Tuplaristeily 1/2

26.-28.6.2013

 

Olin erottanut kesälomasta pari päivää kesäkuulle, jotta ehtisin käyttää risteilylahjakortin (etukortin), joka vanheni kesäkuun lopussa. Loput lomastani viettäisin heinäkuun loppupuolella. Etukortissa oli maininta, että auton saa halutessaan mukaan tarjoushintaan, joten arvelin polkupyöränkin kelpaavan mukaan. Useampaan otteeseen olen pyöritellyt mielessäni harmistusta siitä, ettei päiväristeilyllä tahdo aika riittää mihinkään muuhun kuin rutiineihin. Pyörähaave ja muutama kiinnostava kohdekin pyöri jo mielessä. Otuksen suostuttelin mukaani matkaan, vaikka häntä hiukan epäilytti miten sitä ulkomailla selviää pyörien kanssa.

 

Nettivarauksessa risteilyyn ei pystynyt liittämään pyörää, joten varaus oli tehtävä soittamalla. Koska soittaminen on niin ikävää puuhaa, viivästelin homman kanssa niin paljon, että jouduimme lopulta tyytymään C-luokan hyttiin 2. kerroksessa autokannen alla. Jos olisin soittanut heti huomattuani, ettei nettivaraus onnistu, olisi A-hyttikin vielä järjestynyt. Puhelu yhdistyi Viroon, mutta asiakaspalvelutyttönen puhui oikein hyvää suomea ja kaikki yksityiskohdat hoituivat kerralla kuntoon ja hetken päästä sähköpostiin putkahti vahvistusviesti. Hytti saatiin ilmaiseksi, kun oli yksi ruokailu per nenä varattu. Pyörät maksoivat siihen päälle 8 € / pyörä / suunta, ei mitenkään mahdottoman paljon.

 

Muinaisten Ahvenanmaan pyöräreissujen ansiosta varastosta löytyi valmiiksi pyörälaukut, joista toisen paketoin mukaan tällekin retkelle. Lähdin matkaan kotipihasta puolen päivän jälkeen, jotta ehtisin varmasti perille ajoissa. En nimittäin ollut liiemmin treenaillut pyöräilyä ennen tätä koitosta. Päivä oli helteinen ja kuorma painoi melkoisesti. Eksyin hiukan reitiltä puolimatkassa, ja ajauduin sen takia ehkä suurimpaan ylämäkeen minkä koskaan olen nähnyt. Matkaa kotoa Katajanokalle kertyi 20,18 km ja aikaa kului 1 h 30 min. Siihen päälle on tietysti lisättävä lepotauot ja muut pysähdykset, jolloin pyörän matkamittari pysäyttää ajanlaskunsa.

Pyörä on lastattu.

 

Katajanokalla odottelin Otukseni vapautumista töistä, lueskelin Elleä, opastin turisteja, ja sitten pyöräilimme yhdessä autojen check-iniin. Otukselle tämä oli erityisen jännittävää, itsehän olin jo monta kertaa aiemminkin ajellut pyörällä laivan uumeniin Ahvenanmaalle suunnatessa. Olisi ollut kiva ottaa kuva meistä ja pyöristä jonottamassa, mutta reippaat ahtaajat ohjasivatkin meidät muiden ohi heti kyytiin. Tuumailivat, ettei meidän ressukoiden tarvitse helteessä seisoskella turhaan.

Kustaanmiekka.

 

Kipitettiin nopeasti viemään kassit hyttiin ja siirryttiin nauttimaan kauniista ilmasta ja lähtöjuomista kannelle. Vasta lasillinen skumppaa käynnistää loman virallisesti! Katselimme maisemia lähtiessä, erityisesti Kustaanmiekan kapeikko kiinnosti nähdä laivasta käsin. Suomenlinnan takakulmasta kurvasi vesiskootterityyppejä hyppimään laivan synnyttämillä aalloilla ja nauttimaan nuoruudestaan. Melkoisia hurjapäivä olivatkin. He seurailivat laivaa niin kauan, että aloimme pelätä, etteivät enää löydä takaisin kotiin.

Skumppaa!

Hurjapäät.

 

Illallista nautimme Ellasissa, jossa oli jonkun nimihenkilön suunnittelma menu. Muuten en olisi ko. ravinteliin suostunutkaan. Pari edellistä käyntiä Ellasissa olleet todella surkeita (ehkä huonointa lihaa ikinä tarjolla). Tällä kertaa käynti oli kuitenkin menestys. Vähän pyörittiin ostoksilla, kannella ja trubaduuria kuuntelemassa pubissa.

Menu.



Nam.

