Islanti 4 Reykjadalur

11.4.2023

Herätyskello soitteli lähtöpäivän kunniaksi aamulla seitsemältä. Aamiaiselle lähdettiin 7.32. Vasta edellisenä päivänä saapunut suomalainen pariskunta ryhtyi jututtamaan meitä aamiaisella. He manailivat huoneensa kylmyyttä, josta emme olleet ihan samalla tavalla kärsineet. Ei huone kuumakaan ollut, koska tuuletusikkuna ei ollut lähelläkään tiivistä, mutta meitä häiritsi enemmän melu kuin lämpötila. Klo 8.50 kannoimme tavarat autoon ja yhdeksältä kirjauduimme ulos hotellista "ex-pomon" avustuksella.

Pysäköinti olisi pääsiäispyhien jälkeen muuttunut maksulliseksi juuri nyt klo 9, mutta vältimme maksut, koska jatkoimme matkaa muualle. Ilma oli jälleen sateinen ja harmaa, mutta tuuli oli maltillisempi kuin toissapäivänä. Lähdimme ajelemaan 1-tietä etelärannikon suuntaan. Päivän päänähtävyys oli Reykjadalur, luonnonjoessa oleva lämmin "uintipaikka", jota navigaattorista ei löytynyt. Naputtelimme kohteeksi lähimmän kylän, Hveragerðin, mistä toivoimme löytävämme vaistonvaraisesti eteenpäin. Sinne oli noin 45 kilometriä ajettavaa.

Hveragerðistä löytyikin heti päätien vierestä Info-kartta, josta saimme tarkemmat suuntimat parin kilometrin päässä sijaitsevalle pysäköintialueelle. Sinne johti melko tuoreen näköinen tie. Parkkipaikan vieressä oli uudehkon näköinen rakennus, jonka toisesta päädystä löytyi ilmainen WC, joka oli auki, vaikka kahvila oli vielä kiinni. Pysäköinti oli maksullinen. Kamera valvoikin jo portilla alueelle ajavia autoja ja poimi talteen rekisterinumerot. Rakennuksen seinästä löytyi maksuautomaatti pysäköintiä varten, mutta parkkimaksu kuului hoitaa vasta lähtiessä, mikä onkin järkevää, koska maastossa vietettyä aikaa voi olla vaikea arvioida etukäteen.

Reykjadalurin polun lähtöpaikka.

Kolme kilometriä kohteeseen.

Käytimme hyödyksemme vessaa. Saimme myös samoissa tiloissa puettua päälle sadevarusteet. Sen jälkeen lähdimme talsimaan talon toiselta sivulta alkavaa polkua pitkin. Matkaa Reykjadaluriin oli reilut 3 kilometriä, joskin Sports Trackerin mielestä 4. Matka oli raskas ja kesti meitä noin 75 minuuttia. Maasto oli kivikkoista ja mutaista sisältäen sekä pitkähköjä nousuja että pieniä laskuja. Onneksi osa matkasta oli myös melko tasaista. Jalka olisi voinut nousta vähän reippaammin, mikäli sää olisi ollut kauniimpi. Nyt piti välillä keskittyä hiljaa etsimään sisäistä sisua ja tarpomaan eteenpäin.

Maa päästeli vähän höyryjä.

Tie vie ylöspäin.

Maasto ja maisemat olivat kuitenkin huikeita ja jännittäviä säästä huolimatta. Siellä täällä rinteillä näkyi höyryäviä kuumia lähteitä. Polun vieressä ajoittain virtaavista puroista osa oli lämpimiä. Vuoret olivat komeita ja matkan maisemiin kuului myös isohko vesiputouksen tapainen vähän kauempana ja alempana rotkossa. Lopulta mutkan takaa paljastui uintipaikka, jossa matalan "joen" molemmin puolin oli rakennettu laudasta kulkuväylät ja portaita, joita pitkin pääsi laskeutumaan veteen. Laiturialue rajautui suunnilleen sellaiseen kohtaan, josta pidemmälle jatkaen vesi olisi ollut tarpeettoman kuumaa, ehkä lopulta jopa vaarallisen kuumaa.

Polku mutkitteli komeissa maisemissa.

Putous.

Polkua oli tuettu ritilöin.

Uimapaikka alkaa lähestyä.

