Puerto de la Cruz - día 8 - kotimatkalle

15.11.2015

Lähtöaamuna herätys oli seitsemältä. Uima-asua ei viitsinyt enää kastella, ettei joutuisi vaikeuksiin turvatarkastuksessa nesteiden kanssa. Tyydyin siis käymään vain suihkussa. Aamiaiselle vaelsimme vähän ennen kahdeksaa. Sali oli lähes tyhjä, mutta olihan sentään pyhä ja ilmeisesti se merkitsee aina vapaalla oleville eläkeläisille edelleen pidempää nukkumista. Vielä nautin viimeiset croissantit ja suklaanyytit. Ikävä tulee näitä herkkuja vielä monta kertaa. Hotellia on pakko kehua myös ahkerasta pyyhkeiden vaihtamisesta, vaikka taas ympäristöterroristiksi itseni leimaankin. Oli ihanaa, kun joka päivä sai uudet puhtaat pyyhkeet, vaikka emme olleetkaan viskelleet niitä merkityksellisesti lattialle vaan kuivattelimme niitä asianmukaisilla paikoilla! Kaiken kaikkiaan ei tehnyt mieli lähteä enää lainkaan pois, vaikka alku olikin pieni pettymys ja shokki. Nyt saarelle olisi voinut jäädä iäkseen. 

Ihastelemassa parvekkeen näköalaa viimeistä kertaa.

Hinauduimme matkalaukkuinemme aulaan tekemään checkoutia 10 minuuttia ennen noutoaikaa. Opas kuitenkin jo odotteli aulassa ja hoputti meitä siirtymään bussiin, joka piileskeli sivukadulla. Jouduimme taas olemaan bussin kyydissä maksimiajan, kun se pörräsi ympäri kylää hakemassa kaikki muut kotimatkalaiset. Reilusti yli tunnin istumisen jälkeen pääsimme lentokentälle, missä kuski alkoi purkaa laukkuja bussin vatsasta. Saimme omat laukkumme aivan vihoviimeisenä ja olimme jo todella huolissamme minkälaiset jämäpaikat saamme checkinissä, kun saavumme viimeisenä jonoon.

Meillä kävi kuitenkin jonon kanssa tuuri. Valitsimme sattumalta sellaisen jonon, minkä viereen avattiin pian toinen checkin-tiski, jolloin sama jono vetikin yhtäkkiä tuplavauhtia muihin verrattuna. Emme siis missään tapauksessa olleetkaan viimeiset kirjautujat. Checkinin kanariatar kohensi tunnelmia toivottelemalla hyvät kotimatkat suomeksi.

Turvatarkastuksessa jono oli siedettävämmän pituinen. Eräs tweedtakkinen herra oli kuitenkin eri mieltä ja yritti oikoa jononohjausnauhojen alta osoitellen virkailijalle sormella rannekelloaan. Virkailja oli onneksi pendanttia laatua ja lähetti vartijat ukkelin perään. Emme nähneet saatiinko ukkelia kiinni ja mitä sitten tapahtui, mutta toivottavasti seuraukset olivat ankarat. Meidän osaltamme turvatarkastus ei tuottanut mitään yllätyksiä.

Kävimme lyhyesti kaupassa. Haimme hieman syötävää ja juotavaa nollakerroksen Camden food-kahvilasta. Tyydyin pieneen pussiin sipsejä, kun ei allergikkona tee mieli ottaa suuria riskejä eikä jatkuvasti jaksa olla kyselemässäkään mitä tavarat pitävät sisällään, kun suurella todennäköisyydellä useimmat leivät sisältävät majoneesia ja majoneesittomat jotain muuta pahaa mistä en vain pidä. Seuralainen otti jonkinlaisen valmiiksi paketoidun täytetyn leivän ja katui heti päätöstään, koska olisi ollut paljon maukkaampaa valita jokin tuoreeltaan täytetty wrap.

Syömisen jälkeen lähdimme etsimään lähtöporttia. Yllätykseksemme se oli ulos rakennettu suurehko terassitila. Eipä ole tullut sellaistakaan vastaan koskaan aiemmin. Ilmeisesti paikalliset lentokentänrakentajat ovat melko luottavaisia hyvien ilmojen suhteen. Valitettavasti täällä oli valokuvaaminen kielletty ja vielä valitettavammin noudatin kieltoa. Eipä olisi varmaan kukaan huomannut, jos olisi salaa ottanut pari räpsyä puhelimella. Paikka oli jo niin täynnä väkeä, että jouduimme tyytymään seisoskeluun mukavalta näyttävien sohvien sijaan. Vessatkin sieltä löytyi, ne tosin sisätiloissa, joten vielä päästiin kerran sinnekin ennen koneeseen nousemista. Terassilta oli vielä bussikuljetus lentokoneelle.

