Lontoo #2 - Bond In Motion

Lontoo #2 - Bond In Motion

15.7.2014

Herätys pärähti käyntiin klo 7.30, aamiaiselle respaan kipaisimme klo 8. Aamiainen tarjottiin siinä samassa muutaman neliön huoneessa missä noin metrin mittainen respan tiskikin oli. Valikoima oli suppea, mutta löytyi sentään paahtoleipiä ja voita. Tarjolla oli lisäksi jonkilaista paistettua munaa, jugurtteja ja muroa, maitoa, appelsiinimehua ja kahvia.

Päivän pääkohteena oli London Film Museumin Bond In Motion-näyttely, jossa oli esillä erilaisia kulkupelejä, joilla agentti James Bond on seikkaillut lukuisissa elokuvissa. Olimme ostaneet sinne liput etukäteen netistä ja lippuihin oli pitänyt valita saapumisaika (noin pyöreästi aamuvuoro tai iltapäivävuoro). Olimme menossa vasta jälkimmäiseen vuoroon, joka alkoi klo 13. Koska meillä oli aamupäivä aikaa, olimme päättäneet käydä ensin pikaisesti British Museumissa (perust. 1753) sekä National Galleryssä (ensimmäiset työt ostettu kokoelmiin 1824, mutta nykyinen rakennus rakennettu vasta 1833-1837). Museoituminen alkakoon.

British Museum.

Rosettan kivi.

Kivi kiinnosti.

Molemmat museot olimme tietysti katselleet tarkkaan läpi etukäteen netissä. Kipaisimmekin välittömästi suorinta reittiä British Museumin saliin 4, missä näytteillä patsastelee Rosettan kivi, avain ihmiskunnan kirjoitettuun historiaan. Käytimme tilaisuutta hyväksemme ja ihastelimme samalla myös muinaisia Egyptin tuliaisia, joita oli samassa hallissa esillä. Väkeä oli enemmän kuin pipoa. Jonottaa ei kuitenkaan tarvinnut, koska sisäänpääsymaksua ei ollut eikä edes turvatarkastausta, mikä sinällään herätti meissä hämmästyksen tunteita. Museokauppa oli tietysti täynnä rosetta-aiheisia matkamuistoja. Innostuin itsekin ostamaan mukin sekä magneetin. On huippuhienoa, että tällainen kivi tuodaan kaikkien nähtäväksi, mutta harmittaa, että tällainen tavallinen kansalainen ei koskaan saa tilaisuutta ihan itse tutkia kiveä yleissilmäystä tarkemmin.

British Museumin sisäpihan kattorakennelma.

British Museum.

National Galleryn kulmilla liikennevaloissa joku kaheli ryhtyi pitämään kovaäänistä poliittista puhetta kaikille, jotka kuuntelivat. Kiihdytimme tahtia Trafalgar Squaren poikki kohti gallerian ovia, mutta kaverihan pinkaisi puolijuoksua peräämme. Ehdimme kuitenkin turvaan sisätiloihin ennen kuin kaveri sai otteen raiveleista. Sattumoisin myös tämä nähtävyys oli ilmainen ja turvatarkastukseton.

National Gallery.

Toivuttuamme hengästyksestä ryhdyimme etsimään huonetta nro 56 (Sainsbury Wing). Sinne oli hiukan monimutkaisempi reitti, vaikka olimme senkin etukäteen tarkistaneet ja mukana oli printattu pohjakartta rakennuksesta. Tavoitteemme oli nähdä van Eyckin maalaus Arnolfinin pariskunnasta. Maalaus on seuralaiseni äidin suuri suosikki, siis tämä tässä: http://www.nationalgallery.org.uk/paintings/jan-van-eyck-the-arnolfini-portrait

Amiraali Nelson vahtii kaupunkia Trafalgar Squaren pylvään päällä.

