Vanha, ruma ja lihava

Sain ommeltua takista irronneen napin tänään. Nappi irtosi viime viikon puolivälissä, joten olen tehnyt jonkinlaisen ennätyksen, kun se on jo nyt kiinni uudestaan. Yleensä nappien uudelleenompelu tapahtuu puolen vuoden sisällä irtoamisesta - ei viikon sisällä. Vähän hävettää syy siihen irtoamiseen. Sen vuoksi kai sen ompelinkin pikaisesti takaisin. Alan olla liian lihava normaaliin arkielämääni. En mahtunut ahtautumaan oman ja naapurin auton peilien välistä, kun olin menossa irrottamaan lohkolämmittimen johtoa tolpasta. Väli oli ihan normaali, mutta nappi oli pingottunut liian törölleen vatsakummun päällä, ja tarttui peiliin.

Ongelma on kuulemma ongelma silloin, kun se rajoittaa elämää merkittävästi. En ollut aiemmin oikein kiinnittänyt huomiota siihen rajoittavuuteen omassa elämässäni. En ole enää aikoihin halunnut mennä minnekään tai tavata ketään. En ole halunnut edes lenkkeillä, koska lenkkipolut ovat mielestäni nuorien, kauniiden ja hoikkien leikkikenttä. Kaupat, ravintolat, uimahallit ja kaikki muutkin paikat miellän nykyään vain nuorien, kauniiden ja hoikkien paikoiksi. Enkä siis pidä itseäni minään noista. Olen vanha, ruma ja lihava. Hävettää ihan ostaa itselleen edes kukkia, koska kukat ansaitsisivat nuoren, kauniin ja hoikan katslelijan. Minun paikkani on kotona. Yksin.

Olen pitänyt firman pikkujouluja ja tilikauden avajaisia vuoden kohokohtina ja hauskimpina juhlina. Jostain syystä firma järjestää aina hauskemmat juhlat kuin kukaan ystäväni. Ilmoittauduin mukaan juhlahumuun, mutta nyt ei kuitenkaan huvittaisi mennä. Ei ole juhlavaatteita, koska en mahdu enää mihinkään niistä. Uusia ei ole varaa ostaa, koska lähipäivinä pitäisi käydä ostamassa hautajaisvaatteet. En mahdu edellisiin hautajaisvaatteisiinikaan...

Facebook-lakkokin taitaa olla pian ajankohtainen. Olen masentunut vain entisestään, kun sitä kautta ei ainakaan saa tukea tai sympatiaa raskaaseen aikaan elämässä. Kaikkea turhanpäiväistä kyllä kommentoidaan, mutta puheet suru-uutisista ja kuolinpesän siivoamisesta sivuutetaan täysin. Täytyy taas vain skarpata yksin, ja olla ahkera ja vahva tuki omille lähisukulaisille. Suksikoon muu maailma kuusikkoon.

Hetken ehdin iloita laajentuneesta työnkuvastani. Nyt olen huomannut, että olenkin yhtäkkiä suojatyöpaikassa. Minulle ei ole enää mitään tarvetta töissäkään. Kova kolaus ihmiselle, jonka ainoa arvo on tullut siitä, että on hyödyksi edes töissä. Nyt olen hyödyllinen enää kantojuhtana, kun edesmenneen tätini asuntoa tyhjennetään. Sekin urakka on parin viikon kuluttua jo valmis. Sen jälkeen olen täysin arvoton. No, elämä jatkuu, potkuja odotellessa...

Alakuloisena kohti pimeintä talvea

Lapsena pystyy kokemaan tunteen perheestä. Perhe pitää sisällään ne ihmiset, jotka ovat vauvasta saakka olleet lähellä ja sukulaisia. Aikuisena ei pysty enää tuntemaan perheyttä kenenkään kanssa. Jokainen ihminen, jonka kanssa viettää aikaa, on vain yksi vieras ihminen lisää. Ihmisten kanssa voi olla luontevasti tekemisissä vuosia, mutta silti he ovat pohjimmiltaan vain vieraita ihmisiä.

Milloin ihmissuhteet alkavat tuntua antoisilta? Minun kokemukseni mukaan ne ovat vain kuormittavia. Apua ja tukea on oltava tarjoamassa aina ja milloin tahansa. Kun itse tarvitsisi kuuntelijaa, saa osakseen vain kuurot korvat, puheenaiheenvaihdon tai tuomioita. Ihmisten kanssa on jopa kiusallista olla tekemisissä. Erityisesti juhlissa. Mikään ei ole turhempaa kuin juhliminen. Kaikki tapahtumat ovat vain elämää, ei niissä ole mitään juhlimisen arvoista.

Laihdutusohjelmissa (Dr. Phil spesiaalit, Hurja painonpudotus, Suurin pudottaja) kaivetaan aina jokin synkkä syy sille miksi ihminen on syönyt itsensä sairaalloisen lihavaksi. Taustalta löytyy hyväksikäyttöä, homoseksuaalisuutta, väkivaltaisia vanhempia ja muita yhtä kauheita asioita. Olen alkanut ajatella, että ihminen on sitä lihavampi mitä kauheampi tarina taustalta löytyy. Mikä saa sitten minut syömään itseni sille lihavuusasteelle kuin olen nyt? Ei minun elämässäni ole mitään kauheaa. Voisiko se sitten olla vain se, ettei voi koskaan olla oma itsensä? En edes tunne itseäni.

Ehkä juuri tästä syystä terapeutit ovat niin suosittuja nykyään? Pää on täynnä asioita, jotka pohdituttavat, vaivaavat, ahdistavat ja masentavat, mutta kenellekään ei voi asioista puhua. Ketään ei kiinnosta, ja toisaalta asioihin liittyy muita ihmisiä, joiden yksityisyyttä on suojeltava. Asiat on vain padottava sisäänsä. Lopulta on niin uupunut kaikesta, ettei mikään elämässä tuota nautintoa. Sitäkään ei voi sanoa kenellekään. Täytyy vain toivoa, ettei kukaan erehdy kysymään "Oletko onnellinen?", koska sitten joutuisi kiertelemään tai valehtelemaan.

Ei epäonnellisuus tarkoita sitä, että olisi erityisen onnetonkaan. Mikään ei vain tunnu miltään. Vähänkään kielteisestä vastauksesta saa vain vastineeksi luettelon asioista, joiden vuoksi pitäisi olla onnellinen: "sullahan on rakastavat vanhemmat, ystäviä, työpaikka, katto pään päällä, ja osaat niin hyvin puhua ruotsiakin". Eikö kukaan tosiaan ole lukenut yhtäkään kirjaa siitä miten alakuloisen pitkäaikaissairaan kanssa keskustellaan? Kuuntele. Anna lupa tuntea mitä tahansa tunteita. Älä jakele pikakorjausohjeita.

Perheessä oli mukavaa olla lapsena. Elämässä oli aikaa ja energiaa kivoihinkin asioihin. Silloin oli vielä nuori ja typerä, ja sen vuoksi erehtyi luulemaan joitakin asioita kivoiksi. Siihen ei vain enää ole paluuta. Tulevaisuudessa ei ole mitään. Työn vuoksi on noustava aamuisin sängystä, paiskittava päivä töitä. Miksi? Työstä saa rahaa, mutta koska mikään ei ilahduta, ei rahalla saa hankittua mitään kivaa. Sillä saa vain pidettyä itsensä hengissä ja työkykyisenä. Terveeksi ei pääse enää rahallakaan.

Lajikuvaus - ihminen?

Ihmisenä olemisen sietämätön vaikeus on pohdituttanut viime aikoina kovasti. Tv-ohjelmassa puhuttiin esimerkiksi siitä minkälaiset viralliset suositukset pitäisi liikunnan suhteen olla. Joku intoutui sanomaan, että fiiliksen mukaan pitää liikkua. Ajatushan on ihan mukava, että liikunta on yksilöllistä, mutta sen takiahan suosituksia on, koska fiiliksen mukaan liian moni ihminen valitsee harrastaa 0 minuuttia vuorokaudessa. Minä mukaan lukien.

Onko kukaan koskaan ottanut asiakseen tehdä ihmisestä samanlaista lajikuvausta kuin vaikkapa maailman muista nisäkkäistä? Aina sanotaan, että ihminen on eläin, mutta aika merkillisestä eläimestä on kyse, kun hetken miettii. Ajatellaanpa hetki karhua. Karhusta voidaan todeta aika helposti seuraavia asioita: kasvaa tietyn kokoiseksi, naaraat pienempiä kuin urokset, nukkuu talviunta puoli vuotta, pystyy juoksemaan 60 km/h, on taitava kiipeämään puihin, kuljeskelee pitkiä matkoja päivässä, parittelee alkukesästä, syö kasviksia, hyönteisiä ja raatoja, on huono metsästäjä, hyvä kalastaja.

Mitä tiedetään ihmisestä? Ihminen tarvitsee unta 6-8 tuntia vuorokaudessa. Kuinka moni oikeasti nukkuu sen verran? Ihminen on ilmeisesti päiväeläin, mutta yöelämä tuntuu houkuttavan hyvin montaa ihmistä aika paljon. Yötyöläisiäkin on aika liuta. Entäpä se liikunta? Suosituksia on monenlaisia ja totuus on aivan toisenlainen. Mikä olisis opiva määrä ihmiselle liikkua ja millä nopeudella? Pitäisikö jokaisen ihmisen olla sellaisessa kunnossa, että jaksaa juosta 10 km? Vai kävellä 10 km? Vai pitäisikö kaikkien olla maraton-kunnossa?

Suosituksien mukaan on vaikea elää, kun mikään niistä ei oikein tunnu luontevalta? Onko ihmisillä selkeitä lajityypillisiä ominaisuuksia? Kauppiaalta kysyttäessä käy kyllä selkeästi ilmi mitä kaikkea ihmiset kuluttavat ja siitä voidaan päätellä mitä ihmiset tekevät. Ihmisten ostoksista minä en voi kuin olla ihmeissäni siitä miten luonnoton elukka ihminen nyt on. Mielestäni tämä luonnottomuus on mennyt liian pitkälle.

Ihminen tuntuu esimerkiksi välttelevän peseytymistä/puhtautta. On keksitty deodorantti. Niitä keksitään koko ajan lisää, tehokkaampia, pitkäkestoisempia. Täytyyhän ihmisen voida olla vähintään 24 tuntia peseytymättä ilman, että kukaan huomaa! Jos deodoranttia lisää 23 tunnin kohdalla, voiko jatkaa peseytymättömyyttä loputtomiin?

Sitten löytyy näitä luonnonlapsiksi tituleerattuja tai itseään tituleeraavia ihmisiä. Mikäli kyseessä on joku julkkis, niin yleensä kyseisellä luonnonlapsella on värjätty hiuskuontalo ja jopa tatuointeja. Mitähän luonnollista niissäkin on? Mielestäni luonnonlapsi tarkoittaa kyllä jotain ihan muuta kuin ihmistä, joka ei jaksa katsella itseään sellaisena kuin on luonnostaan syntynyt. Enemmän luonnonlapseutta on vaikkapa Brigittellä, joka tahtoi kulkea aina paljain jaloin, rakastui kaikkiin vastanäyttelijöihinsä ja rakasti eläimiä valtavasti. Toisaalta ihminen, joka antaa tehdä itsestään tuotteen, on kovin kaukana luonnollisesta.

Ihmislajilla näyttäisi olevan taipumus pitää lämpimistä ilmanaloista. Kuitenkaan mitään selvää talvimuuttoa etelään ei ilmene. Vain rikkailla on mahdollisuus muuttaa koko sesongiksi pois. Köyhimmät eivät muuta lainkaan. Keskituloiset muuttavat viikoksi tai pariksi vuoden aikana. Muuten vain onnettomat väittävät pitävänsä pimeydestä ja räntäsateesta. Vaikka kyllä lumi sentään on ihan oikeastikin aika kivaa.

Ihminen ei juurikaan hyödynnä luonnollisia pörhistelykykyjään vastakkaisen sukupuolen hurmaamisessa. Ihminen hukuttautuu kemikaaleihin: meikkeihin, tuoksuihin, hiustökötteihin. Minulle on lisäksi vähän epäselvää laittautuuko ihminen toisen yksilön hurmatakseen, tehdäkseen kilapilijansa kateellisiksi vai itseään varten, kuten monet kysyttäessä tapaavat selitellä. Käytettyjen kemikaalien määrätkin vaihtelevat hyvin suuresti yksilöiden välillä.

Ihminen ei tiedä onko lajina yksi- vai moniavioinen. Ihmisen tuntuu välillä olevan vaikea saada selvää jopa seksuaalisesta suuntautumisestaan. Aina voidaan myös keksiä uusi termi, jotta jokainen voi tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon.

Ihmisellä ei ole mitään hauskaa kutsuääntä parittelukaudella, eikä tiettyä korografiaa, jonka mukaan pyrähdeltäisiin tanssiaskelia kadulla houkuttelevalle vastaantulijalle. Jokainen säheltää omalla tavallaan ja loput ovat ujouttaan tai rumuuttaan säheltämättä kokonaan.

Ihminen tekee nuorena melkein kaikkensa ollakseen lisääntymättä. Yleensä konstit ovat kemianteollisuuden ja lääketieteen keksintöihin perustuvia. Sitten yhtäkkiä ihmisyksilö alkaa olla liian vanha, tulee suorastaan kiire, ja sitten tehdään kemialla kaikki mahdollinen, jotta lisääntyminen vielä onnistuisi. Eikö olisi paljon selkeämpää, jos ihmisetkin parittelisivat säännöllisesti vaikkapa keväisin, joka viides vuosi, jos jälkikasvun siittäminen tapahtuu onnistuneesti? Muuten parittelu tapahtuisi vuosittain.