Mittasimme veden laiturialueen yläjuoksun päädyssä 41-asteiseksi. Koska emme suinkaan olleet ainoat "uimarit", emme voineet ihan vapaasti valita mihin kohtaan jokea pulahtaisimme - ainakaan joutumatta jonkun toisen seurueen syliin istumaan. Palasimme takaisin alajuoksun suuntaan ja löysimme ihan mukavan mutkan, jossa oli riittävän syvää painautua kokonaan pinnan alle, mutta vesi ei olisi vielä liian vilpoisaa, vaan noin 30-asteista. Laiturialueen häntäpäässä, mistä paikalle saavuttiin, vesi oli vain noin 23-asteista, mikä näin kylmänä päivänä olisi ollut turhan vähän. Vaikka kuumat lähteet tuppasivat haisemaan rikiltä, niin tässä uimapaikalla hajua ei liiemmin aistinut.

Uimalämpöisen jokiosuuden alku.

Yläjuoksulla vesi oli kuumempaa.

Ilma oli 3-asteinen ja taivaalta tihutti vuoroin vettä ja räntää. Tuntui pahalta alkaa riisua hieman hiestyneenä moisessa kylmyydessä, mutta olo helpotti heti, kun pääsi pulahtamaan veden lämpöön. Uima-asut olimme pukeneet päälle jo aamulla hotellilla nopeuttaaksemme juuri tätä vaihetta. Tavarat paketoimme osittain muovipusseihin ja osin sadevaatteidemme alle. Köllimme aikamme nauttimassa lämpimästä vedestä, napsimme valokuvia muistoksi (Aquapac torjui näppärästi sekä sade- että jokiveden) ja ihmettelimme eksoottista, merkillistä maisemaa ja kokemusta. Räntäsateen leijuessa päälle tuli jotenkin Suomen joulu mieleen, ja oli omituista istua ulkona ojassa puolialastomana ihmettelemässä ympäristöään. Kyllä olisi harmittanut, jos tämä retki olisi jäänyt tekemättä, ja jos olisimme käyneet kylpemässä vain virallisessa spa-mallisessa kuumien lähteiden uimalassa.

Reykjadalrin infra oli hyväkuntoista.

Kylpemässä jalkoja viekoittelevasti ojennellen.

"För mycket vatten ska rinna under många broar innan jag glömmer dig."

Ojassa on mukava istuskella.

Pukeminen olikin sitten vaikeampi homma. Kylmään ilmaan olin jo hiukan tottunut, kun olin vaellellut uimapukuisena räpsimässä vähän kuvia sieltä ja täältä. Uimapuvusta oli kuitenkin päästävä eroon, joten oli pakko ottaa pieni vilautteluriski, vaikka sinänsä suurehkon hamam-pyyhkeen sisällä yritinkin operoida. Onneksi ihan lähellä ei ollut ketään. Ihoa ei saanut kuivaksi millään, koska ilma oli kostea ja taivaalta tuli nestettä koko ajan lisää. En pystynyt pukemaan rintaliivejä päälleni, enkä edes t-paitaa, mutta sain sentään ujuttauduttua sisään hupputakkiin. Hupparin lisäksi käärin ympärilleni kaulaliinan ja päällystakin. Housupuoli oli vähän helpompi, koska pöksyjen lahkeita sai rullattua ja avattua rullalta hissukseen jalan peitoksi. Kaiken päälle piti taas kiskoa myös sadevaatteet.

Panoraamaa pulahtelualueelta.

Silta yli kuuman virran.

Paluumatka meni huomattavasti helpommin, jopa kevyesti, kuin menomatka. Vastaan tuli koko ajan lisää ihmisiä. Huomasimme käyneemme Reykjadalurissa melko sopivaan aikaan, koska vältimme pahimman ruuhkan. Aikaa siihen meni silti ihan yhtä kauan. Perille päästyämme sadevaatteet olivat ihan kurassa, erityisesti sadehousut. Poikkesimme taas vessassa, missä kuoriuduin samalla sadevarusteista. Rullasin kuraiset vaatteet nippuun niin, että kura jäi paketin sisään, eikä sotkisi autoa. Vielä ennen lähtöä maksoimme pysäköinnin, jonka kestoksi tuli 3 tuntia ja 55 minuuttia. Hintaa pysäköinnille tuli 850 ISK (noin 5,30 €).

Höyry paljasti lämmön läsnäolon.

Ihmeellistä maastoa.

Parkkipaikka alkaa pian häämöttää.

Kiehuvan kuuma lähde.

Ajelimme Hveragerðin Orkan-yhtiön bensa-aseman pihaan syömään eväitä. Päätimme tankata samalla varmuuden vuoksi. Kyseessä oli ns. kylmäasema, joten saimme ihan rauhassa ihmetellä osaammeko käyttää automaattia ja täyttää tankkia. Käyttöliittymä osoittautui helpoksi. Polttoainelajikkeita oli vain kaksi, lyijytön ja se toinen. Tankkiin mahtui 20 litraa lyijytöntä hintaan 6937 ISK (noin 43,30 €).

