Vappu on perinteisesti ollut tapahtuma, jota odotan innolla. Tapanani on ostaa pullon tai kaksi kuohuviiniä, serpentiiniä, saippuakuplapurkkeja ja ehkä jopa puhaltelen ilmapalloja. Vappuaaton selviytymisreppuun pakataan lisäksi kertakäyttöisiä skumppalaseja ja yo-hattu. Kännykkäkin on tärkeä väline, että voi muistaa ystäviään iloisella vappu-tekstiviestillä.
Tänä vuonna tämä työläinen on liian väsynyt ja masentunut juhliakseen vappua työläisenä saati sitten riehakkaana ylioppilaana. Juhlikoot ne, joilla on aihetta juhlaan. Hoitakoot muut vaihteeksi vappuvalmistelut. Minä en jaksa käydä kaupassa tai alkossa enkä millään viitsi edes kanniskella yo-lakkia mukana. Tarkoitus on kyllä mennä seuraamaan Mantan lakitusta, mutta vain koska on "pakko".
Alan kovasti kannattaa kaikkien kansallisten juhlien lakkauttamista. Jos minä en halua juhlia, niin en myöskään kaipaa juhlimisesta muistuttavia mainoksia, naapureita tai tapahtumia. Toisaalta en enää välitä siitä jääkö juhlapäivästä hyviä tai huonoja muistoja. Kaikki on ihan yhdentekevää. Niin, että hauskaa vappua vaan teille muille! Tekstiviestejä ette tule saamaan, koska ette ole itsekään vuosiin lähettäneet muuta kuin vaivautuneita kiitos samoin-viestejä.
maanantai 30. huhtikuuta 2012
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
Lyökää lyötyä!
Päätin firman pikkujouluissa, etten enää halua osallistua firman juhliin. Seuraavat juhlat olisivat olleet tilikauden avajaiset, jotka on pidetty yleensä huhtikuun puolivälissä. Pohdin moneen kertaan kevään aikana haluaisinko osallistua vai en. Sitten näytti jo hetken aikaa siltä, ettei juhlia tulisikaan, koska ilmoittautumisia ei ryhdytty kysymään samaan aikaan kuin aiempina vuosina. Esimiehet eivät puhuneet sanaakaan tapahtumasta. Ajattelin jo, että firma ei sitten viitsi järjestää juhlia lainkaan, koska en ole aikeissa osallistua. Ehkä silti enemmän ajattelin, että syy olisi taloudellisessa tilanteessa, kun kerran säästötavoitteitakin on niin paljon.
Sitten tuli kuitenkin intraan otsikot, mutta tapahtuma oli siirretty loppukuulle. Olin jo niin asennoitunut, ettei mitään pirskeitä tule, että oli aika selvää, etten aio osallistua. Lisäpontta päätökselle antoi se, että tilaisuus osui viikolle, jolloin joudun olemaan "yksin" töissä. Työpari viettää ansaitsematonta talvilomaansa, ja minä kärvistelen töissä tekemässä lähes yksinomaan asioita, joita en osaa yhtään. Kaiken kukkuraksi työparin piti vielä erään palaverin takia saada myös vappuaatto vapaaksi. Esimies kerrankin kysyi sopiiko tämä minullekin. Vastaukseni "Ei tietenkään sovi." otettiin vuoden parhaana vitsillä ja kumpainenkin (esimies ja työpari) nauroivat sille makeasti.
Eihän tämä yksi typerä talviloma tee muuta kuin pilaa minulta kaksi viikonloppua, 6 arkipäivää, 5 arki-iltaa, tilikausipirskeet ja vapun. Maanantaina toivoin, että lentokone putoaisi taivaalta päälleni työmatkalla, ettei tarvitsisi mennä töihin. Ei pudonnut. Töihin päästyäni olen tehnyt hieman yli kahdeksantuntisia tauottomia päiviä ja iltaisin ollut niin väsynyt kipeä, etten ole jaksanut tai halunnut tehdä enää mitään kotona. Voimat ovat riittäneet vain sipsien ja muun roskan syömiseen ja television tuijottamiseen. Kaikki kotityöt ovat jääneet tekemättä. Mitään "hauskaa" ei varsinkaan ole tullut tehtyä.
Tietenkin meille kaikille kuuluu lakisääteinen ruokatauko tai jotain vastaavia, mutta kun olen surkea työssäni, kestää sen tekeminen kauemmin kuin normaalilla ihmisellä kestäisi. Töiden määrä on luonnollisestikin kaksinkertainen, kun toinen tekijä on lomalla, mutta mikään ei silti saa jäädä tekemättä. Jokainen omalle alueelle tuleva tehtävä on lisäksi hoidettava eteenpäin 15 tai 30 minuutissa, vaikka miten olisin hidas. Jo nyt saan jatkuvasti pelätä, että jostain tulee huutoja ja haukkuja, mutta en ketäisi ottaa sitä riskiä, että niitä tulisi lisää sen takia, että olen pitänyt tauon. Kun on hidas ja huono, se on ihan omaa tyhmyyttä, eikä firman pidä siitä joutua kärsimään.
Tilannehan on muutenkin jo sellainen, ettei maailmassa mielestäni ole mitään hauskaa, joten ei tämä kidutus ole ihan hirveästi elämää muuttanut. Neutraalin ja kärsimyksen välinen suhde on kallistunut enemmän kärsimyksen puolelle. En nauti enää mistään muusta kuin syömisestä ja autolla ajamisesta. Saunasta en nauti, koska syksystä saakka riivannut stressi-ihottuma kiusaa edelleen ja saunassa kutka vain yltyy.
Nukkuminen sujuu vielä jotenkin, joskin saatan helposti raapia itseni unissani verille tai mustelmille. Kumpaa pahaa saan aikaiseksi, riippuu siitä nukunko hanskat kädessä vai ilman. Hanskat kädessä tulee mustelmia, kun ei kynsien teho ole riittävä sellaisenaan. Olin tosin yhtenä yönä siepannut yöpöydältä voidetuubin ja raapinut itseäni sen terävillä kulmilla, koska hanskat haittasivat efektiä. Ei ole kovin hauskaa herätä aamulla tutkimaan vahinkoja. Välillä taas nukkuminen pelottaa, koska olen iltaisin niin pahoinvoiva, että tuntuu siltä, etten välttämättä herää aamulla.
Kuluneella viikolla on vaivannut iskias, hartiakipu, olkapääkipu ja jännetupentulehdus. Osa näistä tietysti vaivasi jo edelliselläkin viikolla, mutta lääkäriin ei ole mitään asiaa, kun kerran ei voi sairaslomallekaan jäädä. Ensinkään en uskaltaisi, koska pelkäisin joutuvani mustalle listalle ja irtisanottavaksi seuraavan erän joukossa. Toiseksi kivut ovat vielä lääkkeillä hillittävissä siedettävälle tasolle, jolloin pidän itseäni työkuntoisena. Tietenkään vaivat eivät parane rasittamalla niitä lisää, mutta mitäpä tällainen turhanpäiväinen valas terveydellä tekisikään?