 

Aamulla sonnustauduttiin taas pyöräilyyn. Keltainen turvaliivi päälle ja matkaan. Muut pyörät olivat kadonneet yön aikana Ahvenanmaalle, mutta yksi pieni perhe oli lähdössä meidän tavoin Tukholmaa katsastamaan. Yhden lapsen olivat istuttaneet erilliseen peräkärryyn, joka oli isukin pyörässä kiinni. Toinen lapsi istui äidin takana lastenistuimessa.

Missähän me ollaan?

 

Ajelimme rantaa pitkin kohti Djurgårdenia ja kurvasimme ensimmäiseksi Vaasamuseoon, hinta 130 kr / nenä. Tänne kannattikin tulla hetimmiten, koska jonot olivat vielä kohtuulliset. Lähtiessämme jono ulottui kauas ulos rakennuksesta. Ihmettelimme aikamme laivan suuruutta ja koristeellisuutta. Mielenkiintoisia olivat aikakauden luurangot. Vaikea kuvitella, että ne ovat joskus olleet eläviä ihmisiä.

Vaasa.

Ihmisiä.

 

Yritimme kierrellä katsomassa hiukan Skansenia. Emme löytäneet oikein mitään. Olihan siellä pässejä pari kappaletta, puiden siimeksessä loikoi jokin suden näköinen (ehkä kuitenkin koira?). Rosendalin puutarha oli paras kohde. Erittäin kaunis alue. Houkuttelevan näköinen kahvilakin Rosendalilla oli, mutta meillä ei oikein ollut aikaa tarpeeksi jäädä kahvittelemaan. Paikallinen kissa kävi puhdistamassa pyörän pinnat ennen kuin matka jatkui.

Pässit.

Rosendal.

Kisse työssä.

 

Poljimme syvemmälle Djurgårdeniin ja Djurgårdsbrunnskanalenin pienen sillan yli kohti Kaknästornetia, jonkinlaista paikallista Pasilan TV-tornia. Kanaalin tienoilla kohtasimme oikein suuriväkisen pyöräilijälauman, jotka tosin ajelivat kanaalin rantaa meidän tulosuuntaan päin. Kaknästornet sijaitsi tietenkin mäen päällä, joten jouduimme hiukan läkähdyttämään itseämme. Painelimme rohkeasti ovista sisään ja matkamuistomyymälän tiskiltä ostimme poletit hissejä varten á 50 kr. Poletti kelpasi siis sellaiseen puomihäkkyrään, josta pääsi hissiaulaan. Hissillä matkustimme melko vauhdikkaasti näköalakerrokseen katselemaan Tukholmaa korkeuksista käsin. Täälläkin olisi ollut kivan näköinen kahvila, mutta kiireinen turisti vain syö pihalla hiukan omia eväitä (sipsejä) ja polkaisee itsensä taas vauhtiin.

Kaknästornet.

Ylhäällä.

 

Alkuperäisenä ajatuksena oli pyrähtää lyhyesti ostoksille keskustaan, esim. Åhlénsille ja/tai Hemköpiin, mutta kummasti siihen nähtävyyksien katseluun vaan kului aikaa, joten jätettiin ostokset väliin. Olinhan sentään tulossa taas parin päivän kuluttua tienoille uudestaan. 

Keskustassa pyöräily ei ollut kovinkaan helppoa, vaikka pyöräteitä oli rakennettu ahkerasti. Liikkumista vaikeuttivat lukuisat tietyöt. Lisäksi monet pyörätiet oli tehty yksisuuntaiseksi eikä toiseen suuntaan meneville ollut riittävästi tai tarpeeksi näkyviä opasteita. Välillä paineltiin siis ei-pyörätiellä ärsyttämässä paikallisia ja yksi pätkä ajettiin väärään suuntaan, kunnes löysimme kohdan, josta pääsi ylittämään autotien ja siirtymään meidän suuntaan matkustaville tarkoitetulle pyöräkaistalle. Onneksi tässä vaiheessa ei tullut ketään vastaan, niin rikoksemme jäi huomaamatta ja rankaisematta. Jalankulkijat sentään pysyivät poissa pyöräkaistoilta toisin kuin Helsingissä missä turistit sen enempää kuin paikallisetkaan eivät tuntuneet huomaavan, että moisia kaistoja edes on olemassa. Keskustan jälkeen päästiin taas mukavalle ja hyvin rakennetulle pyörätielle.

Päivän reitti.

