Masis-sunnuntai

Vaaka näytti aamulla suurempaa lukemaa kuin koskaan. Auringosta ei ole näkynyt vilaustakaan. Viikonloppu on kulunut muutenkin pelkän väsymyksen ja alakulon merkeissä jo perjantai-iltapäivästä saakka. Perjantaina oli illanvietto työporukan kanssa, mikä on yleensä suosikkiasioitani. Jos nyt iltaa täytyy kaupungilla viettää, niin työporukka on hauskinta siihen tarkoitukseen. Nyt olin kuitenkin aivan väsynyt jo töissä ennen lähtöä. Jaksoin vielä repiä energiaa biljardinpeluuseen, syömiseen ja pariin tanssiaskeleeseen, mutta sitten se loppui. Lisäksi tietysti tunne omasta virtahepoudesta tunki päälle. Olo oli kuin huojuvalla tynnyrillä tanssilattian reippaiden pikkugasellien keskellä.

Lauantaina sentään paistoi aurinko iltapäivästä ja jaksoin vähän ilakoida orkideani kukkimisesta. Suna puhdistaa aina vähän mieltä eikä vain ruumista. Tulihan telkkarista myös Bond-leffa. Lauantaissa oli sentään jotain hyvää. Tässä päivässä ei mitään. Ei olisi myöskään koskaan pitänyt ryhtyä lukemaan Tommy Hellstenin kirjoja. Tommy uskoo liian kovasti siihen, että ihminen tarvitsee rakkautta. Vaan eipä ole Tommykaan keksinyt mitä täysin epärakastettava ihminen voi tehdä päästäkseen eroon mokomasta turhasta tarpeesta. Tai no, Tommyn mielestä ihmisten kuuluu hurahtaa uskoon, ja saada sitä kautta sitten vähintään jumalan rakkautta. Ihmisen pitäisi siis keksiä itselleen kuvitteellinen rakkaus.

Ihmisen pitäisi myös olla oma itsensä. Jos salaa itsensä muilta, ei anna muille mahdollisuutta tutustua aidosti eikä rakastaa. Kuinka ihmeessä sitä voisi olla oma itsensä, kun saa niskaansa ryöpyn syytöksiä ja tuomioita, jos vain vilauttaakin pientä palaa oikeasta itsestä? Menneet vaalit olivat kauhistuttava esimerkki siitä kuinka vihaisia ihmiset ovat - eivät rakkaudellisia. Ystävät ja tutut ihan järjestään haukkuivat sitä ja tätä poliitikkoa tai mielipidettä, tyrmäsivät kaikki muut mahdolliset ajattelumallit. Haukkuivat vastakkaisen ajattelutavan edustajat suunnilleen saatanan kätyreiksi. Miksei kukaan enää yritä miettiä asioita useammasta eri näkökulmasta? Miksi eri tavalla ajattelevat pitää haukkua niin ankarasti ja vihaisesti?

Eipä niin, että ketään edes kiinnostaisi minun mielipiteeni, joten on helppoa välttää sanomasta omia ajatuksiaan. Alan samalla vähitellen ymmärtää vertaistuen tarpeen. Aluksi ihmettelin miksi vaikkapa jokin höpsö Kilpirauhasliitto on perustettu. Nyt alkaa tuntua, ettei vertaistuesta välttämättä olisi haittaa. Vaikka miten yrittää jollekin selittää miten raskas talvi on takana ja miten moninaiset oireet ovat riivanneet hulluuden partaalle, ei kukaan tunnu edes uskovan. Asia käy hyvin ilmi myös siitä, että jopa eräs läheinen ystävä unohti välittömästi sydänverta tihkuvan ahdistuneen tilityksen jälkeen välittömästi mistä sairaudesta olikaan kysymys (ja varmaan senkin, että koko keskustelu edes käytiin), kun asiasta tuli puhetta parin päivän kuluttua. Siitä opin, ettei kannata yrittääkään kertoa kenellekään miten ahdistuneeksi sekä sairastelu että paraneminen voi saada tuntemaan.