Olisin vähemmän pettynyt kuluneeseen viikkoon, mikäli esimies olisi vaivautunut edes kerran kysymään jaksamista tuplatun työkuorman juhtana tai jos esimies olisi edes yleisesti yrittänyt järjestellä alaisilleen mahdollisuutta lähteä juhliin klo 14 kuljetuksella. Kaikkihan eivät voi lähteä, koska jonkun on tehtävä työt, mutta sen vuoksi olisikin reilua käydä yhteistä keskustelua siitä ketkä eivät edes halua lähteä ja ketkä viime vuonna kiltisti jäivät töihin koko päiväksi ja olisivat tällä kertaa "ansainneet" päästä aiemmin paikalle. Ei ole kovin helppoa räpiköidä irti valtavasta itseinhosta, kun ei kukaan muukaan tunnu olevan sitä mieltä, että ansaitsisin mitään muuta kuin kurjuutta.
Täytyy lohduttautua syömällä jotain. Mitähän jääkaapista vielä löytyisi?
Sitten tuli kuitenkin intraan otsikot, mutta tapahtuma oli siirretty loppukuulle. Olin jo niin asennoitunut, ettei mitään pirskeitä tule, että oli aika selvää, etten aio osallistua. Lisäpontta päätökselle antoi se, että tilaisuus osui viikolle, jolloin joudun olemaan "yksin" töissä. Työpari viettää ansaitsematonta talvilomaansa, ja minä kärvistelen töissä tekemässä lähes yksinomaan asioita, joita en osaa yhtään. Kaiken kukkuraksi työparin piti vielä erään palaverin takia saada myös vappuaatto vapaaksi. Esimies kerrankin kysyi sopiiko tämä minullekin. Vastaukseni "Ei tietenkään sovi." otettiin vuoden parhaana vitsillä ja kumpainenkin (esimies ja työpari) nauroivat sille makeasti.
Eihän tämä yksi typerä talviloma tee muuta kuin pilaa minulta kaksi viikonloppua, 6 arkipäivää, 5 arki-iltaa, tilikausipirskeet ja vapun. Maanantaina toivoin, että lentokone putoaisi taivaalta päälleni työmatkalla, ettei tarvitsisi mennä töihin. Ei pudonnut. Töihin päästyäni olen tehnyt hieman yli kahdeksantuntisia tauottomia päiviä ja iltaisin ollut niin väsynyt kipeä, etten ole jaksanut tai halunnut tehdä enää mitään kotona. Voimat ovat riittäneet vain sipsien ja muun roskan syömiseen ja television tuijottamiseen. Kaikki kotityöt ovat jääneet tekemättä. Mitään "hauskaa" ei varsinkaan ole tullut tehtyä.
Tietenkin meille kaikille kuuluu lakisääteinen ruokatauko tai jotain vastaavia, mutta kun olen surkea työssäni, kestää sen tekeminen kauemmin kuin normaalilla ihmisellä kestäisi. Töiden määrä on luonnollisestikin kaksinkertainen, kun toinen tekijä on lomalla, mutta mikään ei silti saa jäädä tekemättä. Jokainen omalle alueelle tuleva tehtävä on lisäksi hoidettava eteenpäin 15 tai 30 minuutissa, vaikka miten olisin hidas. Jo nyt saan jatkuvasti pelätä, että jostain tulee huutoja ja haukkuja, mutta en ketäisi ottaa sitä riskiä, että niitä tulisi lisää sen takia, että olen pitänyt tauon. Kun on hidas ja huono, se on ihan omaa tyhmyyttä, eikä firman pidä siitä joutua kärsimään.
Tilannehan on muutenkin jo sellainen, ettei maailmassa mielestäni ole mitään hauskaa, joten ei tämä kidutus ole ihan hirveästi elämää muuttanut. Neutraalin ja kärsimyksen välinen suhde on kallistunut enemmän kärsimyksen puolelle. En nauti enää mistään muusta kuin syömisestä ja autolla ajamisesta. Saunasta en nauti, koska syksystä saakka riivannut stressi-ihottuma kiusaa edelleen ja saunassa kutka vain yltyy.
Nukkuminen sujuu vielä jotenkin, joskin saatan helposti raapia itseni unissani verille tai mustelmille. Kumpaa pahaa saan aikaiseksi, riippuu siitä nukunko hanskat kädessä vai ilman. Hanskat kädessä tulee mustelmia, kun ei kynsien teho ole riittävä sellaisenaan. Olin tosin yhtenä yönä siepannut yöpöydältä voidetuubin ja raapinut itseäni sen terävillä kulmilla, koska hanskat haittasivat efektiä. Ei ole kovin hauskaa herätä aamulla tutkimaan vahinkoja. Välillä taas nukkuminen pelottaa, koska olen iltaisin niin pahoinvoiva, että tuntuu siltä, etten välttämättä herää aamulla.
Kuluneella viikolla on vaivannut iskias, hartiakipu, olkapääkipu ja jännetupentulehdus. Osa näistä tietysti vaivasi jo edelliselläkin viikolla, mutta lääkäriin ei ole mitään asiaa, kun kerran ei voi sairaslomallekaan jäädä. Ensinkään en uskaltaisi, koska pelkäisin joutuvani mustalle listalle ja irtisanottavaksi seuraavan erän joukossa. Toiseksi kivut ovat vielä lääkkeillä hillittävissä siedettävälle tasolle, jolloin pidän itseäni työkuntoisena. Tietenkään vaivat eivät parane rasittamalla niitä lisää, mutta mitäpä tällainen turhanpäiväinen valas terveydellä tekisikään?
Olisin vähemmän pettynyt kuluneeseen viikkoon, mikäli esimies olisi vaivautunut edes kerran kysymään jaksamista tuplatun työkuorman juhtana tai jos esimies olisi edes yleisesti yrittänyt järjestellä alaisilleen mahdollisuutta lähteä juhliin klo 14 kuljetuksella. Kaikkihan eivät voi lähteä, koska jonkun on tehtävä työt, mutta sen vuoksi olisikin reilua käydä yhteistä keskustelua siitä ketkä eivät edes halua lähteä ja ketkä viime vuonna kiltisti jäivät töihin koko päiväksi ja olisivat tällä kertaa "ansainneet" päästä aiemmin paikalle. Ei ole kovin helppoa räpiköidä irti valtavasta itseinhosta, kun ei kukaan muukaan tunnu olevan sitä mieltä, että ansaitsisin mitään muuta kuin kurjuutta.