Ihminen ei ole kykeneväinen synnyttämään jälkikasvuaan vaistonvaraisesti. Kissakin osaa vetäytyä synnyttämään jonnekin nurkkaan ihan itsekseen, mutta ihmisen on juostava kuukausikaupalla tutkittavana ja neuvoloissa jo ennen synnytystä. Synnytystilanteesta ei tulisi mitään ilman läjää korkeasti koulutettuja avustajia (lääkärit ja hoitsut ja mitä niitä nyt siellä pyörii). Jonkun ammatti-ihmisen tai kirjan on neuvottava vanhempia siinä miten lasta pidellään, mitä se missäkin iässä voi syödä, kuinka paljon sen on saatava nukkua jne.

Myös jälkeläisten kasvattaminen normaalia muistuttaviksi aikuisiksi yksilöiksi tuntuu tuottavan vaikeuksia. Käsittääkseni useimmista sorsan lapsista tulee aika tavallisia sorsia ilman kasvatusoppaita tai psykologeja, ihan vaan oman äitisorsan perehdyttäminä. Jäniksistä tulee jäniksiä jne. Ihmisistä tulee kasvattamattomina vain itsekkäitä, varkaita, narkkareita ja jotain muuta kauheaa. Ihmisestä saattaa tulla täydellisen kauhea myös kasvatettuna.

Suuri osa ns. sivistyneistä ihmisistä on täysin vieraantunut ruuan metsästyksestä ja saaliin käsittelystä. Ei metsään eksynyt perus-kaupunkilainen saisi minkäänlaista saalista, ja vaikka vahingossa saisikin, ei tietäisi mitä sille tekisi, että saisi siitä syömäkelpoisen. Lihat ja kalat on saatava valmiiksi renssattuna ja oikeankokoisiksi pihveiksi leikattuna suoraan kaupan tiskistä - mielellään valmistusohjeen kera. Lisääntyvä määrä ihmisiä tahtoo vain valmiin annoksen nenänsä alle joko ravintolassa tai eineshyllyn tuotteita lämmittämällä. Monet näistä ihmisistä tuntuvat esittävän olevansa suorastaan ylpeitä siitä, ettei he osaa tehdä ruokaa itse.

Ihminen syö melkein mieluiten kaikenlaista roskaa eikä oikeaa ruokaa. Roskalla tarkoitan jotain teollista elintarvikkeeksi luokiteltua kemikaalia, maustettuna lisäaineilla, ja josta on erilaisin hygieniamenetelmin poistettu kaikki ravintoaineet ja mahdollisesti myös rasva. Vaihtoehtoisesti ravintoaineet on korvattu tai tuhottu rasvalla.

Ihminen ei myöskään erota myrkkyä herkusta. Lehmä välttelee niittyleinikin syömistä, mutta ihminen pistelisi poskeensa vaikka minkälaisen myrkkysienen, jos se vaan on nätti, eikä kukaan ole estämässä. Ihmisillä tuntuu jopa olevan taipumus myrkyttää itseään tahallaan esimerkiksi alkoholilla, tupakalla, huumeilla ja epä-ruualla. Vaan eipä kukaan vie oksentavaa, alkoholimyrkyttynyttä ihmistä psykiatrin puheille, vaikka melkein puolitahallisesta itsemurhan yrityksestä oli jo kyse.

Toiletiketti

Wc-asiat lienevät lähellä sydäntäni, sillä olen aikaisemmassakin blogi-elämässäni kirjoittanut pätkän wc-aiheista asiaa. Nyt minulla on asiaan uusi näkökulma, koska työpaikka on muuttanut eri toimipisteeseen, ja wc-käytännöt ovat erilaiset. Koko toimipisteen naisille on käytössä vain yksi koppi. Miehillekin on yksi, mutta koska heitä on lukumääräisesti järjettömästi enemmän, ovat he omineet käyttöönsä myös yhteiskäyttökopin. Yhteiskäyttökoppi on huhujen mukaan nykyään käyttökelvottoman iljettävän epäsiisti, joskin urheat miehet jatkavat edelleen sen käyttämistä.

Naisten vessa on kyllä kohtuullisen siisti, mutta sinne vain on välillä hyvin vaikeaa päästä. Muutamat tietyt naisyksilöt ovat havaintojeni mukaan harvinaisen hitaita wc-vierailijoita. En pysty käsittämään mihin kummaan niin kurjassa kopissa voi saada kulumaan vartin - joka kerta! Enkä toivoisi naisten wc:n hissukseen muuttuvan yhtä epäsiistiksi kuin miesten. Jotta kopin käyttön sujuvuutta saisi parannettua, yritänkin hahmotella kyseiseen käyttöön yhteiset pelisäännöt - toiletiketin.

1. Opettele käyttämään wc:n elementtejä sujuvasti. Luo koreografia. Mieti ja suunnittele kummalla kädellä avaat ja lukitst ovet, sytytät valot, avaat vyön ja vetoketjun, nostat hameenhelmaa, nostat wc-pöntön kannen jne. Mikäli pystyt suorittamaan kummallakin kädellä koko ajan jotakin asiaa, ja vältät pyörähtelemästä 360 asteen ympyröitä matkallasi pöntölle, selviydyt istumaan nopeammin kuin ajatuksissasi haahuillen.

2. Laita pönttö huuhtoutumaan ja asettele sillä välin vaatteesi takaisin paikoilleen. Älä pukeudu ensin ja huuhtele vasta sitten. Muuten unohdat kuitenkin tarkistaa, ettei pönttöön jää kakkiraitoja tai -kikkareita.

3. Pese pönttö, mikäli sinne jää jotain jälkiä. Pöntön ei varsinkaan kuulu näyttää kahvikupilta, jota on käytetty päivittäin, mutta ei ole tiskattu muutamaan viikkoon... Jos wc-harja olisi tarkoitettu vain siivoojan käyttöön, voisi siivoojalla olla vain yksi harja, jota kuljettaisi kierroksella mukanaan, eikä joka kopissa olisi omaa harjaansa.

4. Mikäli tunnet pakottavaa tarvetta huuhtoa saastaiset pyrstösulkasi käsisuihkulla, siivoa sittenkin jälkesi, vaikka se olisikin vain vettä. Kovinkaan moni ei halua istua läpimärälle pöntölle tieten tahtoen. Mistä sitä voi edes aina olla varma, että se on vain vettä?

5. Jos et ole oppinut repimään wc-paperia rullasta silppuamatta osaa siitä lattialle, kerää silppusi pois lattialta! Jos lattia on kohdan 4 suihkuttelijan (tai itsesi) jäljiltä märkä tai muuten vain likainen, poimi silppu pois paperinpalan avulla, niin et joudu sotkemaan käsiäsi (enempää). Vai loppuiko wc-paperi jo?

6. Ei se paperi varmaankaan loppunut, mutta onnistuit myös repimään paperin poikki siten, että rullan "alku" jää piiloon paperitelineen sisään. Vedäthän senkin takaisin näkyviin, ettei seuraavan tarvitse pyöritellä ihmeissään rullaa ja miettiä miksei paperia lähde irti mistään kohtaa.

7. Käsienpesu ei varmaankaan vie suurimmalta osalta kovin pitkää aikaa. Sen vuoksi pienen hetken voi käyttää tässäkin yhteisen viihtyvyyden lisäämiseen ainakin, jos käyttämässäsi wc:ssä kädet kuivataan papereihin (ei laitteessa olevaan kangasrullaan, ei puhallinkuivaajalla). Paperit harvoin kastuvat käsiä kuivatessa läpimäräksi, joten niillä voi vielä pyyhkäistä lavuaarin viereisen laskutason kuivaksi. Siihen on kuitenkin roiskunut vettä käsiä vatvoessa. Mikäli olet kohdan 7 ihmisiä, saat samalla ranneliikkeellä pyyhkäistyä muutkin sotkut pois. Näin seuraava käyttäjä voi huoletta laskea tasolle paperisen palaverimuistion (ei kenelläkään ole oikeasti paperitonta toimistoa) tai vaikkapa laukunsa.

8. Kokowcsuihkun lisäksi toinen suuri aikasyöppö lienee kampaamotoiminta. Olen siinä uskossa, että kampaamotoimintaa wc-tiloissa harrastavat naiset ovat laittaneet tukkaansa kotioloissa jo puolisen tuntia, mutta ylläpitotoimet vaativat lisää puolituntisia jokaisella päivän aikana suoritetulla wc-käynnillä. Herttileijaa, jos tukka ei olekaan juuri millilleen siten, kuin sen aamulla suurella vaivalla asetteli! Olkaa mieluummin pörrötukkaisia kuin wc-hamstraajia. Aina unohdatte myös siivota tupeerauksessa irronneet hiukset pois lavuaarista... (kts. kohta 6)

9. Mitä aikasyöppöihin tulee: huolehtikaa terveellisestä ja kuitupitoisesta ravinnonsaannista. On hyvin itsekästä syödä roskaa ja sitten kärsiä ummetuksesta pihdaten taas wc:tä tuntikausia!

10. Älä jätä käsirasvatuubin korkkia auki tai pulloa muutenkaan sotkuiseksi. Rasva pääsee turhaan kuivahtamaan avonaisessa putelissa, ja tahmaista purkkia ei kai taas halua käyttää kukaan muu kuin se, joka on sen päättänyt sotkuiseksi jättää.

11. Sammuta valot poistuessasi wc:stä. Ollaan edes vähän ekologisiakin. Naisia on ainakin meidän konttorilla sen verran vähän, että välillä wc voi olla parikin tuntia käyttämättä, kun ei ole ruuhka-aika. Jos väkeä ramppaa vessassa tauotta aamusta iltaan, ei valoja ehkä kannata sammuttaa.

12. Mikäli kukaan ei syöksy koppiin heti jälkeesi, sulje ovi. Edes siisti vessa ei ole niin suuri ilo silmälle, etteikö sen ovi voisi olla kiinni.

Viisaita nuo kiinalaiset

Viisaita nuo kiinalaiset. Tai ainakin joku kiinalainen joskus muinaishistoriassa on ollut ihan kohtuullisen nokkela. Eipä yleistetä sen enempää. Ikäkriisin kourissa tuskaillessa olen taas muistanut vanhat tarra-arkit, joska joskus lapsena sain vanhemmiltani. Diabetesliiton tarroista oli kyse, ja tarroihin oli painettu kiinalaisia sananlaskuja jonkin pienen kuvan kera. Yksi niistä sanoi jotain, mikä teki heti vaikutuksen, ja jota olen välillä itselleni toistellut ja muistutellut. "Yksi päivä kiireettömänä on kuin päivä kuolemattomana."

Kirja, josta lainaus löytyy (Kiinalaista viisautta, Seppälä Pertti, WSOY), on painettu jo vuonna 1984. Ajatuksen täytyy siis olla vähintään niin vanha, vaikka voisi sen kuvitella olevan viimeisen vuosikymmenen tuotos. Kaipa kiire on pidempäänkin ihmisiä riivannut, vaikka juuri nyt kuvittelemme olevamme kiireisempiä kuin kukaan ihminen koskaan maailmanhistoriassa. Kai ihmisillä ennenkin oli kiire, kun elinajanodote on ollut merkittävästi lyhyempi. Olen itsekin mielestäni kiire-yhteiskunnan tuotos - jatkuvasti stressaantunut ja levoton ilman aikaa ja energiaa esim. kodinhoitoon tai iloitsemiseen.

Mielessäni on kaikesta stressistä huolimatta kehittynyt hissukseen oma versio kyseisestä viisaudesta. Haluaisin itse päästä vielä joskus kokemaan yhden päivän terveenä. Sellaista päivää ei olekaan, etteikö jokin kohta kropassa syyhyttäisi villisti. Sen vuoksi juuri nytkin moni kohta ihosta on revitty ruvelle ja käsiä vaivaa edelleen zombie-ihottuma, ja kutinakin jatkuu vaan. Jos päivään mahtuu jokin hetki, ettei kutinoita ole, johtuu se siitä, että jokin muu kipu tai vaiva vain on ylittänyt kiusallisuudessaan kutinan tunteen. Esimerkiksi päänsärky tai lihaskivut ohjaavat huomion kutinasta tehokkaasti muualle. Varmaan sitten taas, jos ei päätä tai lihaksia särje, on vatsa kipeä, kynsinauha tulehtunut, oksettaa, pyörryttää tai viisaudenhammas oikuttelee suun perukoilla...

Päivä täysin terveenä olisi todellakin kuin päivä kuolemattomana!

Jumalan vai ihmisen tahto

En tiedä mikä taika mökkiympäristössä on, mutta ajaudumme yllättävän usein äitini kanssa keskustelemaan teologisista aihepiireistä. Mummo olisi meistä ihan ylpeä, kun ryhdyimme selvittämään minkä lajityypin uskovainen harrastaa selibaattia ja miksi, ja tiesimme vieläpä mistä etsiä tietoa. Hämmästyttävää kyllä mökin minimaalisesta kirjastosta löytyi raamattu sekä raamatun sanastoa selittävä teos. (Olemme mekin merkillisiä uskonnottomia ja jumalattomia tyyppejä.) Mielenkiintoamme kutkutti kovasti tieto siitä, että kyseisen selibaattityypin harrastajaksi ryhdytään vain määräajaksi, minkä jälkeen voi jatkaa normaalia elämää. Pohdiskelu lähti alun perin liikkeelle siitä, miksi katoliset vaativat papistoltaan selibaattia, jos siitä aiheutuu vain salailtavia ja rikollisiakin seksuaalisuuden ilmaisuja.