 

Ylitimme Västebron suuren sillan. Sillan korkeimmalle huipulle oli kauhea työ pyöräillä, mutta sieltä sitten jo näkikin sen uimarannan laiturin, jonne olimme menossa seuraavaksi vilvoittelemaan. Google Street View oli merkittävänä apuna pyöräilyreittiä suunnitellessa. Sillalle ja Långholmenin uimarannallehan ei ihan tuosta noin vain ajettu suoraan, kuten kartta näyttää, joten tarkat käännökset oli mukava katsella netistä ennakkoon. Långholmenilla on kaksikin uimarantaa. Ajelimme niistä läntisemmälle, koska se vaikutti helpommalta löytää. Kummallakaan rannalla ei ole pukukoppeja, joten olin varustautunut pukemalla vaatteiden alle uimapuvun jo laivalla. Pyöräilyasuna toimi mekko, jonka suojissa on helppo vaihtaa uinnin jälkeen alusvaatteita märän uikkarin tilalle. Otus ei uskaltanut uida, vaikka vesi oli 20. Tai olisi ehkä uskaltanut, mutta ei ollut varautunut, kun arveli veden olevan liian kylmää. 20 yllätti ainakin minut ja hyvin siellä tarkeni polskia. Päivä oli pilvinen, joten mitään suurta ryntäystä rannalla ei ollut, mutta muutamia lapsiperheitä kylläkin. Oli ihanaa jatkaa pyöräilyä uinnin virkistämänä.

Helpotus häämöttää.

Uimaranta.

 

Sitten alkoikin retken raskain osuus, kun mitään kivaa ei ollut matkan varrella enää odotettavissa. Pyöräilimme Södermalmin pohjoisrantaa pitkin kohti laivaa. Check-inin kohdalla totesimme, että laivan lähtöön on vielä sen verran reilusti aikaa, että olisi tylsää käydä jonoon odottelemaan jo silloin. Onneksi olin suunnitellut vielä yhden bonus-kohteen terminaalin lähelle. Kurvasimme siis vielä vierailemaan Fåfängan-kahvilaan terminaalin läheiselle korkealle mäelle. Jalat olivat aivan hapoilla ja finaalissa, kun päästiin kahvilan mäkeen. Otus pyöräili ympyröitä ja kahdeksikkoja oman tuhatvaihteisen pyöränsä kanssa, mutta minun 7-vaihteisella jopa ykkösvaihde oli mahdoton. Työntelin tuskissani pyörän silti huipulle. Kahvila oli kallis, mutta puutarha tunnelmallinen ja maisemana kivasti laiva ja meri. Naukkailimme siiderin ja olusen ja huristelimme alamäkeen takaisin autojen check-iniin.

Fåfängan.

Terminaali Fåfänganilta käsin nähtynä.

 

Olimme juuri ohjeistettuun aikaan taas takaisin ilmoittautumassa paluumatkalle. Täällä päässä saimmekin sitten odottaa jonossa oikein kunnolla. Pääsimme aivan vihoviimeisinä vasta laivaan. Ehdimme ainakin tunnin verran katsella pyöräilijäperheen kanssa, kun autoja, rekkoja ja kontteja lastattiin kyytiin. Onneksi olimme kaikki hyvällä tuulella, niin jonotuttaminen enemmän huvitti kuin suututti. Päivän matkasaldoksi kertyi 27,70 km. Ajoaikaa mittari oli laskenut kertyneen 2 h 3 min.

Herkkua!

 

Illaksi olimme varanneet ruokailun Buffetissa. Söin itseni ymmyrkäiseksi pienistä keitetyistä perunoista, sipulista, smetanasta, paahtopaistista, juustopalleroista jne. Jälkiruuaksi otin tuoreita mansikoita, jotka olivat ehkä parhaat mansikat mitä olen koskaan syönyt ja niiden seuraksi kinuskikastiketta. Viereisessä pöydässä istui perhe, joka oli laittanut lapselleen luurit korvaan ja jonkinlaisen matkaDVD-soittimen nenän eteen. Barbieta taisi pyöriä ruudulla. Harmittaa sellainen, kun itse kannatan sitä, että perhe ruokailee yhdessä ja keskustelee päivän kokemuksista. Ravintolakäyttäytymistä voisi ja pitäisi opettaa lapsillekin eikä vain harhauttaa lapsia viettämään yksin aikaa viihteen parissa. Siinähän olisi ollut hyvää aikaa kysellä mikä jäi lapselle parhaiten mieleen Tukholmasta ja yhdessä opetella kaikkia hassuja ruokia mitä on tarjolla. Ilta oli niin kaunis, että vietimme paljon aikaa kannella ja siemailimme vielä yhdet irish coffeet auringonlaskua ihaillessa. Paluumatkalla laiva pysähtyy Maarianhaminassa vielä ihmisten aikoihin, joten kävimme myös vilkuttelemassa terveisemme kyseiselle kaupungille kannella.

Maailman parhaat mansikat.