Täytyy lohduttautua syömällä jotain. Mitähän jääkaapista vielä löytyisi?
keskiviikko 18. huhtikuuta 2012
Harrastuksena Hullut Päivät
Miksi ihmeessä joku treenaa maratonia varten, kun on paljon hauskempaa osallistua kaksi kertaa vuodessa Stockmannin Hullujen Päivien raviin? Yhdet Hullut Päivät tarkoittavat ravikierrosta 5 peräkkäisenä päivänä. Huolellisesti suunnitellusta ravaamisesta ei tule edes hiki. Käsivarsien lihaksia voi jälkikäteen hieman pakottaa riippuen mukaan tarttuvien ostosten painosta. Lisäksi jokaisen kilpailijan on mahdollisuus palkita itsensä kierroksella tehdyillä ostoksilla, kun taas maratonilla voittajia ei ole kovin montaa. Treenaaminenkin on paljon rennompaa, koska kerran opittu taktiikka toimii jatkossakin. Osallistuminen ja onnistuminen ei edellytä kuukausien konkreettista harjoittelua.
Hullujen Päivien ravi on kätevintä suorittaa jossakin muualla kuin Helsingin keskustan Stockmannilla. Sattumalta kotia lähinnä oleva Jumbo on siedettävän rauhallinen. Liikkuminen onnistuu sujuvasti ja joskus pystyn spurttaamaan vauhdikkaammin jopa parikymmentä metriä. Hullujen Päivien mottoni on: tunne Stockmannisi. Kun tietää etukäteen mitä missäkin kerroksessa on, ja mitä tuotteita ja merkkejä myydään missäkin osassa tavarataloa, on helpointa kirjoittaa ostoslista kiertojärjestykseen. Sen verran pro olen jo itse, että pystyn suunnittelemaan myös sille keskustan Stockmannille hyviä ja ripeitä reittejä.
Ostoslistaa kirjoitetaan Hulluja Päiviä edeltävällä viikolla. Luetteloa selataan luonnollisestikin töissä tai WC:ssä, jotta normaalista elämästä ei kulu aikaa "hukkaan". Ostettavat ja harkittavat tavarat kirjoitetaan ensin päivä- ja löytymisjärjestykseen. Listalle merkitään tuotteen nimen lisäksi vähintään hinta. Joskus on helpompi suunnistaa oikean tavaran luokse, kun jo kaukaa ihmisvilskeen läpi näkee, että kyseisellä suunnalla on oikeanlainen hintakyltti. Lopulta tuotteet järjestetään siihen järjestykseen missä ne todennäköisimmin on helpointa kiertää tarkistamassa ja ostamassa ilman turhaa eessuntaassun-tassuttelua.
Töistä kannattaa lähteä viisi minuuttia etuajassa. Sitten on päätettävä mihin pysäköi auton. Valotaulun mukaan suosikkihallissani oli tänään vain 16 paikkaa vapaana. Paikka löytyi kuitenkin juuri siitä mihin halusinkin pysäköidä. Tämä on luultavasti sen lainatun viisiminuuttisen ansiota. Eikä pidä antaa valotaulujen pelotella. Koska olen liikkeellä yhdellä autolla, 16 paikkaa riittävät. En tarvitse 238 vapaata paikkaa uskaltaakseni ajaa halliin.
Ostoslistahan on suunniteltu alkamaan juuri siitä kerroksesta ja siltä ovelta mistä astun sisään. Ensin huppari urheiluosastolta, sitten astiaosastolle harkitsemaan ja hylkäämään ostoajatukset. Matka jatkuu kylpyhuonetekstiileihin. Mukaan tarttuu kylpyhuoneen matto. Suunta orkideahyllyn kautta kukkapuolen kassalle. Akateemisen kirjakaupan läpi kurvaus OneWayhin. Nopealla silmäyksellä määritellään onko missään oikean värisiä pinkkejä tuotteita, ja kierretään katsomassa vain ne. Turha on katsella kaikkia hyllyjä, kun tietää mitä haluaa.
Alakerta kutsuu. Globalin osastolla myydään neuletakkeja. Ostoslistalle valitaan vain sellaisia vaatteita, joita ei tarvitse sovittaa, vaan koon voi aavistaa etukäteen. Koruosaston kello ei ollut tarpeeksi mahtava, koska kellolle ei oikeaa tarvetta. Ruokaosastolta voi poimia mukaan kaikkea suunnitelematontakin, koska elintarvikkeille on aina käyttöä. Leipää, brietä, salaattia, oliiviöljyä, limonadia... Ja taas kassan kautta ulos. Vain Herkun kassalla on hieman jonoa. Kiitos pakkaajatytön, sujuu viimeinenkin kassatapahtuma jouhevasti.
Jotta ostoskipitys varmasti sujuisi nopeasti, on oltava valpas: on pystyttävä ennakoimaan ihmisten pysähtymisiä, ennakoimaan sopivat ohituskanavat ihmisten pysähtyessä, oltava valmis nostelemaan ostoskasseja ylös ja eteen ja taakse, jotta pujottelu ja pyörähtely kapoisammistakin paikoista onnistuu. Etukävelyoikeuksistaan ei kannata pitää liian tiukasti kiinni. Pienet lapset voi härskisti töniä pois alta, mutta aikuiset on helpompi kiertää, kun pitää ympäristöään silmällä ja on tietoinen kaikista oikomisvaihtoehdoista.
Lähdin töistä 15.55. Matkaan meni reilu puoli tuntia. Ensimmäinen ostos kuitattiin 16.35. Starttasin auton 17.05 päästäkseni kotiutumaan Stockmannilta. Aika pitkä letka autoja körötteli tässä vaiheessa vasta sisään parkkiin. Tänään oli siis se päivä, jolloin oli eniten tarkasteltavaa ja ostettavaa. Loppuviikosta homma nopeutuu entisestään.
Hullujen Päivien ravi on kätevintä suorittaa jossakin muualla kuin Helsingin keskustan Stockmannilla. Sattumalta kotia lähinnä oleva Jumbo on siedettävän rauhallinen. Liikkuminen onnistuu sujuvasti ja joskus pystyn spurttaamaan vauhdikkaammin jopa parikymmentä metriä. Hullujen Päivien mottoni on: tunne Stockmannisi. Kun tietää etukäteen mitä missäkin kerroksessa on, ja mitä tuotteita ja merkkejä myydään missäkin osassa tavarataloa, on helpointa kirjoittaa ostoslista kiertojärjestykseen. Sen verran pro olen jo itse, että pystyn suunnittelemaan myös sille keskustan Stockmannille hyviä ja ripeitä reittejä.
Ostoslistaa kirjoitetaan Hulluja Päiviä edeltävällä viikolla. Luetteloa selataan luonnollisestikin töissä tai WC:ssä, jotta normaalista elämästä ei kulu aikaa "hukkaan". Ostettavat ja harkittavat tavarat kirjoitetaan ensin päivä- ja löytymisjärjestykseen. Listalle merkitään tuotteen nimen lisäksi vähintään hinta. Joskus on helpompi suunnistaa oikean tavaran luokse, kun jo kaukaa ihmisvilskeen läpi näkee, että kyseisellä suunnalla on oikeanlainen hintakyltti. Lopulta tuotteet järjestetään siihen järjestykseen missä ne todennäköisimmin on helpointa kiertää tarkistamassa ja ostamassa ilman turhaa eessuntaassun-tassuttelua.
