Kilometrikisa ja sen myötä pyöräilykausi käynnistyi 1.5. Viikko ehti kuitenkin vierähtää ennen kuin sain oman henkilökohtaisen kauden käyntiin. Aina olin liian väsynyt, oli liikaa muuta tekemistä, joku meno tai vain liian kurja sää, esim. pilvistä. Kukapa nyt pilvisellä säällä pyörää ajaisi! Eilen tulin kuitenkin syöneeksi illalliseksi 8 mokkapalaa, joten tuli pieni sisäisen painostuksen tunne, että pitäisi niitä vähän kuluttaakin.
Ensimmäinen tekosyy olla ajamatta iltapäivällä oli se, että jouduin kantamaan kesärenkaat autoon vaihtoa varten. Sehän on niin raskasta puuhaa, ettei samana päivänä enää mitään muuta kuntoilua voi harrastaa. Ongelmia aiheutti lisäksi ahkera trafiikki jalkakäytävällä rapun edessä, kun piti ihan odottaa vuoroa, että pääsee itse peruuttamaan sinne. Olin kyllä yllättynyt siitä miten kevyesti heittelin renkaat kyytiin. En muista, että se olis koskaan ollut niin helppoa.
Aluksi ajattelin lähteä samalla ovenavauksella pyöräilemään, kunhan vaan renkaat ovat autossa, mutta pihalla pyörivät lapset häiritsivät. En kestä liikkua ulkosalla, kun on naapureita lähistöllä. Lapset ovat vielä aikuista pahempia. Yksikin pikkutyttö huusi olevansa hullu mies... Kuka sellaisen lähistölle haluaa jäädä pumppaamaan ilmaa renkaisiin? En nykyään mahdu enää urheiluhousuihini, joten senkään puolesta en kaivannut yleisöä katsomaan, kun väärissä varusteissa pyllistelen pumppaamassa.
Lopulta kuitenkin päätin lähteä vielä ajamaan, kun kerran olin tullut syöneeksi järettömiä määriä kaikkea. Kello oli jo 20.30, kun lähdin ulos. Lapset olivat jo kadonneet pihalta. Eturengas oli täysin tyhjä. Takarengas puolityhjä (olen pessimisti). 20.40 olin pumpannut renkaat täyteen, kiinnittänyt nopeusmittarin telineeseen, kypäröinyt pääni ja suoritin kevään ensimmäisen polkaisun. Noin sadan metrin jälkeen huomasin, ettei mittari mittaa mitään, ja pysähdyin korjaamaan antureita. Mittaus lähti käyntiin.
Ensimmäisen kahden kilometrin ajan luulin kuolevani uupumukseen. Loput kahdeksan kilometriä toivoin kuolevani, ettei tarvitsisi enää jatkaa polkemista. Mäet olivat kauheita ja ilma oli aavistuksen liian kylmä. Ajelin Martinlaakson halki, kurvasin oikealle ja oikeastaan kiersin Martinlaakson ulkolaitaa. Matkalle osui tietyö, jonka vuoksi seikkailin merkillisten kivikasojen yli. Jokainen liikenteessä ollut jalankulkija tupakoi. Kyllä ulkoliikunta on sitten epäterveellistä, kun joutuu jatkuvasti passiiviseksi tupakoijaksi!
Kuninkaantien alussa olevan sillan ensimmäiseen hidastetöyssyyn ajoin nopeudella 37 km/h. Nopeusrajoitus tässä kohtaa on 30 km/h. Olen rikollinen. Meni kuusi minuuttia ennen kuin huomasin mittarin lakanneen taas töyssyn yhteydessä toimimasta. Ehti siinä varmaan pari kilometriäkin mennä hukkaan. Piti taas kesken raskaan mäen pysähtyä korjaamaan antureita. Kyllä harmitti, vaikka kyseessä onkin vakioreitti, jonka pituuden tiedän ja jonka keston pystyn katsomaan kellostakin.
Pääsin perille hengissä. Jalat kestivät hyvin, mutta vasen kyynärpää ja kummatkin ranteet olivat vihlovan kipeät. En saanut pyörää työnnettyä kellarin kynnyksen yli normaalisti, kun ranteita niin särki. Oli pakko nostaa pyörää kyynärtaipeilla. Lenkki tuli hurautettua 35 minuutissa mikä on aiempien vuosien suorituksiini nähden ihan siedettävä aika, varsinkin näin sesongin avaukseksi. Ei silti tee ihan heti mieli uudestaan ajamaan.
keskiviikko 9. toukokuuta 2012
perjantai 4. toukokuuta 2012
Veuve Clicquot #2
Tänään uskalsin sittenkin mennä ostoksille VC-pop-up-shopiin. Myyjä-neitokainen oli luonnollisestikin ihan liian kaunis, mutta käyttäytyi ilokseni silti ystävällisesti. Kuten missä tahansa tasokkaassa paikassa, valitsemani tuotteet lähtivät välitömästi paketointiin, ja sillä välin jatkoin vielä hyllyjen tutkimista. Olisi tehnyt mieli ostaa vähintään yksi jokaista mitä tahansa esinettä.