Tunne siinä sitten itsesi rakastetuksi... Muitakin asioita olisi mistä tekisi hyvää saada jutella jonkun kanssa. Mutta kenen? Pitäisi olla rahaa maksaa siitä, että joku kuuntelee eikä tuomitse. Varsinkaan etukäteen. Asioista mitään tietämättömät haukkuvat, kun jokin typerä facebookin suhdestatus on "It's complicated". Olenpas minä loukkava, kun sellaista statusta pidän. No niinpä sattuu pitämään suhteen toinenkin osapuoli, mutta kyllähän minut voi siitä haukkua lyttyyn kuitenkin. Ja onhan se nyt suorastaan pettämistä, jos kommentoi taxfree-hinnaston mainoksen miestä komeaksi... Matkustaahan Suomesta vuosittain läjäpäin ihmisiä ulkomaille mm. ihailemaan maisemia, eikä sitä pidetä maanpetoksena. Miten näin ajatteleville ihmisille voi avata sieluaan millään tavalla? Ai niin, mutta eihän niitä edes kiinnostanut. Harmi vaan, että minä kaipaan jonkun kanssa sellaista läheisyyttä, että asioista voisi keskustella.

Jos sattuu masentamaan, niin pitäisi olla oikeus sanoa niin. Se pitäisi voida sanoa myös kuulematta vastineeksi, että olen häpeämätön, kun omassa hyvinvoinnissani kehtaan tuntea alakuloa ja vähäpätöisyyttä. Ettei vaan taas tuomitsemassa satu olemaan ne tyypit, jotka facebookissa kopioivat statukseen tekstejä siitä miten masentuneet ovat niitä, jotka ovat "yrittäneet olla liian vahvoja liian pitkään", jonka on käsittääkseni tarkoitus osoittaa myötätuntoa masennusta kokevia ihmisiä kohtaan. Asiantuntijoiden mukaan masennus on lähinnä surua, joka on jäänyt surematta loppuun. Siihen sitä sitten jää jumiin. Ja onhan kemikaaleillakin oma merkittävä osuutensa asiassa. Jostain syystä kaikilla vain ei ole oikeutta tuntea surua tai masennusta eikä varsinkaan itsensä takia. Se on hirviömäistä, jos on niin itsekäs, että suree itseään. Kyllä kaikilla ihmisillä pitäisi olla oikeus tunteisiinsa, olivat ne sitten järkisyihin pohjautuvia tai järjettömiä.

Tänään olen antanut itselleni luvan olla masentunut ja surra omaa tyhjää elämääni. Olen ihmetellyt sitä, etten halua tehdä mitään. Pohtinut syitä siihen, että olen epärakastettava ja vain helposti hyväksikäytettävä. Päälläni voi hyppiä taistelusaappaissa ja minä vain hymyilen lempeästi takaisin ja esitän, että ei tässä mitään. Päättänyt, että olen liian vanha rakkausasioihin, ja että joidenkin kohtalo vain on olla yksinäisiä. Jospa vain yksinäisyyttä voisi kutsua itsenäisyydeksi. En halua tarvita muita, koska tiedän, etten tule saamaan mitä haluan varsinkaan ihmisten suhteen. Voiko ihminen tehdä mitään muuta kuin erakoitua sammuttaakseen kaipuunsa tuntea yhteyttä johonkin toiseen ihmiseen? Haluan mennä yksin jonnekin missä mikään ei muistuta minua tähänastisesta elämästäni.

Ilo ei koskaan jää rangaistuksetta

Iloni ihon tervehtymisestä oli ennenaikaista. Yhdessä yössä käsien ihottumat hyppäsivät ajassa taaksepäin ja ovat taas suorastaan kivuliaat ihottumakohdista. Naama on kuin jonkin ruman eläimen erityisen ruma takapuoli. Leukalinja on aivan epämuodostunut sarjasta ihonalaisia marmorikuulan kokoisia finnejä. Eikä niille edes voi tehdä mitään muuta kuin odottaa, että ne suostuvat katoamaan. On aivan mielettömän tuskallista joutua lähtemään töihin joka päivä tämän näköisenä (ja vielä kivuliaanakin). Kukaan ei sitä ymmärrä, mutta yhtä helvettiä se on. Ei tee mieli lähteä mihinkään muuallekaan julkisille paikoille, mutta valitettavasti töissä ja ruokakaupassa on aika säännöllisesti pakko käydä. Hemmetin pärstä!

Siinä on muuten oikein ykkösluokan motivaatiosyöppö, kun pitäisi yrittää laihduttaa. Ei kannusta yhtään hillitsemään nälkäänsä, kun tietää, että naama näyttää aivan yhtä kamalalta, vaikka vartalosta katoaisi toivotut 15 kiloa. Ehkä se naama aavistuksen kaventuisi, mutta kun se iho! Kirottu iho! Miksi ihmisille on täytynyt kasvaa iho? Tai miksi ihmisellä täytyy ylipäänsä olla jonkinlainen ruumis, jonka huoltaminen on niin vaivalloista?

