Madeira #8 Kotimatkalla

22.10.2012

Kaatosateen ryminä herätti lähtöaamuun ennen herätyskelloa. Niin rankka sade ja vieläpä aamulla yllätti. Opaskirjan mukaan Madeiralla sää tuppaa toimimaan niin, että aamupäivän sää on kirkas ja kiva, päivän mittaan vuoret blokkaavat auringon haihduttaman veden pilviksi, jotka iltapäivällä satavat vetenä maahan. Useampana iltana koimmekin pieniä tihkusateita, jotka menivät nopeasti ohi. Olen matkan jälkeen seuraillut ahkerasti Windowsin sää-gadgetista Funchalin säätä, ja sellainen käsitys on tullut, että onnistuimme matkustamaan Madeiralle sesongin parhaimmalla viikolla säiden puolesta. Gadgetin mukaan saarella on ollut aika usein pilvistä ja vettäkin ropissut taivaalta kiitettävän usein.

Auringonnousu työnsi kaatosateen pois tieltään.

Vasta toinen silmä avattuna piti siis juosta hakemaan pyykit piti juosta hakemaan sisään parvekkeelta. Osa oli kuitenkin sellaista kamaa, joka haluttiin saada pakattua matkalaukkuun kuivana (ja kevyenä).

Matkalaukut raahuutimme ohjeistettuun kellonaikaan mennessä aulaan odottamaan erillistä kuljetusta lentokentälle. Laukkuihin oli taas kehotettu merkitsemään lennon numero ja kohdekaupunki. Maksoimme samalla aulakäynnillä hotellin laskun, eli huoneen piikkiin tilatut juomat, jotka olimme viikon kuluessa nauttineet uima-altaan reunalla ja palautimme turvalokeron lukon ja avaimen.

Aamu-uinnilla ilmakin oli hiukan alamaissa.

Nautimme aamupalan huoneessa. Aamu-uinnille ja samalla viimeiselle uinnille pääsin noin klo 9, vaikka aikataulu olikin tiukka. Sen jälkeen piti vielä kuivatella biksuja parvekkeen telineessä, että ne olivat edes suunnilleen kuivia matkustaessaan käsimatkatavaroissa. Yritin vielä selvittää alakadun ravintolan nimeä uinnin jälkeen käymällä kurkkimassa ovien takana, matkalaukut olivat siihen mennessä jo häipyneet aulasta.

Viimeinen tilaisuus pysähtyä haistelemaan ruusuja. Meitsin vatsalla tosin ei pitäisi
paljon kumarrella vaan pysytellä jatkuvasti urdhva hastasana-asennossa.

Seuraavaksi checkasimme itsemme ulos hotellista ja jäimme aulaan odottamaan noutajaa. Bussin pickup-ajaksi oli merkitty 10.55, joskin bussi tuli hetimmiten checkoutimme jälkeen n. klo 10.35. Siirryimme bussiin odottelemaan lähtöä.

Lentokentällä etsimme taas käsiimme matkalaukut ja jonotimme niiden kanssa check-in:iin. Painojen kanssa ei tullut ongelmia. Turvatarkastusta varten siirryimme lentokentän toiseen kerrokseen. Pääsimme melko sopivassa välissä nouseman ylös, koska pian meidän jälkeen ihmiset joutuivat jonottamaan päästäkseen ylös johtaviin rullaportaisiin.

Kolmannesta kerroksesta löysimme WC:t ja kahvilassa nautimme vielä vuohenjuusto-pitsa-leipäseet, vettä ja passionlimunaatin. Otus unohti lennolle tarkoitetun vesipullonsa kahvion pöytään, mutta pöytä oli siivottu sekunneissa poistumisemme jälkeen ja avaamaton vesipullo kadonnut siinä samassa. Emme jaksaneet lähteä kyselemään sen perään.

Kaupoissa olisi ollut kiva viettää aikaa hajuvesiä tuoksutellen, mutta hyvin harvasta tuotteesta oli testeriä tarjolla. Kuinka kukaan voi muka sokkona ostaa tuoksun? Emme lopulta löytäneet mitään ostettavaa.