Olimme eväitä mutustellessa huomanneet bensa-aseman takana jonkinlaisen pienen kauppalan/ostarin, jonka pihalla liehui lipputankorivistössä paikallisen "alkon" (Vínbúðin) liput. Päätimme poiketa tutustumaan myös ostospuoleen. Vinbudinin myymälä oli pieni ja sen myötä myös valikoima melko mitätön. Seuramies osti kuitenkin pari erimerkkistä olutta ja yhteisesti joskus myöhemmin nautittavaksi parit 330 ml:n Don Simon-sangriat á 399 ISK (noin 2,50 €), joihin olimme tutustuneet aiemmin Andorrassa (saa sitä Suomestakin).

Kaupan (sallittua Bonus-ketjua), kahvilan, Vínbúðinin ja vessan lisäksi ostoskeskuksessa oli näytillä etelärannikon 3D-maastokartta-pienoismalli-juttu, jossa oli punaisin valoin merkitty paikkakuntia. Maastokartan vieressä pyöri video vuoden 2008 maanjäristyksestä, missä näytettiin valvontakamerakuvia viinakaupasta sekä bensa-asemalta järistyksen iskiessä. Näky oli hurja, kun pullot hyppivät ihan sekunneissa hyllyistä niitä täyttämässä olleen myyjän jaloille. Tämä oli saanut paeta ihan tosissaan päälle vyöryvää pullohyökkäystä. Maanjäristystä olisi voinut käydä "kokeilemassa" demo-talossa, mutta olisi vaatinut muutaman kolikon olemassaoloa ja uhraamista.

Valokartta oli hieno.

Reykjadalur (kirkkaampi) ja Hveragerði valaistuna.

Matka jatkui Víkiin (Vík í Mýrdal), jonne matkaa oli jäljellä noin 140 kilometriä. Huomasimme olevamme sen verran väsyneitä, ettemme viitsineet pysähtyä enää katselemaan matkan varrella olevia vesiputouksia, kuten olimme suunnitelleet, vaan päätimme katsastaa ne vasta seuraavana päivänä tai paluumatkalla Reykjavikiin. Víkin lähestyessä sadepilvet jäivät taakse ja ilma kirkastui melkein kuin taikaiskusta. Taikuutta lienee sekin, että radiossa soi samalla hetkellä kappale, jossa ilakoitiin auringonpaisteesta sateen jälkeen.

Vík oli varsin pieni paikkakunta, ja hotelli Kría löytyi sieltä helposti, vaikka tulimmekin ajaneeksi oikean liikenneympyrän ohi. Jouduin tekemään U-käännöksen vastapäisen bensa-aseman pihalla, mutta se ei ollut mikään ongelma näin hiljaisen liikenteen paikassa. Hotellin parkkipaikka oli ilmaiseksi asukkaiden käytettävissä, ja tilaakin oli hyvin. Hotellihuone oli varattu kahdeksi yöksi ja maksoi 55800 ISK (noin 350 €).

Hotelli Kría.

Hótel Kría.

Hotellin logona oli nimen mukainen lintu - tiira (kría).

Respan nainen oli erinomaisen ystävällinen. Hän kertoi vähän epäröivänsä kannattaako suomalaisilta edes kysyä haluammeko revontulihälytyksen, mikäli taivaalla jotain tulevina öinä näkyisi. Suomalaiset kuulemma ovat nähneet revontulia kyllästymiseen saakka. Mekin totesimme repojen olevan tuttu juttu, mutta että ihan mielellään voisimme silti herätä, mikäli sellaisia olisi tarjolla. Me kun emme ole koskaan nähneet mitään erityisen näyttävää, vaikka revontulia onkin tullut useampia kertojan bongattua. Kummallista kyllä piti elää 40-vuotiaaksi ennen ensimmäistä kertaa, ja sen jälkeen niitä onkin tullut nähtyä 6 kertaa lisää reilun vuoden aikana.

Hotellin aula.

Hotellin aulassa oli tunnelmallinen sisustus.

Saimme huoneen 115, joka oli heti ensimmäinen aulasta vasemmanpuoleiseen nukkumissiipeen siirryttäessä. Parvekkeen oven rakenne ja tekniikka oli niin omituinen, ettemme pystyneet avaamaan ovea kuin hiukan alareunasta. Ovessa oli kyllä oikein kieltolaput, ettei ovia saisi edes yrittää avata, mutta varoitus oli voimakkaan tuulen takia. Nyt kun ei tuullut, olisimme halunneet sujauttaa juomat parvekkeelle viilenemään, mutta hävisimme auttamatta älykkyydessä ovelle.