Päätin taas sunnuntaina pyhästi ties miten monetta kertaa, että sen päivän sipsipussi tulisi olemaan elämäni viimeinen. Samalla päätin, etten enää koske mihinkään juomaan, jossa on kahvia. Pussin mukaan tarttui yllättäen Frezza. Sipsejä riitti vielä maanantaillekin, ja kun oli väsynyt ja masentunut, niin pitihän ne syödä pois. Sitten pääsin taas lupaamaan itselleni, että ei enää ikinä lastun lastua tästä suusta alas. "Mens sana in corpore sano." palloili mielessä, kun kerran olin pyörälenkillekin itseni raahannut.

Tein jo (jälleen kerran) listoja asioista, joita sallisin itseni syödä tai jotka olisiva pakollisia, ja listoja asioista, jotka olisivat ehdottomasti kiellettyjä: mehut kielletty, vesi pakollinen, omena pakollinen, sipsit kielletty, brie kielletty, voileivät vain kerran päivässä sallittu, kaakao kielletty, kahvi kielletty, salaatti sallittu, viinirypäleet sallittuja, lisää lihaa pakollinen... Tänään sorruin yllättäen ostamaan pussillisen sipsejä ja siihen oheen vielä smetanaa ja brie-juustoa (ihan kuin yksi lisuke ei olisi ollut jo sekin liikaa). Suklaakahvia on tullut myös vedettyä töissä innokkaasti joka päivä. Aina oikein pahoinvointiin saakka. Kai tällainenkin käyttäytyminen jokin syömishäiriö on?

Kun olen asiaa ankarasti pohtinut, olen tullut siihen tulokseen, että kotitaustani vaikuttaa asiaan. Isäni mielestä yksikään nainen ei saa painaa yli 50 kg. Välipalojen hakemista keittiöstä pidettiin vähän silmällä, joten sen oppi tekemään salaa tai ollessaan yksin kotona. Nyt kun kukaan ei vahdi, tuntuu siltä, että on kauhea kiire syödä äkkiä jotain hyvää ennen kuin jää kiinni. Eikä kiinni jäämisen vaaraa tietenkään yksin asuessa ole, joten voin ahmia napaani kaikenlaista epäterveellistä tunnista toiseen. Se ehkä selittää miksi pitää ahmia niin paljon.

Syy, että ylipäänsä pitää syödä jotain, on tunnepuolella. Olen pitkään jo pohdiskellut laihduttajien vinkkiä siitä, että pitää olla harrastus, joka ohjaa pois ruuan äärestä. En vain keksi ainuttakaan harrastusta tai tekemistä, joka voisi tuottaa mielihyvää. En vain kerta kaikkiaan pidä enää nykyään mistään muusta kuin syömisestä, autolla ajamisesta ja mökkeilystä. Autolla ajaminen ja mökkeily eivät taloudellisista syistä ole mahdollista kaikkina vapaa-ajan tunteina. Lisäksi vihreähenkiset ystäväni jo muutenkin vihaavat sitä, että minulla on auto. Haluvat viedä sen viimeisenkin nautinnon elämästäni.

Olen miettinyt pääni puhki, mutta vanhatkaan harrastukseni eivät enää kiinnosta. Tämän näköisenä en halua tehdä mitään enkä mennä minnekään. Käsityöt tai piirustelu sujuvat niin huonosti, että niistä vain masentuisi. Olen jotakuinkin tyytyväinen vain käpertyessäni yksin tietokoneen ääreen herkkuineni katsomaan TV:tä. Tokihan sitä voisi ajatella, että laihduttaa ankarasti puoli vuotta, mutta kuka pystyy elämään puoli vuotta nautinnotta? Elämä on jo nyt herkutellessa vain sitä, että käy töissä ja tulee kotiin odottamaan seuraavaa töihinmenoa.

Ystävien seuraa kaipaan jonkin verran, mutta en livenä, koska en kestä tulla nähdyksi enkä myöskään jaksa esittää sitä versiota itsestäni, joka olin esimerkiksi 10 vuotta sitten, ja jonka kaikki tuntuvat odottavan näkevänsä, jos kutsuvat mukaan jonnekin. Lisäksi kaikki haluavat aina vain mennä kahville tai syömään, eikä sekään kovin laihduttava harrastus ole. Urheilemaankaan en kyllä haluaisi kavereiden kanssa mennä, koska olen pakkomielteinen vertailija. Ja huono häviäjä, lisäksi joka kerta varmasti häviäjä. Jotain olisi kuitenkin tehtävä, koska ei elämä odottamallakaan parane.

