Facebook pannassa taas

Aika monta viikkoa ehti kulua ennen kuin joku huomasi, etten ole jakanut Facebookissa mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa en ole lakossa pakottaakseni itseni laihduttamaan. Syy on enemmän mielenterveydellinen. Olenkin lakon aikana ollut hyvin helpottunut siitä, ettei tarvitse tietää miten hyvin kaikilla muilla pyyhkii. En halua nähdä enää yhtäkään statusta tai valokuvaa siitä kuinka ihmiset ovat menneet kihloihin, menneet naimisiin, ostaneet uuden talon, ostaneet uuden auton, vaihtaneet työpaikkaa, hankkineet lapsia, hankkineet uusia koiranpentuja, juhlineet, matkustaneet...

Minulle elämä ei ole antamassa mitään mistä nauttisin. Turha kuvitellakaan, että voisin saada elämässä aikaiseksi jotain, mitä voisi kutsua saavutukseksi. Toisaalta olen jo kauan sitten menettänyt kyvyn nauttia asioista. Mielessä pyörii vain ajatus, että näytän rumalta ja lihavalta, eikä mistään tapahtumasta tai harrastuksesta voi nauttia, jos näyttää rumalta sitä tehdessään. Kaikkein kauheinta on, jos pitäisi osallistua tapahtumaan, jossa saattaa olla kameroita läsnä. Häpeällinen ulkomuotoni tallentuisi ties miten monelle muistikortille.

Oma surkea lukunsa Facebookissa ovat miehet. Tuntuu siltä, että suurin osa jakaa vain toinen toistaan kauheampia sovinistis-sadistisia satuksia, linkkejä, musiikkia tai kuvia. Muille kuin sihteerinaisille tai huorille ei ole lainkaan käyttöä miesten maailmassa. Rumilukset eivät saa arvoa edes sihteereinä. Toisaalta melkein kauheampia ovat vielä ne miehet, joiden tyttöystävät jakavat tarinoita siitä miten ihanasti ovat tulleet miestensä yllättämiksi. Kieroja iilimatoja koko miessukukunta.

Lakon seurauksena olen nyt pääsiäisviikonloppuna ollut ensimmäistä kertaa hieman yksinäinen. En silti kestäisi enää julkaista yhtäkään statusta, jota kukaan ei kommentoisi. Ja on paljon mukavampi olla kommentoimatta tai lähettelemättä viestejä ihmisille, joiden olettaa olevan vain äärimmäisen pettyneitä nähdessään viestin olevan vain minulta. Mieluummin olen yksinäinen kuin aiheuttamassa muille pettymyksiä. Ihmiset kyllä tietäisivät mistä minut löytää, jos tekee mieli olla yhteydessä. Eipä vaan näy messengerissä koskaan enää ketään.

Mikä ihmisiä vaivaa, että aina pitäisi olla menossa jonnekin ja näkemässä kasvotusten? Se on vihoviimeisintä! Minä en halua käydä missään, en tavata ketään, en puhua puhelimessa kenenkään kanssa. Messenger, sähköposti ja tekstiviestit olisivat parhaimmat kommunikointikeinot. Yhteydenottoja ei niitä kautta vain tule, enkä minä ala aiheuttaa ihmisille pettymyksiä ja pakokauhua lähettelemällä itse viestejä millään välineellä. Minut on unohdettu ja hylätty, kun en jatkuvasti ole itse tyrkyttämässä olemassaoloani Facebookissa. Toisaalta se on suuri helpotus ja toisaalta tällaisena satunnaisena viikonloppuna surullista.

En jaksaisi muutenkaan enää aina joutua esittämään entistä itseäni, kun tapaan ihmisiä. Ihmisillä tuntuu olevan tietynlainen käsitys siitä minkälainen tyyppi olen, ja sen perusteella sitten joku jaksaa joskus kutsua jonnekin. Jos menisin paikalle ja olisin vain oma synkkä itseni, ei kukaan välittäisi enää ikinä olla yhteydessä. Olen joskus ollut minä, joten pystyn esittämään itseäni suhteellisen vakuuttavasti. En usko, että kovinkaan moni huomaa eroa. Raskasta se silti on, kun ei voi olla oma itsensä.

Onneksi on TV-sarjoja. Kaivoin kirstun pohjalta vanhan Nanny-sarjan esiin, koska tilaamani Kymppikerho-boksi ei ehtinyt saapua ennen pääsiäistä. Kyllä se aika näinkin kuluu; kokovartalokivuista kärsien, sipsejä mussuttaen, kinuskikastiketta ryystäen ja ihanaa Nannya katsellen.