 

Aamulla Otus polkaisi itsensä muutaman korttelin päähän terminaalista töihin. Minä aloitin pidemmän urakan kotiin saakka. Paluumatka vasta rankalta tuntui, kun takana oli jo kaksi pitkää ajopäivää ja matkatavarat olivat kasvaneet parilla ginipullolla, jotka olin luvannut tuoda isukille. Löysin kuitenkin hiukan suoremman reitin, joten kilometrit jäivät alle kahdenkymmene, kaikkiaan 19,34 km. Aikaa kului 1 h 20 min. Taas jouduin pysähtymään ja lepäämään melko usein ja pari pientä, mutta jyrkkää mäkeä meni taluttamiseksi. Kotona pyrähdin suihkuun, kaivoin likapyykit pois laukusta, pakkasin uuden risteilylaukun ja otin pienet torkut. Sitten oli jo aika lähteä uudestaan kohti terminaalia. Seuraavaksi edessä oli tyttöjen kesäristeily.

Atooppisen ihottuman ihanuuksia

Olen saanut synnyinlahjaksi atooppisen ihotyypin. Lapsena se vaivasi ihottumin, sitten kuilui lähes vuosikymmen ilman suurempia ongelmia. Välillä saattoi jotain lyhytkestoisia ihottumia olla, mutta ne tulivat ja myös tajusivat lähteä. Reilut kaksi vuotta sitten ihottuma iski kimppuuni rankempana kuin koskaan. En osaa sanoa johtuuko se siitä, että olin silloin syönyt puolisen vuotta tyroksiinia ja kroppa alkoi vähitellen toimia taas "normaalisti" ja atopia oireilla, kuten se geeneihin on ohjelmoitu, vai laukaisiko sen stressi, jota koin YT-neuvotteluiden takia. Ehkä se oli yhdistelmä kumpaakin? Muistan jopa täsmälleen sen päivän, jolloin kutina iski. Sen jälkeen se ei ole hellittänytkään edes vuorokaudeksi. Sitä eivät ainakaan lääkärit tajua, mutta tällainen raivokas ruttomainen ihottuma tuhoaa ihmisen elämänilon ja -halun lähes kokonaan. Kaikki muuttuu niin tuskalliseksi ja vaikeaksi.

Vaatteiden vaihtaminen tai mikä vain hipaisukin voi käynnistää kauhean kutinan. Koruja ei voi käyttää, koska kaulan iho on on 13 päivää kahdessa viikossa ihan kauhea ja sitten yhden päivän ok, kaksi päivää parhaassa tapauksessa. Korut tuntuvat pahalta kipeällä iholla enkä usko, että edistää ihon paranemista roikuttaa jotain hankaamassa ihoa. Sormuksistahan olen joutunut luopumaan jo vuosia aiemmin, ihon aina ärtyessä niistä. Ei auta käsien ja korujen puhdistus ja huolellinen kuivaaminen ja voitelu, aina vaan on iho ärtynyt.

Hiukset on pidettävä lähes aina nutturalla, ettei vaan yksikään kiehkura valahda kutittamaan kaulaa, mutta nuttura taas on huono kampaus kuntosalille, jossa päänahka kutiaa erityisesti paksun ja lämmittävän nutturan alta. Koskaan ei ole hyvä. Harmittaa erityisesti se, että minulla olisi todella upea hiuskuontalo pidettäväksi vapaana, mutta se ei vaan käy. Ja meikkaminenhan on tietenkin myös pois laskuista.

Onneksi tylsästä nutturasta sai edes pikkujouluihin sopivan kampauksen.

Nukkuessa mikään ihon kohta ei saa koskettaa toista ihoa, peitton reuna on aseteltava reisien väliin, jos aikoo nukkua kyljellään tai sitten oltava toinen jalka suorana ja toinen taivutettuna sivuun. Jalat pidettävä suorempana kuin 90 astetta, istuminen minkäänlaisessa kotoisassa kippurassa ei käy eikä jalkoja voi edes ristiä, koska yksi jalan kohta lämmittää toista kohtaa siihen osuessaan ja lämpö käynnistää kutinan. Välittömästi kun herään, alan ihan huomaamattani rapsuttaa itseäni jostain kohtaa ja enemmän tai vähemmän rapsutelleen kuluu aamusta ensimmäinen puolituntinen.

Kiristävät vaatteet kutittavat, esim. sukat nilkkoja, alusvaatteet vyötäröä, rinnanympärystä tai olkapäitä. Tasainen paine (paksut sukkahousut) helpottaa kutinaa, mutta iho ei silti parane. Väljät puuvillavaatteet ilman alusvaatteita ovat mukavin vaihtoehto, mutta eivät nekään auta ihoa paranemaan. Ne vain hillitsevät kutinaa hiukan.