Ainakin minun on lakattava roikkumasta iltaisin koneella; tehtävä jotain, vaikka en siitä nauttisikaan. Elämä ei tule enää koskaan olemaan sellaista kuin se oli silloin, kun se oli minusta parhaimmillaan. Kaikki tutut roikkuivat koulun/töiden jälkeen koneella ja asioista keskusteltiin kiihkeästi pikkutunneille asti. Nyt voin odottaa koneella vaikka vuosia (ja melkeinpä niin olen jo tehnytkin), että ystävät tulisivat linjalle. Tuhlaisin aikaani, sillä kukaan ei enää tule kuin ohimennen - kadoten yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Muut ovat jatkaneet matkaa, ja tunnen itseni hylätyksi. Olisi helpointa, jos vain voisin hyväksyä, että tällaista elämä on ja tulee olemaan.

Yksinnauru

Suihkuverho hipaisi sampoopulloa, joka keikahti yli laidan. Pullo seisoi korkillaan, koska aine veteli viimeisiään. Painoa sillä oli siis hyvin vähän, korkki oli kapoisa, painopiste epänormaalissa paikassa. Pullo sukelsi juuri sopivaan kohtaan käsienpesualtaan oikeaan laitaan. Pullo luisteli hurjalla vauhdilla altaan toiselle laidalle, joka muodosti komean hyppyrin. Hienon toisen asteen yhtälön sukuisen lentokäyrän päätteeksi puteli sukelsi pää edellä suoraan vessanpönttöön niin, että loiskahti. Eihän siinä voinut kuin nauraa ääneen maha hytkyen. Vaikka vähän kyllä harmittikin, ettei saanut tilannetta videolle.

Vähintään yhtä paljon naurattaa, kun on ottamassa jotain jääkaapista tai pakastimesta. Yhtäkkiä jokin tavara valahtaa hyllyltä alas niin nopeasti, ettei ehdi hahmottaa mikä sieltä edes tulee. Ja sitten siitä saakin kopin ihan vahingossa. Katastrofi estetty! Ei tarvitsekaan keräillä jääpaloja lattialta tai yrittää pestä pullollista öljyä matosta.

Samaa sukua lienee se, että sieppaa jotain valmista ruokaa puolimatkasta lattialle ja viskaa sen vauhdilla takaisin pöydälle/lautaselle. Matolle nurinpäin päätynyt pitsapelti (pitsoineen tietysti) olisi surullinen näky, mutta kylläpä on nauru herkässä, jos sen sieppaa lennosta takaisin talteen niin nopeasti, ettei edes käsiään ehdi polttaa.

Vahingonilokin naurattaa, vaikkei kohde olisikaan sitä kuulemassa. Keski-ikäinen ukko oli tahallaan ryhmittynyt väärälle kaistalle voidakseen sen kautta oikaista muiden oikealle kääntyvien edelle. Sitä tapahtuu kyseisessä risteyksessä paljon, mutta harvoin näkee noin moottori ulvoen kiihdyttäviä oikaisijoita. Oli kyllä kaikki ainekset kasassa hyvään ketjukolariin, kun ukolta hyytyi auto heti käännöksen jälkeen. Onneksi perässä tulijat olivat valppaina ja huomasivat, että nyt loppui veto kaaharilta. Sinne jäi ukkopaha tien poskeen hätävilkuttamaan Citikallaan, ja tienoon täytti kauhea palaneen käry. Kyllä oli taas pakko nauraa melkein koko loppukotimatkan ajan, kun kerrankin joku sai mitä ansaitsi ja niin otollisella tavalla.

Heräsin hiljattain aamuyöstä siihen, että näin mielestäni kovasti hassua unta ja sain hysteerisen naurukohtauksen unessa eikä se kyllä loppunut vaikka heräsin. Kelpaako hauska juoni unessa yksinnauruksi, kun unessa oli kuitenkin kyse työkaverin hassulla tavalla sanomasta lauseesta? Mielestäni riittää, että sekin lause oli joka tapauksessa omien aivojeni tuotos.