Töistä kannattaa lähteä viisi minuuttia etuajassa. Sitten on päätettävä mihin pysäköi auton. Valotaulun mukaan suosikkihallissani oli tänään vain 16 paikkaa vapaana. Paikka löytyi kuitenkin juuri siitä mihin halusinkin pysäköidä. Tämä on luultavasti sen lainatun viisiminuuttisen ansiota. Eikä pidä antaa valotaulujen pelotella. Koska olen liikkeellä yhdellä autolla, 16 paikkaa riittävät. En tarvitse 238 vapaata paikkaa uskaltaakseni ajaa halliin.
Ostoslistahan on suunniteltu alkamaan juuri siitä kerroksesta ja siltä ovelta mistä astun sisään. Ensin huppari urheiluosastolta, sitten astiaosastolle harkitsemaan ja hylkäämään ostoajatukset. Matka jatkuu kylpyhuonetekstiileihin. Mukaan tarttuu kylpyhuoneen matto. Suunta orkideahyllyn kautta kukkapuolen kassalle. Akateemisen kirjakaupan läpi kurvaus OneWayhin. Nopealla silmäyksellä määritellään onko missään oikean värisiä pinkkejä tuotteita, ja kierretään katsomassa vain ne. Turha on katsella kaikkia hyllyjä, kun tietää mitä haluaa.
Alakerta kutsuu. Globalin osastolla myydään neuletakkeja. Ostoslistalle valitaan vain sellaisia vaatteita, joita ei tarvitse sovittaa, vaan koon voi aavistaa etukäteen. Koruosaston kello ei ollut tarpeeksi mahtava, koska kellolle ei oikeaa tarvetta. Ruokaosastolta voi poimia mukaan kaikkea suunnitelematontakin, koska elintarvikkeille on aina käyttöä. Leipää, brietä, salaattia, oliiviöljyä, limonadia... Ja taas kassan kautta ulos. Vain Herkun kassalla on hieman jonoa. Kiitos pakkaajatytön, sujuu viimeinenkin kassatapahtuma jouhevasti.
Jotta ostoskipitys varmasti sujuisi nopeasti, on oltava valpas: on pystyttävä ennakoimaan ihmisten pysähtymisiä, ennakoimaan sopivat ohituskanavat ihmisten pysähtyessä, oltava valmis nostelemaan ostoskasseja ylös ja eteen ja taakse, jotta pujottelu ja pyörähtely kapoisammistakin paikoista onnistuu. Etukävelyoikeuksistaan ei kannata pitää liian tiukasti kiinni. Pienet lapset voi härskisti töniä pois alta, mutta aikuiset on helpompi kiertää, kun pitää ympäristöään silmällä ja on tietoinen kaikista oikomisvaihtoehdoista.
Lähdin töistä 15.55. Matkaan meni reilu puoli tuntia. Ensimmäinen ostos kuitattiin 16.35. Starttasin auton 17.05 päästäkseni kotiutumaan Stockmannilta. Aika pitkä letka autoja körötteli tässä vaiheessa vasta sisään parkkiin. Tänään oli siis se päivä, jolloin oli eniten tarkasteltavaa ja ostettavaa. Loppuviikosta homma nopeutuu entisestään.
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Oo, ne mennee naimisiin, ovat yhdessä yhdessä aina!
Eräs ystäväni on menossa naimisiin reilun kuukauden kuluttua. Yllätyksekseni olen melkein innostunut siitä, että pääsen pukeutumaan juhlavaatteisiin ja yrittämään hiusten kihartamista. Jostain pitäisi vielä löytää sopiva käsilaukku, harkita hattua epäonnistuneen kiharruksen varalta ja ostaa jotain sievää, millä peittää olkapäät kirkossa. Onneksi Stockmannin Hullut Päivät alkavat huomenna.
Pariskunta on toivonut lahjaksi rahaa häämatkatilille. Ilmeisesti ilmiö on aika uusi, koska hakukone tarjoaa melkein ainoastaan keskustelupalsta-tuloksia. Harvassa ovat asiantuntijoiden lausunnot siitä miten rahaa annetaan lahjaksi etiktein mukaisesti. Keskustelupalstoilla kiistellään aggressiivisesti vain siitä ovatko rahapyynnöt ja tilinumerot kutsuissa törkeitä, vai onko törkeämpää antaa lahjaksi rahaa ja noudattaa hääparin toiveita. Kauheita riitoja on saanut aikaan myös sopivan rahasumman määritteleminen. Toiset ovat kauhean loukkaantuneita siitä, että toiset haluvat varmistaa, että häälahja vastaa ainakin noin suunnilleen häävieraasta syntyvää kustannusta. Eikö sekin ole vain reilua käytöstä, jos joku katsoo, että on varaa ja kohteliasta antaa ainakin sen verran arvokas lahja? Sehän on ihan eri asia, jos hääpari sellaista vaatii, mutta jos kerran kyse on vieraan tahdosta...
Suurin osa pitää hyväksyttävänä, että varaton vieras antaa vähempiarvoisen lahjan. Toiset ovat tästäkin loukkaantuneita. On herätetty kysymystä siitä saisiko esimerkiksi kympillä tai kahdella mitään kunniallista tavaralahjaa hankittua. Joku intopää mainosti, että kyllä jostain löytyy kympillä ihan kiva maljakko. Muutamassa asiantuntijalähteessä puolestaan mainittiin, että itse tehtyä lahjaa arvostetaan kovasti. Eikä muuten arvosteta!
Eikä arvosteta sitä kympin halpahalli-maljakkoakaan! Mikäli ei ole varaa antaa kallista lahjaa, pitäisi sen kuitenkin olla laadukas eikä sellainen, jonka haluaa piilottaa kellariin. Häälahjathan ovat siitä pirullisia, ettei niitä saa heittää roskiin, vaan ne on kaivettava näytille aina, kun lahjan antaja saapuu kylään. Kelpuuttaisin itse paljon mieluummin vaikkapa Pentikin teesiivilän (5,50 €) tai sellaisen kynttiläpidikkeen (9,50 €), jolla tehdään pullosta kynttilänjalka, kuin ottaisin jonkun ruman ristipistotaulun riesakseni. Iittalalta saa Kivi-tuikkukupin halvimmillaan 16 €:lla. Kyllä sentään häälahjan pitäisi olla jotain sellaista, mistä ymmärtää heti, että kyse ei ole mistä tahansa roskasta.
Ajattelin noudattaa hääparin toivetta, ja laittaa rahaa tilille. Ei se häämatkailu mitään halpaa puuhaa ole. Ongelmani ei kuitenkaan ole toiminnan törkeys eikä lahjan suuruus. Olisin kaivannut asiantuntija-arviota siitä, kuuluuko tällaista lahjaa antaessa hankkia hääparille myös onnittelukortti vai olla hankkimatta. Jos hankkii kortin, kuuluuko kortissa mainita suorittaneensa tilisiirron vaiko kirjoittaa pelkät onnittelut? Toimitetaanko kortit mahdolliselle lahjapöydälle vai jonnekin muualle? En löytänyt vastauksia. Muutama keskustelupalstailija mainitsi hankkineensa kortin, jotta hääparille jää jonkinlainen muisto. Näin minäkin haluaisin tehdä. En silti haluaisi käyttäytyä vastoin mahdollisia etikettisääntöjä, vaikka selvästikin olen synnynnäinen moukka, kun en näitä asioita automaattisesti tiedä.
