Madeira #6 Câmara De Lobos

20.10.2012

Otus oli kerrankin hereillä samaan aikaan, kun minä menin aamu-uimaan. Otus lähti käymään kaupassa. Aamu oli tyyni, joten söimme aamiaisen parvekkeella. Lähdimme kävelemään rantabulevardille. Seurailimme taas Korpelan kirjan reittikuvausta. Rantabulevari oli hurjan mäkinen ja liskoja vilisti tien poikki vähän väliä.

Liskokset.

 

Kisselle kelpasi ihmisenkin varjo lepopaikaksi.

Tapasimme läjäpäin nukkuvia kissoja. Tapasimme myös kyltin, jossa kerrottiin, että kulkukisset käydään säännöllisesti läpi ja leikkaamattomat toimitetaan leikkaukseen ja palautetaan "luontoon", kun ovat siitä toipuneet. Yrittävät pitää kissapopulaation kurissa.

Unelias kisse.

Eräälle kivimuurimaiselle laiturin tapaiselle oli kerääntynyt lukuisia kalastajia. Viereisiltä jyrkiltä kallioilta kiipeili jokunen uhkarohkea uimari kokeilemaan onneaan korkeissa tyrksyissä ja kivikossa. Madeirallahan ei liiemmin uimarantoja ole, joten mereen pääsy edellyttää useimmiten uhkarohkeutta tai merivesiallasta rannan tuntumassa.

Maailman tylsin harrastus?

Meri kutsuu uimaan!

Näimme Lidon uimalan ja merivesialtaan. Uimala oli maksullinen paikka, joten se jäi meiltä kokematta, koska meillä oli hotellissa kiva allas ja alla terveet jalat, jotta jaksoimme patikoida ilmaisille merivesialtaille.

Hieman kukkaisromantiikkaa. Pieni vene siellä keskellä.

Poikkesimme bulevardilta polulle, joka vei muutaman kierroksen alas rantakallioille. Täältä sai niitä matkaoppaiden kansista tuttuja jylhiä puuaitojen kehystämiä merimaisemia.

Kansikuvamateriaalia.

Tulimme jonkin ajan tepastelun jälkeen paikkaan, jossa sijaitsi rantaravintola ja merivesiallas. Tutkimme kauan ja hartaasti aitoja ja kylttejä, mutta emme löytäneet mistään hintaa emmekä henkilökuntaa, joten päättelimme sen olevan ilmainen uimapaikka. Ihmisiä oli yllättävän vähän, vaikka paikka oli hieno ja päivä kaunis ja kuuma. Olisimme helposti mahtuneet joukkoon.

Ilmaisuimala.

Ilmaisuimalassa.

Meillä oli kuitenkin agendalla patikointi läheiseen Câmara De Lobosin kylään, joten palasimme tänne uimaan vasta paluumatkalla. Mitään pukukoppiahan täällä ei näyttänyt olevan, mutta meillä oli onneksi uima-asut valmiiksi päällä muiden vaatteiden alla. Ja naisihmisten on aina helppo kätevän mekon sisällä riisua märkiä uikkareita, ja vaihtaa tilalle alusvaatteita.

Tyypit harrastivat kuvioliidäntää.

Jatkoimme matkaa tunneliin, jossa merenkäynti kaikui kovaäänisesti. Puolimatkassa tunnelia oli luola, jonne aallot löivät rajun näköisesti. Sinne en haluaisi joutua uimasilleen. Tunneli päättyi lähimpään luonnolliseen uimarantaan Praia Formosaan. Ranta muodostui vähintään nyrkin kokoisista kivistä, useimmat olivat suurempiakin. Ei tänne siis olisi ollut erityisen mukavaa heittäytyä ottamaan aurinkoa, vaikka muutama oli niin tehnytkin. Kaipa kivet hiukan pienenivät merelle päin mentäessä. Aallot löivät sen verran korkeina, ettei uimaan olisi uskaltanut millään.

Cabo Girao vasemmalla ja Praia Formosa pilkistää oikealta.

Praia Formosa.

Rannan poikki kuljettiin ensin lankkupolkua pitkin. Ravintolan jälkeen matkaa piti jatkaa kiviä pitkin loikkien. Ei sovi heikkojalkaisille. Rannalta poistuttiin ramppia pitkin takaisin bulevardille. Nautimme tässä välissä rantaravintolassa jääteet á 1,40 €, ja poikkesimme myös vessaan. Siistiä oli.

Katselemassa Câmara De Lobosin satamaa kuin Churchill ikään.

Bulevardi jatkui tolppien päälle rakennettuna tienä. Ohitimme betonitehtaan (betonisen tehtaan?). Kävelykatu jatkui aivan kylään saakka. Maisemat olivat upeat polun kurvatessa ylös kylän ensimmäisille taloille. Talot olivat värikkäitä ja monet niistä näyttivät ihan vastamaalatuilta. Uneliaita kissoja lojui siellä sun täällä. Purentavikainen koirakin lepäili eräillä portailla. Kylä asettui mukavasti kauniin minisataman ympärille. Luonnonsatama kuulemma. Veneitä oli kiskottu "telakalle" rantaan. Väriskaala oli kirjava. Ei siis ihme, että Winston Churchill oli tykännyt näillä kulmilla maalailla.