Vähitellen minua alkaa naurattaa myös se, kun toistuvasti onnistun tiputtamaan parvekkeelta jotain alakerran naapurin pihamaalle. Ensimmäisen kerran tiputin puuterirasian kopistellessani laukusta jotain sinne murentunutta roskaa. Naamioiduin ninjaksi, odotin yön pimeyttä, ja että naapuri sammuttaisi valot. Sitten hiippailin pensaiden välistä hakemaan puuteriani. Ja eikös vielä mummeli sytyttänyt valot. Eihän se pirulainen ollutkaan vielä pedissä! Olin onneksi päässyt jo pensasaidan ulkopuolelle, koska muuten olisin kyllä saanut slaagin ja juossut karkuun ilman puuteriani. Silloin se ei naurattanut, mutta kyllä nut naurattaa joka kerta, kun joudun hakemaan jotain ja muistelen ensimmäistä yritystäni käydä pihalla "häiritsemättä" asukasta. Hyvä, etten silloin saanut luudasta tai haulikosta osumia.

Tänään tiputin naapurin pihalle altakasteltavan parvekekukkalaatikon mittatikun, ja tuli mieleeni, etten ainakaan minä naura kovinkaan usein ihan ääneen ollessani yksin. En edes katsellessani tv:stä komedioita tai lukiessani hassunhauskoja sarjakuvia tai vitsejä. Hymähtää saatan, mutta muuten kyllä nauraminen jää aina niille ajoille, kun olen muiden ihmisten seurassa. Nauravatko muut ihmiset paljon ollessaan yksin vai vaatiiko tehokas huumori aina ihmisryhmän ja "joukkohysterian"?

Iho kesäkuntoon

Ihon parantuminen on saanut vähän potkua lääkeannoksen kaksinkertaistamisesta. Hämmästyttäviä parantumisia on tapahtunut melkein yhdessä yössä. Ihottumia ja kovettumia ja kuivia läikkiä on kadonnut kuin tuhka tuuleen, vaikka ovat kiusanneet jo viikkoja tai kuukausiakin. Kädet ovat pian jo siinä kunnossa, että voi käyttää sormuksia ilman, että ne hiertäisivät jotain ihottumaa pahemmaksi. Saatan jopa kehdata kätellä ihmisiä piakkoin. Jalkaterät ovat ihan hetkessä pehmentyneet vauvamaisen siloisiksi. Pilkullisesta naamasta kärsin kyllä edelleen, mutta sentään olen nykyään enää vaaleanpunapilkullinen enkä punapilkullinen. Tiedä vaikka tänä kesänä voisi kuljeskella jopa sandaaleissa tai shortseissa ja ilman säkkiä päässä.

Hämmästyksekseni myös 1,5 vuotta sitten ostamani orkidea on yhtäkkiä kasvattanut uuden kukkavanan. Nuppujakin alkaa jo olla. Tuntuu melkein symboliselta, että se suostuu kukkimaan uudestaan samaan tahtiin kuin minäkin paranen. Luulin jo, ettei se enää koskaan kukkisi uudelleen. On se niin söpö - my baby!

Elämisen sietämätön epäkeveys

Tänään on vaivannut selittämätön ahdistus. Elämisen sietämätön tuska kiusannut aamusta saakka. Mikään ei tunnu hyvältä. Tuntuu kuin en pystyisi hengittämään. Herääminen oli vaikeaa. Ei ollut mitään syytä minkä takia olisi halunnut herätä, mutta velvollisuus herätä repi kuitenkin sitkeästi pois peiton alta.

Töissä ei toimi ilmastointi, happea ei ole ja kuumuus kiusaa. Töistä ei tullut yhtään mitään. On turhauttavaa olla olemassa, kun ei ole lainkaan tarpeellinen. Paitsi olemaan se anonyymi henkilö, joka kuljettaa särkylääkettä mukana, jos sitä sattuu joku kivulloinen tarvitsemaan. Senkin homman voisi tehdä kuka tahansa muukin. Kaikki vähänkään järkevät vaatteet olivat pyykissä ja tunsin itseni valaaksi. Toiset pystyvät ahdistuessaan tai masentuessaan menettämään ruokahalunsa ja minä vain ahmin enemmän. Join töissä niin monta suklaakahvia, etten pystynyt enää laskemaan. Jossain vaiheessa iltapäivää siitä tuli ihan paha olo, mutta silti oli juotava lisää. Paha olo ei silti hukuttanut alleen turhautumista ja mitättömyyden tunnetta.

