkkien tapasten syömisen ansioksi laskea.
- Vettä on juotava enemmän sekä töissä että ruokajuomana. Liian monta litraa on tullut kumottua Novellen sinkkivettä, koska se on niin herkullista. Eihän siinäkään paljon sokeria ole, mutta jos sitä juo 1,5 litraa päivässä, niin kertyy siitäkin "turhia" kaloreita. Mökin läheltä lähteestä kotiin raahaamani vesi oli erinomaista, mutta talvella joudun tyytymään hanaveteen.

Sortumisia tulee varmasti tapahtumaan, mutta aion ponnistaa takaisin jaloilleni viimeistään seuraavana päivänä. ¡Buen provecho!

X-Balance -hologrammiranneke

Osallistuin ystäväni kanssa syyskuun alussa Kuntostartti-tapahtumaan, jonka järjestivät Urheiluhallit (UH) ja Fix Liikuntakeskukset Mäkelänrinteen Uintikeskuksessa. Osallistujat saivat pois lähtiessään lahjakassit, josta löytyi muiden tuotteiden joukosta X-balance -hologrammiranneke. Ranneke sai Skepsis ry:n Huuhaa-palkinnon vuonna 2010, joten herätti hiukan hämmästystä, että tuotetta markkinoidaan kuntoilutapahtumassa.

Ymmärrän, että kauppaketjut saattavat haluta ranneketta myydä, mutta kuntoilun ammattilaisten ei uskoisi voivan tarjota asiakkailleen tällaista kapinetta. Rannekkeeseen on suorastaan kohokuvioitu (onko kohokuvioitu sana?) UH- ja Fix-logot, joten ihan omissa nimissään sporttiketjut tätä tavaraa rohkeasti tarjoavat. Raha pois kuntoilijalta keinolla millä hyvänsä. Harmi, etten ole ryhmäliikuntaintoilija, sillä olisi mukava käydä seuraamassa kuinka moni kyseisten ketjujen jumppaohjaajista käyttää ranneketta tunteja vetäessään...

Mainittakoon kuitenkin vielä, että itse tapahtuma oli kyllä hienosti järjestetty ja vedetty. Henkilökunta oli tilanteen tasalla ja jokainen tiesi missä tapahtuu mitäkin. Mikäli vastaava tapahtuma vielä joskus järjestetään uudestaan, saatan hyvinkin mielelläni osallistua jälleen.

Takaisin asiaan:
Ranneke oli hyvin simppelisti pakattuna eikä siitä olisi ilman ennakkotietoja välttämättä ymmärtänyt mistä on kyse. X-balancen kotisivut kertovat tuotteesta seuraavaa: "X-Balance hologrammit ovat tallennusaine, johon on tallennettu äänitaajuuksia ja algoritmejä, jotka tasapainottavat kehon energiakentän toimintaa ja parantavat ihmisen suorituskykyä. Koska energiakenttä on jokaisella erilainen, X-Balance -rannekkeen vaikutukset ovat yksilöllisiä." (http://www.x-balance.fi/index/toimintaperiaate)

Rannekkeen mukana ei tullut lainkaan käyttöohjetta. Pakkauksen taustapuolella oli ainoastaan ohje rannekkeen testaamiseksi yhdellä tavalla. X-balancen kotisivuiltakaan ei löytynyt käyttöohjetta eikä varoitustekstejä, mutta kysymyksiä herää hetkessä läjäpäin. Mikäli nämä eivät tuotteen valmistajan tai markkinoijan mielestä vastausta, ei tuote luultavasti tee yhdellekään käyttäjälle yhtään mitään.

Normaalisti ihmiset eivät kai lue käyttöohjeita kovin huolella ennen kuin ongelmia ilmenee, mutta näihin asioihin olisin silti kaivannut vastauksia ennen tuotteen käyttöönottoa:

- Kummassa kädessä ranneketta kuuluu pitää?
- Onko käyttäjän kätisyydellä merkitystä? Oikeakätinen pitää oikeassa kädessä ranneketta ja vasenkätinen vasemmassa, vai juuri toisinpäin?
- Paraneeko tulos entisestään, jos laittaa kumpaankin käteen yhden rannekkeen?
- Voisiko yhtä hyvin valmistaa rannekkeita pidettäväksi nilkassa tai kaulassa?
- Kuuluuko ranneketta käyttää vain harjoituksen aikana vai ympäri vuorokauden?
- Toimiiko ranneke myös taskusta käsin, jossa se on kehon lähellä vai onko oleellista, että kumi kiertää jonkin ruumiinosan tai että hologrammin ja ihon välissä ei ole kangasta tai muita esteitä?
- Voiko rannekkeen viedä veteen, esim. uimaan tai suihkuun?
- Heikkeneekö teho vedessä, kun vesi luo erilaisen vastuksen kehon ympärille?
- Onko rannekkeen käytössä ikärajoja? Sopiiko ranneke myös lapsille?
- Onko mitään riskiryhmiä, joille ranneke ei sovi, esim. sydänsairaat, syöpäpotilaat, diabeetikot, verenpainetautipotilaat?
- Tarvitaanko jonkinlaista karenssiaikaa, jos on käynyt lääketieteellisissä kokeissa, esim. varjoainekuvauksessa?
- Voiko raskaana oleva nainen käyttää ranneketta? Vaikuttaako se vain käyttäjään vai myös sikiöön? Syntyykö ranneketta käyttävälle naiselle tavallista tarmokkaampi ja ketterämpi lapsi, mikäli raskausaikana on käytetty hologrammiranneketta?
- Voisiko rannekkeen avulla vähentää vanhainkodissa tapahtuvia kaatumisia laittamalla jokaiselle vanhukselle rannekkeen käteen?
- Pitääkö ranneke humalaisen käyttäjän paremmin tolpillaan?
- Hologrammihan on kuva, joten miten siihen on ohjelmoitu mitään? Uskottavampaa olisi, jos hologrammin sijaan rannekkeessa olisi edes vain mainittua ainetta, johon äänitaajuudet ja alogirmit on tallennettu. Mikä ihmeen aine se sellainen edes on? Uskoisin helpommin, jos aine olisi magneettinen, säteilisi tai värähtelisi tms.
- Laitteessa ei ole paristoja, joten millä energialla alogoritmeja suoritetaan? Millä voimalla ranneke mittaa kehon energiakentän ja valitsee oikean sille sopivan suoritusta parantavan algoritmin? Eikä äniaaltojakaan ei saa mistään normaalista soittimesta ulos ilman sähkövirtaa... Vai riittäisikö, että sidon minicd-levyn ranteeseeni? Ai niin, mutta ne algoritmit jäävät silloin puuttumaan..
- Mitä tapahtuu, jos algoritmissa onkin virhe? Tai bugi ja ranneke menee jumiin? Voiko ranneke aiheuttaa vaaratilanteen muuttamalla käyttäjän tasapainon ja liikehdinnän täysin holtittomaksi?
- Voiko rannekkeen buutata, alustaa tai kalibroida uudelleen?
- Mikä on rannekkeen käyttöikä? Toimiiko se ikuisesti vai heikkeneekö teho runsaassa käytössä tai muutamassa vuodessa vaikka ranneketta ei käyttäisi lainkaan?

X-balancen kotisivuilta löytyy peräti kaksi tapaa testata ranneketta (http://www.x-balance.fi/index/testit):
Testattava tasapainotesti:
- käden painaminen alas, kun henkilöllä on molemmat jalat maassa
- käden painaminen alas, kun henkilö seisoo yhdellä jalalla
- käden painaminen alas, kun henkilö seisoo yhdellä jalalla ja käyttää ranneketta ilmassa olevan jalan puolella (rannekkeen mukana tulevassa ohjeessa ei näy kummassa kädessä testihenkilö pitää ranneketta)
Tulos: toimii. Testasin kuitenkin samaa juttua vielä kerran ilman ranneketta ja pystyssä pysyy ihan yhtä hyvin. Luulen, että harjoitus tekee mestarin. Kun on kerran horjutettu, osaa seuraavalla kerralla nojata ruumiinpainollaan oikealla tavalla vastakkaiseen suuntaan, vaikka ranneketta ei olisikaan kädessä tai edes lähistöllä.

Testattava liikeratatesti:
- käden vieminen vaakasuorassa olkapään tasossa mahdollisimman taakse
- käden vieminen vaakasuorassa olkapään tasossa mahdollisimman taakse ranneke venytettävässä kädessä
Tulos: toimii. Testasin sitten tässäkin viedä kättä pari kertaa taakse vielä ilman ranneketta ja joka kerta sain käden vietyä kauemmas taakse. Liekö tässäkin kyse harjoittelusta ja kehon lämpenemisestä, jotka edesauttavat parempaa venymistä?

Rannekkeiden esittelytekstissä (http://www.x-balance.fi/products) kerrotaan, että "X-Balance –rannekkeen muotoilu sopii asusteeksi niin vapaa-aikaan kuin urheiluun. Rannekkeen väriä vaihtamalla luot eri ilmeen asukokonaisuuteen." Luultavasti ranneke toimii parhaiten juuri tässä roolissa eli pelkkänä sporttisen näköisenä asusteena! Onhan se aika söpö...