Ajauduimme pohtimaan myös sitä vaaditaanko uskovaiselta kohtuuttomia ja toisaalta nykyaikaisia tapauskovaisia, jotka vaativat uskonnolta kuun, tähdet, maan ja taivaan antamatta itse mitään vastineeksi. Mitä ihmiset nykyään oikein ajattelevat uskonnon olevan? Olen ollut aina siinä käsityksessä, että uskontoon kuulutaan, jos uskotaan jumalaan. Lähellä pyörivien kristittyjen mukaan on tapana uskoa, että jumala on kaikkivoipa ja kaikkitietävä. Jumala määrittelee miten hänen luomiensa olentojen on hyvä ja tarpeellista elää. Seurakuntalaisen on tarkoitus hyväksyä oma pienuutensa ja alamaisuutensa ja uskoa, että jumala tietää parhaiten mikä ihmiselle sopii ja on hyväksi. Siis uskoa. Kiltisti.

Nyt ihmiset kuitenkin ryntäilevät eroilemaan kirkosta heti, kun joku kirkon ihminen tai muuten hartaasti uskonnolliseksi esiintyvä ihminen esittää mielipiteen, joka noudattelee raamatun alkuperäistä ankarahkoa tulkintaa. Yleisönosastoilla huudellaan, että "Minun jumalani ei ole tuollainen tai tällainen." Kuulostaa vähän siltä, että jokainen on keksinyt päässään jonkinlaisen mielikuvitusolennon (koska oikeaa ei ole olemassa?), jonka tahdosta voi itse päättää sen mukaan onko ojassa oma lehmä vai lammas. Kirkkoa vaaditaan päivittämään itsensä jollekin vuosituhannelle, koska ihmiset tahtovat niin. Eikö uskonnossa pitänyt olla kyse jumalan tahdosta? Perustakoot ihmiset uusia kirkkoja ja seurakuntia, jos vanha perinteinen ei kelpaa.

Itsekkäistä syistä en pidä siitä, että markkinoilla mellastaa seurakuntiin kuulumattomia ihmisiä, jotka kuitenkin väittävät uskovansa, mutta ovat eronneet säästääkseen kirkollisveroissa tai koska kyseinen uskonto on kieltänyt aina yhtä mukavan synteilyn tai muuten vain silittänyt yksilöä hetkellisesti vastakarvaan. Pelkään, että näiden ihmisten takia minusta aletaan tehdä vääriä (tai oikeitakin) johtopäätöksiä, jos joskus kerron uskonnottomuudestani.

On ihan eri asia olla uskomatta jumalaan kuin eroilla kirkoista protestiksi. Ja sitten kuitenkin osa on jo erotessaan päättänyt myöhemmin liittyä takaisin... Haluaisin omalta osaltani mieluiten kertoa mielipiteeni erilaisista kiisanalaisista aiheista keskustellen enkä vain saada erilaisia leimoja nopeiden johtopäätösten takia. Lisäksi koin itseni paljon ainutlaatuisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, kun meitä uskonnottomia oli vielä suhteellisen vähän.

Kotimatkallakin intouduimme vielä päivittelemään ihmisten hävyttömyyttä ja moraalittomuutta kirkkoon liittyen. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat aikanaan eronneet kirkosta, ja nyt juoksevat vauhdilla takaisin kirkon helmoihin, kun halutaan saada kirkkohäät tai lapselle virallinen kummi. Pidän tällaista sekä itsepetoksena että epäkunnioittavana käytöksenä niitä kohtaan, joille uskonto ja seurakunta ovat ihan aitoja elämänkatsomuksellisia asioita.

Onko kirkko muka joku juhlapalvelu tai ohjelmatoimikunta, jonka palvelut voi ostaa pilkkahintaan osamaksulla kirkollisveron muodossa? Miksi lapselle pitää ehdottomasti saada kirkollinen kummi, kun kerran on päivänselvää, ettei kyseinen henkilö tule toteuttamaan kummin rooliaan tippaakaan siinä mielessä kuin seurakunnassa on kaavailtu? Jääkööt häät pitämättä, lapset vaille kummilahjoja ja suuttukoot sukulaiset, mutta minä en voisi omaa uskonnotonta vakaumustani pettää juhlimalla elämäni tapahtumia kirkossa tai muussa uskonnollisessa rakennelmassa.

Mieli - kroppa : 6 - 0

Huomaan jatkuvasti ihmetteleväni miksi mieli ja kroppa eivät pysty elämään yhteisymmärryksessä ja tekemään yhteistyötä. Asiantuntija-ihmiset väittävät ihmiseläimen olevan psykosomaattinen tai psyykkis-fyysinen elollinen, mutta millä tavoin sen pitäisi toteutua? Minun tapauksessani mieli on julma diktaattori, joka tekee mitä tahtoo ja kroppa kärsii, koska ei tahdo samoja asioita.

Mökillä huomaan kropan nautiskelevan eniten painavien esineiden (tukit, pöllit, puutarhakalut) retuuttamisesta ympäri pihaa. Olen ihan eri eläin metsässä kuin kaupungissa. Mielikin on kohtuullisen tyytyväinen tähän. Kun palataan takaisin kaupunkiin, saa mieli päättää täysin mitä tehdään. Syystä tai toisesta olen päätynyt pitämään mieltä itsenäni ja kroppa on sitten vain se riesa, joka hengaa aina mukana aiheuttamassa ongelmia. Kun MINÄ siis saan tehdä mitä haluan, istun aamusta iltaan tietokoneen ääressä. Haluan vain katsella DVD:ltä tv-sarjoja, nettiTV:tä, Facebookia, täytellä exceleitä ja tietysti syödä.

Kroppa tekee kaikkensa saadakseen oman tahtonsa läpi: päätä särkee, koko kroppaa särkee, hartiat jumiutuvat, pahoinvointi iskee... Kroppa melkein vaatii saada päästä happea sisältävään tilaan tai oksentamaan tai edes pyörittelemään hartioita, mutta minä vähät välitän sen tuskista. Koneen äärestäni en takapuoltani nosta ellei tulipalo tai muu hengenvaara uhkaa.

Muuksi hengenvaaraksi lasketaan naposteltavien loppuminen, töissä suklaakahvin loppuminen. Vaikka kieli tuntuisi palaneelta ja olo pökerryttävältä, lisää on saatava minulle tuntemattomasta syystä. Ruokaa kropalle ei päivän aikana anneta, kun ei se työpaikkaympäristössä maistu tarpeeksi hyvältä, oli eväänä mitä hyvänsä. Illaksi pitää jättää varastoon vähän kaloreita, että mieli saa herkutella rakastamillaan rasvalla ja hiilihydraateilla.

Yhdessä asiassa olen kroppani kanssa samaa mieltä. Kun nukuttaa, niin mennään nukkumaan - paitsi, jos on lähdettävä töihin. Silloin ei kyllä diktaattorikaan päätä, vaan se epämääräinen velvollisuudentunto, jota en ole vielä paikantanut mistään osasta itseäni. Nukutuksen iskiessä pyrin petiin mahdollisimman pian. Siinä saa jäädä risteilyt juhlimatta ja tanssit tanssaamatta (uni - mikä ihana tekosyy), jos alkaa tuntua siltä, että kroppaa täytyy käydä nukuttamassa. Minkälaista asenne- ja yhteistyökoulutusta mieleni mahtaisi tarvita suostuakseen ottamaan sen mukana raahattavan kropan edes vähän paremmin huomioon valveillaoloasioissa?

Liian kiltit poliisit

Olen huristellut autolla Suomen maanteillä yli 10 vuotta. Vasta tänä vuonna olen saanut ensimmäiset sakkoni. Mökkitien varrella kamerapömpeli narautti minut ajelemasta 73 km tunnissa 60 alueella. Sattumoisin kyllä tiedän alueen nopeusrajoituksen hyvin, kun reitti on tuttu, mutta vahinkoja sattuu. Joskus ei vain raskisi jarruttaa tahallaan vauhteja pois, vaan antaa auton hidastua itsekseen sallittuun nopeuteen. Toisinaan taas voi vahingossa mäen jälkeen höllätä kaasua turhan myöhään, kun mäki loivenee tai maasto tasoittuu. Vahinkohan se oli, eikä liikenteessä vahinkoja saa päästää tapahtumaan, joten ragaistus on ihan aiheellinen.

En ollut lainkaan huomannut mitään välähdyksiä, kuten ihmiset ovat tarinoineet omien kokemustensa perusteella, joten kotiin tuli täysin yllättäen tunnustuslappu täytettäväksi. Ruksi sinne ja tänne, muutama rivi selityksiä ja allekirjoitus. Palautuskuoreen ei tarvinnut edes postimerkkiä. Vapaasti sai rastittaa haluaako hoitaa asian naamatusten oman vai jonkun muun kunnan viranomaisten kanssa. Mitä ihmettä? Miksi rikollista kohdellaan näin hyvin? Missä ankara ja tuomitseva äänensävy? Kilttinä tyttönä ajattelin, että pääsen helpommalla, kun vain tunnustan, joten täytin lappusen ja toimitin sen heti postiin.

Viikon sisään kotiin tuli tilisiirtolappu ja valitusmenettelyohjeet ja vielä uusi tunnustuslappu siltä varalta, että nyt haluaisinkin vielä kiistää tekoni. Ei kutsua minnekään käsittelemään asiaa naamatusten. Mikä pettymys! Eikä sakon summakaan päätä huimannut: 85 €. Tälläkö pitäisi saada ihmiset kuriin?

Pianhan se selvisi miten ihmiset saadaan kuriin. Reilun kuukauden kuluttua töpeksin taas ja kuinka ollakaan oli kamera taas paikalla keräämässä toristusaineistoa. Tällä kertaa ajoin 80 km tunnissa 70 alueella. Voisin vaikka vannoa, ettei siellä mitään nopeusrajoituksen vaihtumisesta kertovaa liikennemerkkiä ollut, mutta niin vaan tällä kertaa välähti salama niin, että olin sokaistua kirkkaassa päivänvalossa. Suututti koko loppumatkan, kun olin mielestäni ollut niin tarkka ja varovainen. Lappu tuli taas kotiin viikon kuluttua. Siihen mennessä olin leppynyt. Täyttelin taas lomakkeen ja toimitin sen pikaisesti postilaatikkoon. 70 € lasku tuli tällä kertaa. Ei vieläkään kutsua keskustelemaan. Mutta seuraavastahan se on peli poikki ja kortti hyllyllä. Eikös kolmas kerta 12 kuukauden ajanjakson sisään ole se kielletty kerta?

Mikään ei olisi kauheampi rangaistus kuin joutua jättämään auto kotiin ja matkustamaan julkisilla töihin! Siinä jos missä on toimiva pelote, vaikka sakkosummat sinänsä olivat pienempiä kuin oletin. Luulin nimittäin saavani sakkoja vähintään 400 € ja korkeintaan 1000 €. Täytyyhän sellaisen sakon jossain tuntua, joten kyllä se saisi lähennellä yhtä kuukausipalkkaa. Kameroista pidän entistä vähemmän, mutta aion takuulla ajaa kiltisti alinopeutta ja pysähtyä ennen kuin liikennevalot ehtivät edes keltaisiksi - heh heh.

Poliisi on kuitenkin ystävä. Tuleehan sakkoon sentään yli kuukauden maksuaikakin, vaikka kyse on rikollisen rankaisemisesta. Tässähän on tullut sponsoroitua poliisia sen verran jo, että voisin pyytää heitä pitämään nimeäni kantavia logoja autoissaan tai vähintään antamaan meikäläiselle jonkinlaiset "tuen poliisia"-tarrat liimattavaksi autoon. ABCkin voisi ehkä tarjota myös näin innokkaalle virkavallan apulaiselle ruuat puoleen hintaan! Poliisien tanssiaisiinkin voisi olla kiva saada kutsu, vaikka en tanssimista harrastakaan. Mutta kaikki ne ihanat univormuasuiset miehet - mmmmm!

YT:t ohi

YT-neuvottelut päättyivät viime viikolla ja tällä viikolla on ryhdytty toteuttamaan päätöksiä. Tampereella istuvien kollegoiden tuomiopäivä oli eilen ja meidän Helsinkiläisten tänään. Suuria tunteita oli odotettavissa, mutta ainakin omistani yllätyin. Tamperelaiset kollegat on tullut muutaman kerran tavattua, mutta yllättävän pahalta tuntui, kun päitä alkoi putoilla ja nimiä tipahdella tietoisuuteen. Jännitystä kesti iltapäivään asti, kunnes lopulta tuli viesti, että siltä päivältä riittää. Keskellä päivää olo oli levoton, oksetti, päätä särki ja paikallaan istuminen tuntui mahdottomalta. Täydellisen yllättäen sain viime yönä nukuttua jotenkin, mutta unet olivat silti pitkin yötä työaiheisia.

Yksi paimennettaviini kuuluva mies joutui lähtemään jo eilen. Hän soitti kesken päivän ja kertoi saaneensa kutsun keskustelemaan. Kyllähän me molemmat tiesimme, ettei palkankorotuksista ollut kyse. Hän soitteli vielä neljän jälkeen kertoakseen, että kävi kuten arvasimmekin käyvän. Olin puhelimen soidessa ajamassa, ja takaisin oli soitettava, kun pääsin parkkiin, ja näin puhelimeni soineen. En tiedä, olenko niin raskasta puhelua joutunut vielä koskaan soittamaan, vaikka kaveri olikin ihmeen hyväntuulinen ja rauhallisella mielellä. Mitä sitä osaa sanoa tällaisessa tilanteessa? Ja pitäisi osata sanoa jotain asiallista ja kannustavaa, vaikkei tiedä omastakaan tulevaisuudestaan vielä mitään.

Tänään oli sitten aika mennä kuulemaan miten oman joukkueen käy. Tampereen lukemista olimme laskeskelleet prosentteja ja arvailleet moniko lähtee. Emme uskaltaneet arvuutella ketä olisivat todennäköisimmät lähtijät - uskaltaneet tai kyenneet. En minä ainakaan olisi pystynyt valitsemaan ketään nyt, kun meillä on ollut erittäin hyvä jengi koossa. Esimiestäkin kävi sääliksi. Ei ole helppo "vapauttaa" ketään, jonka on tuntenut jo vuosia. Jonkun oli meistäkin vain mentävä, mutta onneksi lähti vain yksi. Tampereelta kuului pian odotettu katkeruus siitä, että meidän lähtijämäärämme oli paljon pienempi kuin heidän.