Nökötin iltapäiväruuhkassa 1,5 tuntia matkalla isukin luokse. Matka vie normaalisti puoli tuntia. Nahkatakki päällä paahteessa istuessa tuli entistä huonompi olo. Vastaantulevat autot kiisivät ohi niin, että paha olo vain paheni - vähän samaan tapaan kuin voi tulla huonovointiseksi jotakin vimmatusti pyörivää huvipuistolaitetta katsoessa. Viimeistään siinä vaiheessa tuli ikävä takaisin mökille, missä eilen vielä vietin onnellista haravointipäivää eikä haitannut vaikka olinkin pullea kuin parski työhevonen.

Isukki puheli sitten siitä, miten hienoa on seurustelu ja miten vielä hienompaa olisi asua yhdessä. Olla jonkun kanssa joka välittää ja huolehtii. Jakaa vastuuta toisen kanssa ja kantaa itse vähän vähemmän. Mistä ihmiset keksivät moista lööperiä? Suhteessa oleminen tarkoittaa vain sitä, että joutuu huolehtimaan toisesta niin paljon, ettei jaksa enää huolehtia itsestään. Vastuutakin joutuu kantamaan kahden edestä. Päivä sen kuin jatkoi alamäkeen... Eikö tässä maailmassa tosiaan ole mitään muuta mielihyvää tuottavaa kuin rasvainen ja hiilihydraattipitoinen herkkuruoka? Toivottavasti yö ja uni tuovat vähän helpotusta tähän raskaaseen oloon.

Vapun logistiikka

Olin vappuaaton aamuna jo aivan jännityksestä pahoinvoiva. Älyttömästä syystä tietenkin. Oli vain niin paljon ohjelmaa päiväksi, että valmistelujen oli sujuttava kitkattomasti.

Tiedossa oli juhlintaa kaverin luona n. klo 14-16. Sitä vierailua varten piti olla erilliset vaatteet, koska kyseisessä asunnossa on ollut kissoja. Kissaisin vaattein en selviäisi koko iltaa ilman vakavia raapimisvaurioita. Vaatteiden on oltava siedettävän siistit, koska kyseessä on kuitenkin juhla. Kuitenkaan ne eivät saa olla sellaiset mitä saattaisin haluta käyttää ennen seuraavaa pyykkipäivää. Kengät, laukut ja päällystakki ovat niitä vaikeimpia, koska niitä ei paljon pesukoneeseen laiteta, joten ne eivät saisi imeä kissaa paljonkaan itseensä. Tilaisuuteen tarvittiin myös tuomisiksi jonkin sortin kukkia. Myös hiukset oli saatava kiinni tilaisuuden ajaksi (vähemmän kissaa hiuksiin, jotka kuitenkin jossain vaiheessa kutittavat kaulaa, jota ei ole kiva raapia verille huomaamattaan), mutta auki loppuillaksi (näyttää paremmalta valokuvissa).

Seuraava läsnäoloa vaativa tilaisuus oli Havis Amandan lakitus, jonne piti siis saada vaihdettua jo vaatteet. Seuraavan vaatekerran piti olla niin siisti, että kehtaa lakituksen jälkeen mennä kylään anoppi- ja appilaan. Lisäksi ulkoilmajuhlinnassa käytettyjen vaatteiden on oltava lämpimät. Kaupungille tarvitaan myös aina mukaan sateenvarjo, kuohuviiniä, kertakäyttölasit, lakki ja perustarvikkeet kuten lompakko, puhelin, matkakortti jne. Mitään turhaa ei saisi olla mukana, koska kaiken joutuu omilla vetelillä hartioillaan kantamaan.

Erinäisiä tavaroita siis piti saada mukaan. Osa tavaroista ei saanut missään tapauksessa käydä kaveirn luona kissaantumassa, mutta osa taas oli pakollisia olla juuri siellä mukana, esim. astmalääke. Kukat oli pystyttävä hakemaan jossakin välissä. Kuohuviini piti saada kylmäksi ja pysymään kylmänä iltaan saakka, erinäisistä matkustamistunneista huolimatta. Kuohuviini oli myös tarpeen saada pakastimeen ennen kaupungille lähtemistä, jotta tavoite olisi voinut toteutua. Yöpymisvälineitä oli oltava mukana. Samoin pari kindermunan yllätyskoiraa vaihtareiksi kavereille.