Lentokone oli puolityhjä. On siitä siis etunsa, että on matkalla sesongin ensimmäisellä viikolla, koska paluulennolta puuttuivat kaikki kahden viikon matkaajat. Keskimmäisillä penkkiriveillä ei ollut ketään. Meidän kanssa samalla rivillä ei ollut ketään. Tarjoilu pelasi nopeasti ja lento oli rauhallinen, joskin osin melko tuskallinen etupenkissä pierevän lapsen takia. Sellaisen kamaluuden takia pitäisi voida tehdä hätälasku ja siirtää lapsi ruumaan loppumatkan ajaksi!

Pakollinen siipikuva.

Lennolla pohdimme ginimerkki Beefeaterin etymologiaa. Otuksen mielestä nimi jakautuu sanoihin bee feater ja häntä kummastutti mikä on feater. Minun mielestäni nimi jakautuu beef ja eater, piffinsyöjä siis. Totuus piilee tietysti jossain kolmannessa versiossa? Onks tietoo?

Madeira #7 Kaupunkilevada

21.10.2012

Aamu-uinnin jälkeen paahdoin hiukan sämpylöitä aamupalaksi. Erityisesti ulkomaiden mauttomat leivät vaativat pannulla paahtamista ja hiukan voita ollakseen hyviä. Aamupalaa seurasi pikainen tiskaus ja uimakamojen pakkaus. Sitten aloinkin olla valmis seuraavalle levadalle.

Sämpylöitä paistamassa.

Vaikka olimme aiemmilla naapurustokävelyillä löytäneet kapoisan väylän, josta aloittaa kiipeäminen kohti levadaa, emme löytäneet sitä nyt millään. Kuljimme hotellin takana olevaa katua varmaan kilometrin ylämäkeä ihan turhan takia. Poikkesimme sivukaduille, mistä tiesimme, ettemme ole oleet koskaan aiemmin, mutta varmuuden vuoksi piti tarkistaa nekin. Kuljimme moneen kertaan edestakaisin etsimässä portaikkoa, kunnes palasimme melkein takaisin hotellille saakka, ja lopulta löysimme oikean kohdan.

Kohti levadaa.

Levada.

Kiipeämistä riitti vaikka kuinka monen portaikon verran, kunnes ihan yhtäkkiä erään pömpelin takaa paljastui levada. Olimme saapuneet perille tai ainakin lähtökohtaan. Lähdimme tallustamaan levadaa Camara de Lobosin suuntaan. Vastaantulijoita oli paljon, lähes kaikki tervehtivät tai kiittelivät väistämisestä kapealla levadan reunalla - "Obrigado", "Bom dia" ym. Pyrittiin aina jotain vastaamaan tai vähintään nyökkäämään ja hymyilemään.

Vasen, oikee, vasen...

Kisse ja koirat.

Levada pujotteli viljelyksien ja talojen välissä. Kävely oli tasaista ja helppoa, koska levadan on tarkoituskin kulkea vaakasuunnassa. Koirat ja kissat viettivät aikaa kotipihoissaan. Kahdella koiralla oli kissa, jolle nau'uimme ja kissa naukui meille reippaasti takaisin. Tai ehkä se oli kissa, jolla oli kaksi koiraa, mene ja tiedä. Mahtoiko kissa huomata naukunastamme suomalaisen aksentin? Vastaan tuli myös suuri rinne täynnä kaktuksia. Viljelykset olivat lähinnä banaania.

Banaanilauma.

Kukat päässä on kiva kulkea.

Kaktusrinne.

Tulimme aikamme käveltyämme paikkaan, josta tunnistimme rantabulevardin aukion, ja ryhdyimme bongaamaan omaa hotelliamme ja parvekettamme. Kyllä se löytyi, kun tarpeeksi zoomailtiin eri rakennuksia.

Meidän hotelli ja parveke (se vuoriston puoleinen).



Viljelyksiä.