Teemablogi

Bloggers block on vaivannut jo pitkään. Vaikka suunniteltuja ja käsittelemättömiä aiheita on valmiina jonossa, en vaan pysty tarttumaan toimeen. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Ehkä yksi vaikeuksista on valita mihin niistä kulloinkin tarttuisin. Ehkä johonkin tiettyyn teemaan keskittyvät bloggaajat pääsevät helpommalla? Vaikka en erityisesti harrastakaan mitään, on kuitenkin useampia teemoja, jotka vetäisivät minua puoleensa. Pahoin pelkään, että niistä tulisi vielä typerämpiä kuin nykyisestä blogista. Alla hieman pohdintoja mieleen tulleista blogityypeistä.

Laihdutusblogi: Olen liian kevyt kirjoittamaan laihdutusblogia. Kokemani tuskat eivät ole tarpeeksi dramaattisia yleisessä mittakaavassa, että ne voisivat ketään kiinnostaa. Tavoitteeni ei ole riittävän mahtipontinen, en tavoittele palkintopallia Ms. Olympia-kisassa, en aio juosta maratonia enkä edes osallistua naisten kymppiin kävellen. Ja jos ihan tosissani keskittäisin jokaisen valveilla vietetyn minuutin laihduttamiseen, niin ei aiheesta riittäisi ihan kauhean pitkäksi aikaa kirjoitettavaa.

Muotiblogi: En taaskaan raskinut kaivaa kaapista niitä kivoimpia vaatteita esiin, kun kerran olen menossa vain töihin. Perinteinen asu, farkut ja huppari, sai taas kelvata. Eikä tarvitse kenenkään töissä kysellä "Mihinkäs juhliin sitä ollaan menossa, kun ollaan noin hienona?". Uusimmat, parhaimmat ja kivoimmat vaatteet jäävät aina käyttämättä, koska olis niin ikävää, jos ne olisivat likaisena juuri silloin, kun niitä oikeasti tarvittaisiin johonkin. Vastaavasti monet kivoimmista vaatteista vaatisivat silittämistä pesun jälkeen, ja kun se ei ole erityisen hauskaa hommaa, niin vähintäänkin ne kivat vaatteet ovat silittämättä, kun niitä tarvitsisi. Onneksi mökillä saa sentään pukeutua kuten haluaa ilman, että kukaan kyseenalaistaa turhan hienouden. Tänäkin kesänä mökkitrendi pitää sisällään rumasti nilkkaa kohti kapenevat työmieshousut, harmaameleerattuja t-paitoja, kulahtaneita huppareita ja kumisaappaat - ei välttämättä edes Nokialaiset vaan jotkut ihan merkittömät. Eikä muuten tällaisen taikinapallovatsan kanssa oteta mitään asukokonaisuuskuviakaan! Ainakaan sellaisia, joita voisi julkaista.

Puutarhablogi: Parvekehan se vain meikäläisen asuntoon kuuluu. Puutarha lienee turhan komea nimitys sille. Vaikka onhan se aika sievä. Nypin tänään kuihtuneet kukat pois parvekelaatikoiden kesäleimuista. Aika paljon niitä oli kertynytkin, kun en ole jaksanut tilannetta päivittäin tarkistaa. Aika kaljun näköiset ovat leimut, mutta onneksi oli paljon nuppujakin kehittymässä. Myös näivettyneet orvokit nipsauttelin pois. Yrttilaatikon käänsin ympäri, koska vasen laita, joka saa auringonvaloa aiemmin kuin oikea laita, on paljon tuuheampi kuin se oikea laita. Jospa persilja ja basilika siitä piristyisivät vuorollaan. Chili-alkioita on kehittymässä ainakin kahdeksan, ja ennen niin hentoisen taimen varsi on muuttumassa nopeasti puumaisemmaksi. Ulkoilma on tehnyt sille hyvää, lehdistä on tullut paljon syvemmän vihreät. Laventeli on vihdoin työntänyt kukkavarsia, mutta sinisen värin esiinpuhkeamista odotellaan vielä. Kaikki eri purkit ja rehut vaativat myös kastelun eilen. Ensinkin olivat päässeet aika kuivaksi ja toiseksi on aina hyvä vähän kastaa multaa ennen kuin katoaa koko viikonlopuksi mökille.

Päiväkirjablogi: Kävin tänään töissä. Työaika oli sama kuin aina, 8-16. Taisi venyä kolme minuuttia ylitöiksi. Unohdin käydä ruokakaupassa matkalla kotiin. Söin jääkaapista kaura-omenapaistoksen jämät. [Sijoita tähän kohtaan puutarhablogin teksti.] Katselin televisiosta Suurimman pudottajan. Yritin hillitä itseäni lisäämästä koko ajan jotain Facebookiin, mutta onnistuin huonosti. Suurimman pudottajan aikana alkoi sataa vettä, joten en käynyt pyöräilemässä. Tiskasin kertyneet astiat iloiten samalla uudesta vesihanastani. Kaura-omenapaistosta taisi olla hieman liikaa, kun siitä tuli niin huono olo, että oli pakko väkertää kasaan salaatti jääkaapin kasvis-sisällöstä. Laitoin salaattiin myös vähän juustoa. Käärin keittiön maton rullalle ja kannoin sen eteiseen. Otan sen mukaan mökille, jotta voisin sen siellä pestä. Pakkasin myös muut mökkikamat kassiin. Nukkumaan mennessäni yritin hieman lukea kirjaa, mutta minua väsytti liikaa, joten kävin pian nukkumaan. Olipa jännittävä päivä, kun sain uuden hanan monen kuukauden odottelun jälkeen!

Leivontablogi: Olisi ehkä yleishyödyllistä pitää leivontablogia, kun voisin, ja olisi allergian takia pakkokin, erikoistua munattomiin leipomuksiin. Vaikka olenkin koko elämäni aikana ehtinyt leivoskella yhtä ja toista munatonta, palaan tositilanteen tullen aina muutamaan suosikkiini. Ei niistä uusista kokeiluista ole koskaan ollut pitkässä juoksussa mihinkään. Kyllä kerran on kiva kokeilla, mutta kun ei toista kertaa tee mieli, niin miksi sitten edes suositella blogissa? Leipomukset joutuisi kaiken lisäksi syömään suurimmaksi osaksi yksin. Toisaalta, jos tarpeeksi kauan pitäisin leivontablogia, niin voisin sen jälkeen olla sopivassa kunnossa pitämään kunnollista laihdutusblogia... Olisi siinä metamorfoosia kerrakseen.

Matkablogi: Kreetan reissusta kirjoittaminen oli harvinaisen mukavaa puuhaa verrattuna moneen muuhun asiaan. En ole varma olisiko siitäkään mitään tullut, jos olisin kirjoitellut tekstit heti ensimmäisen kerran jälkeen. Kun toista kertaa pyörittiin Kreetalla, niin tietyt perusasiat olivat jo tiedossa ja pystyi paljon rohkeammin tutkimusmatkailemaan ja ihmettelemään paikallisia erikoisuuksia ja yksityiskohtia, kun ei tarvinnut niin tarkkaan miettiä ja panikoida elämän peruskysymyksiä, kuten miten selvitä hengissä viikko käyttäen vessoja, joissa paperia ei saa heittää pönttöön. Sattumoisin, kun olen autovelkainen, niin huolellisesti säästämällä pystyn tekemään yhden ulkomaanmatkan vuodessa. Risteilyjä Tukholmaan ei lasketa. En ikipäivänä voisi kuvitella olevani autoton, joten en voi valittaa matkojen puutteesta, mutta materiaalia kertyy liian harvoin kunnon matkablogin ylläpitoon. Aion silti joitakin sanoja saada kasaan lokakuussa, kun pääsen ensimmäistä kertaa käymään Madeiralla.

Suunnitelmaa

Onnistunut laihduttaminen vaatii jonkinlaisen suunnitelman. Kun kiusaus yllättää, pitää päätös olla tehtynä valmiiksi jo aikaa sitten. Jos asioita alkaa pähkäilemään ensimmäistä kertaa vasta, kiusauksen iskiessä, on liian helppo päättää väärin. Väkersin siis kasaan pientä suunnitelmaa omaa projektiani varten.

Pyrin tekemään paljon pieniä muutoksia, koska radikaalien muutosten tekeminen suoraan, ei ole toiminut ennekään kovin pitkäaikaisesti. Lysyssä istumisen sijaan pyrin jännittämään vatsalihakset. Tietenkin saan muistutella itseäni siitä jatkuvasti, mutta sen pitäisi fysioterapeutin mukaan tuoda apua myös hartiajumeihin. Vatsan jännitys korjaa lysy-asennon, joka on pahasta, mutta lisäksi on kuulemma vaikeaa tai lähes mahdotonta jännittää vatsan lisäksi myös hartioiden lihaksia yhtä tiukasti kuin normaalisti ajattelemattaan jännittää. Myös entinen personal trainerini vakuutti, että vatsalihakset jännitettynä kuluu jatkuvasti hieman enemmän kaloreita kuin muuten kuluisi. Vatsaahan voi sitten jännittää aina istuessaan töissä, autossa, tehdessään keppijumppaa, kävellessään jne.

Ylimääräiset herkut on karsittava pois ruokavaliosta kokonaan. Pitää yrittää muistaa, että jokainen syöty kalori on tarkoitettu kulutettavaksi ennemmin tai myöhemmin. Myöhemmin on takuulla vaikeampaa. Eikä ole yhtään pahitteeksi saada jokaisen syödyn kalorin mukana myös jotain ravintoaineita. Pannassa ovat siis erityisesti pitsat, sipsit, leivonnaiset, herkkujuustot ja alkoholijuomat. Voisin tietysti luetella läjäpäin erilaisia herkkuja, joita ei sovi syödä, mutta kun suklaa ei ole vetänyt puoleensa piiiiitkiin aikoihin, karkeista en ole pitänyt koskaan, jäätelö ei sytytä jne... Työpaikan kahviautomaatin juomia en laita pannaan, mutta pyrin niiden kulutusta silti vähentämään.