Kun kerran raapii itsensä vereslihalle tai verille, ja kertaraapiminen riittää siihen oivasti, on normaali eläminen jo mahdotonta. Rupien välistä on vaikea raapia, joten useimmiten pienikin raapimissetti päättyy verenvuodatukseen. Veri sotkee kaikki vaatteet, pyyhkeet, lakanat, eikä uusia ei kannata ostaa tuhottavaksi kertakäytöllä. Aina pitää olla lähellä talouspaperia tai vastaavaa, että voi ryhtyä tyrehdyttämään verenvuotoa. Ikävintä on, kun joutuu puolijuosten, samalla raapien, omituisesti nilkuttaen hakemaan sitä paperia jostain kaukaa, kun veri valuu jo noroina pitkin jalkoja. Siinä saa jo pelätä mattojensa puolesta. Suihkussa käyminen on pelkkää tuskaa, kutinalta ja raapimiselta ei voi välttyä eikä siihen auta suihkuveden lämpötilan säätäminen haaleammalle.

Kutina vaatii kättä raapimaan villisti ja jättää aivot käskyketjusta pois kokoonaan. Joskus vain katselen, kun kädet raapivat ihoa ja yritän huutaa käsilleni, että raapimisesta on tultava loppu, koska olen juuri vaihtanut tuliterät valkoiset lakanat sänkyyn, eikä niitä saa tahria verellä, mutta huudan turhaan. Mikään ei pysäytä käsiä, kun pahin kutina iskee.

Niinpä minulla sitten onkin jalat verillä ja ruvilla, jalkapöyvät ruvella, polven iho on paksuuntunut ja ryppyinen (muistuttaa lähinnä vyötiäisen kilpeä), kädet ovat niin rikki, etten niitä mieluusti esittelisi. Ihottuman leviäminen kasvoille viimeinen niitti. Naama pahoinpidellyn näköisenä ja hilseilevänä ei tee mieli poistua kotoa. Silti olen joutunut tekemään niin heinäkuusta saakka, jolloin rutto päätti levitä silmäluomiin ja nenänaluseen. Välillä koko ihoa särkee ihan päästä varpaisiin. Ihottuman pitäisi olla peruste sairaslomalle, koska sen aiheuttama henkinen kuormitus on niin suuri! En pääse edes koko kasvot kattavasta hileislystä eroon, kun mikään laki edes säätele pakollista ilmankosteutta asunnoissa ja työpaikoilla. Suosituksia on, mutta rangaistuksia ei.

Silmäluomet ruvella tuntuu melko pahalta.

Tuoreimmassa MeNaiset Sport-lehdessä leimattiin atoppikot bakteeripesiksi, joilla ei olisi asiaa kuntosalille (liioittelen, mutta pahalta se tuntui lukea, että neuvottiin erityisesti atoopikkojen jälkeen pyyhkimään laitteet ja jumppamatot ennen kuin alkaa niitä käyttää). Ei atopia ole tarttuvaa eikä iholla olevista bakteereista mitään flunssaa sentään saa. Työterveyslääkärikin aikanaan ihmetteli, kun valittelin, ettei tällä iholla tee mieli mennä esimerkiksi uimahalliin, että kyllähän ihmiset sentään ymmärtävät, ettei tämä tartu. Minä olen siinä käsityksessä, etteivät ymmärrä, eivätkä todellakaan ymmärrä sen jälkeen, kun lukevat lehdestä toisen lääkärin mielepiteen bakteeripesistä.

Toinen peruste sairaslomalle on hoitamisen vaatima aika. Joka päivä pitäisi käydä haaleassa suihkussa ainakin kerran. Voidella pitäisi jaksaa aamuin illoin. Yksi voitelukerta vie minulta lähes puoli tuntia, joten voiteluun kuluu vähintään tunti päivässä. Töissä ei myöskään voi käyttää sellaisia vaatteita, jotka olisivat ihon hyvinvoinnin kannalta parhaita. Joutuisin varmasti pöpilään, jos ilmestyisin töihin ohuessa puuvillapyjamassa tai pelkässä kietaisupyyhkeessä.

Hoito-ohjeiden mukaan kuumia suihkuja ei saisi ottaa, mutta näin kauheilla talvipakkasilla on pakko päästä kuumaan suihkuun edes joskus, kun asuntokin on tällainen jääbaari talvisin. Iho ei välttämättä pidä sheivaamisen aiheuttamasta rasituksesta, mutta ihokarvat kutittavat liian pahasti, että voisin jättää sitä tekemättä. Kurjimmat suositukset sanovat, että iho pitäisi pestä perusvoiteella ja hiukset myös. Vaihtoehtoisesti hiukset voisi pestä shamppoolla, mutta pitäisi pitää kumihanskat kädessä, ettei käsien iho kärsisi shampoon väkevistä kemikaaleista. Kuka kestää olla pelkkä potilas koko ikänsä?