Hotellihuone 115.

Hotellihuone oli tilava ja valoisa.

Kylpyhuone edusti karua luksusta.

Huoneessa hoitelimme hiukan varusteita: huuhtelimme uima-asut ja kuraantuneet sadevaatteet jne. Suihkussakin tuli käytyä ja naukkailtua virkistykseksi kupilliset kahvia, joiden virittämiseen löytyi välineet hotellin kirjoituspöydältä. Raikastuttuamme riittävästi menimme hotellin baariin ottamaan drinkit. Minä tilasin GT:n ja seuralainen oluen. Hintaa kertyi paikalliseen hintatasoon halvalta tuntuvat 2500 ISK (noin 15,60 €), joten arvelimme saaneemme happy hour-hinnan, vaikka omasta mielestämme olimme myöhästyneet respan kertomasta happy hour-ajasta.

Kahvin oheen löytyi pienet suklaat.

Skál!

Juomien jälkeen lähdimme kävellen etsimään illallisravintolaa. Olimme netistä löytäneet Halldórskaffi-nimisen paikan, joka vaikutti tunnelmaltaan ja menun sisällöltään meille sopivalta. Hotellin ravintola olisi usein kiva ja helppo vaihtoehto, mutta jostain syystä hotellien menuissa on lähes aina jotain "vikaa" (allergeenejä tai nirsouteen sopimattomia makuja), minkä takia joudun etsimään jotain muuta. Hotellin baarissa/ravintolassa äänekkäästi seuruettaan emännöinyt (ja mauttomasti asustautunut) naisturisti oli toinen hyvä syy vaihtaa illanviettopaikkaa. Ravintolaan oli noin 1,2 kilometrin kävely. Matkalla näimme myös seuraavan päivän "nähtävyyden": Icelandic Lava Show:n rakennuksen ja The Soup-ravintolan, jonka testaamisen halusimme jättää myös seuraavalle päivälle.

Víkurbraut-katu oli hiljainen.

Dream Guest House? Ehkä painajaisissani..

Halldórskaffi näytti ulospäin vaatimattomalta.

Tunnelma oli melko mukava ja kotoisa, ei liian fiini, kun ei matkaan mahtunut kaikenlaisten retkeily/vaellus ja eri säihin sopivien päällysvaatteiden lisäksi juurikaan hienosteluvaatteita. Ruuaksi tilasin Icelandic lamb fillet:n, á 5490 ISK (noin 34,30 €) ja seuralainen juustohampurilaisen, á 2990 ISK (noin 19 €). Juomaksi otin kuplaveden ja seuramies tapansa mukaan oluen.

Halldórskaffissa oli leppoisaa.

Islantilaista lammasta ja liian vähän perunoita ja kasviksia.

Annoksen asettelu oli sievä.

Lampaan kanssa piti olla lämpimiä kasviksia ja perunaa, joita oli minimaalisen vähän. Yllätyslisukkeena oli selvästi kananmunalla hyydytetty pieni sienikohokas, josta napsin varovasti sienet suuhuni, mutta suurin osa oli pakko jättää turvallisuussyistä syömättä. Liha oli hyvää, vähän turhan kypsää, erittäin mureaa, mutta paksut läskiviipaleet lihakimpaleiden kyljissä harmittivat. Jostain aterian osasta sain allergista kutinaa kurkkuuni, epäilemättä siitä kohokkaasta, mutta onneksi vain lievästi. Sen verran kuitenkin, että otin antihistamiinin nopeuttamaan hieman oireiden häipymistä. Hampurilainen oli kuulemma vain mallia perus, ei mitään erityistä mainittavaa, ei kehuja, mutta ei haukkujakaan.

Seuralaisen juustohampurilainen.

Aterian jälkeen teimme vielä pienen kävelyn Víkin Black Sand Beach:lle. Nimensä mukaisesti ranta koostui täysin mustasta hiekasta ja kivistä. Rantaan löi tasaisesti voimakas aallokko, joka myös mylvi mahtavasti. Pari islanninhevosta tölttäsi menemään rantaa sivuavaa polkua pitkin. Väsymys oli melkoinen, mutta koska ilma oli kaunis ja ilta valoisa, tuntui rannalla kuljeskelu jotenkin seesteiseltä. Pitkästä aikaa oli taas sellainen tunne, että on kaukana kotoa, mutta samaan aikaan henkisesti kotona. Illan hämärtyessä ja viileän merituulen puhaltaessa alkoi tulla kylmä, kun hiukset olivat vielä suihkun jäljiltä kosteat.

Víkin musta ranta.