Pariskunta on toivonut lahjaksi rahaa häämatkatilille. Ilmeisesti ilmiö on aika uusi, koska hakukone tarjoaa melkein ainoastaan keskustelupalsta-tuloksia. Harvassa ovat asiantuntijoiden lausunnot siitä miten rahaa annetaan lahjaksi etiktein mukaisesti. Keskustelupalstoilla kiistellään aggressiivisesti vain siitä ovatko rahapyynnöt ja tilinumerot kutsuissa törkeitä, vai onko törkeämpää antaa lahjaksi rahaa ja noudattaa hääparin toiveita. Kauheita riitoja on saanut aikaan myös sopivan rahasumman määritteleminen. Toiset ovat kauhean loukkaantuneita siitä, että toiset haluvat varmistaa, että häälahja vastaa ainakin noin suunnilleen häävieraasta syntyvää kustannusta. Eikö sekin ole vain reilua käytöstä, jos joku katsoo, että on varaa ja kohteliasta antaa ainakin sen verran arvokas lahja? Sehän on ihan eri asia, jos hääpari sellaista vaatii, mutta jos kerran kyse on vieraan tahdosta...
Suurin osa pitää hyväksyttävänä, että varaton vieras antaa vähempiarvoisen lahjan. Toiset ovat tästäkin loukkaantuneita. On herätetty kysymystä siitä saisiko esimerkiksi kympillä tai kahdella mitään kunniallista tavaralahjaa hankittua. Joku intopää mainosti, että kyllä jostain löytyy kympillä ihan kiva maljakko. Muutamassa asiantuntijalähteessä puolestaan mainittiin, että itse tehtyä lahjaa arvostetaan kovasti. Eikä muuten arvosteta!
Eikä arvosteta sitä kympin halpahalli-maljakkoakaan! Mikäli ei ole varaa antaa kallista lahjaa, pitäisi sen kuitenkin olla laadukas eikä sellainen, jonka haluaa piilottaa kellariin. Häälahjathan ovat siitä pirullisia, ettei niitä saa heittää roskiin, vaan ne on kaivettava näytille aina, kun lahjan antaja saapuu kylään. Kelpuuttaisin itse paljon mieluummin vaikkapa Pentikin teesiivilän (5,50 €) tai sellaisen kynttiläpidikkeen (9,50 €), jolla tehdään pullosta kynttilänjalka, kuin ottaisin jonkun ruman ristipistotaulun riesakseni. Iittalalta saa Kivi-tuikkukupin halvimmillaan 16 €:lla. Kyllä sentään häälahjan pitäisi olla jotain sellaista, mistä ymmärtää heti, että kyse ei ole mistä tahansa roskasta.
Ajattelin noudattaa hääparin toivetta, ja laittaa rahaa tilille. Ei se häämatkailu mitään halpaa puuhaa ole. Ongelmani ei kuitenkaan ole toiminnan törkeys eikä lahjan suuruus. Olisin kaivannut asiantuntija-arviota siitä, kuuluuko tällaista lahjaa antaessa hankkia hääparille myös onnittelukortti vai olla hankkimatta. Jos hankkii kortin, kuuluuko kortissa mainita suorittaneensa tilisiirron vaiko kirjoittaa pelkät onnittelut? Toimitetaanko kortit mahdolliselle lahjapöydälle vai jonnekin muualle? En löytänyt vastauksia. Muutama keskustelupalstailija mainitsi hankkineensa kortin, jotta hääparille jää jonkinlainen muisto. Näin minäkin haluaisin tehdä. En silti haluaisi käyttäytyä vastoin mahdollisia etikettisääntöjä, vaikka selvästikin olen synnynnäinen moukka, kun en näitä asioita automaattisesti tiedä.
tiistai 10. huhtikuuta 2012
Työ - tuo elämäni valo
Elämällä on taas jokin merkitys, kun päästiin eroon pääsiäisestä ja sen mukanaan tuomista vapaapäivistä. Oli ihan kamalaa olla kotona kivulloisena ja turhana. Harvoin on töihin pääseminen tuntunut niin mukavalta kuin tänään. Linnut lauloivat pimeissä sisätiloissakin. Eihän tätä riemua kauan kestä. Luultavasti huomaan jo huomenna, että olen täydellisen turha olento myös töissä. Mutta tänään aion vielä nautiskella.
Perjantaina heräsin kokovartalosärkyisenä. Koko päivä kului nukkuessa. Tämä lienee jonkinlainen stressi-reaktio, koska jokaisena vapaapäivänä iskee vähintään päänsärky ja pahimmillaan kokovartalosärky. Hyvällä tuurilla viikonlopusta jompikumpi päivä on särytön, usein kuitenkin molemmat ovat särkyisiä. Mikäli minlla olisi julmettu kokovartalosärky esim. maanantaina, jopa minä painelisin lääkärille vaatimaan sairaslomaa. Työpäivien aamuina olen kuitenkin aina terve kuin peipponen, joten kaipasin todella töihin tuona perjantaina.
Loput vapaapäivät eivät menneet paljon paremmissa merkeissä, vaikka olikin sovittuja tapaamisia, ja oli pakko lähteä liikkeelle. Särky ja pahoinvointi kiusasivat aamusta iltaan. Asiaan ei tietenkään voi vaikuttaa se, että torstain ja perjantain elin sipseillä ja leivällä, ja siitä eteenpäin kinuskikastikkeella ja leivällä. Kinuskia siis piti keittää jopa 2 dl:sta kermaa kerrallaan ja syödä kaikki myös yhdeltä istumalta. Herkuttelu oli vain laiha lohtu kurjasta olosta.
Sain kuitenkin aikaiseksi vierailun mummon luokse. Saunoimme ja pääsin hieman uimaankin. Ei tehnyt ololle pahaa - ehkä jopa vähän hyvää. Kävin äidin kanssa Ateneumissa katsomassa Carl Larssonin maalauksia ja ihmettelemässä mikä mahtaa olla hyvää elämää. Isän kanssa tyhjennettiin kellarivarastosta läjä tavaroita vietäväksi kaatopaikalle ja kannettiin niiden tilalle tavaroita, joita ei voi viedä kaatopaikalle (vielä?). Se oli vähän kovempi urakka, mutta ihmeesti sitä pystyy kipeälläkin kropalla työskentelemään, kun ei kerro siitä kenellekään.