Lisäksi kävimme vilkaisemassa pari Constablen ja Monet:n teosta, jotka ovat minun tai minun äitini suosikkeja. Näytteillä olisi ollut myös Gallen-Kallelan työ, mutta senhän me hoksimme vasta tutkiessamme museokaupan tarjontaa. Se jäi siis nolosti näkemättä. National Galleryssä oli kuvaaminen ankarasti kielletty ja joka huoneessa oli yksi tai useampia vartijoita varsin valppaana vahdissa. Emme siis ryhtyneet kokeilemaan onneamme. Taidekatsauksen jälkeen joimme kahvit gallerian kellarissa ja tutkimme museokaupan valikoimaa.

London Film Museum.

Olimme etuajassa London Film Museumin edustalla. Rohkenimme kuitenkin käydä kysymässä, josko voisimme tulla heti eikä puolen tunnin kuluttua. Eivät vastustelleet lainkaan. Eikä siellä mitään tungostakaan ollut, päinvastoin oli melko hiljaista. Vastaanoton poika myi minulle näyttelyesineistä kertovan kirjan, mikä oli kyllä järkevä ostos, koska sieltä ehti jälkikäteen tutkia paljon paremmin pikkufaktat näyttelyn kohteista. Meitä kehotettiin aloittamaan kierros parvelta, joka oli pieni ja sisälsi vain kuvakäsikirjoituksia ja pari klaffia. Olimme huolestuneita, että tässäkö tämä nyt oli.

Kuvakäsikirjoitus.

Suosikkifilmini (yhden niistä) klaffi.

Kellarikerroksessa oli kuitenkin isot tilat ja sieltä löytyi lukuisia autoja, veneitä ja lentohärveleitä mitä Bond-filmeissä on käytetty, kun Bondin on pitänyt päästä paikasta A paikkaan B. Lisäksi näyttelyyn oli tuotu lisukkeeksi pikkurekvisiittaa: aseita, passeja, kelloja jne. Autot olivat uskomattoman upeita ja ehdottomasti näkemisen arvoiset. Vaikka olen toki muutenkin Bond-fani, niin muusta esineistöstä koottu näyttely ei välttämättä kiinnostaisi niin paljon kuin juuri autot. Olenhan myös auto-fani. Parasta olivat juuri loistoautot, sukeltava auto Lotus Esprit ja Q:n "kalastusvene". Museokaupasta tarttui mukaan mm. pelikortit, avaimenperä ja Bond-bussilippukotelo. Jos emme olisi jo käyneet National Galleryssä, olisi pitänyt ostaa vielä kynäkamerakin. Sillä olisi hienosti voinut salakuvata Arnolfinin. Ehkä. En voi uskoa, että tosiaan pääsin käymään täällä! Fantastista, taivaallista, ihanaa!

Goldfingerin Rolls-Royce Phantom III V12

Acrostar BD-5J Jet - Octopussy

Mercury Cougar XR7 - On her Majesty's secret service

Q boat V8 - The world is not enough

Wetbike - The spy who loved me

Glastron GT-150 - Live and let die

Crocodile submarine - Octopussy

Lotus Esprit SI - The spy who loved me

Surfboard - Die another day

Aston Martin DB5 - Golden eye

Kovia kokenut auto.

Bell-Textron Jetpack - Die another day

Passeja.

Aston Martin V12 Vanquish - Die another day

Ohjain.

Little Nellie on käynyt paikoissa - You only live twice

Little Nellie elokuvassa.

Mopoja.

Citroën 2CV ja tarra-luodinreiät. Rekisterikilpikin näkyy olevan eri fontilla kuin elokuvassa... - For your eyes only

Renault II TXE

Näyttelyn jälkeen kävelimme kulman taakse Covent Gardeniin ja söimme lounaspaninint Le Petit Blanc-terassikahvilassa. Lounas oli melko maukas, kun ottaa huomioon, että olimme sentään Englannissa. Jatkoimme edelleen kävellen Downing Streetille, jossa tosin ollut 1989 vuodesta lähtien portit ja vartijat pitämässä turistit loitolla. Downing Street 10:ssä sijaitsee Pääministerin virka-asunto, joka on tarjonnut itsensä siihen käyttöön jo vuodesta 1732 lähtien. Jos jotain hyvää pitää briteistä löytää, niin se on perinteiden säilyttäminen, joskin siitä saa kärsiä siinä, että muoti on jämähtänyt 80-lukuisaksi ripauksella punk-henkeä. Yyh! Minua aina niin surettaa, kun Suomessa asioita muutetaan niin vauhdikkaasti, että ihmiselle ei jää kuin muistot, jotka minulla ainakin ovat erityisen hatarat, jos en ole tajunnut valokuvata kaikkia elämässä kohtaamiani kulmia.