Reynisdrangar-kivet olivat peikkoja, jotka olivat raahaamassa maihin kolmimastoista laivaa, kun aamuaurinko nousi ja kivetti heidät.

Meren tasaisessa kuohunnassa on jotain rauhoittavaa.

Miekkonen (Voyage, Steinunn Thorarinsdottir, 2006)
katseli kohti vastinpariaan Englannin Hullissa.

Palasimme hissukseen hotellille, missä sain hiukset kuivattua. Napsin myös eväänä olleiden keksien jämät nälkääni, kun ravintolan annos oli jäänyt vähän mitättömäksi. Muistiinpanot oli tietysti myös kirjoitettava, vaikka väsymys jo painoi. Lihaksissa alkoi myös tuntua pientä "kasvukipua" päivän rasitusten jäljiltä.

Vík ilta-auringossa.

Þór (Thor) pukkien vetämine vaunuineen oli ikuistettu metalliin.

Islanti 3 Reykjavik

10.4.2023

 

Sängyn pehmeys kostautui heti toisena yönä. Heräsin päänsärkyyn jo ennen seitsemää. Puoli kahdeksan maissa kipaisimme aamiaiselle. Olimme valmiit päivän seikkailuihin yhdeksältä, jolloin jalkauduimme Reykjavikin kaduille. Uneliaan näköisiä kissoja hiippaili kaduilla ja makoili myymälöiden ovia vasten haikean näköisinä. Kaupungilla leijui ajoittain geysir-alueelta tuttu rikin katku.

Merkillistä arkkitehtuuria oli tarjolla paljon.

Lisää merkillistä arkkitehtuuria.

Kissan walk of shame?

"Pääsisinpä sisään haaveilemaan ulospääsystä.."

Aloitimme etsiytymällä Rainbow Streetille, jota pitkin kävelimme kohti Hallgrímskirkjaa. Se tosin oli tähän aikaan aamusta vielä suljettu, joten katsastimme sen vain pintapuolisesti. Matka jatkui läheiselle lammelle, missä näimme hanhia, joutsenia ja sorsia. Maisemat olivat hienot, kun sääkin oli tänään jopa aurinkoinen, vaikka ennuste uhkasi sateella. Lammen kulmalla olisi ollut myös webkamera, jonka bongasimme vasta jälkiviisaana, joten emme tällä kertaa käyneet vilkuttelemassa mahdollisille katselijoille. Mittasimme lammen veden, joka oli karvan alle 7-asteista.

Rainbow Street aamutuimaan.

Sateenkaaren päästä ei löytynyt kultaa eikä edes kirkkoa.

Keskellä kaupunkia oli vanha vankila.

Pitääkö olla huolissaan, kun vankilan ikkunassa oli tutun näköisiä kasvoja?

Hallgrímskirkja.

Esikolumbiaaninen Amerikan löytäjä (Leifur Eiríksson) patsasteli kirkon edessä.

Kirkko lainasi muotokieltä saaren luonnollisilta basalttipylväiltä.

Kirkon fasadi oli jylhä.

Ovi oli koristeltu.

Tjörnin-lampea.

Joutsenet uiskentelivat Tjörninissä.

Tipuja.

Krookukset ottivat aurinkoa.

Seinä kukassa.

Lammen merenpuoleisella laidalla sijaitsi Ráðhús (raatihuone/kaupungintalo), jonka ohi kuljimme satamaan. Seuralaisen jostain netistä keksimä, ilmeisesti kuuluisakin, Fish & Chips-myyntivaunu oli vielä talvitauolla, joten siitä ei järjestynyt seuramiehen toivomaa lounasta. Seurailimme rantaviivaa kohti Harpa/Hörpu-konserttitaloa, jonka julkisivu oli osin värillisistä 6-kulmiorakenteista koottu ja arkkitehtonisesti kiehtova. Sisätiloja pääsi katselemaan ihan ilmaiseksi, olihan aulassa mm. lipunmyynti. WC:stä olisi pitänyt maksaa erikseen, jos ei ollut minkään esityksen lippua vilautettavaksi porteilla. Eikä meillä tietenkään ollut, kun emme olleet konserttia varten tulleet.

Ráðhúsiin ei ollut asiaa, koska jotain oli ilmeisesti "paskana".

Satamaa.

Kävellen olisit jo perillä.

Harpa-konserttitalo.

Harpa.

Harpan valoja ja varjoja.

Harpassa oli geometriaa.

