Teemablogi

Bloggers block on vaivannut jo pitkään. Vaikka suunniteltuja ja käsittelemättömiä aiheita on valmiina jonossa, en vaan pysty tarttumaan toimeen. Aiheet vaihtelevat laidasta laitaan. Ehkä yksi vaikeuksista on valita mihin niistä kulloinkin tarttuisin. Ehkä johonkin tiettyyn teemaan keskittyvät bloggaajat pääsevät helpommalla? Vaikka en erityisesti harrastakaan mitään, on kuitenkin useampia teemoja, jotka vetäisivät minua puoleensa. Pahoin pelkään, että niistä tulisi vielä typerämpiä kuin nykyisestä blogista. Alla hieman pohdintoja mieleen tulleista blogityypeistä.

Laihdutusblogi: Olen liian kevyt kirjoittamaan laihdutusblogia. Kokemani tuskat eivät ole tarpeeksi dramaattisia yleisessä mittakaavassa, että ne voisivat ketään kiinnostaa. Tavoitteeni ei ole riittävän mahtipontinen, en tavoittele palkintopallia Ms. Olympia-kisassa, en aio juosta maratonia enkä edes osallistua naisten kymppiin kävellen. Ja jos ihan tosissani keskittäisin jokaisen valveilla vietetyn minuutin laihduttamiseen, niin ei aiheesta riittäisi ihan kauhean pitkäksi aikaa kirjoitettavaa.

Muotiblogi: En taaskaan raskinut kaivaa kaapista niitä kivoimpia vaatteita esiin, kun kerran olen menossa vain töihin. Perinteinen asu, farkut ja huppari, sai taas kelvata. Eikä tarvitse kenenkään töissä kysellä "Mihinkäs juhliin sitä ollaan menossa, kun ollaan noin hienona?". Uusimmat, parhaimmat ja kivoimmat vaatteet jäävät aina käyttämättä, koska olis niin ikävää, jos ne olisivat likaisena juuri silloin, kun niitä oikeasti tarvittaisiin johonkin. Vastaavasti monet kivoimmista vaatteista vaatisivat silittämistä pesun jälkeen, ja kun se ei ole erityisen hauskaa hommaa, niin vähintäänkin ne kivat vaatteet ovat silittämättä, kun niitä tarvitsisi. Onneksi mökillä saa sentään pukeutua kuten haluaa ilman, että kukaan kyseenalaistaa turhan hienouden. Tänäkin kesänä mökkitrendi pitää sisällään rumasti nilkkaa kohti kapenevat työmieshousut, harmaameleerattuja t-paitoja, kulahtaneita huppareita ja kumisaappaat - ei välttämättä edes Nokialaiset vaan jotkut ihan merkittömät. Eikä muuten tällaisen taikinapallovatsan kanssa oteta mitään asukokonaisuuskuviakaan! Ainakaan sellaisia, joita voisi julkaista.

Puutarhablogi: Parvekehan se vain meikäläisen asuntoon kuuluu. Puutarha lienee turhan komea nimitys sille. Vaikka onhan se aika sievä. Nypin tänään kuihtuneet kukat pois parvekelaatikoiden kesäleimuista. Aika paljon niitä oli kertynytkin, kun en ole jaksanut tilannetta päivittäin tarkistaa. Aika kaljun näköiset ovat leimut, mutta onneksi oli paljon nuppujakin kehittymässä. Myös näivettyneet orvokit nipsauttelin pois. Yrttilaatikon käänsin ympäri, koska vasen laita, joka saa auringonvaloa aiemmin kuin oikea laita, on paljon tuuheampi kuin se oikea laita. Jospa persilja ja basilika siitä piristyisivät vuorollaan. Chili-alkioita on kehittymässä ainakin kahdeksan, ja ennen niin hentoisen taimen varsi on muuttumassa nopeasti puumaisemmaksi. Ulkoilma on tehnyt sille hyvää, lehdistä on tullut paljon syvemmän vihreät. Laventeli on vihdoin työntänyt kukkavarsia, mutta sinisen värin esiinpuhkeamista odotellaan vielä. Kaikki eri purkit ja rehut vaativat myös kastelun eilen. Ensinkin olivat päässeet aika kuivaksi ja toiseksi on aina hyvä vähän kastaa multaa ennen kuin katoaa koko viikonlopuksi mökille.