Otus oli onneksi kaukomailla seikkailemassa, joten häntä ei tarvinnut yrittää mahduttaa yhteenkään kipupäivään. Vähän ikävä ehti jopa tulla, vaikka minä en liiemmin ihmisiä kaipaa. Siis ikinä. Mutta se messenger, kun on niin kiva keskustelukanava, eikä ollut Otusta siellä moneen päivään. Yksinäisyys korostui. Hyvä elämä mietitytti vielä eilen. Helppoahan se on hyvää elämää luoda omakotitalossa, omassa puutarhassa, oman järven rannalla, lähellä tai keskellä luontoa.
Olenhan jopa minä onnellinen mökillä, missä on heti luonnossa, kun vain ovesta ulos astuu. Kaupungissa taas ei ole mitään syytä astua ulos. Pelkät huonekasvit taas eivät riitä hyvän elämän rakentamiseen. Olen hiukan iloinen silti siitä, että toinen orkideoistani on ryhytnyt taas kukkimaan. Näköjään nämä kaunokaiset tahtovat kukkia vuorovuosin. Viime keväänä / kesänä kukki se aiemmin ostettu ja nyt uudempi. Näyttelyn jälkeen iski myös hinku ryhtyä itsekin maalaushommiin. Eräskin teos on ollut kesken jo vuosia. Taitaa vaan se motivaatio ehtiä kadota ennen kuin pääsen eroon tuosta järkälemäisestä telkkarinromusta, joka nyt vie kaiken tilan tästä asunnosta. Että pitikin mennä jo siirtämään se pois telineeltään, mutta en vain malttanut antaa sen olla. Nyt tuntuu siltä kuin se olisi jo pykälän verran lähempänä kaatopaikkaa. Ja uudelle telkkarille on valmis tila, kunhan vain saisin sen ostettua.
Sain töissä vihdoin tänään kopioitua selkäjoogasarjat kirjaston kirjasta, joten olen ansainnut taas herkuttelua. Tänään oli taas illalliseksi sipsiä ja brietä. Iltapalaksi saatan keittää hieman kinuskia. Mmm mmmm!
Perjantaina heräsin kokovartalosärkyisenä. Koko päivä kului nukkuessa. Tämä lienee jonkinlainen stressi-reaktio, koska jokaisena vapaapäivänä iskee vähintään päänsärky ja pahimmillaan kokovartalosärky. Hyvällä tuurilla viikonlopusta jompikumpi päivä on särytön, usein kuitenkin molemmat ovat särkyisiä. Mikäli minlla olisi julmettu kokovartalosärky esim. maanantaina, jopa minä painelisin lääkärille vaatimaan sairaslomaa. Työpäivien aamuina olen kuitenkin aina terve kuin peipponen, joten kaipasin todella töihin tuona perjantaina.
Loput vapaapäivät eivät menneet paljon paremmissa merkeissä, vaikka olikin sovittuja tapaamisia, ja oli pakko lähteä liikkeelle. Särky ja pahoinvointi kiusasivat aamusta iltaan. Asiaan ei tietenkään voi vaikuttaa se, että torstain ja perjantain elin sipseillä ja leivällä, ja siitä eteenpäin kinuskikastikkeella ja leivällä. Kinuskia siis piti keittää jopa 2 dl:sta kermaa kerrallaan ja syödä kaikki myös yhdeltä istumalta. Herkuttelu oli vain laiha lohtu kurjasta olosta.
Sain kuitenkin aikaiseksi vierailun mummon luokse. Saunoimme ja pääsin hieman uimaankin. Ei tehnyt ololle pahaa - ehkä jopa vähän hyvää. Kävin äidin kanssa Ateneumissa katsomassa Carl Larssonin maalauksia ja ihmettelemässä mikä mahtaa olla hyvää elämää. Isän kanssa tyhjennettiin kellarivarastosta läjä tavaroita vietäväksi kaatopaikalle ja kannettiin niiden tilalle tavaroita, joita ei voi viedä kaatopaikalle (vielä?). Se oli vähän kovempi urakka, mutta ihmeesti sitä pystyy kipeälläkin kropalla työskentelemään, kun ei kerro siitä kenellekään.
Otus oli onneksi kaukomailla seikkailemassa, joten häntä ei tarvinnut yrittää mahduttaa yhteenkään kipupäivään. Vähän ikävä ehti jopa tulla, vaikka minä en liiemmin ihmisiä kaipaa. Siis ikinä. Mutta se messenger, kun on niin kiva keskustelukanava, eikä ollut Otusta siellä moneen päivään. Yksinäisyys korostui. Hyvä elämä mietitytti vielä eilen. Helppoahan se on hyvää elämää luoda omakotitalossa, omassa puutarhassa, oman järven rannalla, lähellä tai keskellä luontoa.
Olenhan jopa minä onnellinen mökillä, missä on heti luonnossa, kun vain ovesta ulos astuu. Kaupungissa taas ei ole mitään syytä astua ulos. Pelkät huonekasvit taas eivät riitä hyvän elämän rakentamiseen. Olen hiukan iloinen silti siitä, että toinen orkideoistani on ryhytnyt taas kukkimaan. Näköjään nämä kaunokaiset tahtovat kukkia vuorovuosin. Viime keväänä / kesänä kukki se aiemmin ostettu ja nyt uudempi. Näyttelyn jälkeen iski myös hinku ryhtyä itsekin maalaushommiin. Eräskin teos on ollut kesken jo vuosia. Taitaa vaan se motivaatio ehtiä kadota ennen kuin pääsen eroon tuosta järkälemäisestä telkkarinromusta, joka nyt vie kaiken tilan tästä asunnosta. Että pitikin mennä jo siirtämään se pois telineeltään, mutta en vain malttanut antaa sen olla. Nyt tuntuu siltä kuin se olisi jo pykälän verran lähempänä kaatopaikkaa. Ja uudelle telkkarille on valmis tila, kunhan vain saisin sen ostettua.
Sain töissä vihdoin tänään kopioitua selkäjoogasarjat kirjaston kirjasta, joten olen ansainnut taas herkuttelua. Tänään oli taas illalliseksi sipsiä ja brietä. Iltapalaksi saatan keittää hieman kinuskia. Mmm mmmm!
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Facebook pannassa taas
Aika monta viikkoa ehti kulua ennen kuin joku huomasi, etten ole jakanut Facebookissa mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa en ole lakossa pakottaakseni itseni laihduttamaan. Syy on enemmän mielenterveydellinen. Olenkin lakon aikana ollut hyvin helpottunut siitä, ettei tarvitse tietää miten hyvin kaikilla muilla pyyhkii. En halua nähdä enää yhtäkään statusta tai valokuvaa siitä kuinka ihmiset ovat menneet kihloihin, menneet naimisiin, ostaneet uuden talon, ostaneet uuden auton, vaihtaneet työpaikkaa, hankkineet lapsia, hankkineet uusia koiranpentuja, juhlineet, matkustaneet...