Lähtijä pakkasi urheasti tavaransa, kätteli ja halaili meidät vuorotellen. Sanattomaksi jäin ja tippakin tuli linssiin, vaikka arvattiin hyvin jo kauan sitten, että jonkun on mentävä. Tuurausnakki viuhahti heti, ja kaikesta huolimatta on pystyttävä olemaan vahva ja ajattelemaan yhteistä hyvää. On jaksettava tukea jäljelle jääneitä kollegoita, autettava pahaan paikkaan joutunutta esimiestä, huolehdittava normaaleista töistä ja niiden omien paimennettavienkin hyvinvoinnista. Yhden kollegan kanssa ehdimme yhdessäkin pohtia, että nyt hoidetaan homma niin, että ei vaikeuteta kenenkään olemista ja työntekoa vain sen takia, että tilanne on meillekin surullinen ja vaikea. Ryhdytään rakentamaan uutta, vaikka menneitä ei voi olla surematta.

Oman tiimin osalta tilanne oli selvä jo aamupäivän puolivälissä. Ei onneksi tarvinnut jännittää koko päivää. Seurailimme sen jälkeen vain muita samassa avotilassa työskenteleviä tiimejä. Kaikki tuntuivat sulkeutuvan kuoreensa ja suruunsa koko päiväksi. Joskus kolmen aikaan iltapäivästä alkoi näyttää siltä, että ahdistus alkoi vähitellen laantua. Oma pelastuminen alkoi kaivautua esiin takaraivosta, kun poistuneet olivat olleet muutaman tunnin poissa. Nopeasti se kävi. Varovainen vitsailu palasi kehiin ja tiimit alkoivat yhtäkkiä taas jutella myös muiden tiimien kanssa, eivätkä vain kyräilleet oman porukan kesken.

"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." Mikäli aikaisemmista yt-neuvotteluista on mitään opittu, niin poistuneita tullaan kyllä muistelemaan ja suremaan vielä pitkään, vaikka tänään jo ehdittiin olla paremmallakin tuulella. Pitkin viikkoa saanemme vielä tietää lisää poistuneita nimiä sieltä ja täältä, eivätkä lähiviikot tule muutenkaan olemaan helppoja. Ihmiset suhtautuvat näihin tilanteisiin vielä aivan eri tavoilla: osa ei juuri välitä - toiset ratkeavat ryyppäämään syyllisyydentuskissaan, kun saivat jäädä jonkun toisen lähtiessä. Minä sytytin kynttilän ja nostan maljan lähtijöiden terveydeksi ja menestykseksi, sekä itselleni toisen maljan. Täytyyhän minunkin jaksaa, vaikka sainkin jäädä.

Hulluuden partaalla

Viime päivinä on ollut niin ahdistunut ja levoton olo, ettei tässä tiedä miten pysyisi ajatukset kasassa. Hotmail-sähköpostini joutui jonkinlaisen kaappauksen uhriksi. Eilen lähti minun nimissäni 114 kontaktille roskapostia luultavasti haitallisen linkin kera aamulla 7 ja 8 välillä. Havahduin itse asiaan, kun postilaatikko alkoi täyttyä "ei voitu toimittaa viesteillä" ja sitten jo pari tuttua kyseli mitä on tekeillä. Eihän siinä auttanut kuin ensiapuna deletoida kaikki kontaktit, siirtää sähköpostit talteen pst-tiedostoon, tyhjentää laatikko ja seuraavaksi suljenkin koko tilin. Työpuhelimesta löytyneille messenger-kontakteille lähti tekstiviestivaroituskin. Otin postilaatikon käyttöön 15.5.1998, joten haikea on olo, enkä vieläkään tunne oloani kovin kotoisaksi uuden sähköpostin ja satunnaisten messengeriin löytyneiden kontaktien kanssa.

Oli aika kova operaatio käydä muutamaan kymmeneen paikkaan vaihtamassa joko sähköpostiosoite, kirjautumistunnus tai varasähköpostiosoite ja irtisanoa ja tilailla muutamat uutiskirjeet eri osoitteelle. Varmaan niitä vielä tulee mieleen lisääkin, mutta onneksi minulla on noista eri rekisteröitymisistä excel-lista, joten kaikki pystyi käymään systemaattisesti läpi. Inhottaa, että tämän piti päättyä näin. Messenger oli muutama viikko sitten antanut erikoisia virheilmoituksia ja kävin sen takia jo vaihtamassa salasananikin kerran, mutta näköjään kaapaajalla on paremmat työkalut käytettävissään.

Yritin penkoa oman koneenikin läpi monella eri työkalulla, mutta mitään epäilyttävää tästä ei löydy. Ei viruksia, haittaohjelmia, sekalaisia tihulaisia eikä muka edes keyloggeria. Pelottaa silti, että tämä vielä toistuu ja sitten on sama operaatio edessä uudelleen. Ehkä pitäisi luopua tietokoneiden käytöstä kokonaan...

Sitten on ne yt:t töissä. Viikon kuluttua pitäisi kaiken olla selvää. Pakokauhuisena odotan, että kenkää tulee heti maanantaina. Kamalaa tällainen touhu miten ihmisiä kiusataan epävarmuudella. Pakko vaan asennoitua niin, että lähtö tulee. Vielä kun sen saisi kropalle kerrottua, että asia ok, tavarat pakataan laatikoihin maanantaina. Mutta se pirulainen vaan syyhyää kuin hullu. Kutkaa niin, että on pakko raapia melkein ruumiinosia irti. Miten tässä henkisessä tilassa pystyy muka olemaan vielä viikon? Olisi ehkä sittenkin pitänyt ottaa ylimääräinen resepti lekurilta, kun se sitä melkein tyrkytti...

Hippopotamidae

Naislauma kokoontui aikaisin lauantaiaamuna Länsisatamaan lähteäkseen viettämään yhden yksilön 30-vuotisjuhlia. Vaikka olen parempi iloitsemaan muiden vastoinkäymisistä kuin menestyksestä, hiukan hirvitti, kun katselin minkälaista väkeä meistä on tullut. Ala-asteella olimme pieniä ja tavallisia tyttöjä. Nyt lähes jokainen on jonkin sortin pullukka. Viehättävin nainen seurueestamme taisi olla eräs vauvavahdiksi lähtenyt anoppi, vaikka olikin reilusti meitä muita vanhempi, eikä ollut viehättävin vain painonsa puolesta.

Mikä ihme on saanut iloisen joukkomme eksymään jatkuvasti jääkaapille ja herkkutiskien luo? Aistin myös jonkin verran sellaista, ettei kovinkaan monella ollut minkäänlaista suunnitelmaa yrittääkään laihtua. Kaikki vain tyytyvät vaikka siihen, että etsivät parhaiten omalle vartalonmuodolleen sopivia vaatteita. Laihtuminen olisi jo vähitellen myös terveyttä edistävä tempaus, mutta ei... Aika moni joukosta on aktiivista ja liikkuivaista porukkaa, joka harrastaa jonkinlaista liikuntaa suhteellisen säännöllisesti, mutta silti vain kilot vievät voiton. Kuinka paljon me oikein syömme ja miksi?

Ei kai tämä voi olla oikein sukupolvi-ongelmakaan? Kyllä laivalla tuli vastaan vaikka kuinka paljon hoikkiakin kolmekymppisiä. Tai ehkä ne olivat sitten parikymppisiä kuitenkin? Suurin osa kaikista matkustajista taisi kyllä olla aika pulskia. En yhtään ihmettele, että tilanne huolettaa terveysalan ihmisiä. Huolestuttaa minuakin. Viron puolella vilisi laihoja ja kauniita naisia. Mieluummin olisin sellainen, joskin silti suomalainen.

30-vuotisjuhlijat aamiaisbuffetissa

Kolmekymppiset

Kävin tänään kaverini kanssa ostamassa toiselle kaverille 30-vuotissyntymäpäivälahjan. Retki oli siltä osin onnistunut, että lahja, kortti ja pussi on nyt ostettu. Tähän syksyyn osuu aika monen tutun kolmekymppisten juhlinta omat mukaan lukien. Harmillista siinä on se, että koko syksy kuluu sitten tätä kolmeakymppiä ajatellessa, kun muut eivät malta olla intoilematta asiasta. Minä olen asiasta suorastaan musertunut. En toivonut tämän päivän koskaan tulevan. En ainakaan näissä olosuhteissa. Senpä takia en haluakaan juhlia kyseistä päivää. Toivoisin myös, ettei kukaan sitä muista eikä varsinkaan muistuta minua siitä. Luultavasti joku hävytön menee vielä onnittelemaankin sen johdosta.

Lapsena ja nuorena sitä kuvittelee saavansa erinäisiä asioita aikaiseksi tiettyyn ikään mennessä. Minun tapauksessani aikaansaamisen raja oli jo jossain 25 ikävuoden paikkeilla, mutta sen verran olen tässä vanhetessani ollut itselleni armollinen ja venyttänyt aikaa viidellä vuodella. Enpä siis silti ole saanut aikaiseksi mitään mistä voisi olla ylpeä. Pelkkää elossa pysymistä en pidä juhlimisen arvoisena. Olen saanut aikaiseksi vain kroonisen sairuden. Suorastaan tekisi mieleni sanoa kuolemantaudin, mutta sitä termiä ei kai hyväksytä, jos pystyy pitämään itsensä hengissä lääkityksellä.

Käydäänpä seuraavaksi läpi kaikki mikä meni pieleen:
- Minulla ei ollut poikaystävää 16 ikävuoteen mennessä. Tässä asiassa myöhästyin useampia vuosia.
- En saanut 7 ällää yo-kirjoituksista. Yhden E:n jouduin jopa uusimaan saadakseni L:n.
- En päässyt opiskelemaan korkeakouluun enkä yliopistoon, vaan surkeaan eräänseen surkeaan loukkoon, josta sain naurettavan ja merkityksettömän tutkinnon.
- Surkean opiskelupaikan takia olen joutunut toteamaan, että olen tyhmempi kuin saapas.
- En ole onnistunut hankkimaan aviomiestä enkä lapsia. En kyllä erityisemmin pidä lapsista ja lapset suorastaan vihaavat minua, mutta yksi sellainen kuuluu kuitenkin jokaisen tuottaa.
- Olen allerginen kaikille karvaisille eläimille, enkä voi hankkia edes koiraa perheekseni.
- En asu omakotitalossa enkä varsinkaan omista sellaista enkä suurta puutarhaa.
- Olen töissä yrityksessä, jossa pidetään yt-neuvottelut kerran vuodessa, ja kaksi kuukautta vuodesta kuluu potkujen pelkäämiseen. Palkkani on reilusti alempi kuin suomalaisen keskipalkka. Kyseisellä palkalla minulla ei ole varaa asua vuokralla edes kaksiossa, vaan asun pienessä yksiössä.
- Minulla ei ollut tarkoitus muuttua blondista ruskeatukkaiseksi, laihasta läskiksi, tavallisesta susirumaksi eikä varsinkaan ryhtyä käyttämään kammottavia silmälaseja, mutta niin vaan kävi kuitenkin.

Käydään läpi ne saavutuksetkin, ettei mene liian negatiiviseksi:
- Olen saanut olla koiran haltia noin vuoden ajan.
- Minulla on auto, jota rakastan, vaikkei se olekaan Volvo.

Juhlin mieluummin autoni syntymäpäivää, mutta en tiedä pitäisikö minun juhlia sen rekisteröimispäivää vai sitä päivää, jolloin tein kaupat siitä. Taidan sitäkin juhlia ihan itsekseni, koska haluaisin juhlien olevan shamppanjabileet. Ystäviini taitaa kuulua peräti yksi, joka voisi tarjoilusta nauttia. Muut kieltäytyisivät kokonaan, rynnisivät vesihanalle tai mehutölkille, kaataisivat shamppanjat viemäriin silmän välttäessä tai kuljeksisivat ympäriinsä rumien kalja- tai siideritölkkien kanssa. Ihme moukkia, kun eivät ymmärrä hyvän päälle...

Yksinkertaista ja lähes mahdotonta

Löysinpä nettiä surffaillessani erään lääkärittären listan eräänlaisista perusasioista, joiden saamisesta huolehtimalla pysyy aika hyvässä terveydentilassa ja vireessä.

"
LUONNON SEITSEMÄN PARANTAJAA
1. Auringonvalo
2. Puhdas ilma
3. Puhdas vesi
4. Luonnollinen ravinto
5. Liikunta
6. Lepo ja Uni
7. Mielen voima
"

Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta jokainen kohta, mutta mitä käykään sitten, kun yrittää mahduttaa näitä jokapäiväiseen elämään...

1. Talvisin on pimeää kun lähtee töihin ja pimeää, kun pääsee töistä. Työpäivän aikana istutaan hallissa, josta ei näe ulos eikä yksikään luonnollinen valonsäde pääse sisään.

2. Pitäisi päästä jonnekin maaseutumaiselle alueelle. Kaupungissa on aina huono ilma.

3. Onko puhdasta vettä enää koko maapallolla? Sinkkivesi tai mehu on parempaa..

4. Jostain syystä väsyneenä ja nälkäisenä haluaa mieluummin syödä annoksen sipsejä kemiallisen dipin kanssa kuin ryhtyä laittamaan ihan oikeaa ruokaa.

5. Aina sataa. Liikunta on tylsää. Missä välissä muka? Kun kerran pitää sitä ruokaa laittaa, ja pitäisi ehtiä noudattaa myös kohtaa 6.