Kukkojen kieuntaa kuului monesta suunnasta noin klo 11.30. Aika myöhään tykkäävät nukkua madeiralaiset kukot. Pieni tihkusadekuuro yllätti meidät, pidimme sadetta pienen kiviportin alla ja hetkeä myöhemmin isomman puun suojassa. Enimmäkseen tihutti niin vähän, että jatkoimme vain kävelyä välittämättä kosteasta tuulesta. Eivät ne sateet sentään koskaan kovin kauan Madeiralla kestäneet, joten lannistumista ei tarvinnut ryhtyä tekemään.

Banaanilla on melkoinen lehti.

Kaveri vaappui kuin heinämies.

Vaelsimme levadan vartta paljon pidemmälle kuin oli tarkoitus, koska tallustelu oli niin mukavaa. Poistuimme levadalta, kun näimme pääseemme Praia Formosan tienoille. Jouduimme kävelemään osan matkaa tien reunassa ilman jalkakäytävän tarjoamaa suojaa. Autoilijat kuitenkin tekivät tilaa kiltisti ja häiriintymättä meistä suuremmin. Pujahdimme rannan kivikkoon rampilta, josta olimme kulkeneet Lobosin kyläkävelyllä.

Lasipullot uusiokäytössä.

Mieli halajaa eteenpäin.

Pysähdyimme lounaalle Yacht Bariin. Söimme paikallista erikoisuutta caco:a, eli eräänlaiset toastit. Päädyimme steak cacoon, kun oli tullut urheiltua sen verran paljon, että proteiinit olivat tarpeen. Kyytipoikana maistui ihanan kylmä jäätee.

Yacht Bar.

Beef caco.

Kun lopulta pääsimme koko päivän odottamaani kohteeseen, eli merialtaille, ei siellä edelleenkään ollut juuri ketään. Päivän sää ei kylläkään ollut niin hyvä kuin edellisellä käynnillä, mutta kyllä uiminen sentään aina tekee gutaa. Syötimme taas kaloja jaloillamme ja uimme muutamia kierroksia. Aallokko oli suorastaan pelottava ja aallot löivätkin säännöllisesti itsensä altaan reunan yli uimareiden päälle. Kovin moni ei uskaltanut pysytellä reunan tuntumassa pitkiä aikoja. Pidemmän päälle meinasi jo tulla kylmä, kun istui märkänä syöttämässä kaloja. Lähdimme siis jatkamaan matkaa rantabulevardia pitkin kohti hotellia.

Reunalla.

Doca do Cavacas-ravintelin altailla.

Uimala.

Suihkun jälkeen maistelimme aperitiiviä ja alkupalaksi sipsejä. Tunnelma parvekkeella oli niin mukava ja leppoisa, että kipaisin hakemaan kaupasta vielä yhdet Breezerit meille. En normaalisti ole Breezereiden ystävä, mutta kun kaupasta oli Smirret (Smirnoff Ice) loppu, niin jotain yhtä mietoa drinkkiä oli keksittävä tilalle. Lime-Breezeri ei ollut ollenkaankaan hassumman makuinen.

Koska viimeistä iltaa vietiin, oli aika suorittaa matkalaukun koepakkaus. Sillä siis määritellään alustavasti mahtuvatko kaikki tuliaiset mukaan, mitkä tavarat on syytä jättää painon vuoksi pakkaamatta matkalaukkuun ja sijoittaa käsimatkatavaroihin. Lennolla kaikkien matkatavaroiden sallittu yhteispaino oli 20 kg. Yleensä check-in on punninnut vain matkalaukun, mutta jos matkalaukku painaa liian lähelle maximia, niin käsimatkatavarat joutuvat tarkempaan syyniin. Jonkinlaista juonittelua oli siis syytä harjoitella ja harrastaa. Onneksi olin ottanut useampia tavaroita mukaan sillä ajatuksella, että ne voi heittää viikon jälkeen roskiin, jolloin tilaa vapautuu tuomisille.