Minulle elämä ei ole antamassa mitään mistä nauttisin. Turha kuvitellakaan, että voisin saada elämässä aikaiseksi jotain, mitä voisi kutsua saavutukseksi. Toisaalta olen jo kauan sitten menettänyt kyvyn nauttia asioista. Mielessä pyörii vain ajatus, että näytän rumalta ja lihavalta, eikä mistään tapahtumasta tai harrastuksesta voi nauttia, jos näyttää rumalta sitä tehdessään. Kaikkein kauheinta on, jos pitäisi osallistua tapahtumaan, jossa saattaa olla kameroita läsnä. Häpeällinen ulkomuotoni tallentuisi ties miten monelle muistikortille.
Oma surkea lukunsa Facebookissa ovat miehet. Tuntuu siltä, että suurin osa jakaa vain toinen toistaan kauheampia sovinistis-sadistisia satuksia, linkkejä, musiikkia tai kuvia. Muille kuin sihteerinaisille tai huorille ei ole lainkaan käyttöä miesten maailmassa. Rumilukset eivät saa arvoa edes sihteereinä. Toisaalta melkein kauheampia ovat vielä ne miehet, joiden tyttöystävät jakavat tarinoita siitä miten ihanasti ovat tulleet miestensä yllättämiksi. Kieroja iilimatoja koko miessukukunta.
Lakon seurauksena olen nyt pääsiäisviikonloppuna ollut ensimmäistä kertaa hieman yksinäinen. En silti kestäisi enää julkaista yhtäkään statusta, jota kukaan ei kommentoisi. Ja on paljon mukavampi olla kommentoimatta tai lähettelemättä viestejä ihmisille, joiden olettaa olevan vain äärimmäisen pettyneitä nähdessään viestin olevan vain minulta. Mieluummin olen yksinäinen kuin aiheuttamassa muille pettymyksiä. Ihmiset kyllä tietäisivät mistä minut löytää, jos tekee mieli olla yhteydessä. Eipä vaan näy messengerissä koskaan enää ketään.
Mikä ihmisiä vaivaa, että aina pitäisi olla menossa jonnekin ja näkemässä kasvotusten? Se on vihoviimeisintä! Minä en halua käydä missään, en tavata ketään, en puhua puhelimessa kenenkään kanssa. Messenger, sähköposti ja tekstiviestit olisivat parhaimmat kommunikointikeinot. Yhteydenottoja ei niitä kautta vain tule, enkä minä ala aiheuttaa ihmisille pettymyksiä ja pakokauhua lähettelemällä itse viestejä millään välineellä. Minut on unohdettu ja hylätty, kun en jatkuvasti ole itse tyrkyttämässä olemassaoloani Facebookissa. Toisaalta se on suuri helpotus ja toisaalta tällaisena satunnaisena viikonloppuna surullista.
En jaksaisi muutenkaan enää aina joutua esittämään entistä itseäni, kun tapaan ihmisiä. Ihmisillä tuntuu olevan tietynlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi olen, ja sen perusteella sitten joku jaksaa joskus kutsua jonnekin. Jos menisin paikalle ja olisin vain oma synkkä itseni, ei kukaan välittäisi enää ikinä olla yhteydessä. Olen joskus ollut minä, joten pystyn esittämään itseäni suhteellisen vakuuttavasti. En usko, että kovinkaan moni huomaa eroa. Raskasta se silti on, kun ei voi olla oma itsensä.
Onneksi on TV-sarjoja. Kaivoin kirstun pohjalta vanhan Nanny-sarjan esiin, koska tilaamani Kymppikerho-boksi ei ehtinyt saapua ennen pääsiäistä. Kyllä se aika näinkin kuluu; kokovartalokivuista kärsien, sipsejä mussuttaen, kinuskikastiketta ryystäen ja ihanaa Nannya katsellen.
Minulle elämä ei ole antamassa mitään mistä nauttisin. Turha kuvitellakaan, että voisin saada elämässä aikaiseksi jotain, mitä voisi kutsua saavutukseksi. Toisaalta olen jo kauan sitten menettänyt kyvyn nauttia asioista. Mielessä pyörii vain ajatus, että näytän rumalta ja lihavalta, eikä mistään tapahtumasta tai harrastuksesta voi nauttia, jos näyttää rumalta sitä tehdessään. Kaikkein kauheinta on, jos pitäisi osallistua tapahtumaan, jossa saattaa olla kameroita läsnä. Häpeällinen ulkomuotoni tallentuisi ties miten monelle muistikortille.
Oma surkea lukunsa Facebookissa ovat miehet. Tuntuu siltä, että suurin osa jakaa vain toinen toistaan kauheampia sovinistis-sadistisia satuksia, linkkejä, musiikkia tai kuvia. Muille kuin sihteerinaisille tai huorille ei ole lainkaan käyttöä miesten maailmassa. Rumilukset eivät saa arvoa edes sihteereinä. Toisaalta melkein kauheampia ovat vielä ne miehet, joiden tyttöystävät jakavat tarinoita siitä miten ihanasti ovat tulleet miestensä yllättämiksi. Kieroja iilimatoja koko miessukukunta.
Lakon seurauksena olen nyt pääsiäisviikonloppuna ollut ensimmäistä kertaa hieman yksinäinen. En silti kestäisi enää julkaista yhtäkään statusta, jota kukaan ei kommentoisi. Ja on paljon mukavampi olla kommentoimatta tai lähettelemättä viestejä ihmisille, joiden olettaa olevan vain äärimmäisen pettyneitä nähdessään viestin olevan vain minulta. Mieluummin olen yksinäinen kuin aiheuttamassa muille pettymyksiä. Ihmiset kyllä tietäisivät mistä minut löytää, jos tekee mieli olla yhteydessä. Eipä vaan näy messengerissä koskaan enää ketään.
Mikä ihmisiä vaivaa, että aina pitäisi olla menossa jonnekin ja näkemässä kasvotusten? Se on vihoviimeisintä! Minä en halua käydä missään, en tavata ketään, en puhua puhelimessa kenenkään kanssa. Messenger, sähköposti ja tekstiviestit olisivat parhaimmat kommunikointikeinot. Yhteydenottoja ei niitä kautta vain tule, enkä minä ala aiheuttaa ihmisille pettymyksiä ja pakokauhua lähettelemällä itse viestejä millään välineellä. Minut on unohdettu ja hylätty, kun en jatkuvasti ole itse tyrkyttämässä olemassaoloani Facebookissa. Toisaalta se on suuri helpotus ja toisaalta tällaisena satunnaisena viikonloppuna surullista.
En jaksaisi muutenkaan enää aina joutua esittämään entistä itseäni, kun tapaan ihmisiä. Ihmisillä tuntuu olevan tietynlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi olen, ja sen perusteella sitten joku jaksaa joskus kutsua jonnekin. Jos menisin paikalle ja olisin vain oma synkkä itseni, ei kukaan välittäisi enää ikinä olla yhteydessä. Olen joskus ollut minä, joten pystyn esittämään itseäni suhteellisen vakuuttavasti. En usko, että kovinkaan moni huomaa eroa. Raskasta se silti on, kun ei voi olla oma itsensä.