Päivittäiset muistutukset tehdyistä päätöksistä ja tavoitteesta ovat oleellisia. Tähän mennessä en ole löytänyt mitään niin hyvää motivaattoria kuin Suurimman pudottajan. Onneksi se tulee jokaisena arkipäivänä! Pirullista, ettei se tule viikonloppuisin eikä ympäri vuoden! Jokaista jaksoa katsellessa kasvaa sisäinen pakko lähteä ohjelman jälkeen edes jonkinlaiselle lenkille. Reilun viikon ajan olen pyöräillyt erinomaisen ahkerasti. Lenkit ovat vielä aika pieniä, 10-16 km, mutta viime kesänä tapoin pyöräilyintoni ajamalla liian aikaisin 30 km lenkin turhan mäkisessä maastossa. Ohjelman alkaessa kaivan esiin kepin, jonka kanssa jumppailen ohjelman kestäessä. Käsipainot ovat hollilla, joten niitäkin heiluttelen. Mainoskatkot ovat hyvä tilaisuus tehdä sellaisia harjoituksia, joissa joutuu katsomaan poispäin telkkarista tai peräti kipaisemaan parvekkeelle punnertamaan kaidetta vasten. Tavalliset punnerrukset, jopa naisten versio, ovat ihan liian raskaita minulle.

Ehdin käydä jo kertaalleen kävelylenkillä ruokatauon aikana töissä. Olin etukäteen kaavaillut pedometerin avulla sopivaa lenkkiä, ja sattumoisin lähistöltä löytyy todella ihana puisto. Pieni isokoskelon (ainakin jonkun koskelon) poikanen uiskenteli veessä kyseisen puiston uumenissa. Viehättävä vesiputouskin sinne oli rakennettu. Tänään tarkoitukseni oli tehdä lenkki uudestaan kameran kanssa, mutta hukuin töihin enkä ehtinyt pitää kuin yhden tauon vähän ennen kotiinlähtöä. Suunnitelmaani kuuluu kuitenkin ruokis-kävelyn tekeminen jokaisena päivänä, jolloin se vain on mahdollista (ei liian kiire, ei sadetta, ei pakkasta).

Oikeasti vaikein muutos tässä vaiheessa tuntuu olevan normaalin rajoissa olevan ruuan sopiva annostelu. Herkuttelun päättymisen jälkeen olen sortunut syömään kaksinkertaisia iltapaloja ja kolminkertaisia aamupaloja jne. Iltapalan syömisen jälkeen ajattelen, että sepä oli hyvää, taidanpa ottaa saman annoksen toistamiseen. Aamupala taas oli yhtenä päivänä niin herkullinen, että oli pakko tehdä se tosiaan kolmesti. Seuraavana aamuna maltoin tyytyä kaksinkertaiseen aamupalaan. Herkullisenhan näistä paloista tekee juusto, jota innostuessani lätkin läjäpäin pienten leipäparkojen päälle ja sulatan mikrossa. Mm mmm... Juustoleivistäni en luovu, koska ilman niitä elämä ei olisi elämisen arvoista. Enkä vaihda juustoa mihinkään karmivaan kevytversioon. Mutta jos sitä ahmimisen määrää saisi vähän vähennettyä, niin menisi hyvin.

Lehdet (no, ainakin Iltalehti) ovat jo alkaneet pohtia kesäkiloja - miten niiltä vältytään ja miten niistä päästään eroon. Kesällä on muka vaikeaa olla lihomatta, kun terassit ja kesäherkut houkuttelevat, eikä liikuntaakaan ei jakseta harrastaa, kun kerraan ollaan lomalla. Tästä asiasta on pakko olla täydellisesti eri mieltä. Kesä on ainoa aika vuodesta, kun jaksaa harrastaa liikuntaa. Vain lomalla on tarpeeksi aikaa ja energiaa, että jaksaa ajatella syömisiään ja valmistaa kunnollisia ja terveellisiä ruokia. Talven synkkyyden keskellä ja työn uuvuttamana ei jaksa tehdä työpäivän jälkeen enää yhtään mitään. Viikonloputkin menevät paikallaan makaamiseen ja työviikosta toipumiseen seinää tuijotellen. Yhtään enempää kuin pakollisen työsuoritteen, en pystyisi itsestäni talvella repimään irti. Kesä, jos mikä, on paras aika pitää itsestään huolta!

Tukivaatio

Suurimman pudottajan finaali lähestyy. (Onneksi perään tulee vielä toinenkin kausi.) Kilpailijat kiittelevät lopun lähestyessä kaikesta saamastaan tuesta ohjelmaa, valmentajia ja toisiaan. Asioita ei ole helppo tehdä yksin. Siinä yksi syy minkä takia minun laihduttamisprojekteista ei koskaan tule mitään. Tuntuu, että olen ypöyksin maailmassa. (Kun tarpeeksi vuosia kuluu, niin tulen tietenkin olemaan ihan yksin omassa pienessä maailmassani. Kaikki elämässä tarvittavat asiat on sitä ennen opittava hoitamaan itse.) Toki projektin innostuneita alkupuheita kannatetaan, mutta ei se riitä tueksi. Tällä hetkellä paras tukeni on juuri tuo mainittu tv-ohjelma.

Sanotaan myös, että apua pitää osata pyytää. En ole koskaan ollut erityisen hyvä avunpyytäjä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeammaksi se käy. Olen perheessäni joutunut jo vuosia sitten auttajan rooliin. Samoin tuntuu siltä, että ystäväpiirille kelpaa kyllä apu, mutta siltä suunnalta on turha itse toivoa mitään. Aika harvoin tosin tulee tilanteita, joissa tunnen tarvitsevani apua. Olen onnistunut kehittämään hieman ylimielisen ja osin tuhoisan ajattelumallin, jonka mukaan ne ihmiset, joita minä olen joutunut auttamaan, eivät voi auttaa minua. Jos he kerran itsekin tarvitsevat apua, ei heillä ole mitään annettavaa sillä saralla. Pitäisi yrittää muistaa, että tilanteet vaihtelevat, ihmiset kehittyvät ja jokaisella on erilaisia vahvuuksia kuin minulla.

Nekin tilanteet, joissa apua tarvitsisin, ovat yleensä henkisen puolen juttuja. Yhtäältä olen paininut samojen ongelmien kanssa jo niin kauan, ettei kukaan enää jaksa kuunnella. Toisaalta tuntuu, että kaikki yrittävät vain keksiä ja tyrkyttää nopeita ja helppoja ratkaisuja, kun oikeasti tarvittava apu olisi pelkkä kuuntelu ja ennen kaikkea myös ymmärrys, että joku tosiaan voi tuntea ja ajatella kuten minä.

Yksi niistä vaikeammin käsitettävistä ajatuksista on se, etten yhtään pidä siitä, että ihmisen pitäisi muka rakastaa itseään. Saatan hieman kikkailla termeillä, mutta itseään rakastava ihminen kääntyy mielessäni välittömästi itserakkaaksi. Mielestäni ihmisen pitäisi arvostaa itseään. Mutta itseään ei saa rakastaa. Itsensä arvostamisen kanssa taas tulee ongelmia, koska kaikkia ominaisuuksia itsessään ei voi arvostaa. En voi arvostaa sitä, että olen pelkuri. En arvosta omaa ulkonäköäni. Kas kummaa, aloitin negatiivisten asioiden listaamisella.

Kokeillaan listausta toisesta suunnasta... Hiljaa itsekseni kuvittelen olevani kovinkin älykäs. (Saatan olla väärässä, ei sentään ryhdytä liian positiivisiksi saati itserakkaiksi asian suhteen.) Pidän arvossa sekä älykkyyttä yleensä että omaa älykkyyttäni. Pelkään (pelkuri!) aina ihmisiä tavatessani, että joku pitää minua tyhmänä. Se jos mikä olisi katastrofi. Vaikka olenkin näkyvästi pakkomielteinen vain oman ulkonäköni suhteen ja tuskissani (ja ahdistunut), koska en pysty sitä täydellisesti muuttamaan, en ikipäivänä antaisi tippaakaan pois älykkyydestäni, vaikka saisin tilalle täydellisen kauniin ulkonäön.

Talvella luin kirjaa, jota en melkein raskinut laskea käsistäni iltaisin - Leenamaija Otalan Älyllinen kunto : tuottavuutta työhön. Kirja oli todella mielenkiintoinen ja täyttä asiaa. Huomasin ajattelevani, etten lopulta välitä kovinkaan paljon kauneudesta tai terveydestä, mutta aivojen hyvinvointi. Jos aivoilleni tapahtuu jotain, kuolen. Kirjaa lukiessani ajattelin, että vaikka mikään muu peruste ei ole saanut minua syömään hyvin tai liikkumaan, niin nyt alan sitä tehdä, koska aivotkin vaativat hyvää ruokaa ja liikuntaa toimiakseen hyvin. Niin vaan on, että motivaation ja tuen kanssa on se ongelma, että se vaatii toistoa ja jatkuvuutta. Minun pitäisi suorastaan ostaa mainittu kirja, ja lukea sitä säännöllisesti - pitää yllä ahaa-elämystä.

Tänään olen jälleen kerran pohdiskellut motivaatiota. Minulla ei juuri nyt ole kirjan horroksesta herättäviä ajatuksia eikä kenenkään toisen ihmisen tukea, mutta piru minut periköön, jos en pysty tässä laihduttamisasiassa auttamaan itseäni, vaikka niin montaa muuta olen auttanut pienemmissä ja suuremmissakin asioissa!