Harhailimme taas eessuntaassun kaduilla etsimässä sopivaa ravintolaa. Emme halunneet käydä vain samoissa ravinteleissa vaan kokeilla jotain uutta joka päivä, ja loppuviikosta homma alkoi käydä vaikeaksi. Ravintoloita ei ollut mitenkään tulvimalla, kuten Kreetalla. Niistä vähistä mitä tarjolla oli, oli osa liian fiinejä ja loput täysin puoleensavetämättömiä. Lopulta löysimme tiemme alakadun vihrein lampuin somistettuun ravintolaan.

Vihreiden lamppujen ravintola.

Modernin designin vihreät lamput olivat koko viikon kammottaneet minua mauttomuudessaan, mutta ruoka täällä olikin sitten yllättäen todella hyvää. Tilasin lammaspataa, joka tarjoiltiin hauskasti kattilassa, maku oli taivaallinen ja ruokaa runsaasti. Lisukkeina oli riisiä ja kasviksia, kaikki herkullisia. Jälkiruuaksi nautin taas cappucinon ja ähkyssä lyllersin takaisin hotellille päin. Olin tosiaan niin pullollaan, että käveleminen oli vaikeaa ja tuskailin rinteiden ja kiipeämisvaihtoehtojen kanssa. Teki jo mieli tilata taksi, mutta sinnittelin kuitenkin jalkaisin "kotiin", linnuntietä ehkä 50 m.

Herrrrkkuja!

Ravintolan nimi jäi ottamatta ylös, enkä saanut sitä selvitettyä, vaikka seuraavana päivänä kävin kuikuilemassa suljetun ravintolan ovesta sisään. Tienposkeen nostettavat mainos/menu-taulut olivat näkyvissä oven takana, mutta juuri niin kaukana, etten saanut luettua enkä valokuvattua ravintolan nimeä. Google Mapsin mukaan ravintolan yläpuolella seinässä lukee Lidogate, mutta omassa valokuvassa näyttäisi siltä, kuin kyseinen kyltti kyllä olisi ollut siinä joskus, mutta poistettu. Nimi jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Piiiiitkän ruokalevon jälkeen ja ähkyn hiukan hellitettyä, suoritin suurimman osan lopullisesta pakkauksesta valmiiksi kotiinlähtöä varten.

Viimeinen auringonlasku oli kaunis.

Madeira #6 Câmara De Lobos

20.10.2012

Otus oli kerrankin hereillä samaan aikaan, kun minä menin aamu-uimaan. Otus lähti käymään kaupassa. Aamu oli tyyni, joten söimme aamiaisen parvekkeella. Lähdimme kävelemään rantabulevardille. Seurailimme taas Korpelan kirjan reittikuvausta. Rantabulevari oli hurjan mäkinen ja liskoja vilisti tien poikki vähän väliä.

Liskokset.

 

Kisselle kelpasi ihmisenkin varjo lepopaikaksi.

Tapasimme läjäpäin nukkuvia kissoja. Tapasimme myös kyltin, jossa kerrottiin, että kulkukisset käydään säännöllisesti läpi ja leikkaamattomat toimitetaan leikkaukseen ja palautetaan "luontoon", kun ovat siitä toipuneet. Yrittävät pitää kissapopulaation kurissa.

Unelias kisse.

Eräälle kivimuurimaiselle laiturin tapaiselle oli kerääntynyt lukuisia kalastajia. Viereisiltä jyrkiltä kallioilta kiipeili jokunen uhkarohkea uimari kokeilemaan onneaan korkeissa tyrksyissä ja kivikossa. Madeirallahan ei liiemmin uimarantoja ole, joten mereen pääsy edellyttää useimmiten uhkarohkeutta tai merivesiallasta rannan tuntumassa.

Maailman tylsin harrastus?

Meri kutsuu uimaan!

Näimme Lidon uimalan ja merivesialtaan. Uimala oli maksullinen paikka, joten se jäi meiltä kokematta, koska meillä oli hotellissa kiva allas ja alla terveet jalat, jotta jaksoimme patikoida ilmaisille merivesialtaille.

Hieman kukkaisromantiikkaa. Pieni vene siellä keskellä.