6. Mitä on lepo? Piikkimatolla makaamista? Uni on tuttua, mutta hyvät tv-ohjelmat tuntuvat tulevan aina liian myöhään iltaisin, joten valvominen on välttämätöntä. Työpäivien jälkeen on lisäksi niin väsynyt ja myöhään kotona, että ei tunne saavansa tarpeeksi vapaa-aikaa, jos menee järkevään aikaan nukkumaan.

7. Mitä on mielen voima? Mistä sellaista saa? Pitääkö polttaa kynttilöitä? Pitääkö liittyä uskonlahkoon? Kaikenlaiset positiivari-hörhöilyt jätän ainakin väliin.

Kuten huomaamme, näiden asioiden suorittaminen on lähes mahdotonta. Sen sijaan voisin yrittää suorittaa yhden asian päivässä. Toimisiko se? Lauantaisin katselisin auringonvaloa, sunnuntaisin tekisin sudokuja (mielen voima?), maanantaina joisin puhdasta vettä, tiistaina lepäisin ja nukkuisin, keskiviikkona hengittäisin puhdasta ilmaa, torstaina tekisin luonnollista ravintoa ja perjantaina harrastaisin liikuntaa (tai lepäisin ja nukkuisin uudelleen). Jokaisena päivänä pitäisi tehdä kyseistä asiaa 15-60 minuuttia, nukkumista 8 tuntia kyseisen päivän illasta alkavana yönä. Tätä voisi vaikka yhden viikon ajan pilotoida (kylläpä voinkin inhota sanaa 'pilotoida').

Tänään täytyy siis levätä ja nukkua - kas kun sattuikin mukavasti! Kyllä nyt nukuttaakin, kun on ahtanut taas napansa täyteen luonnotonta epäravintoa.

Labroja

Koko maailma on varmaan pidättänyt henkeään ja menettänyt yöunensa odotellessaan minkälaiset tulokset viime viikon labrasta tuli. Päin pyllyähän ne sitten oli. S-TSH oli lähtenyt taas nousuun, ja oli 6,8 (edellinen 5,3), kun hyväksyttävä arvo olisi 0,3 - 4,5 välillä. Ei siis ihme, että olen ollut väsynyt, kylmissäni ja tavallista masentuneempi. Tyroksiiniannos meni taas tuplaksi eli nyt se on sitten 0,1 mg / pv. Siinä on kuulemma vähän yliannostustakin, mutta tervesydäminen nuori ihminen kestää sen kyllä. Ei tarvitse sitten niin nopeasti laittaa uudestaan seurantaan, kun 0,1 mg on luultavasti lähellä oikeaa lopullista annostusta.

Viikonloppukin meni ihan pieleen. Ajoin vahingossa Kouvolan apteekin liittymän ohi, ja jouduin käymään Lappeenrannassa apteekissa. Aina kun jokin suunnitelma menee pieleen pienestikin, se kertautuu dominotyyppisesti parin seuraavan päivän ajan. Mökillä en uskaltanut heti perjantaina mennä uimaan, koska vesi oli vain 14,5 -asteista. Menin vasta lauantaina aamu-uimaan. Mieli oli jotenkin apea jo siitä lääkärikäynnistä lähtien, vaikka vähän ilahduttikin, että sain vihdoin käsille voidetta.

Istuskelin suulaamassa ja lukemassa kirjaa laiturilla, kun en muutakaan keksinyt. Kuikka lipui ohi kiljahdellen satunnaisin väliajoin. Harvoin uskaltavat tämän lajin tiput tulla niin lähelle, ainakaan meidän mökillä. Haravoin 1,5 tuntia ja sain selkäni niin kipeäksi, että oli vaikeaa olla miten päin tahansa loppuillan aikana. Olin tästä pienestä aktiviteetista niin väsynyt, että otin 1,5 h torkut hyvitykseksi. Tiedä sitten tekikö se jatkuva järveen pulahtelukaan hyvää selkäfileille. Mutta vesi oli sentään päivän aurinkojen jälkeen jo 15 -asteinen.

Nti Etsivää på svenska, ettei tulisi luettua liian nopeasti kirjaa loppuun.

Saunominen jäi turhan myöhäiseen, ja sielläkin olin väsynyt ja masentunut.  Saunassa pääsin taas lähelle luontoa, koska eräs neitoperhosyksilö oli päättänyt asettua saunaan ilmeisesti talviunille. Lämpö herätteli sen kai sitten, ja se tuli lotraamaan pesuvatini viereen. Tiedä kuinka paljon olinkaan sen päälle loiskutellut ennen kuin huomasin reppanan. Yritin pelastaa sitä kauhomalla sitä kahdella kauhalla, mutta se lehahti karkuun.

Saunan jälkeen tuumailin, että näinkö se on asiat oikein, kun perheen lapsi on masentunut ja uupunut, ja tahtoo vain nukkumaan, kun taas äiti risteilee jossain ja isukki lähetteäee kännykällä jotain keikkakuvia kitaraa soittavasta Erjasta(?).

Vihdoin on se aika, että yöt ovat tarpeeksi kylmät tuottamaan aamusumua, ja vesi vielä tarpeeksi lämmintä.

Aamulla löysin neitoperhosen kiinnittyneenä tiukasti saunan oven pieleen. Oli ressu ihan kohmeessa, kun ulkona oli vain 4 astetta. Nyt kauhominen onnistui ja kuskasin pikkuisen lämmittelemään rannan penkille aurinkoon. Pienen vapisemisen, lämmittelyn ja siipien levittelyn jälkeen se lähtikin tiehensä. En taaskaan tajunnut noutaa kameraa ennen kuin oli liian myöhäistä.

Viikonlopun aikana ei ruokakaan maistunut. Sain syötyä pussillisen sipsejä, juustodipin ja puolikkaan kauralimpun. Juotua tuli noin 2 litraa sinkkivettä. Eipähän ollut paljon tiskattavaa lähtiessä.

Sunnuntaina tulivat vielä Sulonkin porukat mökilleen. Sulo hyppelehti pian tarkistamaan maat ja mannut ja kävi tervehtimässä meikäläistäkin laiturilla. Kyllä on hassu koira, kun on niin säikky. Hypähteli kaikkea nuuskiessaan säikähtäneenä taaksepäin, vaikka mikään ei olisi liikahtanutkaan. Ja sitten se vasta loikkasi, kun vähän liikautti kättä ojentaakseen sen haisteltavaksi. Myöhemmin törmättiin Sulon kanssa toisiimme mökin kulmalla. Annoin Sulolle viipaleen lauantaimakkaraa, jota en itse jaksanut syödä, mutta harmitti heittää pakettia roskiinkaan sen yhden siivun kanssa. Katosi aika älyttömän nopeasti se makkara. Sen jälkeen Sulo antoi vähän rapsuttaakin itseään. Kyllä se on sitten nätti elukka.

sulkku-Sulo

Sulo jäi viikonlopun parhaaksi saaliiksi, koska mikään muu ei oikein ilahduttanut. Paluumatkalla poikkesin Imatralle käydäkseni Suomalaisessa kirjakaupassa. Ajattelin, että täytyyhän jopa pikkupaikkakunnalla kirjakaupan olla auki edes 12-15 sunnuntaisin, ja lähdin vähän tavallista aikaisemmin mökiltä. Sitten kävi ilmi, että kirjakauppa ei ole lainkaan auki sunnuntaisin. Käsittämätöntä! Ja mikä pettymys kaikkien muiden pettymysten sarjaan! Siitä suuttuneena ja tuskastuneena päätin jättää pitämättä tauon jossain puolimatkassa, ja ajoin yhtä soittoa kotiin saakka.

Saattaa olla sakotkin tulossa, vaikka mielestäni ajoin täysin nopeusrajoitusten mukaisesti. Sen verran epäilyttävästi välähti kuitenkin yksi kamerapömpeli, joskin toivon silti, että se olisi vain ollut auringon tepposia.

Ensimmäinen koulupäivä

Kotivinkin numerossa 14 muutama julkkis (?? en tuntenut) muistelee syksyn kunniaksi ensimmäistä koulupäiväänsä. Miten joku voi muistaa sellaisen? Minä muistan ensimmäisestä koulupäivästä vain sen, että saimme suorakulmion muotoiset pyyhekumit, joissa oli jokin kuva, ja yksi pääty vihreä. En edes muista mikä kuva kumissa oli. Enkä mene vannomaan, että saimme ne ensimmäisenä koulupäivänä.

Kaikki "muistoni" ensimmäisestä koulupäivästä perustuvat silloin otettuihin valokuviin. Olin pukeutunut vaaleanpunaiseen, odottelimme koulun alkua innostuneena pihalla parhaan kaverini ja naapurini kanssa, pulpeteille oli aseteltu nimilaput, joissa oli kunkin oppilaan etunimi sillä paikalla, johon hänen haluttiin istuvan. Siinäpä se. Onko minussa jotain vikaa, kun muistan ihan hirvittävän vähän asioita lapsuudestani. Muistan vain satunnaisia yksityiskohtia.

Rakastin tenniskentän (ulkokenttä) laidalla hengailua, kun vanhempani kävivät pelaamassa. Kerhotalon tahmaisuuteen perustuva ilmoitustaulu oli kiva.

Mikään ruoka ei lapsena mennyt alas ilman hunajaa tai banaania. Seuraavaksi mikään ruoka ei mennyt alas ilman omenahilloa. Lopulta mikään ruoka ei mennyt alas, jos siinä oli banaania. Karviais-hirssipuuro oli herkkua. Kerran söin yhdeltä istumalta kymmenen (ehkä 3 tai 4 oikeasti) lautasellista puuroa. Teki niin kovasti mieli sitä, että äiti joutui keittämään sitä lisää kahteen otteeseen.

Isä ajoi kerran harhaan jonnekin metsätielle, kun olimme matkalla jonnekin.

Inhoan pellejä, koska piirtämishetkeni keskeytettiin päiväkodissa, kun sinne tuli kylään McDonaldsin pelle vetämään jonkinlaisen taikurishown.

Kerran suututti, kun piirustuskilpailun palkintojenjakaja ei meinannut suostua antamaan minulle palkintoa, koska olivat kirjoittaneet sukunimeni omaan voittajat-listaansa yhdellä kirjaimella väärin.

Ala-asteen tenniskerho oli ihan humpuukia, koska siellä opeteltiin vain pallon pomputtelua mailalla. Minkäänlaisesta kentästä tai peruslyönneistä ei ollut puhettakaan.

Sitten olinkin jo aikuinen.

Mitähän eilen tapahtui? Ei voi muistaa.

Hyvinvointia edistämässä

Olen kaivanut Valkeen korvavalolaitteen taas esiin pöytälaatikon perältä. Herääminen jopa 8 tunnin yöunien jälkeen on ollut mahdottoman vaikeaa, ja illalla on torkuttanut jo kuuden aikaan tai viimeistään hämärän laskiessa. Alakuloisuuden määräkin on ollut kasvussa. Hämärää on aamulla ja illalla, ja jatkuva sadekeli ei paranna tilannetta yhtään. Pahin on tietysti työpaikka, koska siellä ei ole tarjolla säteen sädettä päivänvaloa yli kahdeksaan tuntiin.

Huomennahan sitä sitten saa tietää lisää siitä onko syypää kuitenkin yhä kilpirauhanen vaiko vain luonnoton valottomuus. Vähän on kyllä ennakkotuntuma, että vaivojen kanssa on menty, jos ei ihan lähtöruutuun, niin ainakin 6 askelta taaksepäin vankilakortin kera. Pelottaa. Tympäännyttää.

Olen testaillut muutamana aamuna myös selkäjoogakirjan lyhyttä aamu-liikesarjaa. En ole lukenut kirjaa kuin sen ensimmäisen pätkän verran, mutta liikesarja on jo muutaman koeaamun jälkeen todettava oikein antoisaksi. Viehän se sen kymmenisen minuuttia, mutta sen verran joutuu kuitenkin odottamaan aamiaista lääkkeen nappaamisen jälkeen. Liian vaikeitakaan ei tarvitse yrittää heti aamusta, ei mitään päällä seisontaa, vaan ihan rauhallisen lempeitä liikkeitä.

Ihan positiivisesti on pakko suhtautua siihen selkäjoogaan. Lukioaikana liukastuin juostessani talvella bussipysäkille. Selkä kipeytyi todella pahasti pitkäksi aikaa. Koululääkäri totesi, ettei voi tehdä mitään, koska minulla ei ollut henkilökohtaista sairaus- tai tapaturmavakuutusta. (Mitä ne koulujen paljon puhutut vakuutukset mahtavat olla..?) Ei edes kipugeeliä tai särkylääkettä osannut suositella. Sattumalta sängyssä pyöriessäni keksin hyvän kiertovenytyksen, joka osui juuri kipeään kohtaan alaselässä. Liike ja venytys tuntui tekevän hyvää, jatkoin sen tekemistä päivittäin, ja lopulta selkäkipu oli kokonaan tiessään. Sittemmin paljastui, että venytys on olevinaan jooga-asento. Sisäinen pieni joogini siellä ideoi tietämättä mistään mitään.

Työhyvinvointia (yleensä jonkinasteinen pahoinvointi riivaa töissä varsinkin iltapäivisin) yritän parantaa lipittämällä vähemmän automaatin suklaakahvia ja ottamalla teetä sen sijaan. Suosikkiteeni on Rooibos-appelsiini. Tavallinenkin rooibos on hyvää. Sen sijaan suklaa-arominen rooibos on kamalaa. Rooibos-teen väitetään myös auttavan mm. iho-ongelmiin. Kaikki apu kelpaa, kun on näin epätoivoinen!