Teneriffa taakse jäi.

Teide sieltä pilvien lomasta pilkottaa.

Kippis loman loppumiselle.

GT.

Paikkamme olivat viimeisellä rivillä 36 A ja B. Tällä kertaa valloitin ikkunapaikan tasapuolisuussyistä, vaikka lippuuni aina kirjataankin jostain syystä keskipaikka. Matkan päättymisen kunniaksi tilattiin evääksi jälleen travel packit. Tällä kertaa säästin rosé-pullon kotiin, ettei menisi hörppiminen överiksi, kun lennon päätteeksi oli kuitenkin tarkoitus ajella autolla. Sieluni silmillä näin itseni siemailemassa kyseistä viiniä muistellessani matkaa ja kirjoitellessani siitä blogia. Tuollahan se toki vielä jääkaapissa odottaa, mutta nyt ei tee mieli siemailla sitä, kun pieni flunssa vaivaa ja makunystyrät eivät ole parhaimmillaan. Mutta ainakaan en sortunut juomaan sitä ennen aikojaan!

Travel pack.

Siellä se rosé odottaa yhä jääkaapissa.

Nopeasti loppui travel packin synnyttämä ilo. Lähes koko lennon ajan koneen takaosissa leijui myrkyllisen voimakas kakan haju. Kyseinen haju ei pyrkinyt ilmoille vessasta ovien leyhyttelyn myötä, vaan syylliset olivat edessämme istuvat kanssamatkustajat. Muutama kerta tuli kuitenkin käytyä myös vessassa, joka oli ainoa paikka mihin kammottavaa lemua pääsi pakoon! Koneen vessassa oli vieno kukkainen tuoksu, joka lienee irronnut saippuasta. Ai että kanssaihmiset joskus raivostuttavat. Ei se kaasujen pidättely ole yhtään vaikeaa hommaa, jos vaan on yhtään käytöstapoja ja vähänkään terve sulkijalihas!

Ilta saa.

Aurinko laskee.

Lentokone laskeutui Helsinkiin noin klo 21.15, mutta tuska ei päättynyt vielä tähän, se vain muutti muotoaan. Matkalaukkuja jouduttiin odottamaan reilusti yli tunti. Onko tosiaan näin, että sunnuntaipalkalla ei ole varaa ottaa kuin yksi ihminen töihin kuskaamaan laukkuja koneista hihnalle? Ihmiset jo yrittivät soitella sinne ja tänne kysyäkseen ja valittaakseen asiasta, mutta ei mikään asiakaspalvelunumero siihen aikaan illasta enää toiminut. Harmitti tolkuttomasti, koska seuraavana aamuna pitäisi olla taas töissä virkeänä, ja lentokentällä maleksiminen rokotti koko ajan yöunia. Lopulta laukut sentään löysivät tiensä liukuhihnalle ja viimeinen matkan etappi pääsi alkamaan.

Puerto de la Cruz - día 7 - Atlantti

14.11.2015


Aamulla selailin lyhyesti facebookia ja ihmettelin, kun newsfeed oli täynnä pray for Paris -postauksia. Ensin ajattelin, että on joku Charlien muistopäivä, mutta postausten määrä ajoi tarkistamaan uutisista, josko maailmassa on tapahtunut jotain. Pariisissa oli tapahtunut terrori-isku. Aikamme lueskelimme uutisia ja päivittelimme maailmanmenoa ja kiittelimme onneamme, että olimme kaukana kaikesta pahasta pienellä saarella. Lopulta oli kuitenkin palattava lomatouhuihin.

Vakiintunut aamiainen.

Menin taas aamu-uinnille altaalle. Tuuli oli tyyntynyt jo jonkin verran, mutta pihakalut olivat edelleen pinoissa seinän vierellä. Uinnin jälkeen mentiin aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen pidettiin vähän ruokalepoa. Sen jälkeen kaipasin taas uimaan. Kun kerran kauas Atlantissa sijaitsevalle saarelle oli tultu, oli mielestäni syytä käydä myös meressä uimassa. Siihen ei montaa hyvää paikkaa lähistöltä löytynyt, mutta pieni poukama oli kiinnittänyt huomion potentiaalisena uimapaikkana jo aiemmin. Poukama olikin sitten ihan virallinen uimaranta Playa San Telmo ja sen laidalla istui ihan virallinen uimavalvojakin. Poukama tuntui olevan altis nousuvedelle ja isoille aalloille, koska uimavalvoja kävi monta kertaa päivässä rajaamalla "laiturilta" tiettyjä osia pois käytöstä vaarallisuuden vuoksi.