Poikkesimme bulevardilta polulle, joka vei muutaman kierroksen alas rantakallioille. Täältä sai niitä matkaoppaiden kansista tuttuja jylhiä puuaitojen kehystämiä merimaisemia.

Kansikuvamateriaalia.

Tulimme jonkin ajan tepastelun jälkeen paikkaan, jossa sijaitsi rantaravintola ja merivesiallas. Tutkimme kauan ja hartaasti aitoja ja kylttejä, mutta emme löytäneet mistään hintaa emmekä henkilökuntaa, joten päättelimme sen olevan ilmainen uimapaikka. Ihmisiä oli yllättävän vähän, vaikka paikka oli hieno ja päivä kaunis ja kuuma. Olisimme helposti mahtuneet joukkoon.

Ilmaisuimala.

Ilmaisuimalassa.

Meillä oli kuitenkin agendalla patikointi läheiseen Câmara De Lobosin kylään, joten palasimme tänne uimaan vasta paluumatkalla. Mitään pukukoppiahan täällä ei näyttänyt olevan, mutta meillä oli onneksi uima-asut valmiiksi päällä muiden vaatteiden alla. Ja naisihmisten on aina helppo kätevän mekon sisällä riisua märkiä uikkareita, ja vaihtaa tilalle alusvaatteita.

Tyypit harrastivat kuvioliidäntää.

Jatkoimme matkaa tunneliin, jossa merenkäynti kaikui kovaäänisesti. Puolimatkassa tunnelia oli luola, jonne aallot löivät rajun näköisesti. Sinne en haluaisi joutua uimasilleen. Tunneli päättyi lähimpään luonnolliseen uimarantaan Praia Formosaan. Ranta muodostui vähintään nyrkin kokoisista kivistä, useimmat olivat suurempiakin. Ei tänne siis olisi ollut erityisen mukavaa heittäytyä ottamaan aurinkoa, vaikka muutama oli niin tehnytkin. Kaipa kivet hiukan pienenivät merelle päin mentäessä. Aallot löivät sen verran korkeina, ettei uimaan olisi uskaltanut millään.

Cabo Girao vasemmalla ja Praia Formosa pilkistää oikealta.

Praia Formosa.

Rannan poikki kuljettiin ensin lankkupolkua pitkin. Ravintolan jälkeen matkaa piti jatkaa kiviä pitkin loikkien. Ei sovi heikkojalkaisille. Rannalta poistuttiin ramppia pitkin takaisin bulevardille. Nautimme tässä välissä rantaravintolassa jääteet á 1,40 €, ja poikkesimme myös vessaan. Siistiä oli.

Katselemassa Câmara De Lobosin satamaa kuin Churchill ikään.

Bulevardi jatkui tolppien päälle rakennettuna tienä. Ohitimme betonitehtaan (betonisen tehtaan?). Kävelykatu jatkui aivan kylään saakka. Maisemat olivat upeat polun kurvatessa ylös kylän ensimmäisille taloille. Talot olivat värikkäitä ja monet niistä näyttivät ihan vastamaalatuilta. Uneliaita kissoja lojui siellä sun täällä. Purentavikainen koirakin lepäili eräillä portailla. Kylä asettui mukavasti kauniin minisataman ympärille. Luonnonsatama kuulemma. Veneitä oli kiskottu "telakalle" rantaan. Väriskaala oli kirjava. Ei siis ihme, että Winston Churchill oli tykännyt näillä kulmilla maalailla.

Câmara De Lobos

Veneitä.

Câmara De Lobos kuulemma vilisee varkaita, kun kylän työttömyys on valtaisa, eikä kavereilla ole muutakaan tekemistä. Selvisimme kuitenkin helposti hengissä ja omaisuutta menettämättä. Olimme tietysti valppaita ja pidimme veskoista tiukasti kiinni, mutta ei siellä kukaan meitä edes lähestynytkään, vaikka baarikujilla ja aukiolla kyllä liikuskeli pelottavan näköisiä tyyppejä. Eräs pienehkö poika kyllä tuli tyrkyttämään jotain kukkaa, ja huuteli myöhemmin perään monta kertaan "Bitch!", kun emme (voi-?)kukkaa halunneet (ostaa). Ei sellaisilla käytöstavoilla kyllä olisi ansainnutkaan kaupantekoa.