Mahdoton tehtävä

Uudenvuodenlupaukseni #5 ei ole pitänyt. Eivät ole pitäneet myöskään numerot 1, 2 ja 4. #5 oli niistä kuitenkin se ainoa tärkeä. Tavoitteenani oli laihtua kesälomaan mennessä 5 kg ja vuoden loppun mennessä 10 kg. Vuodenvaihteen jälkeen olen lihonut 4 kiloa. Lomaan on enää 3 viikkoa ja siinä ajassa laihdutettavaa olisi nyt 9 kg. Miten tässä nyt näin kävi?

Kesän kunniaksi telkkarissa on alkanut pyöriä taas uusi kausi amerikkalaista Suurinta pudottajaa. Monet kilpailijoista kertoivat motivaationsa kumpuavan halusta elää perheensä kanssa kauemmin, ennenaikaisen kuoleman sijaan. Mistä tällainen tavallinen, joskin karvan verran vähemmän pullukka, saisi kaivettua esiin motivaation, kun todellisuudessa ei ole mitään syitä elää kovin pitkään? Riittää, että elän vanhemmaksi kuin mummoni ja vanhempani.

Syy siihen, että haluan laihtua, on halu mahtua pienempiin vaatteisiin. Halu näyttää sen verran tavalliselta ihmiseltä, että kehtaisi poistua kotoa ja näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Syyt pysyä lihavana ovat kuitenkin suurempia ja "tärkeämpiä". Herkkujen syöminen on melkeinpä ainoa asia mistä elämässäni nautin. Olisin yhä ruma, vaikka laihtuisinkin tavoitepainooni. En edelleenkään olisi onnellinen, vaikka laihtuisin. Olisin ehkä entistä masentuneempi, kun en laihtumisesta huolimatta saisi osakseeni kovasti kaipaamaani ihailua.

Plastiikkakirurgiapotilasta jututettaessa yritetään aina muistuttaa tälle, ettei ulkonäön muuttaminen tule muuttamaan tämän elämää. Ulkonäkö ei tuo onnea. Miksei samasta asiasta paasata laihduttajille? Johtuuko se siitä, että uskotaan laihduttajien kaipaavan myös parempaa terveyttä? Ja että terveys muka riittäisi palkkioksi itsensä kiduttamisesta kuntoillen tai rehuja syöden? Mikä on se ratkaisu, joka kirurgian sijaan tekee ihmisestä onnellisen? Luultavasti se on jotain sellaista, mitä juuri minä en pysty koskaan saavuttamaan.

Yritän taas käynnistää kamppailun kiloja vastaan. On sietämätön ajatus, että ylipainon määrä ylittäisi 20 kg. No, periaatteessa se on jo ylittänyt, koska mielestäni painoa on 21 kg liikaa. Olisin tosin kohtuullisen tyytyväinen jo 19 kg:n pudotukseen. Laihduttamista on helppo suunnitella. On helppo päättää käyvänsä viitenä päivänä viikossa joko kävelemässä tai pyöräilemässä. Ei ole lainkaan vaikeaa listata kaikkia niitä elintarvikkeita, joita ei pitäisi edes ostaa, saati mässäillä. Olen niin koukussa mm. sipseihin, juustoleipiin, brie-juustoon, suklaakekseihin, mehuihin, kuohuviiniin, creme fraicheen, automaattikaakaoon, kotona keitettyyn kaakaoon, täytedonitseihin, pitsaan... Näiden syömisen sijaan pitäisi tietysti päättää tehdä kunnollista ruokaa joka päivä - kohtuullisia määriä tietenkin. Töissä pitäisi olla evästä, ettei tarvitsisi nälkää tainnuttaakseen litkiä litratolkulla automaattikaakaota. Kaikkien juomien pitäisi olla vain vettä.

Vaikeinta on toteutus. Työpäivän jälkeen olen aivan liian väsynyt edes miettimään mitä ruokaa tekisin. Ruuan valmistaminen on suorastaan mahdotonta. Olen yrittänyt helpottaa asiaa pohtimalla mikä olisi lempiruokaani, mitä tekisi mieli syödä juuri nyt, jos sen joku muu kantaisi nurkan takaa valmiina eteen. Mieleen ei yleensä tule yhtäkään ruokaa, jota tekisi mieli, vaikka pyörittelen ajatuksissani kaikkia ruokia, jotka joskus ovat olleet suosikkeja. Usein syömisestä seuraa välittömästi myös lievä tai keskivahva pahoinvointi. Lääkärin mukaan tämä johtuu lievästä palleatyrästä, eikä asialle voi mitään. Yritä siinä sitten pakottaa itsesi syömään jotain pahaa, kun sen päälle vielä joutuu kärsimään pahoinvoinnista koko illan. Kurjuutta yrittää minimoida syömällä edes jotain hyvää. Herkusta seuraa edes jonkinlainen kauhun tasapaino.

Monet onnistuneet laihduttajat ehdottavat, että jotain dieettiä, liikuntalajia tai elämäntapaa pitäisi kokeilla kuukauden ajan. Sen jälkeen se lähtisi sujumaan ihan itsestään. Olo olisi muka niin loistava, että ei enää tee mieli palata takaisin vanhoihin pahoihin tapoihin. Minä en selviä edes viikon mittaisesta kokeilusta sortumatta yhtenä tai useampana päivänä mässäilyyn. Jokainen työpäivä tuhoaa parhaankin asenteen. Viimeistään klo 8.15 aamulla on pakko saada automaatista suklaakahvia, koska muuten ei vaan kestä olla olemassa. Oikein sinnikkäällä yrittämisellä päivän ensimmäinen juoma voi olla tee, mutta kyllä työ vaan tekijänsä nujertaa, ja seuraavaksi kupissa on taas suklaakahvi.

Tarvitsisin ehdottomasti tuekseni samanlaisen ympäristön kuin Suurimmassa pudottajassa on. Olen liian arka mennäkseni edes kysymään naapurikylän uimahallin kuntosalilta minkälaisella diilillä siellä voisi käydä. Enpä ole edes uskaltanut mennä uimaan kyseiseen halliin koskaan. Ahdistun siitäkin ajatuksesta, että joutuisin käymään työpaikan kellarissa salilla, vaikka se on jo tuttu paikka. En missään tapauksessa kehtaa kesken kävelyn tehdä ylimääräisiä jumppaliikkeitä, koska joku voisi nähdä. Tarvitsisin tuekseni Jillianin, joka aamusta iltaan karjuisi päin naamaa, kun yrittäisin laiskotella. Tarvitsisin säännöllistä laihduttamisen edistymisen seurantaa: viikottaiset punnitukset, kuntotestejä, ennen- ja jälkeen-kuvia. En kehtaa ottaa ennen-kuvia edes omaan käyttöön.

Kaikki tuntuu taas niin järjettömän vaikealta. Tekisi mieli olla yrittämättä tosissaan, koska sitten minulla on syy siihen, että en ole onnistunut laihtumaan. On kauheampaa yrittää ja epäonnistua kuin vain olla yrittämättä. Läskit toimivat lisäksi hyvänä (?) selityksenä sille, että olen epäonnistunut elämässäni täysin. Mikäli yritän kovasti laihduttaa ja epäonnistun, saan pitää selitykseni elämässä epäonnistumiselle. Mikäli onnistuisin laihduttamaan, olisin elämässä epäonnistunut persoona ilman mitään puolustusta. Kumpaakaan epäonnistumista en pysty antamaan itselleni anteeksi. Ollako vai eikö olla?

Lainattu persoonallisuuteni

Yksi kaikkien aikojen suosikkikappaleistani on Mariah Careyn Fantasy. Ennen tämän kappaleen julkaisua en ollut koskaan kuullutkaan koko naisesta, mutta tämän jälkeen olin välittömästi myyty. Pelkkä laulu ja ääni tekivät vaikutuksen radiosta kuultuna, mutta ennen kaikkea musiikkivideo on vaikuttanut siihen kuka ja minkälainen tyypi haluaisin olla (ja yrittänyt olla). Luultavasti myös ihastukseni jeeppi-maasto-mallisiin autoihin on saanut alkunsa tästä videosta. Ja mieltymykseni farkkusortseihin ja pöyheään kiharaan hiuspehkoon. Kukapa ei haluaisi olla "maailman kaunein" neitonen rullaluistelemassa ja huristelemassa jeepillä sorjat sääret farkkushortseilla kehystettynä ja tukka hulmuten? Mariah nimittäin on ehkä kaikkien aikojen kaunein nainen koko maailmassa.

Tiedä vaikka samainen video olisi alitajuisesti vaikuttanut myös siihen, että vuoristorata on suosikkilaitteeni Linnanmäellä. En ollut asiaa edes ajatellut ennen kuin nyt katselin sen pitkästä aikaa läpi oikein ajatuksen kanssa. Saattaa silti olla, että vuoristoradan suosio sai kuitenkin alkunsa söpöistä jarrumiehistä eikä tästä videosta...