Playa San Telmo.

Pulahtamassa uimasilleen Atlanttiin.

Aallot eivät kuitenkaan päässeet iskemään poukamaan suoraan avomereltä vaan ne iskeytyivät ensin rantaan mistä kääntyivät mutkan kautta kohti poukamaa. Aallokko oli kieltämättä kuitenkin kova, mutta se ei ui, joka pelkää liikaa. Kävin siis yksin pulahtamassa ja seuralainen jäi vahtimaan tavaroita. Laskeuduin liukkaita portaita mereen. Onneksi portaissa oli kaide, koska muuten olisi voinut käydä hullusti. Mittasin veden taas omalla mittarilla ja sain tulokseksi 23 astetta. Joku ranskalainen yritti tulosta tiedustella, mutta numerot ranskaksi olivat sillä hetkellä hukassa ajukopastani, joten tyydyin näyttämään mittaria hänelle. Vesi yletti portaiden kohdalta vain polven korkeudelle, mutta aallokko huolehti siitä, että veden imussa seisominen oli vaikeaa. Valmiiksi uimassa oleva ukkeli viittoili minulle minnepäin kannattaisi pyrkiä, että olisi riittävän syvää uimiseen.

Hyvinhän se uiminen siinä sitten onnistui, vaikka en sitä kenelle tahansa uimarille suosittelisikaan. Pääsy takaisin maihin ei ollut helpoin mahdollinen homma, eikä tosin vaikeakaan, kun oli oikea taktiikka. Aalloilla oli ratsastettava kohti rantaa, että pääsi ylipäänsä minnekään. Aallon vetäytyessä rannasta takaisin merelle oli sen imu sen verran kova, että pystyin ripeästi uimalla vain pitämään itseni juuri ja juuri paikallaan. Eteneminen oli turha toive. Nyt lopulta ymmärrän mitä tarkoitetaan pohjavirtauksella, joka voi kuljettaa ihmisen kauas merelle. Aiemmin ajattelin, että onpa hupsu keksintö, millä huijataan ihmiset pysymään maissa kovan aallokon aikaan. Vähitellen pääsin kuitenkin etenemään takaisin portaiden luo, mutta varpaani teloin aaltojen pyörittämiin kiviin ja sain pienen haavan. Eipä tuo haitannut, kyllä meressä uinti on aina pienten vammojen arvoista touhua.

Lago Martianez.

Seuraavaksi menimme taas rauhallisempiin vesiin Lago Martianeziin, missä otimme aurinkoa, uimme ja nautimme virvokkeita. Kävimme tutustumassa ison altaan keskellä oleviin pieniin saarekkeisiin ja kiinnitimme ensimmäistä kertaa paremmin huomiota alueen linnustoon. Saarekkeella näytti pesivän yksi googlettamalla myskisorsaksi (vai onko muscovy duck kuitenkin moskovalainen sorsa?) arvailemamme lintu ja niitä pyöri aika paljon muutenkin tepastelemassa aurinkoa ottavien ihmisten lomassa.

Lokki.

Myskisorsa.

Saareke.

Myskisorsa toisesta kuvakulmasta.

Uimarit.

Uimisen jälkeen söimme rantabulevardin Bangosol-ravintolassa lounaaksi spagetti bologneset ja kyytipojaksi join sangrian. Palasimme hotellille hetkeksi. Sitten lähdimme jatkamaan kävelyä kaupungille. Teimme vielä pari ostosta lisää, asetuimme ottamaan drinkit Casinon viereiselle terassille. Tällä kertaa testiin pääsi tequila sunrise. Hyvältä maistui. Palasimme taas ruokakaupan kautta hotelliin lepäilemään ennen illallista.

Sangria.

Rapujen suosimalla aallonmurtajalla.

Tuliais-mojot.

Kisse, joka aiemin viikolla läimi tungettelevaa tätiä.

Tequila sunrise.

Tällä kertaa halusimme pelata varman päälle ja söimme samassa paella-ravintolassa (La Taberna del Lago) kuin pari päivää aiemmin. Itse tilasin tällä kertaa pitsan ja seuramies otti uudelleen paellan. Pitsa oli erinomainen, paella ei kuulemma ollut ihan niin loistava kuin ensimmäisellä kerralla. Hotellille palattuamme oli pakko aloittaa pakkaaminen seuraavan päivän paluumatkaa ajatellen.