Päiväkirjablogi: Kävin tänään töissä. Työaika oli sama kuin aina, 8-16. Taisi venyä kolme minuuttia ylitöiksi. Unohdin käydä ruokakaupassa matkalla kotiin. Söin jääkaapista kaura-omenapaistoksen jämät. [Sijoita tähän kohtaan puutarhablogin teksti.] Katselin televisiosta Suurimman pudottajan. Yritin hillitä itseäni lisäämästä koko ajan jotain Facebookiin, mutta onnistuin huonosti. Suurimman pudottajan aikana alkoi sataa vettä, joten en käynyt pyöräilemässä. Tiskasin kertyneet astiat iloiten samalla uudesta vesihanastani. Kaura-omenapaistosta taisi olla hieman liikaa, kun siitä tuli niin huono olo, että oli pakko väkertää kasaan salaatti jääkaapin kasvis-sisällöstä. Laitoin salaattiin myös vähän juustoa. Käärin keittiön maton rullalle ja kannoin sen eteiseen. Otan sen mukaan mökille, jotta voisin sen siellä pestä. Pakkasin myös muut mökkikamat kassiin. Nukkumaan mennessäni yritin hieman lukea kirjaa, mutta minua väsytti liikaa, joten kävin pian nukkumaan. Olipa jännittävä päivä, kun sain uuden hanan monen kuukauden odottelun jälkeen!

Leivontablogi: Olisi ehkä yleishyödyllistä pitää leivontablogia, kun voisin, ja olisi allergian takia pakkokin, erikoistua munattomiin leipomuksiin. Vaikka olenkin koko elämäni aikana ehtinyt leivoskella yhtä ja toista munatonta, palaan tositilanteen tullen aina muutamaan suosikkiini. Ei niistä uusista kokeiluista ole koskaan ollut pitkässä juoksussa mihinkään. Kyllä kerran on kiva kokeilla, mutta kun ei toista kertaa tee mieli, niin miksi sitten edes suositella blogissa? Leipomukset joutuisi kaiken lisäksi syömään suurimmaksi osaksi yksin. Toisaalta, jos tarpeeksi kauan pitäisin leivontablogia, niin voisin sen jälkeen olla sopivassa kunnossa pitämään kunnollista laihdutusblogia... Olisi siinä metamorfoosia kerrakseen.

Matkablogi: Kreetan reissusta kirjoittaminen oli harvinaisen mukavaa puuhaa verrattuna moneen muuhun asiaan. En ole varma olisiko siitäkään mitään tullut, jos olisin kirjoitellut tekstit heti ensimmäisen kerran jälkeen. Kun toista kertaa pyörittiin Kreetalla, niin tietyt perusasiat olivat jo tiedossa ja pystyi paljon rohkeammin tutkimusmatkailemaan ja ihmettelemään paikallisia erikoisuuksia ja yksityiskohtia, kun ei tarvinnut niin tarkkaan miettiä ja panikoida elämän peruskysymyksiä, kuten miten selvitä hengissä viikko käyttäen vessoja, joissa paperia ei saa heittää pönttöön. Sattumoisin, kun olen autovelkainen, niin huolellisesti säästämällä pystyn tekemään yhden ulkomaanmatkan vuodessa. Risteilyjä Tukholmaan ei lasketa. En ikipäivänä voisi kuvitella olevani autoton, joten en voi valittaa matkojen puutteesta, mutta materiaalia kertyy liian harvoin kunnon matkablogin ylläpitoon. Aion silti joitakin sanoja saada kasaan lokakuussa, kun pääsen ensimmäistä kertaa käymään Madeiralla.