Mukaan tarttui kaksi rantapyyhettä (+ kassi), jotka sattuivat olemaan viimeiset jäljellä olevat kappaleet. Äiti saa niistä toisen piakkoin, toisen ostin itselleni. Ostin myös kaksi korkkia, joilla saa suljettua shamppis-pullon tiiviisti. Niistä toisen ajattelin antaa isukille, jolta viimeksi oli hukassa Mum-merkkinen korkki. On sitten hänelläkin varakappale. Jälleen pidän toisen niistä itselläni. Lisäksi ostin tennispallot ja yhden lippahatun, molemmat itselleni. Raikas oranssi on sitten ihana väri!
Poikkesin myös Alkoon ostamaan pullollisen VC:tä äidin lahjapyyhkeen oheen. Samalla ostin itselleni pikkupullon - ihan vaan oman urheuteni kunniaksi. Uskalsin mennä ostoksille! Enkä enää ikinä pukeudu mihinkään muuhun vaatteeseen kuin siihen rantapyyhkeeseen.
Mukaan tarttui kaksi rantapyyhettä (+ kassi), jotka sattuivat olemaan viimeiset jäljellä olevat kappaleet. Äiti saa niistä toisen piakkoin, toisen ostin itselleni. Ostin myös kaksi korkkia, joilla saa suljettua shamppis-pullon tiiviisti. Niistä toisen ajattelin antaa isukille, jolta viimeksi oli hukassa Mum-merkkinen korkki. On sitten hänelläkin varakappale. Jälleen pidän toisen niistä itselläni. Lisäksi ostin tennispallot ja yhden lippahatun, molemmat itselleni. Raikas oranssi on sitten ihana väri!
Poikkesin myös Alkoon ostamaan pullollisen VC:tä äidin lahjapyyhkeen oheen. Samalla ostin itselleni pikkupullon - ihan vaan oman urheuteni kunniaksi. Uskalsin mennä ostoksille! Enkä enää ikinä pukeudu mihinkään muuhun vaatteeseen kuin siihen rantapyyhkeeseen.
torstai 3. toukokuuta 2012
Veuve Clicquot
Omanarvontunto on tullut taas mitattua ja todettua alhaiseksi. Olen jo viikko tolkulla odottanut, että Veuve Clicquot -shampanjamerkin pop-up-shop tulisi Helsinkiin pariksi viikoksi. Lopultakin se on täällä, vain kahden viikon ajan. Nyt enää kaksi päivää. Olen jo vähintään vuoden hinkunut omakseni DKNY:n ja VC:n yhteistyössä tekemiä oransseja kumisaappaita. Niitä ei ilmeisesti kyseisessä puodissa ole tarjolla, mutta niitä haudutellessa on kehkeytynyt halu saada kaikenlaista muutakin kivaa ja oranssia...
Lehtitiedotteiden mukaan kaupasta pitäisi löytyä ainakin lippahattuja, tennispalloja ja rantapyyhkeitä. Tahdon ne kaikki! Oikeastaan tahdon mitä vaan! Paitsi iPad-kotelon. Sille minulla ei ole käyttöä. Tennispalloilla en luultavasti raskisi pelata, mutta kyllähän ne hienot olisivat koristeenakin - kotona ja vaikka töissäkin.
Suunnittelin meneväni piipahtamaan shopissa eilen. Olin kuitenkin liian väsynyt ja nälkäinen töiden jälkeen, että olisin jaksanut mennä minnekään muualle kuin kotiin. Tänään päätin tehdä uuden yrityksen. Pidin itseni virkeänä nostamalla työpöytää ja seisoskelemalla ison osan päivää tavanomaisen istumisen sijaan. Kurvasin Kisahallille parkkiin. Jouduin tosin jättämään biilin Stadionin parkkialueen puolelle. Ei haitannut menoa, kun oranssit logotavarat kiilsivät silmissä.