Kuinkahan monta ja minkä kokoista kupillista sitä pitäisi juoda päivässä, että jonkinlaisen vaikutuksen voisi huomata? Pitäisikin saada joltain viranomaiselta määräys kuppimäärästä ja kuppikoosta tämän asian suhteen. Turhaan ne laskevat montako viipaletta ja minkälaista leipää pitää syödä, kun on tärkempiä asioita vielä ilman lukuarvoja.

Pessimisti varautuu parhaiten

Jaksoin lopultakin käydä labrassa tänään. Menin eilen nukkumaan jo pian kymmenen jälkeen illalla, enkä silti ollut saada revittyä itseäni sängystä edes 6.45. Yllättävää kyllä, lääkäri oli kerrankin muistanut laittaa sekä tavallisen verenkuvan lähetteen sekä kilpirauhaskokeen lähetteen. Sain lääkäriajankin onneksi tälle viikolle, perjantaiksi. Tavallinen Bepanthen on auttanut jonkin verran zombie-käsiin, jotka silti ovat yhä kuivat, kipeät ja tulehtuneen näköiset. Miksi ihmeessä on yritetty laajentaa Bepanthen-tuoteperhettä huulirasvalla ja ihottumavoiteella, kun kumpikin sukulaistuote on aivan surkea? Vain aito Bepanthen toimii, ja vieläpä kaikkeen.

Kutiava iho on Ilta-Sanomien mukaan stressin oire. Stressi pahentaa kutinaa. Kutinasta sressaantuu. Tämän olen kyllä huomannut jo vuosia sitten. Ilmankos on sitten kädet ihan riekaleina. 7/10 oireesta löytyy, mutta minkä sitä ihminen hermostuneelle luonteelleen voi?

Töissä puitiin palaverissa ohimennen yt-tilannetta. Masennuin täysin. Tuli taas sellainen tunne, että on paras jättää kaikki tauot pitämättä, ja vain puurtaa tunnista toiseen, ettei vaikuta laiskalta ja hyödyttömältä. Muut vain vitsailivat ja naureskelivat, yksi esitti imitaatioita ja sai koko porukan melkein kieriskelemään lattialla. Ei naurattanut minua. Olen ilmeisesti ainoa, joka ymmärtää, että talvi on tulossa, ja meidän pitäisi kaikkien olla etsimässä sopivan kokoista pahvilaatikkoa talvi-asumukseksi, ja siihen sopivia lämpöeristeitä: heinää, hiustuppoja, vanhoja pipoja...

Pitänee yrittää juoda runsaasti maitokaakaota firman automaatista, 120 kcal per laaki, että lihoo mukavasti talven varalle. Ei sitten ihan heti kupsahda ruuan puutteeseen, kun on entistä pyöreämpi rasvapallukka saadessaan fudut. Väsyttää kuitenkin niin paljon, että pelkkä suklaakahvi, 68 kcal per laaki, houkuttelee enemmän kuin kaakao. Aamulla tuli ostettua aamiainen vasta työpaikan kahviosta. Yleensä kahvion leivät ovat keskinkertaisia, mutta tänään löytyi aivan taivaallinen yrttiöljy-vuohenjuusto-salaatti-täytteinen jyväleipä. Ehkä siitä juustosta tuli sen verran kaloreita, ettei ole ihan pakko ottaa maitokaakaota vielä tänään.

Turhautuminen

Mikä tuska näiden typerien käsien ihottuman kanssa. Kutina tuntuu vain pahenevan ja leviävän jo ranteisiin. Raapiminen tietysti pahentaa asiaa, nostaa iholle paukamia ja punastuttaa. Olen niin turhautunut elämään tässä kropassa, joka ei koskaan voi olla päivääkään kunnossa. Tuntuu siltä, kuin olisin 30 vuotta hoivannut kroppaa, ja odottanut sen kuntoutumista, että voisin vihdoin alkaa elää.

Kun ei, niin ei. Ihottumat ja finnit eivät vain luovuta. Kun yhden kohdan saa hoidettua, toinen alkaa tuhoutua. Juuri nyt näiden käsien kanssa on menossa tiukka spiraali alas kohti helvettiä. Voinko koskaan enää meikata tai kätellä ihmisiä, kun tämä kroppa on tällainen riesa. Kehtaanko enää koskaan mennä muulle julkiselle paikalle kuin töihin? Vihaan olla tässä kyseisessä ruumiissa. Minne voin reklamoida? Saako uuden ja ehjän tilalle? Vai menikö takuu jo umpeen?

Ja sitten on niitä, jotka voivat syöttää ja juottaa kropalleen mitä vaan, valvottaa loputtomiin, kiduttaa keinokuiduilla, ja voivat silti loistavasti ja näyttävät upeilta. Iskeköön rutto sellaisiin ihmisiin! Katkera ja kostonhimoinenhan en ole, mutta ihan vaan tasapuolisuuden nimissä...

Zombie-kädet

Käsissäni on jo vuoden ajan ollut on-off-ihottumaa. Kun pahempi kausi iskee, raavin kynsin ja hampain sormet vereslihalle - unissani viimeistään, jos hereillä ollessa pystyn vastustamaan kiusausta. Valittelin tilanteesta lääkärille keväällä. Tämähän oli tietysti sitä mieltä, että kyllä se ohi menee, kunhan vaan odotellaan sen tyroksiinin vaikutuksia. Ei määrännyt minkään sortin voidereseptiä.

Nyt olen sitten käyttänyt kortisoonia parin kuukauden kuureja sallitun parin viikon sijaan, eikä kortisooni yllättäen enää auta. Eikä auta rasvaiset käsirasvat tai mitkään perusvoiteetkaan. Ajattelin sitten kokeilla Bepanthen-perheen uusinta voidetta, Anti-Exemiä. Onhan tavallinen Bepanthen sentään maailman paras keksintö. Ensimmäinen sively tuntui tekevän hyvää, mutta nyt kun nukuin yhden yön uusi voide käsissä, ovat kädet kauheammat kuin ikinä. Myös se käsi, joka oli melkein terve, on nyt kuin zombie-leffan päähirviöllä.

Jotainhan siinä sitten varmaan oli mille olen allerginen. Varoitettiinhan siitä, mutta sisällysluettelo näytti viattomalta. Sormet on raavittu vereslihalle, ja niitä sattuu niin hemmetisti, jos sormia yrittää yhtään taivuttaa tai laittaa edes vierekkäin. Hauska oli ajaa aamulla töihin, kun rattia pystyi vääntämään vain sormenpäillä kiinni pidellen. Entäpä käsienpesu! Voi jummi mikä tuska. Olisi hauskempi sanoa, että kädet tihkuvat seksiä, mutta nämä kyllä tihkuvat jotain kudosnestettä tai solulimaa. Onneksi töissä oleva käsirasva vähän lievittää tuskaa. Laittaisin näytille kuvan, mutta se on liian karmiva kovapintaisenkin korston katsottavaksi.

Syksyn glitterein asuste

Hyvä tumma-asuinen Suomen jalankulkukansa, on tullut aika pukeutua jälleen heijastimiin! On alkamassa kausi, jolloin on pimeää vähintään aamulla ja illalla ja välillä myös päivällä. Tämä  aika tunnetaan myös hyvin kosteana, ei vain juomatapojen vaan myös sääolojen puolesta. Jos et ole vähään aikaan ajellut autossa kuskin paikalla synkkänä ja myrskyisenä yönä, olet luultavasti ehtinyt unohtaa miten surkea näkyvyys on, kun märät tiet kiiluvat ja katuvalot häikäisevät kilpaa vastaantulevien autojen ajovalojen kanssa.

Hyvälle, virkeälle, kirkassilmäisellekin kuskille sattuu joskus vahinkoja, vaikka tilannenopeuskin olisi järkevä. Tilastollisestihan 5 % kuljettajista on loistavia, ja loput 95 % on keskimääräistä parempia kuljettajia. Moniko 95 prosentin joukkoon itsensä arvioiva kuljettaja on väärässä? Liikenteessä pörrää jos jonkinlaista kortitonta kuskia. Korttikin kertoo vain sen, että kuljettaja on riittävän hyvä voidakseen harjoitella ajamista ilman opettajaa.

Heijastimen käytön kanssa tuntuu olevan vähän samanlaisia ongelmia kuin pyöräilykypärän. Ei oikein tunnu luontevalta käyttää sellaista, ennemminkin vähän nololta. Kaikenlaisia tekosyitä keksitään. Heijastimissa on sentään päästy niin pitkälle, että niitä löytyy melkein joka makuun. On kovia, pehmeitä, hihaan tai lahkeeseen kietaistavia, värikkäitä, värittömiä, muodokkaita... Pehmeät eivät kuulemma ole kaikkein parhaimpia heijastimia, mutta parempi se on huonon heijastimen kanssa loikkia oikoteitä tien yli epäsuojatien kohdalta kuin ettei olisi heijastinta lainkaan! Suojatie ja hyvä valaistuskaan eivät takaa, että näyt erinomaisesti tarpeeksi kauas huonolla kelillä. Se on valitettavasti sinun pääsi, joka on paljon konkreettisemmin pölkyllä, kuin kuljettajan, jos jotain tapahtuu.

Laita edes lapsellesi heijastin, jos et omasta päästäsi niin välitä. Kyllä hirvitti nähdä viime talvena aamuruuhkan aikaan polvenkorkuinen, tummansiniseen huppu-asuun puettu poika odottamassa tienylitysvuoroa ison puskan takana kohdassa, jossa on jopa suojatie, mutta ei valoa pojan puolella tietä. Pojalla ei ollut heijastinta. Tiedä olisiko niin pientä poikaa ollut edes syytä päästää liikenteeseen yksin... Hankkikaa edes sellaiset vaatteet, joihin on valmiiksi ommeltu heijastinraitoja! Niistä on lapsen paljon vaikeampi oikutellen kieltäytyä, eikä niitä ei niin vaan revitä irti heti, kun silmä välttää.

Teen kyllä kaikkeni ollakseni varovainen ja kevyelle liikenteelle huomaavainen kuljettaja (varsinkin, jos kevyt liikenne muodostuu komeista miehistä ja on sadekeli), mutta varmuutta tässä maailmassa ei ole mistään. Käytä heijastinta, niin säästymme turhilta säikähdyksiltä ja yllätyksiltä kumpikin.

Suremisen viisi vaihetta

Meillä on lääkärin kanssa vähän eri näkemys sairaana olemisesta. Lääkärin mielestä en ole sairas, jos minulla ei ole akuutteja oireita. Oireethan saadaan pidettyä kurissa lääkkeillä. Tästä oli puhetta joskus muinoin kolesterolikontrollin yhteydessä. Sama muistui mieleen uudestaan, kun pohdiskelen kilpirauhassairauttani; olen sairas, koska tarvitsen lääkkeitä. On kamala ajatus, että on aina sairas. Pidän silti lääkärin tarjoamaa ajatusmallia itsensä huijaamisena. Sitten kuitenkin huijaan itseäni monilla muilla tavoilla...

Klassinen käsitys menetyksistä ja suruistahan on 5-vaiheinen prosessi, jonka jokainen surija käy läpi. Vaikka prosessin onkin tarkoitus edetä yksilöllisesti eikä kaikkia vaiheita välttämättä käydä läpi, löydän silti aika monta asiaa, joiden kanssa olen jumiutunut yhteen tai toiseen vaiheeseen, erityisesti kieltämiseen.

1) Kieltäminen (denial)
- Kieltäydyn ankarasti näöntarkistuksista, joita tyrkytetään tekstiviestitse ja satunnaisilla ostosreissuilla silmälasikauppiaan luona. Sain ensimmäiset silmälasini joskus yläasteella. Käytin laseja vain tuntien aikana ja vain, jos oli pakko nähdä jotain taululta. Muuten otin ne vikkelästi pois. Sen jälkeen olen antanut tarkistaa näköni vain kerran, vaikka olen käynyt silloin tällöin tilaamassa uusia aurinkolaseja vahvuuksilla. En vain voi hyväksyä sitä, että minulle on käynyt näin onnettomasti ja häpeällisesti, että näköni on heikentynyt kakkosesta huonommaksi.

- Inhoan tyroksiini-purkkia yöpöydälläni. En voi laittaa sitä laatikkoon, koska muuten unohtaisin sen. Yritin pestä purkista etikettiä pois, mutta liima on liian tiukassa, vaikka paperi lähteekin. Edes öljyllä en saanut purkkia tarpeeksi puhtaaksi. Onneksi sain käsiini toisen suunnilleen saman kokoisen lääkepurkin, joka on aivan eri näköinen ja etikettikin lähti helposti. Nyt voin säilytellä niitä inhottavia pillereitä siinä ja tarjoilla ne itselleni aamulla Ikean minikokoisesta tarjoilukiposta. On liian kamala ajatus, että pidemmän päälle vain lääkkeet pitävät minut hengissä. Ansaitsisin oikeasti kuolla jo nyt, etten turhaan kuormita maapalloa. Minun on pakko yrittää olla ajattelematta asiaa, joten kaikki asiasta muistuttavat tunnusmerkit on yritettävä häivyttää. Vetkuttelen labrassa käymisen kanssa, vaikka tunnen olevani taas paljon väsyneempi, koska pelkään annostuksen vaativan nostamista. Yksi takaisku lisää. Syyskuun aikana pitäisi se käynti silti saada hoidettua.

- En pysty hyväksymään sitäkään, että minusta tuli ruma ja lihava. En osannut odottaa sitä lapsena. Näiden kahden asian osalta tunnen kieltämisen lisäksi vihaa ja masennusta. Tunteet vuorottelevat, mutta edistystä kohti hyväksyntää ei tapahdu.