Covent Garden.

Covent Gardenin kauppahalli.

Lounas.

Niin ylienglantilaisen näköinen katu, että pyörryttää!

Postikortit tuli ostettua jossain vaiheessa Covent Gardenin ja Downing Streetin välimaastosta. Pienen turistipuodin myyjä oli kiinnostuneempi juttelemaan meille tuntemattomalla kielellä ystävänsä kanssa, vaikka näki selvästi, että asiakkaita kertyi jo jonoksi saakka kassalle, jonka takana hän kaiken lisäksi seisoi. Postimerkitkin piti pyytää kahdesti, koska ensimmäisellä pyynnöllä ne päätyivät pelkästään laskuun ja vasta toisella mukaan pussiin. Ei meillä töissä vaan voisi tuolla tavalla vetelehtiä ja töpeksiä.

Downing Street on huolella suljettu.

Horse Guards Parade.

Samalla Downing Streetin ohi kulkevalla kadulla sijaitsi Horse Guards Parade. Meille jäi epäselväksi mitä siellä olisi ollut, mutta edustalla oli pari hevosta vartijoineen, jotka keräsivät jatkuvasti pienen lauman turisteja kuvauttamaan itseään hevosten vierellä. Kävely jatkui Westminster Abbeytä katsomaan. Sen rakentaminen on aloitettu jo 1050, ja kyseinen kirkko toiminut kruunajaisten paikkana vuodesta 1066 lähtien. Melko tiukkaan on perinnettä osattu vaalia taas.

Westminster Abbey.

Jalkapohjat olivat jo melkoisen hellännä kaiken kävelyn ja seisoskelun jäljiltä Raahauduimme siis välillä hotellille lepäämään, mutta pinnistelimme kotimatkan vielä Tescon kautta, että saimme ostettua mukaan hieman virvokkeita. Levon jälkeen lähdettiin katsomaan Oxford Streettiä eli ostoskatua, jossa on kilometritolkulla eri ketjujen myymälöitä, tavarataloja, pikkukauppoja ja matkamuistokauppoja. Bond Streetin asema oli suljettu, joten reitti Oxfordille muuttui kesken metromatkan. Mutta kumma kyllä tässä kaupungissa ei vain pysty eksymään. Kerta toisensa jälkeen kävelimme puoliarvaamalla suorinta tietä kohteeseen. Aivan käsittämätöntä, kun kuitenkin ovat suurkaupungiksi Lontoota väittämässä.

Poikkesimme pienelle kierrokselle Marks & Spencerille, mutta ei sieltä mitään löytynyt. Per Una-merkki herätti hilpeyttä. Mutta nythän M&S löytyy jo Suomestakin, joten ei tuota voi kovin eksoottisena ostoskierroksena pitää. Sain ostettua matkamuistopuodista tuliaiskeksit töihin, vaikka myyjät olivatkin vähän turhan innokkaita. Useampi myyjä tuli puoliväkisin esittelemään tuotteita ("tuo on keksiä ja tässä olisi toffeeta"), vaikka halusin vain rauhassa lukea sisällysluettelon ja varmistaa, että kekseissä ei ole munia tai pähkinöitä. En kai minäkään sentään niin pöljä ole, että tutkin sisältötarraa pari minuuttia keksimättä mitä paketti sisältää.

Oxford Street.

Oxfordin kadun nähtyämme ja kuvattuamme poikkesimme sivukadulta Sohon puolelle, lähinnä etsimään ravintolaa. Löysimme pelkästään läjän pubeja, joiden edustalla maleksi joukko meluisia ihmisiä. Carnaby Streetin (nuorisomuotikatu?) liikkeet olivat kaikki suljettuna siihen aikaan illasta, joten sen anti jäi vähäiseksi. Päädyimme pitsalle Spaghettihouse-ravintolaan, jossa otimme alkupalaksi tuplaginit tonicilla (kuulemma annoskoot ovat tässä maassa niin pieniä, että se on otettava tupla, että pääsee suunnilleen samoihin makuihin kotimaisen annostelun kanssa). Hotellille pääsimme jälleen vasta 22 maissa. Päivän lämmöt olivat taas lähellä 30 astetta (sääpalvelun mukaan 26, mutta auringossa se tuntui paljon kuumemmalta), joten suihkut tekivät terää ennen nukkumaanmenoa.