Hypättyäni raitiovaunusta ulos, tepastin vaistomaisesti ihan oikeaan suuntaan. VC-shop löytyi helposti Forumin puoleisesta päädystä. Oven edessä heilui tuulessa suurehko oranssi ilmapallo, pienen jumppapallon kokoinen. Jo "kaukaa" näin, ettei liikkeessä ollut ainuttakaan asiakasta. Sisällä istui vain myyjä selailemassa jotakin lehteä. Se hetki pilasi kaiken. Huikean voimakas häpeän tunne valui jostain päälaelta koko kehoon. "Enhän MINÄ ole niin hieno ihminen, että voisin mennä noin hienoon kauppaan." "Myyjä varmaan kieltäytyy myymästä." "Eivät tuollaiset ihanat esineet ansaitse sellaista kohtaloa, että joutuvat minun omistamikseni."
Hetkeksi jarrutin kävelyä melkein pysähdykseen saakka katsoakseni näyteikkunaa. Näin lippahatun, söpön pienen käsilaukun ja toisella laidalla putkilot tennispalloja. Iso plakaatti keskellä näyteikkunaa esti näkemästä mitä liikkeen hyllyissä oli. Iso häpeä esti menemästä katsomaan liikkeen sisälle. Kurvasin karkuun nopeammin kuin teräsmies kurvaa hädässä olevien neitojen avuksi. Toivoin, ettei kovinkaan moni huomannut pientä hidastustani liikkeen kohdalla. Mitä nekin ajattelevat, jotka huomasivat! En kestäisi kuulla.
Paluumatkan raitiovaunu saapui heti laiturille. Kipusin kyytiin. Tuntui ikuisuudelta, kun odotettiin valojen vaihtumista ja lähdettiin matkaan. Vielä raitiovaunussa päällä oli pakokauhu siitä, että pitää päästä nopeasti kauas, ettei kukaan vaan kuvittele, että minä kuvittelen olevani joku! Kyllä harmittaa nyt koko touhu, kun yhä tekee mieli sellaista kivaa oranssia rantapyyhettä vähintäänkin.
Lehtitiedotteiden mukaan kaupasta pitäisi löytyä ainakin lippahattuja, tennispalloja ja rantapyyhkeitä. Tahdon ne kaikki! Oikeastaan tahdon mitä vaan! Paitsi iPad-kotelon. Sille minulla ei ole käyttöä. Tennispalloilla en luultavasti raskisi pelata, mutta kyllähän ne hienot olisivat koristeenakin - kotona ja vaikka töissäkin.
Suunnittelin meneväni piipahtamaan shopissa eilen. Olin kuitenkin liian väsynyt ja nälkäinen töiden jälkeen, että olisin jaksanut mennä minnekään muualle kuin kotiin. Tänään päätin tehdä uuden yrityksen. Pidin itseni virkeänä nostamalla työpöytää ja seisoskelemalla ison osan päivää tavanomaisen istumisen sijaan. Kurvasin Kisahallille parkkiin. Jouduin tosin jättämään biilin Stadionin parkkialueen puolelle. Ei haitannut menoa, kun oranssit logotavarat kiilsivät silmissä.
Hypättyäni raitiovaunusta ulos, tepastin vaistomaisesti ihan oikeaan suuntaan. VC-shop löytyi helposti Forumin puoleisesta päädystä. Oven edessä heilui tuulessa suurehko oranssi ilmapallo, pienen jumppapallon kokoinen. Jo "kaukaa" näin, ettei liikkeessä ollut ainuttakaan asiakasta. Sisällä istui vain myyjä selailemassa jotakin lehteä. Se hetki pilasi kaiken. Huikean voimakas häpeän tunne valui jostain päälaelta koko kehoon. "Enhän MINÄ ole niin hieno ihminen, että voisin mennä noin hienoon kauppaan." "Myyjä varmaan kieltäytyy myymästä." "Eivät tuollaiset ihanat esineet ansaitse sellaista kohtaloa, että joutuvat minun omistamikseni."
Hetkeksi jarrutin kävelyä melkein pysähdykseen saakka katsoakseni näyteikkunaa. Näin lippahatun, söpön pienen käsilaukun ja toisella laidalla putkilot tennispalloja. Iso plakaatti keskellä näyteikkunaa esti näkemästä mitä liikkeen hyllyissä oli. Iso häpeä esti menemästä katsomaan liikkeen sisälle. Kurvasin karkuun nopeammin kuin teräsmies kurvaa hädässä olevien neitojen avuksi. Toivoin, ettei kovinkaan moni huomannut pientä hidastustani liikkeen kohdalla. Mitä nekin ajattelevat, jotka huomasivat! En kestäisi kuulla.