Suunnitelmaa

Onnistunut laihduttaminen vaatii jonkinlaisen suunnitelman. Kun kiusaus yllättää, pitää päätös olla tehtynä valmiiksi jo aikaa sitten. Jos asioita alkaa pähkäilemään ensimmäistä kertaa vasta, kiusauksen iskiessä, on liian helppo päättää väärin. Väkersin siis kasaan pientä suunnitelmaa omaa projektiani varten.

Pyrin tekemään paljon pieniä muutoksia, koska radikaalien muutosten tekeminen suoraan, ei ole toiminut ennekään kovin pitkäaikaisesti. Lysyssä istumisen sijaan pyrin jännittämään vatsalihakset. Tietenkin saan muistutella itseäni siitä jatkuvasti, mutta sen pitäisi fysioterapeutin mukaan tuoda apua myös hartiajumeihin. Vatsan jännitys korjaa lysy-asennon, joka on pahasta, mutta lisäksi on kuulemma vaikeaa tai lähes mahdotonta jännittää vatsan lisäksi myös hartioiden lihaksia yhtä tiukasti kuin normaalisti ajattelemattaan jännittää. Myös entinen personal trainerini vakuutti, että vatsalihakset jännitettynä kuluu jatkuvasti hieman enemmän kaloreita kuin muuten kuluisi. Vatsaahan voi sitten jännittää aina istuessaan töissä, autossa, tehdessään keppijumppaa, kävellessään jne.

Ylimääräiset herkut on karsittava pois ruokavaliosta kokonaan. Pitää yrittää muistaa, että jokainen syöty kalori on tarkoitettu kulutettavaksi ennemmin tai myöhemmin. Myöhemmin on takuulla vaikeampaa. Eikä ole yhtään pahitteeksi saada jokaisen syödyn kalorin mukana myös jotain ravintoaineita. Pannassa ovat siis erityisesti pitsat, sipsit, leivonnaiset, herkkujuustot ja alkoholijuomat. Voisin tietysti luetella läjäpäin erilaisia herkkuja, joita ei sovi syödä, mutta kun suklaa ei ole vetänyt puoleensa piiiiitkiin aikoihin, karkeista en ole pitänyt koskaan, jäätelö ei sytytä jne... Työpaikan kahviautomaatin juomia en laita pannaan, mutta pyrin niiden kulutusta silti vähentämään.

Päivittäiset muistutukset tehdyistä päätöksistä ja tavoitteesta ovat oleellisia. Tähän mennessä en ole löytänyt mitään niin hyvää motivaattoria kuin Suurimman pudottajan. Onneksi se tulee jokaisena arkipäivänä! Pirullista, ettei se tule viikonloppuisin eikä ympäri vuoden! Jokaista jaksoa katsellessa kasvaa sisäinen pakko lähteä ohjelman jälkeen edes jonkinlaiselle lenkille. Reilun viikon ajan olen pyöräillyt erinomaisen ahkerasti. Lenkit ovat vielä aika pieniä, 10-16 km, mutta viime kesänä tapoin pyöräilyintoni ajamalla liian aikaisin 30 km lenkin turhan mäkisessä maastossa. Ohjelman alkaessa kaivan esiin kepin, jonka kanssa jumppailen ohjelman kestäessä. Käsipainot ovat hollilla, joten niitäkin heiluttelen. Mainoskatkot ovat hyvä tilaisuus tehdä sellaisia harjoituksia, joissa joutuu katsomaan poispäin telkkarista tai peräti kipaisemaan parvekkeelle punnertamaan kaidetta vasten. Tavalliset punnerrukset, jopa naisten versio, ovat ihan liian raskaita minulle.