Kuvattuamme konserttitaloa riittävästi, lähdimme etsimään Fallos/Penis-museota, joka oli huolella piilotettu. Se oli hyvin omituisesti merkitty hotellilta saatuun paperikarttaan ja katuosoitteen perusteella google sijoitti sen jonnekin aivan toiselle puolelle kaupunkia. Harhailtuamme riittävän monta kertaa saman alueen ympäri, löysimme lopulta perille. Erään talon nurkalta löytyi pieni ovi, jonka takaa laskeuduttiin heti portaita kellariin. Sisäänpääsy maksoi á 2750 ISK (n. 17,20 €). Kierrokselle olisi saanut ostaa mukaan viiniä museon kahvilasta, mutta päätimme jättää eväshetken vasta näyttelyn kiertämisen päätteeksi.

Museon sisäänkäynti oli vaatimaton.

Museossa oli näytillä kattava kokoelma eri eläinlajien urosilmentymien lisääntymiselimiä, muutamia ihmisvehkeiden toisintoja (kipsivaloksia tms.) sekä kokoelma erilaisia fallos-teemaisia, mahdollisesti muinaisiin uskontoihin liittyviä, artefakteja/toteemi/votiivi-esineitä täydennettynä modernimmilla penisaiheisilla matkamuistoilla eri puolilta maailmaa. Pienimmät vehkeet löytyivät vähemmän yllättävästi jyrsijöiltä, suurin puolestaan taisi olla kaskelotin elin. Ja jos jotain oli poikkeuksellisen paljon täällä, niin suomalaisia turisteja. Niitä ei ollut juuri muualla tullut vastaan, mutta ehkä se johtui siitä, että he olivat kaikki kokoontuneet katselemaan peniksiä.

Vähän kiusalliselta tuntui katsella keski-ikäisen tai jopa vanhan pariskunnan pärtsäröintiä, ympäriinsä sinkoilua ja kikattelua päiväkoti-ikäisten tasoisille vitseilleen. Ei sillä, ettenkö arvostaisi museon teemaan liittyvää huumoria, mutta ei jaksa naurattaa enää sellaiset vitsit, joita on kuullut säännöllisesti päiväkodista saakka. Vitsissä pitää olla yllätyksellisyyttä! Piti siis muiden suomalaisten takia ihan harkita mitä juttelee ja millä volyymilla, ettei tulisi liian helposti salakuunnelluksi, kommentoiduksi ja sitä kautta erheellisesti yhdistetyksi samaksi seurueeksi kuin nämä (humalaiset?) aikuislapset.

Peniksistä valmistettuja piiskoja.

Hiirellä oli pienet värkit.

Hirvieläinten elimiä vertailtavana.

Kaskelotin vehje oli jo pelottavan suuri.

E. T. Phone Home?

Museon näyttelyesineitä.

Kierroksen jälkeen testasimme kahvilan antimet. Minä tilasin cappuccinon á 830 ISK (n. 5,20 €) ja seuralainen otti museon nimikko-oluen, Fallic Lagerin. Kahvi oli hyvän makuinen, mutta jostain syystä sen kanssa ei toimitettu lainkaan sokeria. Kyytipoikana oli kuitenkin pieni pala suklaata. Olut ei kuulemma tehnyt toivottua vaikutusta. Sitruunaisuus maussa ei miellyttänyt. Museon myymälästä emme löytäneet mitään ostettavaa. Kaikkinensa museo oli pieni pettymys, vaikka olihan tämä sellainen kohde, jota ei silti voinut jättää väliin. Jotenkin odotin jotain näyttävämpää, mutta eikös se toisaalta useimmiten mene niin näissä asioissa..?

Fallosmuseon kippola.

Oluthanoja.

Phallic Lager.

Cappuccino.

Poikkesimme käymään hotellilla vessassa ja miettimään seuraavia siirtoja. Katsastamatta oli melko lähellä rannassa ylvästelevä monumentti Sun Voyager, joten suuntasimme sinne seuraavaksi. Samaa kohdetta oli tullut tutkailemaan myös hyvin sairaalla tavalla yskivä pariskunta, joka ei malttanut ihastella veneen särmikkäitä muotoja yhdessä, vaan sinkoilivat kumpikin sen ympärillä ristiin rastiin pyrkien tartuttamaan keuhkotautinsa mahdollisimman monelle. Heitä joutui melkein juoksemaan pakoon, kun olivat niin vikkeliä 'tuberkuloosistaan' huolimatta. Saimme kuitenkin napsittua tarvittavat valokuvat sekä teoksesta että Larrysta poseeraamassa sen edustalla.

Sun voyager.

Larry ja sun voyager.