Paluumatkan raitiovaunu saapui heti laiturille. Kipusin kyytiin. Tuntui ikuisuudelta, kun odotettiin valojen vaihtumista ja lähdettiin matkaan. Vielä raitiovaunussa päällä oli pakokauhu siitä, että pitää päästä nopeasti kauas, ettei kukaan vaan kuvittele, että minä kuvittelen olevani joku! Kyllä harmittaa nyt koko touhu, kun yhä tekee mieli sellaista kivaa oranssia rantapyyhettä vähintäänkin.
tiistai 1. toukokuuta 2012
Hyvän oppilaan syndrooma
Koin pienen ahaa-elämyksen katsellessani Jamie Oliverin koululaishaastetta. Levottomista ja "huonoista" oppilaista leivottiin parempia ihmisiä keskustelemalla kahden kesken, kuuntelemalla, kannustamalla ja kehumalla hyviä suorituksia. Tällä hetkellä tuntuu, että tiedän mikä minussa on vikana. Tai tiedän yhden asian, mikä minussa on vikana. Olen hyvin voimakkaasti profiloitunut olemaan ns. "hyvä oppilas". Kun kukaan ei ole säännöllisesti jakamassa arvosanoja, ysejä ja kymppejä, tuntuu jatkuvasti yksinomaan siltä, että epäonnistun kaikessa.
En ole oppinut asettamaan ja seuraamaan itse tavoitteita. Kaipaan järjettömän paljon ulkopuolelta tulevaa kannustusta ja kehuja. Koulussahan minun oli hyvä olla. Jokaisesta aineesta oli erikseen vuoden aikana useampia pistareita ja kokeita, joista saatoin kerätä hyviä arvosanoja. Sen lisäksi kaksi kertaa vuodessa sai vielä läjän arvosanoja todistukseen. Bonukseksi napsahti silloin tällöin jokunen stipendikin. Vahvistusta omalle osaamiselle siis suorastaan satoi, kun polskuttelin elämässä eteenpäin. Ilmeisesti rakastin hyvin arvosanojen saamista niin paljon, ettei edes jatkuva koulukiusaaminen ja ihmisten hyljeksintä saanut minua pitämään koulua kamalana. Osasin erottaa ihmiset ja koulun. Vain ihmiset olivat kamalia.
Yksikään oppiaine tai kurssi ei opettanut minulle sitä, että osaisin itse arvostella ja arvostaa omia suorituksiani. Mielestäni tämä on merkittävä puute opetusohjelmassa. Nyt, kun elämässä pitää selviytyä ilman arvosanoja, olen hukassa. En pidä mitään tekemistäni asioista minkään arvoisena. Enkä varsinkaan pidä mitään tekemääni asiaa onnistumisena. Lisäksi taustalla jyllää kalvava tunne siitä, että kaikki ihmiset inhoavat minua. Ihmiset esittävät ystävällistä, jos tarvitsevat minulta jotain. Niinhän se oli koulussakin. Minua puhuteltiin lähinnä vain oppitunneilla, jos kaivattiin jotakuta selittämään matematiikan koukeroita, jotka olivat opettajan selostamana jääneet vähän hämäriksi.
Nykyisinkin monesta ihmisestä kuuluu jotain vain silloin, kun heidän tietokoneensa oikuttelee. Tekisi mieli sanoa, että älkää hankkiko laitteita, joita ette osaa käyttää. Kilttinä tyttönä kuitenkin yleensä pyrin auttamaan tietokoneen onnetonta uhria. Saahan siitä sentään yleensä jonkinlaisen kiitoksen. Sekin on parempi kuin elämä ilman minkäänlaisia arvosanoja. Työpaikoillakin tunnetusti otetaan esiin tilanteita, joissa on tehty jotain väärin. Positiivisia kommentteja on turha odottaa.
Elämässäni ei nykyään ole mitään muuta sisältöä kuin työ. Suututtaa joka kerta, kun joku mainitsee, että tämä on vain työtä, ja että siihen liittyvää kritiikkiä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pitää vain kehittää työskentelytapoja. Miten työhön liittyvät haukut voi olla ottamatta henkilökohtaisesti, kun on antanut työn tekemiselle kaiken osaamisen, energian ja ideat mitä sielusta vaan irti lähtee? Kun joku tulee kritisoimaan sillä tavalla tehtyä työtä, on kritiikki sanallisesta sisällöstään huolimatta: "Olet tyhmä, arvoton ja hyödytön, koska olet valinnut tehdä työsi tällä tavalla.".