Osa hoitoarsenaalista.

Näin naisihmisenä haluan käyttää hyvältä tuoksuvia, hemmottelevia ja yleellisiä kosmetiikkatuotteita kauniista pakkauksista ilman pervoja kumihanskoja. Perusvoiteelle yllättävän hyväksi vaihtoedoksi olen löytänyt Body Shopin vartalovoit. Niiden hinnat vain ovat sitä luokkaa, että minulla ei ole varaa ostaa ämpäritolkulla vartalovoita. Useimmiten on pakko tyytyä perusvoiteisiin. Mielenterveyden ja itsearvostuksen kannalta olisi mielestäni tärkeää, että myös Body Shopin vartalovoista voisi saada kelakorvauksen. Valikoimista löytyy myös tuoksuton versio, jos lääkärisluonteiset Kela-ihmiset sitä vaatisivat, joskin onnekseni en ole tuoksuille millään tavalla herkkä.

Täytyy kyllä mainita vielä sekin, että ei ole väliä millä voiteilla ja kuinka paljon tätä ihoa voitelee, se ei parane. Voitelemalla voi helpottaa kutinaa, mutta tervettä ihoa ei näy kovinkaan montaa neliösenttimetriä, vaikka kuinka tunnollisesti hoitaisin ihoa. Erilaisia lääkevoiteitakin on kokeiltu, mutta ne tuntuvat menettävän tehonsa parissa viikossa. Sen jälkeen niiden levittely iholle on yhtä tyhjän kanssa. 2,5 %sta kortisonivoidetta kuluu kuitenkin vähintään yksi iso tuubi kuukaudessa. Ei sekään juuri ihoa paranna, mutta se on ainoa mikä pitää kutinaa poissa edes sen verran, että saan yöni nukuttua.

Kaikenlaista on kokeiltu: lääkevoide alle, sinkkisukat väliin ja kääröt päälle kolmeksi vuorokaudeksi. Tulos: ei mitään muutosta parempaan eikä pahempaan.

Lääkäri kehotti myös tekemään niin, että levittäisin ensin iholle perusvoiteen ja päälle sivelisin lääkevoidetta niihin kohtiin, jotka sitä tarvitsevat. Hullu ohje, kun jokainen kohta ihossani tarvitsee lääkevoidetta. Yhtään punoittamatonta kohtaa ei löydy. Toiseksi lääkevoiteen tehot alkoivat näkyä vasta sitten, kun tajusin jättää voideltavalta ihoalueelta perusvoiteen kokonaan pois. Paremminhan se lääkevoide silloin pääsee imeytymään. Käytän siis perusvoidetta vain niihin kohtiin, jotka voivat hiukan paremmin, ja lääkevoidetta pahimpiin kohtiin ihan sellaisenaan.

Kesän mökkiviikkojen jälkeen tulin myös siihen tulokseen, että liian paksut rasvat jäävät ihon pintaan muka kosteuttamaan, mutta todellisuudessa ne hiostavat ja kiusaavat ihoa, jos vielä voitelemisen jälkeen aikoo tehdä jotain muuta kuin maata paikallaan. Liian paksulla rasvalla hoidettu iho alkoi lämpenemisestä kutista rajummin kuin kevyemmin rasvattu. Kaikkein parhaiten voin, kun iho oli melko kuiva ja viiletin aamusta iltaan pelkässä kietaisupyyhkeessä ja pulahtelin uimaan monta kertaa päivässä enkä suinkaan rasvannut itseäni joka välissä vaan ainoastaan saunan jälkeen kerran päivässä.

Hoito-ohjeissa kehotetaan myös välttämään ihon pesemistä pesusienellä tai muilla karkeilla välineillä, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että karkea harja tai pesusieni on hyvä tapa saada hoidettua pois pakollista (ja sitä se todella on) raapimista rikkomatta ihoa täydellisesti. Kunnon saunakylvyn ja harja- tai sienipesun + voitelun jälkeen iho tuntuu parhaimmalta ja on kutinoimatta pisimpään. Kutinattomuus kestää huomattavasti pidempään kuin tavallisen suihkun + voitelun jälkeen. Naistenlehdissäkin kehotetaan kuorimaan kuolleet ihosolut säännöllisesti pois, jotta erilaisten hoitovoiteiden molekyylit imeytyisivät vai niihin ihosoluihin, jotka niistä voivat hyötyä. Turhahan se on niitä kuolleita ihosoluja rasvata. Kaiken kokemani jälkeen minusta tuntuu siltä, että virallisia hoitosuosituksia laativat sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty käsittämään sitä raapimisen pakon voimakkuutta. Se ei ole tahdolla hallittavissa oleva asia.