Spaghettitalon pitsa ei ollut maailmanluokkaa, mutta kelvollisen makuinen kuitenkin.

Lontoo #1 - Lontoo päivässä

Lontoo #1 - Lontoo päivässä

14.7.2014

Jalkauduttuamme Heathrown kentälle etsimme ensimmäiseksi vessat, jotka olivat ihmeen siistit. Saippua-annostelijoiden vieressä oli myös käsivoideannostelijat, nämä tosin vain naisten puolella. Käsien voitelun jälkeen siirryimme jonottamaan passintarkastukseen. Täälläkin olisi voinut mennä automaattiin, mutta emme tajunneet sitä ajoissa, emmekä sitten kehdanneet enää livahtaa jonosta hihnojen alta automaattipuolelle. Kummallisesti meille oli nyt yhtäkkiä kehittynyt hinku hoitaa asioita mieluummin automaatilla...

Matkalaukut tulivat heti, kun pääsimme saliin hihnan äärelle. Ne olivat jo varmaan aikansa pyörineet siellä meitä odottamassa. Suuntasimme kulkumme metroa kohti. Matkalla ostimme automaatista kummallekin oman Oyster Cardin eli Lontoolaisen matkakortin, joille latasimme 25 £ / kortti. Itse kortti maksoi 5 £.

Työkaveri oli painokkaasti suositellut juuri Oyster Cardia, joten päätimme testata suositusta. Matkat veloitetaan kortilta yksittäin, mutta jos Day Cardin hintaraja tulee vastaan, ei ylimenevistä matkoista veloiteta enää mitään sinä päivänä. Olimme vähän myöhässä miettimässä matkustusasioita, joten turistiversiota lipusta ei ehtinyt enää tilata netistä kotiinkannettuna. Emmekä olleet lainkaan varmoja mihin kaikkiin nähtävyyksiin haluaisimme ja ehtisimme mennä, niin emme myöskään tunteneet suurta vetoa ostaa London Passia, johon olisi kuulunut sisäänpääsyjä tiettyihin nähtävyyksiin tai ainakin jotain alennuksia. Perus-Oysteri oli vielä niin huippuhelppo ostaa lentokentän automaatilta, että ei kaduta lainkaan. Eikä sen käyttökään ollut vaikeaa. Laitetaanpa tähän väliin vielä linkit Lontoon liikenteeseen:
https://www.tfl.gov.uk/
http://www.tfl.gov.uk/fares-and-payments/oyster?intcmp=1683
Metrokartta:
https://www.tfl.gov.uk/cdn/static/cms/documents/standard-tube-map.pdf


Metroa odoteltiin vain pieni hetki. Asemalle liukui "Piccadilly line":n juna "to Cockfosters". Härskiä. Matka hotellia lähimmälle pysäkille kesti noin puoli tuntia. Istumapaikkoja ei ollut vapaana, joten tyydyimme nojailemaan pyrstöillämme seinässä olevaan pehmusteeseen. Matalan katon takia piti kyyristellä koko matka, mikä oli hieman tukalaa jo pelkän kuumuuden vuoksi. Jäimme pois Hammersmithin asemalla ja kävelimme loppumatkan Comfotel Blu-hotellille.

Comfotel Blu.

Huoneemme ei ollut vielä valmis, sinne pääsisi klo 14 jälkeen, mutta saimme checkinin jo tehtyä ja avaimen käteen. Laukut jätimme respan huomaan ja lähdimme tutkimaan kaupunkia. Kävelimme takaisin metroasemalle ja suuntasimme Hyde Parkiin etsimään lounasta. Puisto on joskus muinoin kuulunut Westminster Abbeylle, kunnes kuningas hinkusi siitä itselleen metsästysmaita. Melko kauan sitten puisto kuitenkin avattiin jo yleisöllekin, 1600-luvulla taisi olla se.