Pitsaa.

Paella.

By night.

Kynttilä Pariisille.

Puerto de la Cruz - día 6 - kaupunkipäivä

13.11.2015

Tutuksi tullut ja yö yöltä paheneva selkäkipu herätti aamulla. Yritin mennä aamu-uinnille vetreyttämään selkääni, mutta allaspuhdistajat olivat työssään ja hitaita, joten en malttanut odottaa heidän hommansa valmistumista. Vaikea sanoa istuinko altaan laidalla odottelemassa 5 vai 10 minuuttia, mutta joka tapauksessa loputtoman pitkältä tuntuneen ajan siellä olin, eikä puhdistus tuntunut etenevän. Palasin huoneeseen ja jouduin tyytymään suihkuun.

Heti, kun olin suihkusta selvinnyt voiteluhommiin, yritti siivooja änkeä huoneeseen koputtamatta ja tuli kiire juosta piiloon peitteisiin. Eikä kulunut montaakaan minuuttia, kun toinenkin siivooja pyrki huoneeseemme yhtä lailla varoittamatta. Meidän oli jo pakko laittaa älä häiritse-lappu oveen, että saimme pukeutua rauhassa. Emmekä siis tosiaan olleet heränneet tavallista myöhemmin, vaan siivoojat olivat tavallista aikaisemmin ja aggressiivisemmin liikenteessä. 

Aamiaisella oli ennätysmäärä ihmisiä, mutta saimme pöydän kuitenkin melko läheltä juoma-automaatteja. Viereisessä pöydässä istui miss maailman ja Angelina Jolien sukulainen tai ainakin samaa näköä oli kovasti. Miss maailma ja hänen miesseuralaisensa toivottivat meille hyvät luegot, kun matkustimme aamiaiselta pois sattumalta samassa hississä. En lakkaa ihmettelemästä sitä miten ulkomailla tuntemattomiakin ihmisiä tervehditään, kun joudutaan jakamaan tilaa. Vielä enemmän ihmettelen kuitenkin sitä, jos kauniit ihmiset vaivautuvat puhuttelemaan tavallisempia tallukoita. Mutta mikäs siinä, kyllä sellaiset miellyttävyydet ja kohteliaisuudet kestää, kun niihin on ulkomailla jotenkin paremmin valmistautunut.

Kaupunkinäkymä hotellilta.

Lago Martianez siintää kadun päässä.

Siivous oli tietenkin kesken, kun palasimme aamiaiselta, joten menimme käytävän päädyssä avoinna olevalle parvekkeelle nuuhkimaan aamuilmaa. Huoneen siivous valmistui onneksi nopeammin kuin uima-altaan siivous, joten pääsimme viidessä minuutissa takaisin kämpille. Sain vihdoin kirjoiteltua postikortit valmiiksi. Sen jälkeen päätimme lähteä pienelle kävelykierrokselle. Kortitkin saatiin laatikkoon kävelyn aikana, mutta niinpä vaan kävi meidän kummankin korteille, että yksikään ei koskaan löytänyt perille. Kortit oli tuikattu eri päivinä eri laatikoihin, joten salaliittoteoria alkoi heräillä. Samoin kävi aiemmin syksyllä Malagasta postitetulle kortille, jonka piti saapua kotiosoitteeseeni, että se ei tullut koskaan perille. Mikä lie huijaus on Espanjan correosilla menossa, kun eivät viitsi toimittaa turistien kortteja, vaikka merkit on kiltisti maksettu.

Eivät taineet olla postimerkkejä nämä, koska kortit eivät koskaan päässeet perille.

Kerrankin pääsimme ostoskävelykierrokselle päivänvalossa. Tuuli oli kova ja ihmettelimme pariin otteeseen Atlantin hurjia aaltoja ja erään poukaman rohkeita uimareita, jotka eivät pelänneet tulla aaltojen viskelemäksi. Kirkkaassa päivänvalossa tapahtui myös järkyttäviä. Noin metrin päähän eteemme lehahti kaksi pulua, joista toinen litisti itsensä aivan maanmyötäiseksi ja toinen pulu hyppäsi sen selkään sheikkaamaan pyröstöään. Ihan härskisti noin vain kaikkien nähden! No, pian on kylässä söpöjä puluvauvoja...

Pulut kylpemässä.

Linnoitusta.

Kaupunki ja kalastajat.

Linnoituksen aukio.

Koristeellinen tykki.