Viljelykset reunustivat kylää.

Lisää veneitä.

Sataman majakalle ei valitettavasti saanut kiivetä. Eräs näköalapaikka löytyi, kun kurvattiin ennen majakkaa ylös portaisiin ja jatkoimme rantaa eteenpäin. Näköalapaikalta näkyi Cabo Girão eli saaren korkein jyrkänne; toisiksi korkein maailmassa 589 metrin korkeudellaan.

Lisää uneliaita kissejä.

Hauva lepäämässä.

Paluumatkalla eräs pyöräilijä ohitti meidät kolmeen kertaan suuntaan ja toiseen. Liekö kaveri ollut eksyksissä? Päkiät alkoivat olla koko päivän kävelyn jäljiltä ihan hajalla ja yritimme kiirehtiä uimapaikalle. Välillä oli kuitenkin pakko istahtaa lepuuttamaan jalkapohjia. Nousuvesi teki tuloaan, kun olimme palaamassa kivirannan poikki. Ehdimme kuitenkin turvaan ennen kuin laineet löivät nilkkoihin saakka.

Fish Spa.

Aamupäivällä olimme huomanneet erään rouvan uittavan vain jalkojaan merivesialtaassa. Kalat vaikuttivat uteliailta hänen jalkojensa suhteen. Kalat innostuivat meidänkin jaloista heti, kun saimme ne upotettua veteen. Kävimme ensin pulahtamassa pienet uintikierrokset, mutta palasimme sitten istumaan altaan reunalle ja syöttämään kaloja jaloillamme. Kreetalla nähtiin monta kertaa kadun varrella fish spa-paikkoja, mutta tässä meillä oli nyt luonnon oma fish spa. Kalojen näykkiminen kutitti vietävästi jalkapohjia. Mitä isompi kala sitä isompi kutina tietysti. Ja tokihan jalassakin oli enemmän ja vähemmän kutinaherkkiä kohtia.

Hyvältä maistuu jalka.

Päätöntä parveilua.

Mikäli Otuksen ja minun jalat olivat vedessä samaan aikaan, eivät kalat välittäneet minun jaloistani lainkaan. Mikä lie tekee yksistä ketaroista kalan mielestä herkullisemmat kuin toisista? Ehkä hoitamattomassa koivessa on enemmän syötävää? Koska merivesialtaat olivat pääasiassa luonnon muodostelma, jota oli terästetty betonireunoilla, oli pohja kaikkea muuta kuin tasainen. Pohjasta kohoili kaikenlaisia kiviä, suuriakin, joiden yli oli viisainta kellua mahdollisimman vaakatasossa ja hitaasti. Nopeasti polskien olisi vain lyönyt koipensa kipeästi röpelöisiin kiviin. Ihanaa se oli silti päästä uimaan ihan meriveteen!

Kun pääsimme väsyneen hotellille, oli pakko heti ottaa välipalaksi hiukan sipsejä ja Smirreä, ja nostaa jalat ilmaan. Illalliseksi saimme maailman top5-listalle mahtuvat pitsat ravintola La Tricoloressa. Valitsin itselleni ravintolan nimikkopitsan, joka sisälsi tomaattikastikkeen, juuston, pekonia, kanaa, vihreää paprikaa ja hapankermaa. Jälkiruuaksi tuli taas hörpittyä cappucinoa ja madeira-viiniä. TriColoren madeira oli hiukan erilaista, ei niin ruskeaa ja voimakkaamman makuista, ja se tarjottiin hienoista aromilaseista.

Tricolore!

Otuksen pitsa, joka sekin oli maailmanluokkaa.

Jälkkärit.

Haimme kotimatkalla kaupasta juomatuliaiset, mm. sokeriruokoviinaa, madeira-viiniä, ponchaa, ja ihastelimme Lido by night:ia parvekkeella istuskellen.

Lido by night.

Lido by night Funchalin suuntaan.