Lounaspaikka, Serpentine ja tipusia.

Hyde Parkissa tulikin vastaan heti Serpentinen (Westbourne-joen patoamisesta syntynyt järvenpoikanen, missä hullut englantilaiset harrastavat joulu-uintia) rannalla sijaitseva kahvila, jonka tiskistä löytyi hyvältä kuulostava täytetty patonki. Totuus oli kuitenkin jotain muuta kuin kuvaus. En ole koskaan saanut mistään niin pahaa patonkia! Luulisi siinä vaiheessa nälänkin olleen jo niin kova, että melkein mikä vain olisi ollut hyvää, mutta ei. Kammottavinta olivat pienet mustat hiukkaset, jotka saattoivat parhaan arvaukseni mukaan olla poltettua sipulia? Saimmepa kuitenkin kokea erinomaisen esimerkin englantilaisten karmivasta mausta. Pystyin syömään patonkia vain sen verran kuin pullosta riitti vettä huuhtelemaan sitä alas. Loput oli heitettävä roskiin.

Lounastunnelmakuvasta kuuluu kiitos matkaseuralaiselle, joka älysi kaivaa kameran esiin ajoissa.

Hevoskaista, nurmikaista, jalkakäytävä ja perienglantilaiset kansituolit nurmella.

Lähdimme syötyämme kävelemään hieman ympäriinsä puistossa. Ihmettelimme hevosille rakennettua omaa hiekkakaistaa, jossa kavion lienee pehmyt tepsutella. Erilaisia lintuja oli myös paljon ja tuntuivat olevan läheisissä väleissä ihmisten ja ihmisten tarjoaman ruuan kanssa. Puiston ulkopuolelta löysimme myös hevosille suunnatun liikennevalon. Nerokkaita nuo englantilaiset hepat, kun sellaisten päälle ymmärtävät.

Käy.

Ei käy.

Buckinghamin palatsi.

Vartija.

Jatkoimme kävelyä Buckinghamin palatsille, koska se oli sopivasti "lähellä". Palatsi on kuninkaallisten virallinen koti ja juhlallisuuslukaali. Lippu liehui katolla, joten kuningatar taisi olla kotona. Vartijat tepastelivat talon seinustaa myöten ja heittelivät jalkojaan kuin hevoset, melkoinen koreografia. Istuskelimme aikamme puun varjossa nurmella, katselimme palatsin edustan kuhinaa ja nappailimme muutamat selfiet. Kuumuus oli melko järjetön. Lontoossa oli meneillään historiallisen pitkä ja kuuma hellejakso, joten metrot olivat tukahduttavia eikä ulkoilma tarjonnut juuri enempää raikastusta. Olin varautunut kulkemaan koko viikon kaatosateessa, mutta Lontoo esittelikin meille parhaita puoliaan ainakin säiden osalta. Näin ensimmäisenä päivänä pukeutuminen vaan ei ollut lainkaan säähän sopivaa. Pieni lepäily oli siis jatkuvasti tarpeen.

Portin koristeita.

Victoria Monument Buckinghamin palatsin edustalla.

Jatkoimme edelleen kävelyä Pall Mallia (herrainklubien katu) pitkin Piccacilly Circusille, joka on opaskirjan mukaan portti Lontoon viihdealueelle. Tässähän on jo päivässä nähty kohta kaikki mitä Lontoolla on näytettävänä. Pysähdyimme lepuuttamaan jalkoja The Glassblower pubiin ja nautimme oluen (Otus) sekä siiderin (minä).

Piccadilly Circus.

Eros-patsas syntyi armonenkeliksi, mutta vaihtoi ammattia rakkauden lähettilääksi.

Juomat.