Saimme kierroksella ostettua silmiämme miellyttävät Tenerife-rantapyyhkeet á 3,95. Ei niillä mitään varsinaista tarvetta ollut, mutta ei tuntunut mukavalta ottaa hotellin pyyhkeitä aina mukaan Lago Martianeziin asti. Poikkesimme Amanusa-kahvilaan drinkeille. Testasin kaipirinhaa. Seuralaiseni ei testannut olutta, koska hänen tilaamansa juoma oli jo tuttua tavaraa. Amanusan liepeiltä löytyi ilmainen ja suojaamaton WiFi, jota myöskin hyödynsimme.

Kaipirinha.

Sievä parveke.

Kauppa muistutteli tärkeästä ja vaikeasta tehtävästä.

Poseeraamassa mainoksen takana.

Kävelyn jälkeen haimme hotellilta uimakamat ja menimme taas Lago Martianeziin. Seurasi jonkin verran auringonottoa, uimista ja taas lisää auringonottoa. Kun tuuli alkoi yltyä epämukavaksi, siirryimme drinkeille ja lähdimme sen jälkeen pois. Paluumatkalla haimme kaupasta virvokkeita ja nautimme niitä parvekkeella samalla kun kirjoiteltiin muistiinpanoja ja lueskeltiin facebookin tuorempia merkintöjä. Tuuli oli niin kova, että hotellin pihalta oli kerätty kaikki pöydät ja tuolit kasaan talon seinustalle, ettei tuuli viskelisi niitä ympäri pihaa.

Oh, valkoinen Lion-patukka <3

Illalla teimme jälleen pienen pyörähdyksen kaupungilla ja menimme sitten illalliselle Casa Pabloon, jonka esitteen/menun olimme saaneet päivällä ohikulkiessamme. Halusimme tällä kertaa päästä syömään helposti emmekä toistaa edellispäivän farssinomaista etsintää. Tilasin porsaan sisäfileen juustokastikkeella. Annos oli huikean ruma, mutta liha yllättäen ihan hyvää. Seuralaisen karu ja väritön pitsa oli myrkkysuolainen. Näimme myös naapuripöytään toimitetun ryppyperuna-annoksen ja kaksi kannullista mojo-kastiketta, ja ihmettelimme miten ne oli sinne saatu, kun ei ryppyperunoita löytynyt meidän menusta lainkaan. Niitä nimittäin olisi tullut testattua, jos olisimme vain tienneet. Kokemusta kuitenkin pehmensi talon tarjoama kanarialainen napanteri, joka oli tehty rommista ja hunajasta (Ron miel) ja tarjoiltiin jäädytetystä lasista. Ei muuten yhtään hassumpi juoma...

Porsaan sisäfile juustokastikkeella.

Pitsa.

Casa Pablo.

Paluumatkalla hotellille koimme taas järkytyksen. Näimme kadulla torakan. Se oli varmasti ainakin 4 cm pitkä. Hyi! Mutta onneksi se oli kadulla eikä hotellissamme. Tuuli oli aavistuksen tyyntynyt pimeyden laskiessa. Kirjoittelimme hotellilla taas iltasella muistiinpanoja ennen nukkumaanmenoa. Niissäpä riittikin kirjoitettavaa päivän eläinkokemusten takia, jos ei muuten.

Puerto de la Cruz - día 5 - Teide

12.11.2015

Herätyskello soi klo 7.00, koska meidän piti talsia bussiasemalle vähän vaille yhdeksäksi. Matkaa oli jonkin verran tuntemattomaan suuntaan, joten varasimme hieman eksymisaikaa. Aamutouhujen ja retkipaketoinnin jälkeen lähdimme aamiaiselle, missä rutiini alkoi jo löytyä. Lautaselle keräsin 3 croissantia, 2 makkaravipaletta, 2 leipäviipaletta ja 2 juustoviipaletta sekä kokeeksi suklaavoitaikinanyytin. Olimme niin nopeita ahmatteja, että poistuimme huoneesta 6 minuuttia ennen suunnittelemaamme aikataulua.

Kävelimme muutamia kortteleita kaupungin halki kadulle, joka toimi Estación de guaguas:ina eli bussiasemana. Titsa-bussiyhtiön luukuulta neiti kertoi, että Espanjan korkeimmalle vuorelle Teidelle kulkevan bussilinjan 348:n liput myy kuljettaja. Linjalle ei myöskään kelpaa paikallinen Bono-matkakortti. Etsimme siis laiturin 12, mistä bussin oli määrä lähteä ja jäimme katsomaan, kun paikalle kertyi vähitellen paljonkin väkeä. Bussin piti oppaan mukaan lähteä klo 9.00, mutta silloin vasta saapui kuski ja aloitti rahastamisen. Bussin matkatavaratila oli jo valmiiksi auki ja joukko sporttisen näköisiä nuoria miehiä nakkeli jo kuskia odottaessa pyöriään ja muita varusteita bussin vatsaan.