Kaikki oli saatava pakattua laukkuihin ja kasseihin etukäteen mahdollisimman hyvin, jotta ne ylipäänsä saisi yksin kannettua autoon, ja että siirtymät paikasta toiseen sujuisivat helposti. Luonnollisestikin ehdin kaahata matkaan ennen kuin huomasin unohtaneeni ottaa toisen päällystakin mukaan. Siitä vasta jännityskäyrä nousi, kun alkoi pelottaa, että paljon muitakin asioita on unohtunut. Kaikki kyllä sujui lopulta ihan hyvin ja melkein ajallaankin, mutta olin pelkästä suunnittelusta jo niin uuvuksissa, että ihmettelin kuinka jaksan valvoa iltaan saakka. Taitaa olla aika tehdä matkatavarat-exceliin uusi välilehti "Vappu", jonne listaan mahdollisesti vappuna tarvittavia "matkatavaroita". Eipähän tarvitsisi ensi vuonna enää arvailla onko muistanut kaiken vai ei.

12.30 meikkaus, kissavaatteisiin pukeutuminen
13.30 tavaroiden jättämistä yöpymispaikkaan ja seuralaisen nouto
13.45 kukkakauppa
14-16 kaverin juhlat
16.15-17.05 kuohuviinin pakastus, vaatteiden vaihto
17.30 kaveripariskunnan tapaaminen keskustassa
18.00 Havis Amandan lakitus, itselakitus, kuohuviinitarjoilu, valokuvaamista (lisäkädet olisivat tarpeen)
20.00 anoppi-appila sis. kummitädin (pelottavaa!)

Seurantakäynti n+1

Kerrankin tapaaminen työterveyslääkärin kanssa käytiin positiivisessa hengessä. Yhtään kysymystä ei ollut kysyttävänä, mutta se ei haitannut omia tunnelmiani. Verikokeen arvot ovat lähteneet selvästi parempaan suuntaan.
Aikaisemmat arvot olivat:
S-TSH = 8 mU/l (0,3-4,5)
S-T4-V = 14 pmol/l (10-21)

Kuuden viikon lääkityksen jälkeen arvot olivat:
S-TSH = 5,3 mU/l
S-T4-V = 15 pmol/l

Parasta tapaamisessa oli ehkä se, että lääkäri oli sitä mieltä, että koholla olevaa kolesterolia ei parane alkaa lääkitä. Ei se toki ollut tunnustus aikaisemmasta hätäisestä arviosta eikä varsinkaan anteeksipyyntö ennenaikaisella kuolemalla uhkaamisesta, mutta tämän enempää en tarvitse. Mikäli kolesterolini kohoaminen johtuu tästä kilpirauhasen vajaatoiminnasta, niin olisin syönyt kolesterolilääkettä turhaan jo pari vuotta. Onneksi en ole niin kiltti potilas, että olisin suostunut siihen silloin. Mieleni olisi tehnyt tanssia ja osoitella lääkäriä sormella ja huutaa "In your face!", mutta hillitsin itseni, jotta jatkossakin pystymme jonkinlaisessa yhteistyössä ratkomaan mahdollisia lääkintätarpeitani. Kokonaiskolesteroli ja LDL-kolesteroli olivat laskeneet aiemmasta kokeesta ja HDL-kolesteroli kohonnut, mutta onhan vielä pieni riski, että kolesteroli on täysin irrallinen ongelma.

Kilpirauhaslääkkeen annostus tuplattiin, ja seuraava seurantakäynti on vasta joskus syyskuussa. Vähän olisi tehnyt mieli läksyttää tohtoria siitä, että unohti laittaa viimeksi labralähetteen, mutta senkin osalta tyydyin kysymään laittaako hän lähetteet jo valmiiksi syyskuuta vasten vai tulenko vielä sitä ennen vastaanotolle. Sen verran lempeä näpäytys, että ei varmaan ollut näpäytys ollenkaan.

Lääkäri arveli, että energisyyteni ja aktiivisuuteni paranee vielä saman verran kuin se jo nyt on kuuden viikon aikana parantunut. Vähän pelottaa jo miten hyperaktiivinen minusta vielä tuleekaan :D No ei, en muista koskaan sentään olleeni maaninen tyyppi, joten ehkä siihen en sentään päädy.

Sain myös uusittua pari reseptiä samalla käynnillä, joten käynti oli hyvin antoisa. Olisin saattanut hypähdellä iloisesti paluumatkalla, mutta vappuna riekaleiksi hiertyneen kantapääni vuoksi nilkutin rauhallisesti takaisin töihin.