Onneksi on TV-sarjoja. Kaivoin kirstun pohjalta vanhan Nanny-sarjan esiin, koska tilaamani Kymppikerho-boksi ei ehtinyt saapua ennen pääsiäistä. Kyllä se aika näinkin kuluu; kokovartalokivuista kärsien, sipsejä mussuttaen, kinuskikastiketta ryystäen ja ihanaa Nannya katsellen.
torstai 5. huhtikuuta 2012
Near orgasm experiences
It was late at night. I was driving home. I saw the light. It came towards me. It was truly a near orgasm experience. Synkkä ihminen kun olen, minun voisi helpommin kuvitella kirjoittavan near death experiencestä. Rampilta taakseni ja pian ohitseni kurvannut auto tosin oli niin hengästyttävän ihana, että olisin hyvinkin voinut kurvata haltioissani ulos tieltä... Ei sekään vaihtoehto siis välttämättä kaukana ollut.
Kyseessä oli valkoinen (aaah), tuliterä (mmmh), coupe-muotoinen (grrrrhh) Volvo. Jokin sellainen malli, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Sähäkkä kuono, ihanat vinot valot ja jonkinlaiset pienet lisävalot palamassa niiden alla. Ja miten täydelliseltä näytti se haineväantenni (oih). Sellainen ei ole missään muussa autossa näyttänyt niin huikealta, vaikka kiva keksintö onkin ollut alusta saakka.
Henki salpautui, sydän otti kierroksia, kuumotti. Sitten oli pakko ihan ääneen huokailla ja voihkia Volvon upeutta. Jos pääsisi edes koskemaan sitä... Tai ajamaan... Taju varmaan lähtisi.. Palattiin näköjään takaisin siihen near death experienceen... Olin ihan läkähdyksissä koko ajan, kunnes auto karkasi horisonttiin, ja piti itsekin kurvata ulos tieltä (ramppia käyttäen).
Near orgasm experience ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Ja on se tullut koettua aiemminkin autoon liittyen. Siitä tosin on jo vuosia, mutta kummasti jäi mieleen. Miksiköhän? Olin ajamassa Kehä 1:stä länteen, kurvasin ramppia Lahdentielle keskustan suuntaan. Taustalla soi Madonnan Music-levyltä Impressive instant. Siinä hetkessä ajokokemus saavutti jonkinlaisen huipun. Kaikki oli kohdallaan: ajoasento, keli, auton voima, joka tuntui imeytyvän minuun. Kaikkivoipaisen hallinnan ja voiman tunne huumasi järjettömän voimakkaasti. Sekin oli Volvo.
Eivät sentään kaikki NOE:t liity autoihin. En ole ihan niin sekopäinen, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka harrastavat seksiä autojen kanssa. Muihin tilanteisiin lukeutuu se kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin pääsin nauttimaan järjettömän kylmää Dom Perignon-shampanjaa kauniissa puutarhassa. Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Silmiin nousi ihan onnenkyyneleitä siitä pisarasta taivasta, joka oli lasiin eksynyt.
Joskus ylimaallisen nautinnon tunteen voi saada ihan yllättäen jostain peruspuurtamisesta kuten työskentelystä Windows 3.11:llä, Excelillä tai Tetriksellä (työskentelyäkö?)... Väittävät, että pyöräilystä voisi saada orgasmin, mutta kyllä sen urheilulajin on jotain erikoisempaa oltava, esim. lumikolan kanssa riehumista.
Ja sitten on tietysti ne aamut mökillä, kun aurinko paistaa jo aamukahdeksalta niin lämpimästi, että tarkenee ottaa laiturilla aurikoa alasti. Täydellisyyttä hipoo se tunne, kun pääsee dippaamaan kuuman ihonsa vilpoisaan järveen, uimaan pienen kierroksen ja nousemaan takaisin laiturille auringon kuivatettavaksi. Eikä näkemässä ole kuin naapurin rannassa seilaava kuikka...
Kyseessä oli valkoinen (aaah), tuliterä (mmmh), coupe-muotoinen (grrrrhh) Volvo. Jokin sellainen malli, mitä en ollut nähnyt koskaan ennen. Sähäkkä kuono, ihanat vinot valot ja jonkinlaiset pienet lisävalot palamassa niiden alla. Ja miten täydelliseltä näytti se haineväantenni (oih). Sellainen ei ole missään muussa autossa näyttänyt niin huikealta, vaikka kiva keksintö onkin ollut alusta saakka.
Henki salpautui, sydän otti kierroksia, kuumotti. Sitten oli pakko ihan ääneen huokailla ja voihkia Volvon upeutta. Jos pääsisi edes koskemaan sitä... Tai ajamaan... Taju varmaan lähtisi.. Palattiin näköjään takaisin siihen near death experienceen... Olin ihan läkähdyksissä koko ajan, kunnes auto karkasi horisonttiin, ja piti itsekin kurvata ulos tieltä (ramppia käyttäen).
Near orgasm experience ei ollut mitenkään ainutlaatuinen. Ja on se tullut koettua aiemminkin autoon liittyen. Siitä tosin on jo vuosia, mutta kummasti jäi mieleen. Miksiköhän? Olin ajamassa Kehä 1:stä länteen, kurvasin ramppia Lahdentielle keskustan suuntaan. Taustalla soi Madonnan Music-levyltä Impressive instant. Siinä hetkessä ajokokemus saavutti jonkinlaisen huipun. Kaikki oli kohdallaan: ajoasento, keli, auton voima, joka tuntui imeytyvän minuun. Kaikkivoipaisen hallinnan ja voiman tunne huumasi järjettömän voimakkaasti. Sekin oli Volvo.
Eivät sentään kaikki NOE:t liity autoihin. En ole ihan niin sekopäinen, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka harrastavat seksiä autojen kanssa. Muihin tilanteisiin lukeutuu se kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä, jolloin pääsin nauttimaan järjettömän kylmää Dom Perignon-shampanjaa kauniissa puutarhassa. Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä. Silmiin nousi ihan onnenkyyneleitä siitä pisarasta taivasta, joka oli lasiin eksynyt.
Joskus ylimaallisen nautinnon tunteen voi saada ihan yllättäen jostain peruspuurtamisesta kuten työskentelystä Windows 3.11:llä, Excelillä tai Tetriksellä (työskentelyäkö?)... Väittävät, että pyöräilystä voisi saada orgasmin, mutta kyllä sen urheilulajin on jotain erikoisempaa oltava, esim. lumikolan kanssa riehumista.
Ja sitten on tietysti ne aamut mökillä, kun aurinko paistaa jo aamukahdeksalta niin lämpimästi, että tarkenee ottaa laiturilla aurikoa alasti. Täydellisyyttä hipoo se tunne, kun pääsee dippaamaan kuuman ihonsa vilpoisaan järveen, uimaan pienen kierroksen ja nousemaan takaisin laiturille auringon kuivatettavaksi. Eikä näkemässä ole kuin naapurin rannassa seilaava kuikka...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)