Palasimme tämän jälkeen takaisin Hallgrímskirkjalle, koska havahduin huomaamaan, että Larry oli unohtunut kuvata senkin edustalla, ja toisaalta halusimme päästä käymään kirkon tornissa nyt, kun sen pitäisi olla jo auki. Matkakumppani sai tyytyä syömään nakkisämpylän lounaaksi, mutta sellainen järjestyi helposti kirkon aukion laidalla nököttäneestä kärrystä. Taskuvarkaan näköinen hiippari pyöri nakkikojua vastapäätä aukion laidalla. Hän alkoi katsella pilviä ja potkiskella maata, kun yllättäen käännyin katsomaan mitä takanamme tapahtuu, ja huomasin hänen pyrkivän lähestymään meitä. Täydellisestä viattomuuden näyttelemisen suorituksesta ei puuttunut kuin iloinen itsekseen viheltely.

Larry ja Hallgrímskirkja.

Nakkisämpylä oli museon teemaan sopiva lounas.

Hallgrímskirkja halkoi pilviä.

Ennen tornia teimme pienen kierroksen kirkkosalissa. Sen jälkeen ostimme sivuhuoneesta liput torniin, á 1200 ISK (n. 7,5 €). Torniin ei ollut jonoa, joten pääsimme jo toiseen ylös suuntaavaan hissiin. Kukaan ei ollut hissin luona tarkistamassa lippuja, joten ilmankin olisi saattanut pystyä sinne livahtamaan. Hissillä ajeltiin 8. kerrokseen. Sieltä piti vielä kiivetä portaita kerroksen verran ylöspäin varisnaiselle näköalatasanteelle. Hississä oli lappu, joka varoitti kirkon kellon soitosta, joka tapahtui 15 minuutin välein. Viivyimme tornissa sen verran kauan, että pääsimme kuulemaan kellon noin parin metrin päästä. Ääni oli ennakoidusti melko hurja, joten korvat oli pakko tukkia käsin, että kellojen alla pystyi olemaan. Maisemat olivat hienot joka suuntaan. Taisi olla päivän paras nähtävyys tämä.

Hallgrímskirkjaa.

Hallgrímskirkja sisältä.

Kynttilöitä.

Kastemalja.

Tästä torniin.

Hissi toi turistin seinäkellokerrokseen.

Hissiltä piti vielä kiivetä portaita näköalatasanteelle.

Reykjavikiä.

Näkymä kirkon tornista.

Kellosto.

Kävelimme sateenkaarikadun kautta takaisin hotellille päin, mutta poikkesimme matkalla ostamaan postikortit, á 119 ISK (n. 0,75 €), ja merkit, á 370 ISK (n. 2,30 €), kun kohdalle osui sopivasti hyvin varusteltu kirjakauppa. Hotellilla keittelimme huoneen välineistöllä kupit teetä, ja nautimme ohessa vähän sipsejä ja keksejä. Kirjoittelimme myös postikortteihin terveiset kotiväelle. Yritimme varata Sky Lagoon-käynnin loppupäivälle, mutta haluamiamme Pure-paketteja ei ollut enää tarjolla samalle päivälle, emmekä halunneet tyytyä Pure Liteen. Kallein Sky-paketti ei kiinnostanut meitä myöskään, koska sillä olisi saanut lisää lähinnä yksityisen pukukopin. Suomalaisina olemme tottuneet nakuilemaan julkisesti, joten pukukoppi ei olisi ollut rahan arvoinen sijoitus. Päätimme ostaa Sky Lagoonin torstaille, jolloin olisimme palaamassa takaisin Reykjavikin seudulle perjantaista paluulentoa varten.

Sateenkaarikatu iltapäivän auringonpaisteessa.

Terveisiä kotiväelle.

Koska meillä ei ollut mitään vaihtoehtoista ohjelmaa mietittynä illalle, keksin että voisimme mennä keilaamaan, mikäli lähitienoilta vain löytyisi keilahalli. 12 kilometrin automatkan päästä Egilshöllistä sellainen näytti löytyvän, Keilahöllin, joten hyppäsimme Niroon ja ajelimme katsomaan miltä paikka näyttäisi. Hotellilta lähtiessä saimme myös postikortit tuikattua sopivaan laatikkoon. Keilahalli oli melko suuri ja vaikutti suositulta. Meillä kävi kuitenkin sen verran tuuri, että 20 minuutin odottelun jälkeen yhdellä radalla olisi vapaa puolen tunnin vuoro (17.30-18.00). Otimme sen, á 4250 ISK (n. 26,50 €), kengät kuuluivat hintaan. Vaihtoehto olisi ollut odotella kahdeksaan saakka, jolloin olisimme saaneet tunnin vuoron.  Puoli tuntia oli minulle ainakin ihan riittävästi, koska en ollut koskenut keilapalloon moneen vuoteen ja käsien kipeyden takia keilaaminen ei aina onnistu kovin hyvin.