Iltapäivä alkoi olla sen verran pitkällä, että palasimme hotelliin tutkimaan minkälaisen huoneen olimme saaneet. Huone oli numeroltaan 28, ikkuna näytti pihan puolelle, huone oli juuri ja juuri sängyn kokoinen. Yleisesti käytetty termi lienee kenkälaatikko. Sängyn kahdelle reunalle jäi noin puoli metriä tilaa. Eteinen oli suunnilleen matkalaukun kokoinen. Kylpyhuone ei ollut suuri sekään. Kuumakin huoneessa oli. Päädyimme ottamaan torkut, vaikka ei ollut tarkoitus lainkaan nukahdella.

Hotellihuone.

Hotellin sisäpiha oli luonnollisestikin karmivinta englantilaista tiiliarkkitehtuuria.

Ei ihan Versaillesin puutarha, mutta eihän tässä Ranskassa ollakaan.

Herättyämme lähdimme etsimään ruokaa. Hammersmithistä ei löytynyt oikein mitään kiinnostavaa, paitsi kohtalaisen kokoinen Tesco. Päätimme matkustaa metrolla merta edemmäs kalaan. Otus sekoili metron porteilla hotelliavaimen ja oyster cardin kanssa. Kyllä sitä sitten naurettiinkin pitkään ja hysteerisesti, kun henkilökunnan piti tulla huomauttamaan, ettei hotelliavaimella sentään metroon pääse. Otusta ei naurattanut ihan yhtä paljon. Tai oikeastaan yhtään. Loppuviikosta tilanne saattoi hymyilyttää häntäkin jo aavistuksenomaisesti.

Parlamenttitalon krumeluureja.

Elizabeth Tower, paremmin tunnettu sisällä kumisevan kellon, Big Benin, mukaan.

Kävimme katselemassa Parlamenttitaloa, Big Beniä ja London Eyen ympäristöä, mutta ei sielläkään ollut oikein ravintoloita - varsinkaan meidän sen hetkiseen henkiseen tasoon ja pukeutumiseen sopivaa. Matkustimme seuraavaksi Oxford Circusiin, missä metroaseman portaita vastapäätä oli heti Angus Stakehouse, johon päädyimme pienen korttelikierroksen jälkeen. Bella Italiassa oli liikaan jonoa, jotta olisimme malttaneet odottaa nälkäisinä vuoroamme sinne.

Larry on todistettavasti käynyt Lontoossa.

Angus tarjosi vapaan pöydän heti. Söin keskinkertaisen kanan paistinperunoilla, Otukselle osui poltettu ja ylikypsä pihvi, jota oli vaikea saada syödyksi. Nälkä lähti, mutta nautinnosta ei voi puhua. Amerikkalaiset vierustoverit päättivät ateriointiemme päätteeksi jututtaa meitä, koska meillä oli niin hassu kieli, erityisesti R-kirjaimen lausuntamme oli heidän mielestään merkillistä. Totesimme, että viro on hyvin samankaltainen kieli kuin suomi, vaihdoimme muutaman sanan Nokian tilanteesta (amerikkalaiset arvelivat meidän [suomalaisten] olleen masentuneita Microsoft-kaupasta) ja kehuskelimme suomalaisen koulutuksen korkealla tasolla, josta amerikaanot olivat kuulleet huhuja.

Murkinalla.

Hotellille ehdimme takaisin vasta kymmenissä. Suihku oli huono, ahdas ja kaakelien saumoissa oli hometta, mutta eivät odotuksetkaan muuta olleet, kun halpa hotelli oli ihan tositarkoituksella valikoitu. Pyyhe sen sijaan oli varsin hyvää froteeta ja nautinnollinen kuivausväline. Vartalon kosteusvoitelun jälkeen iski lähes loputon kutina, joka jatkui yhtäjaksoisena reilun tunnin. Liekö syntynyt siitä kuumuudesta (huoneessa oli varmasti vähintään 40 astetta lämmintä), suihkun homeesta vai kaiken yhdistelmästä? Ei ollut erityisen suihkunraikas olo. Hiustenkuivaaja (ja muutkin kotimaiset sähkötarvikkeet) tarvitsivat tietysti adapterin, joka Otukselta löytyi vanhastaan, kun hän on sellainen innokas englanti-fani ja maailmanmatkaaja. Nolo juttu, mutta itse en ollut tullut edes ajatelleeksi sähköasioita etukäteen.