Ehdin käydä jo kertaalleen kävelylenkillä ruokatauon aikana töissä. Olin etukäteen kaavaillut pedometerin avulla sopivaa lenkkiä, ja sattumoisin lähistöltä löytyy todella ihana puisto. Pieni isokoskelon (ainakin jonkun koskelon) poikanen uiskenteli veessä kyseisen puiston uumenissa. Viehättävä vesiputouskin sinne oli rakennettu. Tänään tarkoitukseni oli tehdä lenkki uudestaan kameran kanssa, mutta hukuin töihin enkä ehtinyt pitää kuin yhden tauon vähän ennen kotiinlähtöä. Suunnitelmaani kuuluu kuitenkin ruokis-kävelyn tekeminen jokaisena päivänä, jolloin se vain on mahdollista (ei liian kiire, ei sadetta, ei pakkasta).

Oikeasti vaikein muutos tässä vaiheessa tuntuu olevan normaalin rajoissa olevan ruuan sopiva annostelu. Herkuttelun päättymisen jälkeen olen sortunut syömään kaksinkertaisia iltapaloja ja kolminkertaisia aamupaloja jne. Iltapalan syömisen jälkeen ajattelen, että sepä oli hyvää, taidanpa ottaa saman annoksen toistamiseen. Aamupala taas oli yhtenä päivänä niin herkullinen, että oli pakko tehdä se tosiaan kolmesti. Seuraavana aamuna maltoin tyytyä kaksinkertaiseen aamupalaan. Herkullisenhan näistä paloista tekee juusto, jota innostuessani lätkin läjäpäin pienten leipäparkojen päälle ja sulatan mikrossa. Mm mmm... Juustoleivistäni en luovu, koska ilman niitä elämä ei olisi elämisen arvoista. Enkä vaihda juustoa mihinkään karmivaan kevytversioon. Mutta jos sitä ahmimisen määrää saisi vähän vähennettyä, niin menisi hyvin.

Lehdet (no, ainakin Iltalehti) ovat jo alkaneet pohtia kesäkiloja - miten niiltä vältytään ja miten niistä päästään eroon. Kesällä on muka vaikeaa olla lihomatta, kun terassit ja kesäherkut houkuttelevat, eikä liikuntaakaan ei jakseta harrastaa, kun kerraan ollaan lomalla. Tästä asiasta on pakko olla täydellisesti eri mieltä. Kesä on ainoa aika vuodesta, kun jaksaa harrastaa liikuntaa. Vain lomalla on tarpeeksi aikaa ja energiaa, että jaksaa ajatella syömisiään ja valmistaa kunnollisia ja terveellisiä ruokia. Talven synkkyyden keskellä ja työn uuvuttamana ei jaksa tehdä työpäivän jälkeen enää yhtään mitään. Viikonloputkin menevät paikallaan makaamiseen ja työviikosta toipumiseen seinää tuijotellen. Yhtään enempää kuin pakollisen työsuoritteen, en pystyisi itsestäni talvella repimään irti. Kesä, jos mikä, on paras aika pitää itsestään huolta!

Tukivaatio

Suurimman pudottajan finaali lähestyy. (Onneksi perään tulee vielä toinenkin kausi.) Kilpailijat kiittelevät lopun lähestyessä kaikesta saamastaan tuesta ohjelmaa, valmentajia ja toisiaan. Asioita ei ole helppo tehdä yksin. Siinä yksi syy minkä takia minun laihduttamisprojekteista ei koskaan tule mitään. Tuntuu, että olen ypöyksin maailmassa. (Kun tarpeeksi vuosia kuluu, niin tulen tietenkin olemaan ihan yksin omassa pienessä maailmassani. Kaikki elämässä tarvittavat asiat on sitä ennen opittava hoitamaan itse.) Toki projektin innostuneita alkupuheita kannatetaan, mutta ei se riitä tueksi. Tällä hetkellä paras tukeni on juuri tuo mainittu tv-ohjelma.