Olen mielestäni aina halunnut nukkua huoneessa, jossa ikkunaverhot (ja/tai sälekaihtimet) ovat auki. Ajattelin, että tämä on jokin oma päähänpistoni, mutta pari vuotta sitten luin uudestaan lapsuudessa lukemiani Salaisuus-sarjan kirjoja. Larry-niminen hahmo kirjassa nro 1 (heti ensimmäisellä sivulla) tahtoo nukkua sälekaihtimet nostettuna ylös, jotta aurinko voisi hänet aamulla herättää. Larry oli piirrettyjen kansikuvien perusteella komea poika, ja muutenkin reipas, ja näistä syistä suosikkini. Olin jopa nimennyt rakkaimman leikkikoirani Larryksi. Nämä asiat muistan hyvin, mutta jonnekin unholaan oli painunut se totuus, että minun nukkumistapani on luultavasti lainattu Larrylta. Larry-koira toimii edelleenkin maskottinani, ja otan sen aina mukaan matkalle, kun menen johonkin uuteen maahan ensimmäistä kertaa. Pitääkin muistaa ottaa se syksyllä mukaan Madeiralle. 

Larry kirjan takakannesta & Larry Karnakin temppelillä

Kaikkien aikojen suurin suosikkini ja esikuvani on Neiti Etsivä. En sentään koskaan ole halunnut Neiti Etsivän pientä sinistä urheiluautoa, mutta taidokas autonkäsittelytaito on lainattu sieltä. En pidä itseäni kovin erinomaisena missään suorituslajissa, mutta autoilu on sellainen asia, jossa olen aina halunnut loistaa, ja jota olen jaksanut harjoitella alkuvaikeuksista huolimatta. Ilman Neiti Etsivän luomaa mielikuvaa loistavasta naiskuskista olisin saattanut luovuttaa harjoittelun jo ensimetreillä, kuten useimmissa muissa lajeissa teen, kun homma ei suju luonnonlahjakkaasti. Tämä täydellinen nuori nainen on muutenkin villinnyt omaa taipumustani täydellisyyden tavoitteluun. Jos Neiti Etsivä pystyy siihen, niin minunkin on yritettävä. Vaikeissa paikoissa pitää aina kysyä itseltään "Mitä Neiti Etsivä tässä tilanteessa tekisi?", niin johan lähtee homma rullaamaan.

Sandra Bullockiin ihastuin katsoessani elokuvaa The Net - verkko kiristyy. Toki tietotekniikka oli kovasti yksinkertaistettua ja vääristeltyäkin, mutta Sandran roolihahmo ja tarina olivat noin muuten tunteisiini vetoavia. Sandrahan on sitten maailman toisiksi kaunein nainen. Kun niihin aikoihin tein ensimmäiset omat kotisivuni, lisäsin sinne elokuvan innoittamana oikeaan alareunaan pii-symbolin (π), joka toimi linkkinä "salaiseen" osioon. Ihan kuin elokuvista! Se tuntui kauhean hienolta siihen aikaan.

Harrastuksia kysyttäessä mainitsen muiden joukossa usein valokuvauksen. En ole erityisen hyvä kuvaaja, mutta kuvaan paljon ja nautin siitä kovasti. Minulla on aina haku päällä täydellisestä taustakuvasta, kun olen kameran kanssa liikkeellä. Isäni on nuorena ollut innokas kuvaaja ja jopa omistanut kuvien kehittämiseen tarvittavat välineet. On silti hieman epävarmaa onko kuvausinto periytynyt harrastus vai olenko innostunut siitä oikeasti nähdessäni The New Lassie TV-sarjan Meganin (Wendy Cox) harrastavan valokuvaamista. Jälleen kerran Megan on maailman söpöin tyttö, eli juuri sellainen jonka valitsisin roolimallikseni. Taidan olla vähän pinnallinen, kun arvostan kauneutta ja söpöyttä niin paljon.

Sitten voi tietysti pohtia tuliko muna ennen kanaa. Olenko innostunut tietyistä asioista sen takia, että nämä edellä mainitut roolimallit ovat kyseisiä asioita harrastaneet? Vai olenko valinnut juuri heidät roolimalleikseni, koska heillä on ollut minua kiinnostavia harrastuksia ja olen tuntenut alustavaa samaistumista? Ehkä yksi sama ominaisuus on johtanut siihen, että olen halunnut lainata samoilta hahmoilta muitakin ominaisuuksia. Jospa kuitenkin se itse asia on minun persoonassani sisäsyntyistä ja vain yhdistävä tekijä. Voin vain toivoa, että minussa on jotain omaa ja ainutlaatuista, etten olisi vain ihailemieni tyyppien matkija.


Vielä on ratkaisematta, mitä löytyy sen taustalta, että inhoan lasitettuja parvekkeita. Kyse ei ole vain siitä, että parvekelasit olisivat vain lisäriesa ikkunanpesussa. Eikä kyse ole siitäkään, että parvekelasit pahimmillaan luovat saunanomaisen tukalan kasvihuonetunnelman. Jostain syystä olen sitä mieltä, että parvekkeen kuuluu olla ulkotila, jossa vietetään aikaa sään salliessa. On ihan naurettavaa mennä istumaan lasikoppiin ja kuvitella olevansa ulkona!


Parvekelasien kaltainen pähkinä löytyy myös automaailmasta. Olen erityisen viehtynyt valkoisiin autoihin. Kaikki, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, väittävät että valkoinen on huonoin väri, koska siinä näkyy lika heti, kun pesun jälkeen ajaa sata metriä. Samat ihmiset ovat väittäneet, että kyllä minä sitten ymmärtäisin, kun lopulta hankkisin valkoisen auton ja menettäisin hermoni sen jatkuvaan likaisuuteen. Olen pian ajellut kaksi vuotta valkoisella autolla (<3) enkä päivääkään ole kärsinyt siitä, että se olisi likainen. Mielestäni valkoinen auto on kaunein mahdollinen vaikka se tulisi suoraan mutaradalta! Mutta mistä on tarttunut näin vahva hinku valkoisiin autoihin, että annan niille anteeksi likaisuuden ja usein jopa väärämerkkisyyden? Muutkin valkoiset autot kuin Volvot, Bemarit, Audit ja Lexut (suosikkimerkkini top 4) ovat mielestäni ihania.


Vielä voi siis olla yllättäviä paljastuksia tiedossa, kun nämä kaksi mysteeriä ehkä jonain päivänä ratkeavat vanhoja valokuvia selaillessa, lapsuuden kirjoja lukiessa tai suosikkielokuvia katsellessa...

Ihottuma

Viime syyskuussa vartaloni valtasi rutto. Mahdollisesti YT-neuvotteluiden aiheuttama stressi ja lähestyvä kuiva talvi toimivat laukaisijoina. Ihottuma levisi muutamassa päivässä kokovartaloriesaksi. Rasvasin, söin antibiootteja ja vietin jopa viikon sairasloman, että saataisiin jatkuva vaatteiden aiheuttama lisä-ärsytys eliminoitua kuvasta. Mikään ei auttanut. Viikon hoidolla saatiin rutto kutistettua puolivartalokokoon. Tähän mennessä olin taas käynyt niin monta kertaa lääkärin vastaanotolla, että olo oli toivoton. Tyydyin puolivartalotulokseen ja ajattelin, että kyllä se tästä ruokavaliota parantamalla ja ahkeralla hoitamisella paranee. Ei parantunut. Ei kyllä parantunut se ruokavaliokaan kauheasti. Eikä ahkera hoitaminen.

Nukuin koko talven puuvillahanskat kädessä. Kortisonivoiteita kului monta tuubia, tavallisia ja reseptillisiä. Viikon kuuri aina paransi oireita hieman, mutta kun hoitoa oli tauotettava, mentiin taas kovaa vauhtia takapakkia. Perusvoiteita kului ämpäritolkulla. Hanskat eivät estäneet raapimasta. Ne kädessä en saanut raavittua itseäni verille, mutta sen verran kovaa kuitenkin, että heräsin aivan mustelmilla. Eräänä yönä olin täysin heräämättä onnistunut kaivamaan yöpöydän laatikosta voidetuubin, jonka terävillä kulmilla olin raapinut itseeni hienot haavat. Joka aamu oli yllätys nähdä minkälaisia vaurioita olin onnistunut yön aikana itselleni aiheuttamaan.

Kevään koittaessa tuli mieleen, että olisi kiva jos kehtaisi kesällä käyttää shortseja tai hametta, ehkä jopa käydä rannalla uima-asuisena. Siinä on jo tarpeeksi riesaa, että läskit pursuilevat ympäriinsä, mutta niiden päälle vielä ruttoinen iho on liikaa julkiselle paikalle. Ihottuman aiheuttama psykologinen rasituskin alkoi käydä liian raskaaksi. Oikein pahan keskiyön raapimiskohtauksen herättämänä en voinut kuin itkeä tuskaani. Ensimmäiseksi kokeiltiin parin viikon antihistamiinikuuria. Tavallista antihistamiinia tupla-annoksena ja yöksi tujumpaa ainetta. Tujumpi aine oli pakko jättää viikon kuluttua pois, koska sen unettava vaikutus lamaannutti minut paikalleni sänkyyn koko yöksi. Iskias paheni liikkumattomuudesta sietämättömäksi. Eikä ihottuma muuttunut karvaakaan suuntaan eikä toiseen.