Laituri 12 on bussilinja 348:n lähtöpaikka.

Pääsimme ensimmäisten joukossa nousemaan kyytiin parin suomalaisnaisen vanavedessä. Meno-paluu kahdelta maksoi 22,30 €. Matkustajia oli sen verran paljon, että matkaan päästiin vasta 9.25. Busseja ei mene kuin yksi aamulla ja paluuvuoroakin on vain yksi illalla. Siihen kuitenkin olivat varautuneet, että matkaan olisi lähtenyt toinenkin bussi, jos kaikki eivät olisi mahtuneet ensimmäiseen. 

Bussilippu.

Koko kaupunki oli ahdas sokkelo ja vuoristotiet kurvikkaat, joten bussi mutkitteli ja hytkytteli sen verran reippaasti, että meille meinasi tulla jo hieman huono olo. Olo pysyi sen verran kuitenkin kurissa, että pystyimme matkalla seuraamaan jännittyneinä kasvuston vaihtelua bussin noustessa jatkuvasti rinnettä ylöspäin. Alarinteillä oli normaaleja etelän hetelmiä, sen jälkeen tuli vyöhyke ihanaa kuivamaastoista mäntymetsää ja lopulta huipun lähestyessä jäljellä oli enää matalaa heinikkoa, jäkälää ja kuivia pensaan tapaisia kasviksia.

Bussi pysähteli loppumatkasta parilla paikalla, jotka olivat suosittujen vaelluspolkujen äärellä. Aika paljon porukkaa jäi näilläkin pysäkeillä pois, mm. suomalaisnaiset. Perillä Telefericolla olimme klo 11 maissa. Edessä oli armotonta jonotusta, joten kävimme poikkeamassa vessaan ja asetuimme sitten lippujonoon. Ennakkolipulla olisi saanut ohittaa ensimmäisen jonotusvaiheen ja vip-lipulla olisi saanut ohittaa jonotuksen kokonaan, mutta meillä ei ollut ennakkoa emmekä katsoneet tarpeelliseksi maksaa vipistä. Tavalliset liput maksoivat 27 € / hlö. Jonotukseen sisältyi pakollinen valokuvaus, mikä otettiin karun näköisessä sisätilassa. Se kuva ei ollut ostamisen arvoinen.

Teiden telefericoasema.

Bussi 348.

Tie huipulle.

Jeesus tervehtii.

Pieni saksalaisten poppoo herätti meissä suurta ärtymystä kiilausyrityksellään. Porukkaan kuului kaksi keski-ikäistä rouvaa ja samoja ikäluokkia oleva ukkeli. Pyöreämpi rouvista kulki nilkuttaen ja jonkinlaisen erityiskengän kanssa. Luulin hänen pyrkivään vieressä oleville penkeille istumaan ja seuramieheni luuli hänen pyrkivän meidän takan olevaan vessaan, mutta tämäpä yritti vain ulkokaarteen kautta suorittaa yllätysohitusta. Kampurajalan kannoilla ohi puikkelehti hoikempi ja kuihtuneempi rouva, jolla oli niin vinkura hevoshenkinen hammaskalusto, että ihan säikähdin.

Kun huomasin mistä syöksyilyssä oli kyse, pysäytin varovaisemmin hännänhuippuna liikkuvan ukkelin kyynärpäätaktiikalla, mitä höystin raivokkaalla mulkaisulla. Ukko pysähtyi kuin seinään. Kylläpä rouvia harmitti. Hammasmuija huuteli hyvin merkitsevästi välistämme koko ajan jotain mottiin jääneelle ukkelilleen, ja sen verran saksaakin on tullut luettua, että ymmärsin naikkosen välillä yrittävän myös maanitella ukkoa tekemään peliliikettä seuraavassa mutkassa, mutta ukko toppuutteli ja pysytteli koko seurueen puolesta heille kuuluvalla jonosijalla. Kävihän se homma tietysti ärsyttäväksi, kun tunnin verran piti sitten jonossa katsella sitä touhua, mutta ei periksikään voinut antaa. Lohduttauduin sillä, että moiset paholaisihmiset olivat sentään saaneet riesakseen rikkinäisen koiven ja rumat hampaat. 

