<rant>
Olen yhtäkkiä keski-ikäinen. Se tarkoittaa sitä, että edessä on vain sairastelua ja kuolema. Nyt olisi sopiva aika kärsiä ikäkriisistä, mutta koska olen jo vähintään vuosikymmenen ajan kärsinyt eksistentiaalisesta kriisistä, niin miksi se nyt muuttuisi miksikään muuksi. Elämässä ja olemisessa ei ole paljon mieltä.
Tunnen olevani vanha, väsynyt, ruma, lihava, yksinäinen ja elämässä epäonnistunut. Enkä ainoastaan tunne, vaan olen näitä kaikkia. En ole saavuttanut lapsuuden unelmistani kuin kaksi: yo-lakin ja Volvon. Volvoonkin aukesi mahdollisuus ainoastaan koronan ansiosta kertyneiden säästöjen avulla. Sekään ei siis ole omaa ansiota. Ei ole omakotitaloa tai edes omaa kunnollista kotia - vain vuokrayksiö. Ei ole perhettä. Ei ole koiraa, minkä tietysti allergian takia tiesin jo lapsesta saakka jäävän saamatta. Koulutus jäi puolivillaiselle tasolle. Uusia haaveitakaan en ole keksinyt, vaikka viisaammat sanovat, että vastoinkäymisten äärellä pitäisi oppia soveltamaan alkuperäisestä epäonnistuneesta unelmasta jokin realistisempi versio.
Lapsuuden haaveammattini oli olla eläkeläinen, mikä ei nykymenolla ehkä tule koskaan toteutumaan. Sen sijaan elämän ainoa sisältö ja tärkein asia on työ. Samaan aikaan työ on älyttömän mielenkiintoista ja antoisaa, mutta se myös syö tällaisen ääri-introvertin kaikki mehut kahdeksassa tunnissa, koska päivät ovat aina täynnä sosialisointia.
Toisaalta venytän työpäiviä puolitahallaan pitkin iltoja ja viikonloppuja, koska muuten aika kuluisi lohtusyödessä (sipsejä) ja telkkaria katsellessa - molemmat melko haitallisia tapoja. Jos en harhauttaisi itseäni työllä tai televisiolla, vajoaisin omiin myrkyllisiin ajatuksiini siitä kuinka etova ja hyljeksitty ihminen olen. Silti haluaisin olla jotain muuta ja enemmän kuin pelkkä työjuhta
Toisinaan ajaudun etsiskelemään netistä ohjeita miten saisin kevennettyä ajatteluani ja yksinäisyydestä huolimatta puuhasteltua jotain mielekästä. Huomaan mielikuvituksen tai mielihyvän tai molempien kuolleen jo ajat sitten. En keksi mitään mitä haluaisin tehdä vain omaksi ilokseni. Ihmisten hyvää tarkoittavat ehdotukset ovat toinen toistaan puistattavampia.
Jos ylipäänsä teen jotain, niin teen sen epätoivoisena yrityksenä saada pari likeä somesta, jotta en tuntisi itseäni niin hyljeksityksi. Ei kuitenkaan ole järkevää piinata itseään epätoivoisilla yrityksillä saada ihmiset pitämään itsestään, kun se on jo niin monta kertaa osoittautunut mahdottomaksi. Pitäisi löytää keino purkaa mielialan riippuvuus muiden ihmisten reaktioista. Pitäkää tunkkinne!
Päätin syksyn syntymäpäivien sarjaa vältelläkseni pysytellä pois fb:stä ainakin lokakuun ajan. On masentavaa tulla muistutetuksi siitä kuinka ikäloppuja samana vuonna syntyneet ovat! Samaan aikaan se korostaa myös sitä, etten ole saanut elämässäni aikaiseksi mitään.
Toisaalta viihdyn erinomaisen hyvin yksin. Osittain se johtuu siitä, että vain silloin voin oikeasti rentoutua. Toisaalta se johtuu siitä, ettei maailmasta oikein tahdo löytyä ihmisiä, jotka ymmärtäisivät omaa ajatuksenjuoksuani tai olisivat kiinnostuneita samoista asioista. Nykyään tuntuu oikeastaan siltä, että vain omien vanhempien kanssa pääsen keskustelemaan syvällisiä elämästä, filosofiasta, teologiasta, psykolgiasta, nostalgiasta jne. Muut lähinnä haluavat vältellä moisia aiheita ja keskittyä pinnallisempiin, kevyempiin ja hassunhauskoihin aiheisiin.
Vanhempia lukuunottamatta en tunne olevani kenellekään tärkeä. Saatan toisinaan olla jonkun verran hyödyllinen, kun on se autokin, millä voi välillä kuskailla sekä ihmisiä että tavaroita. Joskus saatan myös vahingossa naurattaa ihmisiä hiukan - ankara humoristi kun olen kaikesta huolimatta. Huumori onkin ainoa vahvuuteni. Kaikki muu on vikaa, virhettä ja heikkoutta. Kadehdin jokseenkin kaikkia tuntemiani ihmisiä. Itseäni häpeän.
</rant>