Sanotaan myös, että apua pitää osata pyytää. En ole koskaan ollut erityisen hyvä avunpyytäjä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeammaksi se käy. Olen perheessäni joutunut jo vuosia sitten auttajan rooliin. Samoin tuntuu siltä, että ystäväpiirille kelpaa kyllä apu, mutta siltä suunnalta on turha itse toivoa mitään. Aika harvoin tosin tulee tilanteita, joissa tunnen tarvitsevani apua. Olen onnistunut kehittämään hieman ylimielisen ja osin tuhoisan ajattelumallin, jonka mukaan ne ihmiset, joita minä olen joutunut auttamaan, eivät voi auttaa minua. Jos he kerran itsekin tarvitsevat apua, ei heillä ole mitään annettavaa sillä saralla. Pitäisi yrittää muistaa, että tilanteet vaihtelevat, ihmiset kehittyvät ja jokaisella on erilaisia vahvuuksia kuin minulla.

Nekin tilanteet, joissa apua tarvitsisin, ovat yleensä henkisen puolen juttuja. Yhtäältä olen paininut samojen ongelmien kanssa jo niin kauan, ettei kukaan enää jaksa kuunnella. Toisaalta tuntuu, että kaikki yrittävät vain keksiä ja tyrkyttää nopeita ja helppoja ratkaisuja, kun oikeasti tarvittava apu olisi pelkkä kuuntelu ja ennen kaikkea myös ymmärrys, että joku tosiaan voi tuntea ja ajatella kuten minä.

Yksi niistä vaikeammin käsitettävistä ajatuksista on se, etten yhtään pidä siitä, että ihmisen pitäisi muka rakastaa itseään. Saatan hieman kikkailla termeillä, mutta itseään rakastava ihminen kääntyy mielessäni välittömästi itserakkaaksi. Mielestäni ihmisen pitäisi arvostaa itseään. Mutta itseään ei saa rakastaa. Itsensä arvostamisen kanssa taas tulee ongelmia, koska kaikkia ominaisuuksia itsessään ei voi arvostaa. En voi arvostaa sitä, että olen pelkuri. En arvosta omaa ulkonäköäni. Kas kummaa, aloitin negatiivisten asioiden listaamisella.

Kokeillaan listausta toisesta suunnasta... Hiljaa itsekseni kuvittelen olevani kovinkin älykäs. (Saatan olla väärässä, ei sentään ryhdytä liian positiivisiksi saati itserakkaiksi asian suhteen.) Pidän arvossa sekä älykkyyttä yleensä että omaa älykkyyttäni. Pelkään (pelkuri!) aina ihmisiä tavatessani, että joku pitää minua tyhmänä. Se jos mikä olisi katastrofi. Vaikka olenkin näkyvästi pakkomielteinen vain oman ulkonäköni suhteen ja tuskissani (ja ahdistunut), koska en pysty sitä täydellisesti muuttamaan, en ikipäivänä antaisi tippaakaan pois älykkyydestäni, vaikka saisin tilalle täydellisen kauniin ulkonäön.

Talvella luin kirjaa, jota en melkein raskinut laskea käsistäni iltaisin - Leenamaija Otalan Älyllinen kunto : tuottavuutta työhön. Kirja oli todella mielenkiintoinen ja täyttä asiaa. Huomasin ajattelevani, etten lopulta välitä kovinkaan paljon kauneudesta tai terveydestä, mutta aivojen hyvinvointi. Jos aivoilleni tapahtuu jotain, kuolen. Kirjaa lukiessani ajattelin, että vaikka mikään muu peruste ei ole saanut minua syömään hyvin tai liikkumaan, niin nyt alan sitä tehdä, koska aivotkin vaativat hyvää ruokaa ja liikuntaa toimiakseen hyvin. Niin vaan on, että motivaation ja tuen kanssa on se ongelma, että se vaatii toistoa ja jatkuvuutta. Minun pitäisi suorastaan ostaa mainittu kirja, ja lukea sitä säännöllisesti - pitää yllä ahaa-elämystä.

Tänään olen jälleen kerran pohdiskellut motivaatiota. Minulla ei juuri nyt ole kirjan horroksesta herättäviä ajatuksia eikä kenenkään toisen ihmisen tukea, mutta piru minut periköön, jos en pysty tässä laihduttamisasiassa auttamaan itseäni, vaikka niin montaa muuta olen auttanut pienemmissä ja suuremmissakin asioissa!