Jonotusta lippuluukulle.

Ihmiset odotuskarsinassa.

Lopulta lähestyimme laiturialuetta. Lippu piti sujauttaa automaattiin aktivoitavaksi, ja samalla se avasi kulkuportin laiturialueelle. Laiturialueella noustiin muutamat portaat ylös karsinoitavaksi gondoliin lastaamista varten. Samaan gondoliin nämä saksalaiset kuitenkin päätyivät kuin mekin, joten mikä järki oli taas siinä rynnimisessä? Elleivät sitten aikoneet kiilata useampia kymmeniä ihmisiä, kun kerran oli vauhti kallossa.

Teleferico-lippu.

Seuraavana vuorossa.

Hissimatka huipulle kesti vain noin 6 minuuttia. Nousuvauhti tuntui melko kovalta, ja vaunu keinahteli hurjan tuntuisesti aina mennessään tukitolppien ohi. Väki kohahteli kauhusta keinahdusten aikana ja hetken päästä taas koko porukkaa nauratti, kun meno tasaantui. Lämpötila alhaalla 2356 metrin korkeudessa oli ollut 12 astetta, mutta kun päästiin huipulle 3555 metriin, niin mittari näytti enää +2. Eihän se tietysti ihan huippu ollut, mutta melko lähellä kuitenkin. Ihan huipullekin olisi päässyt, mutta sitä varten olisi pitänyt anoa matkailutoimistosta lupaa reitti 10:n käyttöön muutamaa päivää ennen suunniteltua retkipäivää. Ihan niin innokkaita emme olleet, ja hyvä niin, koska seuramiestä alkoi vaivata vuoristotauti sillä hetkellä, kun astuimme ulos gondolista. Itse nuuhkin vain innolla raikasta vuoristoilmaa ja ihmettelin huikeaa kirkkautta, jollaista normaalisti kokee vain lentokoneessa pilvien yllä lennettäessä.

Jyrkkää on.

Aikaa ylhäällä sai viettää normilipulla tunnin verran. Vuoristotautia ei kannata sellaisen pienen pyrähdyksen takia ruveta uhmaamaan, joten tein pienen kierroksen itsekseni rinteillä kulkevia polkuja pitkin, kun seuralainen jäi ottamaan vähän rennommin lähelle gondoliasemaa. Huomasin kyllä itsekin, että ilma oli ohutta, koska se pisti hengästyttämään helposti ja jalkoja hapotti jo mitättömässäkin kiipeilyssä tavallista helpommin. Vaan ei se nyt tuntunut paljon kummallisemmalta kuin huono kunto jyrkässä mäessä normaalissa ilmanalassa. Pidempäänkin olisin vaellellut vuorella, mutta tunnin aikarajan ja seuralaisen takia piti tyytyä kevyempään lenkkiin ainakin tällä kertaa.

Esittelymateriaali.

Ihana kirkkaus.

Teiden huippu.

Aurinko paistoi, pilvenriekaleita kiisi huipun ohi ja ilma oli tosiaan käsittämättömän raikas. Myöhemmin matkan jälkeen selvisi, että meidän lomaviikon ajan ilmassa oli kovasti tuulen tuomaa Saharan hiekkaa, mikä heikensi näkyvyyttä kauas. Normaalimpana viikkona Teideltä näkisi merelle, mutta nyt ei näkynyt paljon minnekään.

Polkuja.

Rinne ja polku.

Tie on kivikkoinen.

Kovin pitkälle en siis lähtenyt kuljeksimaan vaan palasin kohtuullisessa ajassa takaisin teleferico-asemalle ja lähdimme jonottamaan hissille ala. Ehdimme jonoon hyvälä hetkellä, koska vain pari minuuttia meidän saapumisen jälkeen jono oli kasvanut jo kymmenellä metrillä. Pientä ihmetystä herätti aseman seinään asennettu kahviautomaatti. Isompaa ihmetystä herätti se, että joku roisto rikollinen kehtasi piereskellä paikassa, missä kymmenet ihmiset jonottavat pienessä tilassa voimatta paeta minnekään. Sentään piereskelijä ei tullut samaan gondoliin tai sitten häneltä oli myrkkymateriaali jo loppu, mutta matka alas sujui ihan mukavasti. Lippua piti taas näyttää automaatille, että pääsi varsinaiselle laiturialueelle.

Laskettele pakoon lumihiutaleiden yllättäessä.

Huippua.

Ei ollut turhan kuuma.

Kahviautomaatti.