2) Viha (anger)
- Olen rumuuteni takia vihainen itseni lisäksi nuoruudenaikaiselle ihotautilääkärille ja ahneille kosmetologeille.
- Olen vihanen siitä, että kaikkien muiden vaivojen lisäksi sain vielä vammaisen kilpirauhasen.
- Olen vihainen itselleni kaikista epäonnistumisista ja pienistäkin virheistä, jotka olen elämäni aikana tehnyt. Syytän itseäni yhä mm. siitä, että näytän eräässä lapsuuden perhekuvassa keskisormea (vaikka onnistunutkin versio on olemassa), että lapsena tönäisin kaverini alas liukumäestä (vaikka kenellekään ei käynyt säikähdystä pahemmin), että vastasin kolmannen luokan kertotaulu-pistokokeessa väärin kysymykseen 8 x 8 = ?

3) Kaupanihieronta (bargaining)
- Tätä harrastin joskus nuorempana, mutta olen luopunut siitä, koska en tiedä kenen tai minkä kanssa kauppoja hieroisin. Lapsena lupailin ryhtyä uskomaan jumalaan, jos... En kuitenkaan ryhtynyt, vaikka asiat yleensä kääntyivätkin parhain päin. Nykyään nostan itsekseni maljan ja ajattelen "oikeudenmukaisuus toteutukoon" ja jään odottamaan miten käy.

4) Masennus (depression)
- Masennusta koen, kun muistan, etten ole saavuttanut elämässäni mitään, mitä itse arvostaisin. Enkä pidä itseäni kilpirauhasen vajaatoiminnan takia enää ihmisenä, jolla on oikeus elää tai oikeus tehdä mitään muutakaan. Turha tässä iässä on muutenkaan ajatella vaikkapa perheen hankkimista, mutta kilpirauhasvian kanssa se on entistä turhempaa. Kun kerran kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa lapsettomuutta, on se luonnon tapa sanoa, että tämän yksilön ei kuulu lisääntyä. Lääkittynä siihen saattaisi hyvinkin pystyä, mutta se vain on mielestäni luonnonvastaista. Olen silti niin raukka, että napsin kiltisti lääkkeeni, enkä anna itseni kuolla pois. Ja mitä sitä turhaan vanhemmille tai ystäville suruja aiheuttamaan. Onneksi tästä on aina hyvä kääntyä kieltäytymis-vaiheeseen ja olla vähän aikaa taas onnellisempi.

5) Hyväksyminen (acceptance)
- Ainoa puute, jonka olen oppinut itsessäni hyväksymään on se, että en ole tippaakaan musikaalinen. Olen katastrofaalisen huono laulaja (pitäisi paremminkin käyttää sanaa raakkuja), mutta se ei sureta minua yhtään. Olen melkeinpä ylpeä siitä, että musiikilla ei ole elämässäni juuri minkäänlaista sijaa - varsinkaan merkittävää.
- Hyväksyntä-käsitettä ajatellessani tulee mieleen vain, että elämäni on sarja epäonnistumisia. Epäonnistumiset ovat minulle onnistumisen menetyksiä. Siksi siis hahmotan menetyksen ja surun kaavion kautta tuntemuksiani. Jos joku kehittäisi iloitsemisen prosessin, niin sille minulla ei olisi käyttöä. Ellei se sitten olisi seuraavanlainen: 1) riemuitseminen 2) lannistuminen, koska maailma kostaa iloitsijalle riemun aina.

Tunteeton miessukukunta

Miehet ovat kutakuinkin tunteettomia. Mies saattaa tuntea suuttumusta, vihaa, iloa, nälkää, väsymystä... Kertyihän noitakin tunteita näköjään useampia, joten on väärin käyttää sanaa "tunteeton". Ehkä on parempi sanoa, ettei mies osaa tuntea lempeäksi luokiteltavia tunteita.

Rakkautta mies ei tunne. Jotain rakkauden tapaista mies pystyy tuntemaan urheilua, autoja, viinaa, makkaraa, rahaa, lemmikkieläintä tai omaa lastaan kohtaan. Lapsiakaan mies ei halua eikä tarvitse. Ne ovat naisten höpsötyksiä, jotka hankitaan vahingossa tai naisen mieliksi. Joskus kuitenkin käy niin, että oma lapsi saattaa olla niin hassu, että mies tuntee jonkinlaista kiintymystä sitä kohtaan.

Naista kohtaan mies ei tunne minkäänlaista inhimillistä tunnetta. Nainen on vain kodinkone, joka tuottaa ruoka-, siivous- ja viihdepalveluita. Mies tietää, että kone toimii kauemmin oikuttelematta, jos sille valehtelee rakastavansa sitä. Todellisuudessa mies on itserakas ja rakastaa vain sitä miltä nainen saa hänet tuntemaan. Tunne ei liity mitenkään naisen persoonaan, vaan kyse on siitä, että nainen saa miehen tuntemaan itsensä suureksi ja mahtavaksi. "Sinussa parasta on tapa, jolla katsot minua." on mielenkiintoinen lause, joka kuulostaa kohteliaisuudelta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole.

Joku aina joskus väittää, että miehet pystyvät tuntemaan kaikkia samoja tunteita kuin naisetkin. Osa väittää, että mies on joskus jopa herkempi ja tunteikkaampi kuin nainen. Lainasin kirjastosta Miesten vuoro-elokuvan auttaakseni itseäni uskomaan tämän väitteen. Elokuva oli hieno ja mielenkiintoinen, miehet esiintyivät uskottavasti - melkein ostamisen arvoinen filmi. En silti ole vakuuttunut, sillä miehistä tulee maagisesti romanttisia ja tunteellisia vain tv-sarjoissa tai elokuvissa. Oikeassa elämässä en ole nähnyt sellaista tapahtuvan koskaan.

Naisen ei pidä mennä rakastumaan mieheen. Sellainen voi olla vain ja ainoastaan yksipuolista, ja se johtaa aina kohti tuhoa. Perustetaan yhdistys, jonka tehtävä on kouluttaa naisia tunteettomuuteen! Everybody with me!? Anybody? No? Hmph, meuhkaan asiastani sitten ilman apuvoimia jatkossakin.

Ajatuksen voima

Puututaanpa taas asiaan, johon en ole lainkaan perehtynyt - ajattelemiseen.

Vuosien saatossa olen kuullut usein kuinka toisinajattelijoita on vangittu, heitä pidetään kotiarestissa, joitakin on tapettu. En muista koskaan kuulleeni (mikä ei tarkoita etteikö tällaistakin tapahtuisi), että jossakin maassa olisi ryhdytty vainoamaan innokkaasti vaikkapa ammuntaa tai taistelulajeja harjoittelevia ihmisiä. Hehän olisivat helposti ja suoraviivaisesti vaarallisiin tekoihin teknisesti kykeneviä. Kyllä tämä toisinajattelijoiden vainoaminen jotain kertoo ajattelun voimasta ja vaarallisuudesta verrattuna yksinkertaiseen (kyseenalaistan reilun pelin hengessä sporttailijoiden älynlahjat) voimailijaan.

Itsenäistä ajattelijaa on yleisesti ottaen syytä arvostaa. Kuinka moni ihminen oikeasti ajattelee omia ajatuksiaan, jotka eivät ole karismaattisilta mielipidejohtajilta tietoisesti tai tiedostamatta omaksuttuja? Liian moni vain menee ja säheltää ajattelematta yhtään mitään. Vaaralliselta kuulostaa myös, jos joku suppeasti ajattelee vain yhdellä tavalla, ja kieltäytyy pohtimasta vaihtoehtoisia kantoja avoimin mielin.

Olisi mielenkiintoista tietää keitä valittaisiin eduskuntaan, mikäli jokainen äänestäjä ajattelisi huolella valintaansa eikä vain äänestäisi galluppien kärkinimiä. Kuka/ketkä voittaisivat vaalit, jos jokainen äänestäjä ajattelisi "En äänestä tuota puoluejohtajaa, koska hän saa joka tapauksessa tarpeeksi ääniä."? Monet mediayhtiöt rakentavat omia vaalikoneitaan, mutta auttaako tämä ihmisiä tekemään valintojaan? Entä jos äänestäjä on kuunnellut niin paljon arvostamansa julkkis-poliitikon haastatteluita ja vaaliväittelyitä, että on ihan itse aivokylvettänyt itsensä ajattelemaan asioista samalla tavalla? Tällöinhän vaalikone luultavasti löytää yllättäen oman suosikin kärkinimiin.

Kun käyn itse tutkimassa vaalikoneen ehdokkaita, saan top 5-listalle yleensä 3-5 eri puolueen ehdokkaita. He ovat aina minulle entuudestaan tuntemattomia. Sen jälkeen ryhdyn lukemaan tarkempia vastauksia kysymyksiin. Järkytyn. Hehän ovat kaikki hulluja! Vaikka olemme mahdollisesti vastanneet johonkin kysymykseen samalla tavalla kyllää tai eitä ja pitäneet asiaa tärkeänä, ovat perustelut ja ehdokkaan vaihtoehtoratkaisut niin järkyttäviä, etten voisi koskaan äänestää kyseistä henkilöä.

Mukana on välillä hyväntahtoisia siivoojia tai kirvesmiehiä, mutta heidän vastauksistaan kajastaa usein akateeminen kouluttamattomuus. Hyvät ajatukset ovat kauniita, mutta selviäisikö tällainen kansanedustaja älykkyyttä, nokkeluutta ja kieroutta vaativalla pelikentällä? Pelkään pahinta. Oman ehdokkaan valinta on järkyttävän vaikeaa. Äänestän velvollisuudentuntoisena (ettei tartise kuunnella kavereiden haukkuja), joskaan ehdokkaani eivät oikeastaan koskaan tule valituksi. Miksipä kukaan äänestäisi tuntematonta pelkkien ajatusten perusteella...

Minäkin sorrun perusteettomaan ajattelemattomuuteen usein. Olen erinomaisen merkkiuskollinen älyvapaista syistä. Vastaavasti inhoan asioita ilman perusteita.

Adidas-merkistä olen pitänyt aina. Alkuperäisenä syynä lienee "All Days I Dream About Sex", joka joskus teininä kolahti sopivasti. Lausahduksellahan ei tietenkään ole mitään tekemistä Adidaksen tuotteiden kanssa, vaan vain sen jonkun vekkulin, joka on tämän ideoinut. Nyt olisi oikein hyvä hetki lakata pitämästä Adidaksesta, kun kävi ilmi, että heidän vaatteistaan löytyy myrkkyä, josta seuraa pesuhommeleiden myötä ympäristöhaittoja. Tuskinpa kyseinen myrkky ihmisenkään hyvinvointia edistää. Mutta ei - niin vaan on kivasta merkistä kyse, että tykättävä on.

Hesburgeria taas olen inhonnut syvästi siitä hetkestä lähtien, kun kuulin ensimmäistä kertaa mainoslaulun "Hesburger - sen parempaa - et muualta mistään saa". Inhoan myös Pepsiä, koska se ei ole mielestäni se alkuperäinen cola. Mainittakoon, että kolajuomien makua inhoan äärettömästi, oli merkki mikä tahansa.

Olen syntinen, mutta heitän silti kiven. Se tosin on ihan pieni ja pehmeä kivi, ja siihen on maalattu rakkautta kuvaava kiinalainen merkki.

Herkkukoukussa

Mökkimetsä tarjosi pari viikkoa sitten mahtavat mustikkamaat. Ajateltiin kerätä ihan vaan pari marjaa jälkkäriksi, ja yhtäkkiä meillä olikin kaksi täyttä mukillista. Marjoja riitti niin, ettei olisi malttanut lopettaa, mutta sunnuntaisin aika vain joskus loppuu kesken. Laitettiin marjat puoliksi ja sain omistani pyöräytettyä kaksi vähän tavallista pienempää piirakkaa. Nam!

Seuraavaa mökkiviikonloppua varten leivoin etukäteen vadelmapiirakan. Myös nam! Teki mieli päästä eroon pakastimessa lojuneesta vadelmapussista, ja kun oli niitä piirakkavuokiakin vielä sopivasti esillä, ja vaniljakastiketta jäänyt yli mustikkapiirakoista... Ennen kaikkea teki mieli sellaista! Onhan lempiruokani sentään hiilihydraatti ja rasva - mieluiten yhdessä.

Seuraavana viikonloppuna puolukat olivat tehneet vallankaappauksen. Nättejä ovat, mutta hemmetin pahoja. Saivat siis jäädä kasvamaan ja eläimille ruuaksi.

Sieniäkin on putkahdellut kuin sieniä sateella, mutta syötäviä niistä ei kovin moni ole. Asian voisi tietysti muuttaa se, että tunnistaisin jonkin muunkin syötävän sienen kuin karvalaukun... Mutta kukapa niitä rumia sieniä söisi, kun näin söpöjäkin on tarjolla.

Kotimatkalla poikkesimme kahville & kaakaolle) Lappeenrannan linnoituksen Majurskan taloon. Kaakao on vähän laimeaa minun makuuni, koska olen tottunut juomaan myrkkyvahvaa kaakaota (ei mitään hupsis- tai nestuuki -maitojauheseoksia) ilman sokeria. Näinkin vaativaan makuun kaakao on kuitenkin kohtalaista ja kaunis virittely korvaa muut puutteet.

Niin pysyttelin kiltisti koko kesän ilman herkkuja, ja nyt olen taas herkkukoukussa. Lisääntyvä työstressi (johan tässä kolmatta viikkoa ollaan töissä) ja jokasyksyiset yt-neuvottelut ajavat kaipaamaan jotain ihanaa töiden jälkeen lohdutukseksi. Mitäpä sitä muutakaan ottaisi kuin kinuskikastiketta (tai suklaakastiketta, mutta sitä ei ole nyt tehnyt pitkään aikaan mieli)? Ja vain nolot nössökät syövät kinuskikastikkeen kanssa jotain jäätelöitä tai kakkuja. Raakana se pitää nauttia! Ja vähintään desin kerma-annoksesta kertaerä. Nyt tosin on tullut nappailtua kinuskia jo 6 päivänä putkeen, joten pitäisi laittaa jokin (kermatökissä ei ole korkkia, paha puute) kiinni ja kiristää vähän vyötä ja päätä.