Koska lääkäreitä ei tunnu kiinnostavan ihottumien tutkiminen eikä todellisen ja toimivan ratkaisun löytäminen, pitäisi jonkun edes suunnitella ihottumapotilaalle apuvälineitä, esimerkiksi steriloitavia raapimistyökaluja. Apuvälinekaupoissa on kaikenlaisiin sekalaisiin ongelmiin ratkaisuja, mutta se mitä todella haluaisin nähdä on esimerkiksi hiusharjan mallinen, teleskooppivartinen raapimisväline, jonka voisi käytön jälkeen steriloida kuten leikkauksissa käytettävät välineet ikään. Sitä voisi kuljettaa silmälasikotelon tapaisessa boksissa, jonka voisi johdolla liittää verkkovirtaan ja kotelo kuumenisi riittävästi steriloidakseen harjan.

Tietysti kotelon pitäisi pystyä myös jäähdyttämään raapimisväline, jotta sen saisi nopeahkosti käyttöön. Lisäksi sen voisi myös jäähdyttää suorastaan niin kylmäksi, että harjan taustapuolta voisi käyttää kutiavan ihoalueen viilentämiseen ja turruttamiseen, mikä jo itsessään vähentää hiukan raapimisen tarvetta. Miten monta kertaa olenkaan keskellä yötä herännyt villiin raapimiseeni ja mennyt ulos parvekkeelle sivelemään itseäni lumella. Toimii.

Piikkipuoli steriloituna se taas olisi vähemmän vahingollinen raapimistyökalu kuin esimerkiksi kynnet, joiden alle kertyy ties mitä skeidaa, jonka sitten siirtää vastarikkomaansa ihon kiusaksi. Ja jos taas kynnet ovat esimerkiksi suihkussa pehmentyneet liikaa, jotta niillä voisi raapia tehokkaasti, niin sitä hamuaa vain lähimmän sopivan karkean tavaran, jolla voi raapia, esimerkiksi shampoopullon korkin, joka tuskin on puhtain mahdollinen sekään, vaikka pesuainetta lähinnä sisällään pitääkin.

Seksikkään silkkisen yöasun kruunaavat viettelevät puuvillahanskat.

Olinpa kerran unissani raapinut itseni melkoiseen kuntoon kortisonivoidetuubilla, jonka olin umpiunessa kaivanut esiin yöpöydän laatikosta, koska puuvillahanskoitetut kädet ja kynnet eivät olleet tarpeeksi tehokkaat raapimiseen. Olin melko järkyttynyt herätessäni aamulla ja katsellessani sitä tuhoa... Voimme tästä päätellä sen, että raapimistahan ei siis estä sitten mikään, joten pitäisi edes saada terveellisemmät työkalut siihen! Luonnollisestikin tämä kaikki kuuluisi kunnallisen terveydenhuollon tarjota ilmaiseksi siinä missä huumeniekoille tarjotaan puhtaita neuloja.

Harjaati harjaa...

Kaikkihan tietävät miten tärkeitä oikein pienet asiat elämässä ovat. Pitää olla juuri oikeaa WC-paperia, tiettyä muotoilua edustava hammasharja, voi pitää olla näkkileivän oikealla puolella, kuulakärkikynä tietynlaisella gripillä, kalenterin päivät vaakapalstoina eikä kapeina pystypalstoina, oma tyyny kullan kallis jne. Henkilökohtaiseen listaani lisään juuri tietyn merkin pumpulipuikot ja hiusharjan.

Käyttämiäni pumpulipuikkoja ei ole pitkän aikaan saanut Suomesta. Viimeksi muutama vuosi sitten Tarjoustalo myi niitä, mutta sitten niitä ei saanut enää sieltäkään. Pumpulipuikossa oleellista on se, ettei tikku katkeile ja ettei pumpuli karkaa välittömästi korvakosketuksen koettuaan irti tikusta. Pumpulipuikot keksin lopulta tilata Amazonista, joskin postikulut tulivat kalliimmaksi kuin itse tuote (5 x 200 puikkoa), mutta aion silti tilata jatkossakin tikkuni netistä. Niin tärkeä voi pieni asia elämänlaadun kannalta olla.

Maailman parhaat pumpulipuikot

Hiusharjan kanssa tuskailin pisimpään. En tiedä oletteko huomanneet, mutta metallipiikkisiä hiusharjoja ei myydä juuri missään. Erilaisia muovipiikkejä ja eläinharjaksia myydään pilvin pimein, mutta metallia ei. Tiedä sitten, jos metalli vaikka on hiuksen laadulle vahingollisempaa kuin muovi, mutta mielestäni metallipiikit purevat parhaiten hiusten sähköisyyteen, kun taas muoviharjalla saa aikaan kevyesti joka suuntaan leijuvan (avaruus)mopin.