Viimeisin yritys on syödä kortisonia tabletteina. Lääkäri määräsi ensin reseptillä 30 tablettia ja kirjoitti erillisen annosteluohjeen, joka olisi vaatinut 34 tablettia. Kortisoni tuntui jonkun verran auttavan ongelmaan eikä aiheuttanut sivuvaikutuksia. Ilmeisesti en ole taipuvainen mielenhäiriöihin, kun kerran taipuvaisille uhkailtiin kaikenlaisia kiihtymystiloja ja univaikeuksia. Minä jatkoin tasaista puurtamista ja nukuinkin suorastaan paremmin kuin pitkään aikaan. Sattumoisin olen muutenkin erinomainen nukkuja, joten oli vaikea kuvitella parannusta vielä tilanteeseen, mutta ilmeisesti hillittömästä hillilliseen vähentynyt kutinatilanteen muutos auttoi asiassa. Antihistamiini jatkui kortisonin rinnalla. En tiedä miksi, mutta erikseen kysyin jatkanko vai en, ja lääkärin mielestä sitä kannatti jatkaa, vaikkei se tulosta tuottanutkaan.

Yksi viikko ei kuitenkaan ollut raapimisvahinkojen laajuuteen nähden tarpeeksi, joten painelin viikon kuluttua hakemaan jatkoa. Toiset 30 nappia napsahti ja annosteluohjeeksi "nosta nyt sitten taas määrä vaan korkealle alkuun." Kyllähän minä tiedän, kuten aina aikaisemminkin. Ei ole ensimmäinen kerta, kun lääkäri jättää hoidon yksityiskohtien päättämisen minun tuntemusteni varaan. Kun kyse on minusta, niin uskon kyllä osaavani laskea uuden annostelun perustuen aikaisempaan annosteluohjeeseen, mutta hiukan huolettaa, jos lääkäri antaa kaikkien muidenkin potilaidensa päättää ihan itse kuinka paljon ahmivat kortisonia ja missä ajassa.

Toisen viikon aikana ihottuma ei parantunutkaan enää ihan samaa tahtia kuin ensimmäisellä viikolla. Paraneminen on kuitenkin jatkunut ja kortisoni vei mennessään kaikki muutkin kivut, joita en ollut edes tiedostanut aiemmin. Aihan selkää ja polvia ja nilkkoja särkee, mutta nyt ei särkenyt enää. Vaikka ihottuma saataisiinkin selätettyä, niin pahoin pelkään kipujen palaavan taas hissukseen, kun jo annostuksen tippuessa kuurin loppua kohden, tunnen taas ensimmäiset kivut tutuissa paikoissa. Huomenna viedään viimeistä kortisonitablettia ja sitten jään jännittyneenä odottamaan mihin suuntaan ihottuma kehittyy.

Lueskelin netistä atopiasta, jota on alusta saakka pidetty syyllisenä ihottumaani. Tietysti ongelman kestäessä kuukaudesta toiseen olin jo harhautunut kuvittelemaan, että kyse on rutosta tai ihosyövästä tai ehkä psoriasiksesta, mutta kyllä tämä nyt kaikkien lähdeaineistojen ja järjen mukaan on vain atooppisen ihon vuoristorataa. Välillä voi olla pitkiä oireettomia kausia ja näköjään sitten yhtä pitkiä oireellisiakin kausia. Ihmetyttää vain se, että lääkäriopiskelija voi ihan erikoistua ihotauteihin, mutta silti kukaan ei ole keksinyt parannuskeinoa atooppiseen ihottumaan. Oireita voi lievittää ja hoitamalla voi yrittää ennakoida ja vältellä ihottuman puhkeamista, mutta mitään selvää hoitoa ei ole. Lääkkeistä tehoaa mikä kenellekin potilaalle. Vai onko nyt näin, että ihotautilääkärit ovat sittenkin kiinnostuneet siitä toisesta erikoistumispuolikkaastaan - sukupuolitaudeista?

Vain toinen ihottuman kärsinyt ihminen voi tietää miten psyykkisesti raskasta ihottumasta kärsiminen on. Ei ole helppoa elää kuukausitolkulla syyhyssä, hilseilevänä ja rupisena. Ei ole yhtään hauskaa raapia itseään verille monta kertaa päivässä. Normaalia elämää ei voi elää, kun ei raski parhaimpia lakanoita, pyyhkeitä tai vaatteita tahria vereen, vaan joutuu tyytymään nuhjuisimpiin tavaroihin mitä kaapista löytyy. Ei ole kiva, kun joku toivoo ääneen, että ihottuman riivaaman kaulan peittäisi hiuksilla tai huivilla, kun se on niin pahan näköinen. Ja kun sitä juuri ei voi tehdä, koska kaikki kosketus ärsyttää sitä lisää. Tuntuu kurjalta mennä juhliin, joihin joutuu pukeutumaan hameeseen, kun jalat näyttävät suuren valkohain kaluamilta. Sivusta katsojat vain kommentoivat "Älä raavi, se kuulostaa kauhealta." tai "Laita voidetta siihen." Järjetöttömiä ehdotuksia, kun raapiminen tuntuu yhtä vastustamattomalta kuin hengittäminen minuutin pidättelyn jälkeen. Eikä minkään voiteen laittaminen lievitä sitä tunnetta tippaakaan. Olen alkanut vastaamaan takaisin yhtä järjettömästi, että "Pitää raapia ensin iho auki, että on paikkoja mistä voide pääsee varmasti imeytymään."

Kuluneella viikolla löytämäni atopiasta kertova sivusto muistutti ensimmäistä kertaa ärsyttämättä, että kyseessä on krooninen sairaus, jota on hoidettava jatkuvasti. Asia on hyväksyttävä henkisesti ja huolehdittava siitä, että arkipäivän rytmi on rauhallinen. Normaalisti, kun jokin taho antaa vastaavia ohjeita, tunnen vain suuren raivon alkavan kuohua sisälläni. Nyt olen jo monta päivää peräkkäin pyöritellyt mielessäni sitä, että rytmin pitää olla rauhallinen. Olen näennäisestä kiireestä huolimatta päättänyt valvoa rauhassa 10 minuuttia kauemmin, jotta voisin rauhallisella mielellä läträtä voiteiden kanssa. Normaalisti yön saadessa hermostun siihen, että aika loppuu ja pitäisi olla jo unessa. Päivittäinen voiteleminen on helposti jäänyt tekemättä. Varsinkaan sitä ei ole jaksanut tehdä niin montaa kertaa päivässä, kuin iho vaatisi. Pitäisikö tuosta lauseesta ihan tehdä huoneentaulu? Tai mantra, jota toistelen lootus-asennossa ennen voitelemista ja nukkumaanmenoa?

Kevään ensimmäinen polkaisu

Kilometrikisa ja sen myötä pyöräilykausi käynnistyi 1.5. Viikko ehti kuitenkin vierähtää ennen kuin sain oman henkilökohtaisen kauden käyntiin. Aina olin liian väsynyt, oli liikaa muuta tekemistä, joku meno tai vain liian kurja sää, esim. pilvistä. Kukapa nyt pilvisellä säällä pyörää ajaisi! Eilen tulin kuitenkin syöneeksi illalliseksi 8 mokkapalaa, joten tuli pieni sisäisen painostuksen tunne, että pitäisi niitä vähän kuluttaakin.

Ensimmäinen tekosyy olla ajamatta iltapäivällä oli se, että jouduin kantamaan kesärenkaat autoon vaihtoa varten. Sehän on niin raskasta puuhaa, ettei samana päivänä enää mitään muuta kuntoilua voi harrastaa. Ongelmia aiheutti lisäksi ahkera trafiikki jalkakäytävällä rapun edessä, kun piti ihan odottaa vuoroa, että pääsee itse peruuttamaan sinne. Olin kyllä yllättynyt siitä miten kevyesti heittelin renkaat kyytiin. En muista, että se olis koskaan ollut niin helppoa.

Aluksi ajattelin lähteä samalla ovenavauksella pyöräilemään, kunhan vaan renkaat ovat autossa, mutta pihalla pyörivät lapset häiritsivät. En kestä liikkua ulkosalla, kun on naapureita lähistöllä. Lapset ovat vielä aikuista pahempia. Yksikin pikkutyttö huusi olevansa hullu mies... Kuka sellaisen lähistölle haluaa jäädä pumppaamaan ilmaa renkaisiin? En nykyään mahdu enää urheiluhousuihini, joten senkään puolesta en kaivannut yleisöä katsomaan, kun väärissä varusteissa pyllistelen pumppaamassa.

Lopulta kuitenkin päätin lähteä vielä ajamaan, kun kerran olin tullut syöneeksi järettömiä määriä kaikkea. Kello oli jo 20.30, kun lähdin ulos. Lapset olivat jo kadonneet pihalta. Eturengas oli täysin tyhjä. Takarengas puolityhjä (olen pessimisti). 20.40 olin pumpannut renkaat täyteen, kiinnittänyt nopeusmittarin telineeseen, kypäröinyt pääni ja suoritin kevään ensimmäisen polkaisun. Noin sadan metrin jälkeen huomasin, ettei mittari mittaa mitään, ja pysähdyin korjaamaan antureita. Mittaus lähti käyntiin.

Ensimmäisen kahden kilometrin ajan luulin kuolevani uupumukseen. Loput kahdeksan kilometriä toivoin kuolevani, ettei tarvitsisi enää jatkaa polkemista. Mäet olivat kauheita ja ilma oli aavistuksen liian kylmä. Ajelin Martinlaakson halki, kurvasin oikealle ja oikeastaan kiersin Martinlaakson ulkolaitaa. Matkalle osui tietyö, jonka vuoksi seikkailin merkillisten kivikasojen yli. Jokainen liikenteessä ollut jalankulkija tupakoi. Kyllä ulkoliikunta on sitten epäterveellistä, kun joutuu jatkuvasti passiiviseksi tupakoijaksi!