Herkistelyä

Kaksi peräkkäistä viikonloppua olen paennut arkea mökille. Viikonloput ovat olleet niin onnistuneita, että on tuntunut siltä, kuin kesäloma ja kesä olisivat salaa venyneet juuri minua varten tavallista pidemmiksi. Jos ei koivuista olisi jatkuvan hissukseen tipahdellut keltaisia lehtiä, ei olisi näitäkään hellepäiviä uskonut syksyksi. No, onhan tietysti vielä elokuu, mutta parina aamuna on tarvinnut jo kaulaliinaakin töihin lähtiessä.

Koko kesän olen odotellut kuun nousua laiturilla kuin kuuta nousevaa. Miksi ihmiset haluavat pysähtyä katsomaan jotain, mikä tapahtuu joka vuorokausi - auringonnousu, auringonlasku, kuun nousu? Päivittäisten tapahtumien luulisi lapsuuden jälkeen muuttuvan merkityksettömiksi. Katseleeko kukaan kuun laskua? Onko sellaista edes vai hukuttaako auringonnousu alleen kuun viimeiset hetket?

Jotain taikaa niissä toistuvissa luonnon tapahtumissa on. Ehkä hohto on siinä, että ihmisillä on aina liian kiire pysähtyä katselemaan niitä, vaikka ne toistuvat jatkuvasti. Kun kerran pari vuodessa on aikaa pysähtyä, näkee luonnon olevan kaunis. Oikeanlainen pysähtyminen saa ihmisen ajattelemaan suuria ja syvällisiä. Tai pieniä ja pinnallisia; kuu on kaunis kraatereineen - arpineen. Miksen minäkin voisi olla? Tai ainakin uskotella itselleni niin?

Kuutamouintipaikka.

Elokuun pimeiden iltojen parhaimmistoa ovat uinnit. Muutaman viikon aikana on tullut kokeiltua kuutamouintia, kynttiläuintia, aamu-uintia, aurinkouintia - naku-uinteja useimmat... Kai minussa niuhosta luonteestani huolimatta on hieman nudistin vikaakin, kun mökillä yhtäkkiä muistan aina, että ihminen on eläin ja hiippaan ympäri tonttia yhtä raskaasti pukeutuneena kuin naapurin Sulo.

Sulo.

Mökillä paistaa eri aurinko kuin muualla. Kotona auringonvalo on tehnyt matkaa noin 8 minuuttia. Mökille saapuva valo tulee jostain melkein 30 vuoden takaa. Valo on samanlaista kuin lapsuudessa - kauniimpaa, lämpimämpää, rauhoittavaa. Kun se paistaa sisään keittiönurkan pienestä kapeasta ikkunasta tuntuu kuin olisi jonkinlaisen ikuisen ihmeen äärellä. Leikittelen ajatuksella, että muutun vuosia nuoremmaksi mikäli vain astun ikkunan ääreen valoon. Maailma on sillä hetkellä parempi paikka eikä elämäkään ole yhtään niin kauheaa kuin se oikeasti on.

Mökillä on ihan eri tähtitaivaskin. Ei sellaista kaupungissa näe, kun sähkövalo pilaa kaiken. Tähdenlentoja hurahtelee ympäriinsä ja linnunradankin voi toisinaan erottaa kaareutumassa yläpuolellaan. Taivaankannen pikku tuikkiaisia voisi maata katselemassa tuntikausia, mutta yleensä tulee silti jossain vaiheessa siirryttyä sisätiloihin ja sänkyyn makaamaan.

Yksi kaikkien ja kaikki itsensä puolesta

Menin eilen nukkumaan jo vähän yli kymmenen, jotta ehtisin zetailla vähintään suositellut 8 tuntia. Kävi kuitenkin niin, että näin pitkin yötä erinäisiä isompia ja pienempiä painajaisia. Alkuyöstä aiheet pyörivät työasioissa. Aamun viimeisessä unessa jonkinlainen ex-säätömiekkonen oli ostanut omakotitalon, johon kuului suuri puutarha. Tyyppi viestitteli minulle, että tarvitsisi vähän apua puutarhan perkaamisessa, kun se oli talven jäljiltä aika surkeassa kunnossa - hiekoitushiekkaa kilotolkulla ym. Lähdin kilttinä tyttönä auttamaan, mutta päädyinkin tekemään puutarhahommia yksin, otsa hiessä ja kynnet riekaleina.

Puutarhan omistaja vain osoitteli mitä kaikkea haluaa korjatuksi ja millä tavalla. Sen jälkeen lähti järjestelemään virvokkeita ja kutsui kylään pari nuorta naista. Heillä hän selitti, että ei tarvitse tuosta puutarhaorjasta välittää, että pidetään me vaan hauskaa, vaikka se tuossa könyääkin rikkaruohojen ja mutakuoppien keskellä. Naikkoset tulivat vielä sylkemään päälle ja ehdottamaan, että seuraavaan hommaan tarvittaisiin varmaan haravaa. Lähdin polkupyörällä ostamaan omin rahoin haravaa, koska ei tietenkään kartanonherralla mitään työkaluja ollut.

Kyllä oli mukava sitten herätä ja tuumata, että pitää lähteä töihin ihmisten sekaan. Oli uni silti hyvä muistutus siitä, että ruma ja ahkera on ihan omillaan ja laiskat kaunottaret perivät maan. Ei pidä mennä kuvittelemaan, että joku välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Varsinkaan mies. Toivon voivani palata ensi yönä uneen. Jos niin onnekkaasti käy, varastan sen juipin polkupyörän enkä hae mitään haravaa vaan suuntaan jonnekin meren rantaan piknikille omassa ylhäisessä seurassani.

Pimeässä

Kylläpä pelotti tulla kotiin tänään. Kurvasin parkkipaikalle joskus 21.45, ja ulkona oli jo kovin pimeää. Tepastin lähikauppaan, joskin pelotti hieman, että siellä on jotain jengejä. Ei onneksi ollut. Kaupasta kotiinpäin tepastin hitaasti eteenpäin horjahtelevan kaljupäisen ison miehen jäljessä. Siinä vasta pelottava tyyppi, kun ei tiennyt oliko vain hidas vai myös humalassa. Yritin pysytellä hiirenhiljaisena ja huomaamattomana takana ja antaa ukon mennä.

Tottahan se sitten vielä jäi ensin parkkipaikan keskelle palloilemaan ja jatkoi siitä pihamaan pusikon viereen hengaamaan. Tuijotteli taakseen. Hain vielä autosta kamoja, mutta siinäkään ajassa ukkeli ei suostunut katoamaan. Lopulta oli pakko viskata tavarat takaisin autoon ja lähteä vielä pienelle ajokierrokselle, että tyyppi ehtisi ja ymmärtäisi kadota vahtipaikaltaan. Ajaessani ulos parkkipaikalta sisäänpäin harppoi reippaan oloinen nuorehko (ikäloppu 3-kymppinen), jota tämä pelottava klani ilmeisesti odotteli. Ei siis mitä todennäköisimmin ollutkaan aikeissa ryöstää ja pahoinpidellä meikäläistä. Miten ihmeessä joku uskaltaa kävellä pidempiä matkoja, vaikka bussipysäkiltä kotiin, pimeällä?

Talvessa (hyppäsin jo syksyn yli talveen) kurjinta on pimeyden voimistama ihmisten pelko. Pimeää en pelkää vaan suorastaan rakastan sitä, mutta ihmiset siinä pimeydessä... hrr! Jo päivänvalossa pelkään teinilaumoja (lauma voi olla vain kaksikin ihmistä) ja satunnaisia lapsiakin (alle 10-v). Hyviä missejä ja gladiaattoreita siellä nurkilla kasvamassa. Johan ne kaikki pahoinpitelevät aikuisia aivovaurioisiksi, jos vaan vahingossa katsoo vähän väärällä silmällä. Se on henki pois, jos ei suostu tupakkia ostamaan niille huligaaneille. En kyllä hengenmenetyksen uhallakaan osta tupakkia yhdellekään ihmiselle tällä planeetalla!

Pimeässä voisivat milloin tahansa murhata minut ja piilottaa pusikoihin. Pitää siis saada kaikki pensaat pois tuosta taloyhtiön pihalta, ettei niillä ole missä piileskellä itse tai mihin piilottaa ruumiita. Erilaiset piilonurkkaukset rappukäytävästä olisi myös hyvä täyttää jotenkin, ettei niissä voi kukaan vaania. Luultavasti muut talon asukkaat tahtovat pitää pensaansa, ja minä joudun järjestämään itseni vain aikaista aikaisemmin kotiin, ettei tarvitse liikkua ulkosalla pimeän aikaan.

Olisipa jo kevät tai henkilökohtainen poikkeuslupa tussarin, stiletin tai edes pippurisumutteen kantoon. Ehkä mieluiten se kevät.

Yksinkertaiset läpimurtoajatukset 1-6

1. Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.
Olen hiljaa itsekseni antanut anteeksi koulukiusaajille, pettäneille miehille, syntymäpäivät unohtaneille läheisille ja monille muille. En muutenkaan kaipaa anteeksipyyntöjä - ainoastaan sitä, että kyseinen henkilö ei tee samaa vääryyttä enää uudelleen. Monien pohdiskelujen jälkeen havaitsin, että moni tuskallinen tunne johtuu siitä, etten ole antanut itselleni anteeksi sitä, että olen sallinut kohdella itseäni huonosti, että olen ollut typerä, lapsellinen, sinisilmäinen, pinnallinen... Olen oppinut kaikesta paljon, mutta se ei ole tarpeeksi. Vain loputon katkeruus on sopiva rangaistus.

2. Kukaan ei voi rikkoa, jos on jo aivan rikki valmiiksi.
Olen lapsesta saakka viihtynyt hyvin itsekseni, mutta toisinaan kaipaan läheisyyden tunnetta muiden ihmisten kanssa. Erinäisistä historian tapahtumista johtuen tunnen kuitenkin olevani jotenkin rikki - kyvytön tuntemaan mitään suurempia tunteita, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Rikkinäisenä on turvallisen turtunutta olla, koska kukaan ei voi rikkoa rikkinäistä. Valitettavasti rikkinäisenä ei liiemmin tunne läheisyyttä, koska silloin olisi jo aavistuksen eheytynyt, ja vaarassa rikkoutua uudelleen.

3. Itsestään on helpompi pitää huolta, jos ajattelee kropan olevan itsellä vain lainassa.
Jotkut ajattelevat, että ihminen on kokonaisuus. Kroppa ja persoona ovat samaa pakettia. Toiset uskovat sielun erillisyyteen ja jopa ikuisuuteen. En usko erilliseen sieluun, mutta hengissä pysymiseen tarvitsen vartalon, jonka uskottelen olevan käytössäni vain tilapäisesti. Kuten muitakin lainaesineitä tai vaikkapa hoitokoiraa, pitää kroppaa pitää huolella, jotta sen kehtaa kunnialla palauttaa sitten, kun sen aika tulee. Kukapa kehtaisi palauttaa muodottomaksi lihoneen, kaljuuntuneen ja sairaan vinttikoiran ystävälleen parin viikon lomamatkan jälkeen?

4. On helpompi pelätä onnettomuuksia pitkän menestymisen päätteeksi kuin uskoa menestyksen johtuvan omista taidoista.
Jos tuntuu siltä, että mitään oikein kamalaa ei ole tapahtunut useampaan viikkoon, alkaa kauhulla odottamaan, että jotain tapahtuu. Tuntuu siltä, että ihan minä päivänä tahansa jonkun on pakko kuolla tai sairastua, itsen tai läheisten, tai että saa potkut töistä tai että asunto palaa - vaihtoehtoja on lukuisia. Sitä ei millään voi uskoa tehneensä työnsä tarpeeksi hyvin, hoitaneen terveyttään tarpeeksi hyvin, tai muistaa että useimmat sairaudet tulevat vasta vähän myöhemmin, tai että ei edes voi saada kaikkia mahdollisia tauteja kerralla, että on tarpeeksi hyvät rutiinit hellan levyjen ja kynttilöiden sammuttamisessa.

5. Vertailu ei kannata.
Aina välillä tulee kadehdittua ystäviä, jotka vaikuttavat täydellisiltä ja täydellisen onnellisilta, rikkailta, matkailevilta yms. Sitten jostain pilkistää aina joskus totuus, että jokaisella on ongelmansa. Mikseivät ihmiset osaa valittaa tarpeeksi!? Aina pitää vaan esittää, että kaikki on hyvin. Masentavaa. Eikä pitäisi unohtaa sitäkään, että monet hienoilta kuulostavat asiat tai menot ovat sellaisia, joita en edes haluaisi. Salaa vain toivon, että minullakin olisi jotain mikä edes kuulostaisi yhtä hienolta. Ei ole. Mutta sentään valitan paljon, ettei kenenkään tarvitse vahingossakaan kadehtia minua. Vertailu ei siis kannata, koska siitä tulee vain onnettomaksi. Valitettavasti vertailusta pystyy parhaiten pysymään erossa vain olemalla kuuntelematta ihmisiä.

6. Syön itseni toistuvasti lihavaksi, jotta miehet pysyisivät kaukana, ja yritän jatkuvasti laihduttaa saadakseni heidät lähemmäksi.
Kauhun tasapaino: "Iik, painan enemmän kuin koskaan ennen, kylläpä mä olen ruma ja lihava, kukaan ei voi tykätä musta tällaisena." vs. "Yyh, mikä noita varattuja äijänketaleita vaivaa, kun juoksevat perässä ehdottelemassa, vaikka olen laihtunut vasta 3 kiloa? Ahdistavaa, täytyypä syödä puoli kiloa brietä..."