Kohteliaisuuksista

Sain pääsiäisenä sähköpostia amerikkalaiselta tutulta. Hän halusi yllättäen toivottaa hyvää pääsiäistä, mutta osaa kirjoittaa vaatimattomankin viestin sellaiseksi, että se varmasti tuo hymyn huulille. Rapakon tuolla puolen olevat lajitoverimme tuntuvat hallitsevan kohteliaisuudet paremmin kuin kanssakansalaiseni. Pari pientä ystävällistä sanaa tekee ihmeitä.

Tämän ovat myös pelimiehet huomanneet. Vähän kun kehuu, saa helpommin mitä haluaa tai peräti mitä tahansa. Kun aikansa kuuntelee näitä lipeviä häntäveikkoja, ehtii valitettavan hyvin tottua kohteliaisuuksissa kieriskelyyn ja auringossa paistatteluun. Sitten kuitenkin tulee kohdalle joku vähän vakavammin otettava mies, joka ei kohteliaisuuksia jaa. Kauhea, riuduttava kohteliaisuuspuutos iskee. "Ruoka oli hyvää" tai "Johan mä kerran sanoin, että sä olet ihan kiva. Kerron sitten, jos asia muuttuu." eivät oikein tahdo riittää. Luonnollisestikin aika on tehnyt tehtävänsä ja nykyään olen vain pullistunut ja rupsahtanut harakka. Mitä kohteliaisuuksiin tulee, sallin kuitenkin sen, että minulle valehdellaan törkeästi päin naamaa.

Kohteliaisuuksien kerjääminenkään ei ole toiminut sitten kouluiän. Lapsena vielä saattoi heittäytyä tahallaan surkeaksi ja siten saada osakseen kaipaamansa kehut ja kannustuksen. Nykyään surkuttelusta saa vastineeksi vain lausahduksen "Sä oot niin ärsyttävä, kun oot tommonen." Kiitos, juuri tätä yritinkin... Eikä tunnu auttavan sekään, että itse jakelee kohteliaisuuksia. Toisaalta, jos vastaanottaja ei niitä kaipaa, niin todennäköisesti ei niitä edes huomaa.

Voiko addikti enää tottua elämään ilman kohteliaisuuksia? Vai tuleeko niiden puutteen aiheuttama ahdistus ja alakulo aina toistumaan kausittain? Kyllä vanheneminen on kamalaa.

Ahdistus

Huomenna on seuraava lääkärikäynti. Kun viimeksi tulin lääkäristä kotiin, rohjahdin eteisen lattialle itkemään minuuteiksi. Sen jälkeen alkoikin päässä pyöriä läjäpäin kysymyksiä. Arvioisin kysymysten määräksi noin 1001. Kysymykset olisi pitänyt ensijärkytyksessä muistaa kirjoittaa heti ylös, mutta eihän siitä mitään tullut. Nyt kun olisi vihdoin mahdollisuus yrittää saada suunvuoro lääkäriltä, niin kaikki kysymykset ovat kaikonneet taivaan tuuliin.

Ahdistaa muutenkin mennä koko vastaanotolle, koska verikoe meni todennäköisesti pieleen, eikä ole edes tuloksia kuultavana. Onhan toki se kolesteroliarvo, mutta sitä en edes halua tietää. Vappujuhlinnassakin oli pakko kuljettaa lääkepurkkia mukana, kun tiesin, etten pääse kotiin yöksi. Se on niin masentava näky yöpöydällä. Näky, jota on pakko tottua tuijottamaan, koska se purkki tulee olemaan jatkuvasti näkyvissä loppuiän ajan.

 

Vanhemmatkin aiheuttavat kohtuutonta huolta juoksentelemalla kaupungilla pitkin yötä, pikaromansseillaan ja ties millä. Minä, joka olen aina pyrkinyt välttämään huolen aiheuttamista heille, en ansaitse ahdistuksentäyteisiä iltoja ja unettomia öitä. Yöjuoksut olen hoitanut kunniallisesti ja hölmöt miesseikkailut pitänyt salassa. Tekee mieli irtisanoutua elämästä ja painua jonnekin korpeen viettämään erakkoelämää. Käsittämätöntä, että tänään suorastaan kaipaan töihin, koska siellä saa sentään painia järkevien ongelmien kanssa. Milloinkohan elämä taas muuttuisi mukavan tasaiseksi rutiininomaiseksi puurtamiseksi?