Câmara De Lobos

Veneitä.

Câmara De Lobos kuulemma vilisee varkaita, kun kylän työttömyys on valtaisa, eikä kavereilla ole muutakaan tekemistä. Selvisimme kuitenkin helposti hengissä ja omaisuutta menettämättä. Olimme tietysti valppaita ja pidimme veskoista tiukasti kiinni, mutta ei siellä kukaan meitä edes lähestynytkään, vaikka baarikujilla ja aukiolla kyllä liikuskeli pelottavan näköisiä tyyppejä. Eräs pienehkö poika kyllä tuli tyrkyttämään jotain kukkaa, ja huuteli myöhemmin perään monta kertaan "Bitch!", kun emme (voi-?)kukkaa halunneet (ostaa). Ei sellaisilla käytöstavoilla kyllä olisi ansainnutkaan kaupantekoa.

Viljelykset reunustivat kylää.

Lisää veneitä.

Sataman majakalle ei valitettavasti saanut kiivetä. Eräs näköalapaikka löytyi, kun kurvattiin ennen majakkaa ylös portaisiin ja jatkoimme rantaa eteenpäin. Näköalapaikalta näkyi Cabo Girão eli saaren korkein jyrkänne; toisiksi korkein maailmassa 589 metrin korkeudellaan.

Lisää uneliaita kissejä.

Hauva lepäämässä.

Paluumatkalla eräs pyöräilijä ohitti meidät kolmeen kertaan suuntaan ja toiseen. Liekö kaveri ollut eksyksissä? Päkiät alkoivat olla koko päivän kävelyn jäljiltä ihan hajalla ja yritimme kiirehtiä uimapaikalle. Välillä oli kuitenkin pakko istahtaa lepuuttamaan jalkapohjia. Nousuvesi teki tuloaan, kun olimme palaamassa kivirannan poikki. Ehdimme kuitenkin turvaan ennen kuin laineet löivät nilkkoihin saakka.

Fish Spa.

Aamupäivällä olimme huomanneet erään rouvan uittavan vain jalkojaan merivesialtaassa. Kalat vaikuttivat uteliailta hänen jalkojensa suhteen. Kalat innostuivat meidänkin jaloista heti, kun saimme ne upotettua veteen. Kävimme ensin pulahtamassa pienet uintikierrokset, mutta palasimme sitten istumaan altaan reunalle ja syöttämään kaloja jaloillamme. Kreetalla nähtiin monta kertaa kadun varrella fish spa-paikkoja, mutta tässä meillä oli nyt luonnon oma fish spa. Kalojen näykkiminen kutitti vietävästi jalkapohjia. Mitä isompi kala sitä isompi kutina tietysti. Ja tokihan jalassakin oli enemmän ja vähemmän kutinaherkkiä kohtia.

Hyvältä maistuu jalka.

Päätöntä parveilua.

Mikäli Otuksen ja minun jalat olivat vedessä samaan aikaan, eivät kalat välittäneet minun jaloistani lainkaan. Mikä lie tekee yksistä ketaroista kalan mielestä herkullisemmat kuin toisista? Ehkä hoitamattomassa koivessa on enemmän syötävää? Koska merivesialtaat olivat pääasiassa luonnon muodostelma, jota oli terästetty betonireunoilla, oli pohja kaikkea muuta kuin tasainen. Pohjasta kohoili kaikenlaisia kiviä, suuriakin, joiden yli oli viisainta kellua mahdollisimman vaakatasossa ja hitaasti. Nopeasti polskien olisi vain lyönyt koipensa kipeästi röpelöisiin kiviin. Ihanaa se oli silti päästä uimaan ihan meriveteen!

Kun pääsimme väsyneen hotellille, oli pakko heti ottaa välipalaksi hiukan sipsejä ja Smirreä, ja nostaa jalat ilmaan. Illalliseksi saimme maailman top5-listalle mahtuvat pitsat ravintola La Tricoloressa. Valitsin itselleni ravintolan nimikkopitsan, joka sisälsi tomaattikastikkeen, juuston, pekonia, kanaa, vihreää paprikaa ja hapankermaa. Jälkiruuaksi tuli taas hörpittyä cappucinoa ja madeira-viiniä. TriColoren madeira oli hiukan erilaista, ei niin ruskeaa ja voimakkaamman makuista, ja se tarjottiin hienoista aromilaseista.

Tricolore!

Otuksen pitsa, joka sekin oli maailmanluokkaa.

Jälkkärit.

Haimme kotimatkalla kaupasta juomatuliaiset, mm. sokeriruokoviinaa, madeira-viiniä, ponchaa, ja ihastelimme Lido by night:ia parvekkeella istuskellen.

Lido by night.

Lido by night Funchalin suuntaan.