Juuri nyt en ihmettele, minkä takia jokaisen työpäivän jälkeen tekee mieli hukuttautua sipseihin, kinuskikastikkeeseen ja kaivautua suklaatäytedonitsivuoren sisään. Varsinaista ongelmaa ahmiminen ei silti poista. Herkut vain hetkellisesti harhauttavat aivoja miettimään jotain muuta kuin töissä epäonnistumista ja potkujen pelkoa. Se tuo yhden ongelman lisää - jatkuvan lihomisen. Kuka kehittäisi säännöllisen todistustenjaon myös työelämään? Mitä kävisi sitten, jos sellainen olisi, ja saisinkin vain huonoja arvosanoja enkä enää niitä ysejä ja kymppejä? En uskalla kehitellä tätä juonikuviota enää pidemmälle...
En ole oppinut asettamaan ja seuraamaan itse tavoitteita. Kaipaan järjettömän paljon ulkopuolelta tulevaa kannustusta ja kehuja. Koulussahan minun oli hyvä olla. Jokaisesta aineesta oli erikseen vuoden aikana useampia pistareita ja kokeita, joista saatoin kerätä hyviä arvosanoja. Sen lisäksi kaksi kertaa vuodessa sai vielä läjän arvosanoja todistukseen. Bonukseksi napsahti silloin tällöin jokunen stipendikin. Vahvistusta omalle osaamiselle siis suorastaan satoi, kun polskuttelin elämässä eteenpäin. Ilmeisesti rakastin hyvin arvosanojen saamista niin paljon, ettei edes jatkuva koulukiusaaminen ja ihmisten hyljeksintä saanut minua pitämään koulua kamalana. Osasin erottaa ihmiset ja koulun. Vain ihmiset olivat kamalia.
Yksikään oppiaine tai kurssi ei opettanut minulle sitä, että osaisin itse arvostella ja arvostaa omia suorituksiani. Mielestäni tämä on merkittävä puute opetusohjelmassa. Nyt, kun elämässä pitää selviytyä ilman arvosanoja, olen hukassa. En pidä mitään tekemistäni asioista minkään arvoisena. Enkä varsinkaan pidä mitään tekemääni asiaa onnistumisena. Lisäksi taustalla jyllää kalvava tunne siitä, että kaikki ihmiset inhoavat minua. Ihmiset esittävät ystävällistä, jos tarvitsevat minulta jotain. Niinhän se oli koulussakin. Minua puhuteltiin lähinnä vain oppitunneilla, jos kaivattiin jotakuta selittämään matematiikan koukeroita, jotka olivat opettajan selostamana jääneet vähän hämäriksi.
Nykyisinkin monesta ihmisestä kuuluu jotain vain silloin, kun heidän tietokoneensa oikuttelee. Tekisi mieli sanoa, että älkää hankkiko laitteita, joita ette osaa käyttää. Kilttinä tyttönä kuitenkin yleensä pyrin auttamaan tietokoneen onnetonta uhria. Saahan siitä sentään yleensä jonkinlaisen kiitoksen. Sekin on parempi kuin elämä ilman minkäänlaisia arvosanoja. Työpaikoillakin tunnetusti otetaan esiin tilanteita, joissa on tehty jotain väärin. Positiivisia kommentteja on turha odottaa.
Elämässäni ei nykyään ole mitään muuta sisältöä kuin työ. Suututtaa joka kerta, kun joku mainitsee, että tämä on vain työtä, ja että siihen liittyvää kritiikkiä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pitää vain kehittää työskentelytapoja. Miten työhön liittyvät haukut voi olla ottamatta henkilökohtaisesti, kun on antanut työn tekemiselle kaiken osaamisen, energian ja ideat mitä sielusta vaan irti lähtee? Kun joku tulee kritisoimaan sillä tavalla tehtyä työtä, on kritiikki sanallisesta sisällöstään huolimatta: "Olet tyhmä, arvoton ja hyödytön, koska olet valinnut tehdä työsi tällä tavalla.".
Juuri nyt en ihmettele, minkä takia jokaisen työpäivän jälkeen tekee mieli hukuttautua sipseihin, kinuskikastikkeeseen ja kaivautua suklaatäytedonitsivuoren sisään. Varsinaista ongelmaa ahmiminen ei silti poista. Herkut vain hetkellisesti harhauttavat aivoja miettimään jotain muuta kuin töissä epäonnistumista ja potkujen pelkoa. Se tuo yhden ongelman lisää - jatkuvan lihomisen. Kuka kehittäisi säännöllisen todistustenjaon myös työelämään? Mitä kävisi sitten, jos sellainen olisi, ja saisinkin vain huonoja arvosanoja enkä enää niitä ysejä ja kymppejä? En uskalla kehitellä tätä juonikuviota enää pidemmälle...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)