Ostari.

Vuoroa odotellessa ehdimme käydä WC:ssä, hakemassa seuralaiselle Boli-oluen (kuulemma paras tähän mennessä maistetuista) sekä etsimässä sopivat kengät ja minulle sopivan pallon. Viereisen radan mies ehti kuitenkin pihistää kyseisen pallon ennen meidän vuoron alkamista, kun en ollut ymmärtänyt pitää sitä sylissäni vaan pidin sitä ainoastaan silmällä lähimmässä pallotelineessä. Avasin ensimmäisen kierroksen kaadolla, loppu meni huonommin. Hämmästyttävästi voitin silti seuramiehen kierrospistein 109-92 sekä 107-71, vaikka hän sentään käy säännöllisesti keilaamassa. Hän käy kuitenkin aina samassa hallissa ja osin omia välineitä käyttäen, joten lienee laitostunut liikaa rutiineihinsa. Käsi onneksi kesti heittelyn hyvin, vaikka jaksoin heitellä jopa 10-painoista palloa (yleensä olen joutunut tyytymään 8:aan), mutta etureisissä harjoitus tuntui kovemmin. Niidenkin puolesta puoli tuntia oli ihan riittävä suoritus.

Keilaratoja.

Hotellilla tuuri parkkipaikkojen kanssa jatkui. Tällä kertaa tyhjä ruutu löytyi aivan oven vierestä. Vedin Niron komeasti sukkana taskuun, vaikka takana jonotti uhkaavan näköinen Volvo XC90 luomassa paineita. Menimme vaatteidenvaihdon jälkeen aulaan nauttimaan proseccot. Ne myi meille entisen pomoni näköinen respan mies. Kaksi piccolo-pulloa maksoi noin 24 €. Minun pulloni kuohui melko reilusti avatessa, mutta maku oli proseccoksi aika hyvä. Yleensä en italialaisten kuohujuomista juuri välitä. Niissä tuppaa olemaan liian usein omituinen makea sivumaku, vaikka yrittävät väittää juomaa kuivaksi. Juomia siemaillessa valikoin muutamat kuvat FB:hen ja kotiväelle SMS:llä lähetettäväksi. Sen jälkeen kertailimme ja pisteytimme päivän kokemuksia.

Auto oli parkissa ikkunan takana.

Proseccoa hotellin aulassa.

Juomien jälkeen kipaisimme korttelin verran hotellikatua ylöspäin Corner Marketiin hakemaan seuralaiselle purkki skyriä. Hän kun ei jostain syystä rohjennut ottaa sitä hotellin aamiaispöydästä, vaikka halusikin kovasti päästä sitä maistamaan. Samalla mukaan tarttui pussi sipsejä. Palasimme hotellille hakemaan takit ja lähdimme etsimään illallispaikkaa. Päädyimme pieneen, tunnelmalliseen Italia-ravintolaan pitsoile. Tilasin Ciociaria-nimisen lätyn, á 3900 ISK (n. 25 €), joka muistutti täytteiltään kreikkalaista Special-pitsaa, mutta kinkun sijaan lihana oli pepperoni. Seuralainen otti Diavola-nimisen. Henkilökunta vaikutti italialaiselta. Ainakin heidän keskinäiset keskustelut kuulostivat siltä, vaikka emme kovin hyvin heitä kuulleetkaan. Pitsa oli moninkertaisesti parempi kuin edellinen. Tässä oli jo makua, eikä vain suolan, vaan myös täytteiden. Juomaksi otin 7up:in, á 500 ISK (n. 3,10 €), ja pöytäseura Gull-oluen.

Italialainen ravintola.

Ravintolan tunnelmallista sisustusta.

Ciociaria oli maukas.

Teimme vielä iltakävelyn rantaan katsomaan Harpan iltavalaistusta. Se oli edellisenä iltana hehkunut komeiden värivalojen peitossa, kun sen jostain talojen välistä satuimme näkemään. Nyt valaistus oli kuitenkin melko vaatimaton eikä varsinkaan toistunut valokuvissa juuri lainkaan. Vaihtuvat värit aaltoilivat pitkin seinää, mutta ei yhtään niin vahvasti tai koko seinän täydeltä kuin edellispäivänä.

Harpa iltavalaistuksessa.

Hotellilla tuli taas kirjoiteltua, suihkuteltua ja juotua aiemmin ostettu vadelmalimu. Aurinko oli yllättäen paistanut koko päivän ja iho tuntui kevyen käristyneeltä, vaikka ei näyttänytkään yhtään punakalta. After sun-voidetta ei ollut mukana, mutta eiköhän tuo tavallisellakin kasvovoiteella tokene.