Kuninkaantien alussa olevan sillan ensimmäiseen hidastetöyssyyn ajoin nopeudella 37 km/h. Nopeusrajoitus tässä kohtaa on 30 km/h. Olen rikollinen. Meni kuusi minuuttia ennen kuin huomasin mittarin lakanneen taas töyssyn yhteydessä toimimasta. Ehti siinä varmaan pari kilometriäkin mennä hukkaan. Piti taas kesken raskaan mäen pysähtyä korjaamaan antureita. Kyllä harmitti, vaikka kyseessä onkin vakioreitti, jonka pituuden tiedän ja jonka keston pystyn katsomaan kellostakin.

Pääsin perille hengissä. Jalat kestivät hyvin, mutta vasen kyynärpää ja kummatkin ranteet olivat vihlovan kipeät. En saanut pyörää työnnettyä kellarin kynnyksen yli normaalisti, kun ranteita niin särki. Oli pakko nostaa pyörää kyynärtaipeilla. Lenkki tuli hurautettua 35 minuutissa mikä on aiempien vuosien suorituksiini nähden ihan siedettävä aika, varsinkin näin sesongin avaukseksi. Ei silti tee ihan heti mieli uudestaan ajamaan.

Veuve Clicquot #2

Tänään uskalsin sittenkin mennä ostoksille VC-pop-up-shopiin. Myyjä-neitokainen oli luonnollisestikin ihan liian kaunis, mutta käyttäytyi ilokseni silti ystävällisesti. Kuten missä tahansa tasokkaassa paikassa, valitsemani tuotteet lähtivät välitömästi paketointiin, ja sillä välin jatkoin vielä hyllyjen tutkimista. Olisi tehnyt mieli ostaa vähintään yksi jokaista mitä tahansa esinettä.

Mukaan tarttui kaksi rantapyyhettä (+ kassi), jotka sattuivat olemaan viimeiset jäljellä olevat kappaleet. Äiti saa niistä toisen piakkoin, toisen ostin itselleni. Ostin myös kaksi korkkia, joilla saa suljettua shamppis-pullon tiiviisti. Niistä toisen ajattelin antaa isukille, jolta viimeksi oli hukassa Mum-merkkinen korkki. On sitten hänelläkin varakappale. Jälleen pidän toisen niistä itselläni. Lisäksi ostin tennispallot ja yhden lippahatun, molemmat itselleni. Raikas oranssi on sitten ihana väri!

Poikkesin myös Alkoon ostamaan pullollisen VC:tä äidin lahjapyyhkeen oheen. Samalla ostin itselleni pikkupullon - ihan vaan oman urheuteni kunniaksi. Uskalsin mennä ostoksille! Enkä enää ikinä pukeudu mihinkään muuhun vaatteeseen kuin siihen rantapyyhkeeseen.

Veuve Clicquot

Omanarvontunto on tullut taas mitattua ja todettua alhaiseksi. Olen jo viikko tolkulla odottanut, että Veuve Clicquot -shampanjamerkin pop-up-shop tulisi Helsinkiin pariksi viikoksi. Lopultakin se on täällä, vain kahden viikon ajan. Nyt enää kaksi päivää. Olen jo vähintään vuoden hinkunut omakseni DKNY:n ja VC:n yhteistyössä tekemiä oransseja kumisaappaita. Niitä ei ilmeisesti kyseisessä puodissa ole tarjolla, mutta niitä haudutellessa on kehkeytynyt halu saada kaikenlaista muutakin kivaa ja oranssia...

Lehtitiedotteiden mukaan kaupasta pitäisi löytyä ainakin lippahattuja, tennispalloja ja rantapyyhkeitä. Tahdon ne kaikki! Oikeastaan tahdon mitä vaan! Paitsi iPad-kotelon. Sille minulla ei ole käyttöä. Tennispalloilla en luultavasti raskisi pelata, mutta kyllähän ne hienot olisivat koristeenakin - kotona ja vaikka töissäkin.

Suunnittelin meneväni piipahtamaan shopissa eilen. Olin kuitenkin liian väsynyt ja nälkäinen töiden jälkeen, että olisin jaksanut mennä minnekään muualle kuin kotiin. Tänään päätin tehdä uuden yrityksen. Pidin itseni virkeänä nostamalla työpöytää ja seisoskelemalla ison osan päivää tavanomaisen istumisen sijaan. Kurvasin Kisahallille parkkiin. Jouduin tosin jättämään biilin Stadionin parkkialueen puolelle. Ei haitannut menoa, kun oranssit logotavarat kiilsivät silmissä.

Hypättyäni raitiovaunusta ulos, tepastin vaistomaisesti ihan oikeaan suuntaan. VC-shop löytyi helposti Forumin puoleisesta päädystä. Oven edessä heilui tuulessa suurehko oranssi ilmapallo, pienen jumppapallon kokoinen. Jo "kaukaa" näin, ettei liikkeessä ollut ainuttakaan asiakasta. Sisällä istui vain myyjä selailemassa jotakin lehteä. Se hetki pilasi kaiken. Huikean voimakas häpeän tunne valui jostain päälaelta koko kehoon. "Enhän MINÄ ole niin hieno ihminen, että voisin mennä noin hienoon kauppaan." "Myyjä varmaan kieltäytyy myymästä." "Eivät tuollaiset ihanat esineet ansaitse sellaista kohtaloa, että joutuvat minun omistamikseni."

Hetkeksi jarrutin kävelyä melkein pysähdykseen saakka katsoakseni näyteikkunaa. Näin lippahatun, söpön pienen käsilaukun ja toisella laidalla putkilot tennispalloja. Iso plakaatti keskellä näyteikkunaa esti näkemästä mitä liikkeen hyllyissä oli. Iso häpeä esti menemästä katsomaan liikkeen sisälle. Kurvasin karkuun nopeammin kuin teräsmies kurvaa hädässä olevien neitojen avuksi. Toivoin, ettei kovinkaan moni huomannut pientä hidastustani liikkeen kohdalla. Mitä nekin ajattelevat, jotka huomasivat! En kestäisi kuulla.

Paluumatkan raitiovaunu saapui heti laiturille. Kipusin kyytiin. Tuntui ikuisuudelta, kun odotettiin valojen vaihtumista ja lähdettiin matkaan. Vielä raitiovaunussa päällä oli pakokauhu siitä, että pitää päästä nopeasti kauas, ettei kukaan vaan kuvittele, että minä kuvittelen olevani joku! Kyllä harmittaa nyt koko touhu, kun yhä tekee mieli sellaista kivaa oranssia rantapyyhettä vähintäänkin.

Hyvän oppilaan syndrooma

Koin pienen ahaa-elämyksen katsellessani Jamie Oliverin koululaishaastetta. Levottomista ja "huonoista" oppilaista leivottiin parempia ihmisiä keskustelemalla kahden kesken, kuuntelemalla, kannustamalla ja kehumalla hyviä suorituksia. Tällä hetkellä tuntuu, että tiedän mikä minussa on vikana. Tai tiedän yhden asian, mikä minussa on vikana. Olen hyvin voimakkaasti profiloitunut olemaan ns. "hyvä oppilas". Kun kukaan ei ole säännöllisesti jakamassa arvosanoja, ysejä ja kymppejä, tuntuu jatkuvasti yksinomaan siltä, että epäonnistun kaikessa.

En ole oppinut asettamaan ja seuraamaan itse tavoitteita. Kaipaan järjettömän paljon ulkopuolelta tulevaa kannustusta ja kehuja. Koulussahan minun oli hyvä olla. Jokaisesta aineesta oli erikseen vuoden aikana useampia pistareita ja kokeita, joista saatoin kerätä hyviä arvosanoja. Sen lisäksi kaksi kertaa vuodessa sai vielä läjän arvosanoja todistukseen. Bonukseksi napsahti silloin tällöin jokunen stipendikin. Vahvistusta omalle osaamiselle siis suorastaan satoi, kun polskuttelin elämässä eteenpäin. Ilmeisesti rakastin hyvin arvosanojen saamista niin paljon, ettei edes jatkuva koulukiusaaminen ja ihmisten hyljeksintä saanut minua pitämään koulua kamalana. Osasin erottaa ihmiset ja koulun. Vain ihmiset olivat kamalia.

Yksikään oppiaine tai kurssi ei opettanut minulle sitä, että osaisin itse arvostella ja arvostaa omia suorituksiani. Mielestäni tämä on merkittävä puute opetusohjelmassa. Nyt, kun elämässä pitää selviytyä ilman arvosanoja, olen hukassa. En pidä mitään tekemistäni asioista minkään arvoisena. Enkä varsinkaan pidä mitään tekemääni asiaa onnistumisena. Lisäksi taustalla jyllää kalvava tunne siitä, että kaikki ihmiset inhoavat minua. Ihmiset esittävät ystävällistä, jos tarvitsevat minulta jotain. Niinhän se oli koulussakin. Minua puhuteltiin lähinnä vain oppitunneilla, jos kaivattiin jotakuta selittämään matematiikan koukeroita, jotka olivat opettajan selostamana jääneet vähän hämäriksi.

Nykyisinkin monesta ihmisestä kuuluu jotain vain silloin, kun heidän tietokoneensa oikuttelee. Tekisi mieli sanoa, että älkää hankkiko laitteita, joita ette osaa käyttää. Kilttinä tyttönä kuitenkin yleensä pyrin auttamaan tietokoneen onnetonta uhria. Saahan siitä sentään yleensä jonkinlaisen kiitoksen. Sekin on parempi kuin elämä ilman minkäänlaisia arvosanoja. Työpaikoillakin tunnetusti otetaan esiin tilanteita, joissa on tehty jotain väärin. Positiivisia kommentteja on turha odottaa.