Paluubussi ei tulisi vielä muutamaan tuntiin, joten meillä oli aikaa käydä kahvilassa ja pienellä kävelyllä lähimaastossa. Vaikka emmehän me tietenkään maastoon menneet vaan pysyimme tiellä. Omiakin eväitä meillä oli mukana, ja niitä mutustelimme alatason kivipenkeillä istuen. Kaikenlaista kummallista ihmistyyppiä kulki ohi, mutta viihdyttävin oli ehkä englantilaisperhe, joka oli tullut kohteeseen shortseissa, t-paidoissa ja bikiniyläosissa ja kylmästä hytisten olivat kääriytyneet rantapyyhkeisiin paremman vaatetuksen puutteessa. Mikä siinä on, etteivät ihmiset koskaan usko, että vuorilla voi olla kylmä? Englantilaiset haukkuivat muutenkin vuoren lyttyyn, koska huipulla ei ollut tarjolla mitään aktiviteeteja. Mitä lie minigolfratoja olivat sieltä odottaneet löytävänsä..? Minun mielestäni vuori oli joka tapauksessa aivan huippu (pun intended)!

Alatasanteen maisemia.

Paluubussi saapui lopulta 15.45 ja sen lähtöaika oli 16.00. Kuljettaja otti aamun lippumme ja vaihtoi sen uuteen. Matkalla tuli taas hiukan huono olo ja ajo takaisin Puerto de la Cruziin tuntui kestävän ikuisuuden. Perille pääsimme noin 17.30 ja kävelimme ruokakaupan kautta hotellille ja siitä altaaseen uimaan, vaikka se olinkin vain minä, joka ui. Mutta onhan se luksusta, kun on elävä pyyhkeenpitelijä seurana ja apuna.

Ei jaksanut kiertää bussin eteen tarkistamaan numeroa.

Sen jälkeen nautiskelimme parvekkeella hieman marketista ostettuja mättöjä. Sen päivän kahvijuomassa oli yllättäen kananmunaa (!?!?), joten puolet siitä jäi juomatta, kun suu alkoi oireilla allergisesti. Onneksi juoma oli muutenkin paha ja koostumus kuin lettutaikinalla, niin ei harmittanut yhtään. Seuralaiseni sai kirjoitettua postikortit, minua laiskotti ja selailin vain nettiä.

Pimeän saavuttua lähdimme kaupungille. Kävimme ensin lähirannassa katselemassa aaltoja, jotka pauhasivat tauotta ja äänekkäästi rantasomerikkoa vasten. Toimitimme ensimmäisen erän kortteja postiin ja katselimme kaupunkia ja etsimme ravintolaa. Ravintolan löytäminen oli tänä iltana erityisen vaikeaa. Minkään menu ei kiinnostanut tippaakaan tai paikka ei muuten näyttänyt vetovoimaiselta. Vetovoimaisilta näyttävissä paikoissa taas ei ollut tilaa.

Lopulta hermojen jo uuvuttua yritimme saada itsemme Café de Parisiin, mutta ahkerasta yrittämisestä huolimatta emme meinanneet millään saada tarjoilijaa antamaan meille pöytää. Lopulta ohikiitävä tarjoilja sanoi, että istukaa nyt jonnekin tuonne päin. Ehdimme painaa puolet pakaroistamme penkkiin, kun pöydän vieressä alkoi orkesteri soittaa torvia aivan hullun äänekkäästi ja lähdimme juosten pakoon.

Melkein jo itketti ja nauratti se miten vaikea on turistikylässä ravintoloiden ympäröimänä saada ruokaa. Meillä meni varmasti yli tunti ravintolan valitsemiseen ja sillä välin ehdimme kulkea kaupungin ydinalueen laidasta laitaan ainakin neljä kertaa. Lopulta istutimme itsemme Rancho Grandeen ja tilasimme menut. Sitten tilasimme myös ruokaa, joka olikin yllättävän hyvää. Seuralaiselle tuli mexican skewerin ja minä tilasin carne con papas, joka oli jonkinlainen liha-peruna-pata, jossa oli toki vähän muitakin vihanneksia. Punaviinikin oli kohtalaista, joskaan ei ihan yhtä hyvää kuin Paella-paikan punaviini. Rancho Granden illallinen oli kuitenkin yksi matkan paremmista ruokailuista. Paluumatkalla iski yhtäkkiä melkoisen kova väsymys, joten tuli melkein kiire päästä nukkumaan.

Rancho Grande - paremmin tunnettu joulukuusiravintolana.

Rancho Grande.

Carne con papas.

Mexican skewer.