Elämässäni ei nykyään ole mitään muuta sisältöä kuin työ. Suututtaa joka kerta, kun joku mainitsee, että tämä on vain työtä, ja että siihen liittyvää kritiikkiä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pitää vain kehittää työskentelytapoja. Miten työhön liittyvät haukut voi olla ottamatta henkilökohtaisesti, kun on antanut työn tekemiselle kaiken osaamisen, energian ja ideat mitä sielusta vaan irti lähtee? Kun joku tulee kritisoimaan sillä tavalla tehtyä työtä, on kritiikki sanallisesta sisällöstään huolimatta: "Olet tyhmä, arvoton ja hyödytön, koska olet valinnut tehdä työsi tällä tavalla.".

Juuri nyt en ihmettele, minkä takia jokaisen työpäivän jälkeen tekee mieli hukuttautua sipseihin, kinuskikastikkeeseen ja kaivautua suklaatäytedonitsivuoren sisään. Varsinaista ongelmaa ahmiminen ei silti poista. Herkut vain hetkellisesti harhauttavat aivoja miettimään jotain muuta kuin töissä epäonnistumista ja potkujen pelkoa. Se tuo yhden ongelman lisää - jatkuvan lihomisen. Kuka kehittäisi säännöllisen todistustenjaon myös työelämään? Mitä kävisi sitten, jos sellainen olisi, ja saisinkin vain huonoja arvosanoja enkä enää niitä ysejä ja kymppejä? En uskalla kehitellä tätä juonikuviota enää pidemmälle...

Vappua

Vappu on perinteisesti ollut tapahtuma, jota odotan innolla. Tapanani on ostaa pullon tai kaksi kuohuviiniä, serpentiiniä, saippuakuplapurkkeja ja ehkä jopa puhaltelen ilmapalloja. Vappuaaton selviytymisreppuun pakataan lisäksi kertakäyttöisiä skumppalaseja ja yo-hattu. Kännykkäkin on tärkeä väline, että voi muistaa ystäviään iloisella vappu-tekstiviestillä.

Tänä vuonna tämä työläinen on liian väsynyt ja masentunut juhliakseen vappua työläisenä saati sitten riehakkaana ylioppilaana. Juhlikoot ne, joilla on aihetta juhlaan. Hoitakoot muut vaihteeksi vappuvalmistelut. Minä en jaksa käydä kaupassa tai alkossa enkä millään viitsi edes kanniskella yo-lakkia mukana. Tarkoitus on kyllä mennä seuraamaan Mantan lakitusta, mutta vain koska on "pakko".

Alan kovasti kannattaa kaikkien kansallisten juhlien lakkauttamista. Jos minä en halua juhlia, niin en myöskään kaipaa juhlimisesta muistuttavia mainoksia, naapureita tai tapahtumia. Toisaalta en enää välitä siitä jääkö juhlapäivästä hyviä tai huonoja muistoja. Kaikki on ihan yhdentekevää. Niin, että hauskaa vappua vaan teille muille! Tekstiviestejä ette tule saamaan, koska ette ole itsekään vuosiin lähettäneet muuta kuin vaivautuneita kiitos samoin-viestejä.

Lyökää lyötyä!

Päätin firman pikkujouluissa, etten enää halua osallistua firman juhliin. Seuraavat juhlat olisivat olleet tilikauden avajaiset, jotka on pidetty yleensä huhtikuun puolivälissä. Pohdin moneen kertaan kevään aikana haluaisinko osallistua vai en. Sitten näytti jo hetken aikaa siltä, ettei juhlia tulisikaan, koska ilmoittautumisia ei ryhdytty kysymään samaan aikaan kuin aiempina vuosina. Esimiehet eivät puhuneet sanaakaan tapahtumasta. Ajattelin jo, että firma ei sitten viitsi järjestää juhlia lainkaan, koska en ole aikeissa osallistua. Ehkä silti enemmän ajattelin, että syy olisi taloudellisessa tilanteessa, kun kerran säästötavoitteitakin on niin paljon.

Sitten tuli kuitenkin intraan otsikot, mutta tapahtuma oli siirretty loppukuulle. Olin jo niin asennoitunut, ettei mitään pirskeitä tule, että oli aika selvää, etten aio osallistua. Lisäpontta päätökselle antoi se, että tilaisuus osui viikolle, jolloin joudun olemaan "yksin" töissä. Työpari viettää ansaitsematonta talvilomaansa, ja minä kärvistelen töissä tekemässä lähes yksinomaan asioita, joita en osaa yhtään. Kaiken kukkuraksi työparin piti vielä erään palaverin takia saada myös vappuaatto vapaaksi. Esimies kerrankin kysyi sopiiko tämä minullekin. Vastaukseni "Ei tietenkään sovi." otettiin vuoden parhaana vitsillä ja kumpainenkin (esimies ja työpari) nauroivat sille makeasti.

Eihän tämä yksi typerä talviloma tee muuta kuin pilaa minulta kaksi viikonloppua, 6 arkipäivää, 5 arki-iltaa, tilikausipirskeet ja vapun. Maanantaina toivoin, että lentokone putoaisi taivaalta päälleni työmatkalla, ettei tarvitsisi mennä töihin. Ei pudonnut. Töihin päästyäni olen tehnyt hieman yli kahdeksantuntisia tauottomia päiviä ja iltaisin ollut niin väsynyt kipeä, etten ole jaksanut tai halunnut tehdä enää mitään kotona. Voimat ovat riittäneet vain sipsien ja muun roskan syömiseen ja television tuijottamiseen. Kaikki kotityöt ovat jääneet tekemättä. Mitään "hauskaa" ei varsinkaan ole tullut tehtyä.

Tietenkin meille kaikille kuuluu lakisääteinen ruokatauko tai jotain vastaavia, mutta kun olen surkea työssäni, kestää sen tekeminen kauemmin kuin normaalilla ihmisellä kestäisi. Töiden määrä on luonnollisestikin kaksinkertainen, kun toinen tekijä on lomalla, mutta mikään ei silti saa jäädä tekemättä. Jokainen omalle alueelle tuleva tehtävä on lisäksi hoidettava eteenpäin 15 tai 30 minuutissa, vaikka miten olisin hidas. Jo nyt saan jatkuvasti pelätä, että jostain tulee huutoja ja haukkuja, mutta en ketäisi ottaa sitä riskiä, että niitä tulisi lisää sen takia, että olen pitänyt tauon. Kun on hidas ja huono, se on ihan omaa tyhmyyttä, eikä firman pidä siitä joutua kärsimään.

Tilannehan on muutenkin jo sellainen, ettei maailmassa mielestäni ole mitään hauskaa, joten ei tämä kidutus ole ihan hirveästi elämää muuttanut. Neutraalin ja kärsimyksen välinen suhde on kallistunut enemmän kärsimyksen puolelle. En nauti enää mistään muusta kuin syömisestä ja autolla ajamisesta. Saunasta en nauti, koska syksystä saakka riivannut stressi-ihottuma kiusaa edelleen ja saunassa kutka vain yltyy.

Nukkuminen sujuu vielä jotenkin, joskin saatan helposti raapia itseni unissani verille tai mustelmille. Kumpaa pahaa saan aikaiseksi, riippuu siitä nukunko hanskat kädessä vai ilman. Hanskat kädessä tulee mustelmia, kun ei kynsien teho ole riittävä sellaisenaan. Olin tosin yhtenä yönä siepannut yöpöydältä voidetuubin ja raapinut itseäni sen terävillä kulmilla, koska hanskat haittasivat efektiä. Ei ole kovin hauskaa herätä aamulla tutkimaan vahinkoja. Välillä taas nukkuminen pelottaa, koska olen iltaisin niin pahoinvoiva, että tuntuu siltä, etten välttämättä herää aamulla.

Kuluneella viikolla on vaivannut iskias, hartiakipu, olkapääkipu ja jännetupentulehdus. Osa näistä tietysti vaivasi jo edelliselläkin viikolla, mutta lääkäriin ei ole mitään asiaa, kun kerran ei voi sairaslomallekaan jäädä. Ensinkään en uskaltaisi, koska pelkäisin joutuvani mustalle listalle ja irtisanottavaksi seuraavan erän joukossa. Toiseksi kivut ovat vielä lääkkeillä hillittävissä siedettävälle tasolle, jolloin pidän itseäni työkuntoisena. Tietenkään vaivat eivät parane rasittamalla niitä lisää, mutta mitäpä tällainen turhanpäiväinen valas terveydellä tekisikään?

Olisin vähemmän pettynyt kuluneeseen viikkoon, mikäli esimies olisi vaivautunut edes kerran kysymään jaksamista tuplatun työkuorman juhtana tai jos esimies olisi edes yleisesti yrittänyt järjestellä alaisilleen mahdollisuutta lähteä juhliin klo 14 kuljetuksella. Kaikkihan eivät voi lähteä, koska jonkun on tehtävä työt, mutta sen vuoksi olisikin reilua käydä yhteistä keskustelua siitä ketkä eivät edes halua lähteä ja ketkä viime vuonna kiltisti jäivät töihin koko päiväksi ja olisivat tällä kertaa "ansainneet" päästä aiemmin paikalle. Ei ole kovin helppoa räpiköidä irti valtavasta itseinhosta, kun ei kukaan muukaan tunnu olevan sitä mieltä, että ansaitsisin mitään muuta kuin kurjuutta.

Täytyy lohduttautua syömällä jotain. Mitähän jääkaapista vielä löytyisi?