Jälleen kerran olin ihan vahingossa ostanut jo kymmenen vuotta sitten Tarjoustalosta AirLastic-nimisen hiusharjan. Myöhemmin ostin samanlaisen harjan myös Otukselle, jotta voisin kyläillessäni tarvittaessa harjata pään ojennukseen. Oma harjani alkoi kärsi vuosien saatossa kaljuuntumisesta. Piikit olivat yksi kerrallaan sinkoilleet tiehensä. Eikä tilannetta parantanut se, että rapsutin toisinaan kutiavaa atooppista ihoani raivokkaasti kyseisellä hiusharjalla. Hiusharja on muuten erittäin suositeltava raapimistyökalu, koska sillä voi raapia kevyemmin menettämättä ihanaa raapimisen tunnetta, eikä se aiheuta iholle niin pahasti vaurioita kuin kynsityöskentely. Harja ei siis lopulta enää harvapiikkisenä ollut kovinkaan hyvä työkalu paksuun hiuspehkooni, joten käynnistin uuden harjan etsinnän.

Tarjoustalo oli luonnollisestikin jo lakannut myymästä AirLasticia. Kokeilin siis yli vuoden ajan erilaisia muoviharjoja pettyen joka kerta. Yksi metallipiikkinen harja löytyi joskus vuoden puolivälissä, mutta koska siinä luki, että se on tarkoitettu keinohiuksille, en uskaltanut ostaa sitä omille aidoille hiuksilleni. Olisihan se kannattanut edes kokeeksi ostaa näin jälkikäteen ajatellen.

Seuraavaksi löysin S-marketista metallipiikkisen harjan. Se oli kyllä kovin pieni, taisi olla lapsille suunnattu. Ostin sen toiveikkaana, mutta siinä piikit painuivat joka harjauksella sisään. Koita siinä sitten harjata, kun kolmen vedon jälkeen piikkien näkyvä pituus on puoli senttiä. Surkea romu. Taisi olla Iberon. Olisi tehnyt mieli palauttaa se, mutta eihän siitä tietenkään mitään kuittia ollut tallessa.

Googlettamalla löysin Clas Ohlsonin valikoimista AirLastic-nimisen eläinharjan. Harja oli täsmälleen saman näköinen kuin oma alkuperäinen loistoharjani, joten matkustin kauppaan katsomaan tavaraa livenä. En tiedä miksi eläinharjassa ei ole piikkien päissä niitä pieniä kuminuppeja, jotka pehmentäisivät raapimista, mutta näin kuitenkin oli AirLastic-eläinharjassa. Hintakin oli peräti 8,50 €. Epätoivoissani ostin tämänkin harjan. Hiukanhan se vaati varovaisuutta, ettei päätä raapinut verille, mutta se oli toistaiseksi paras löytö.

Vanha harjanromu ja eläinharja

Lopulta löysin googlettelemalla myös AirLasticin maahantuojan, Mirtek Oy:n. Sivuilla oli lista jälleenmyyjistä, mutta mikään niistä ei ollut pk-seudulla. Firman varasto sen sijaan oli Vantaalla. Lähetin palautelomakkeella kyselyn, josko voisin jotenkin saada heiltä harjoja, vaikka tukkulaatikollisen. Olisin senkin ymmärtänyt, jos ei firma olisi jaksanut pientä yksityishenkilöä auttaa.

Noin viikon kuluttua firmasta kuitenkin soitteli oikein mukava herra, joka opasti asioimaan Puuilossa Kehä 3:n kupeessa. Hän lupasi myös katsoa läpi oman varastonsa, jos sieltä vaikka löytyisi myös harja postitettavaksi, vaikka luultavasti miesihminen ei voikaan ihan täysin ymmärtää miten merkittävä esine hiusharja pitkä- ja paksutukkaisen naisihmisen elämässä on.

AirLastic - maailman paras hiusharja

Kurvailin vauhdilla Puuiloon ja sieltäpä niitä harjoja löytyi. Ostin heti kolme. Alle Clasun harjan hinnan sain kaikki kolme harjaa. Muutamaa päivää myöhemmin posti kantoi mukavan herran lähettämän paketin, josta löytyi harja poikineen ja pari muutakin tuotetta kokeiltavaksi. Nyt riittää sitten harjoja ihan mökille jätettäväksi ja matkalle raahattavaan kosmetiikkapussiinsa omansa jne. Äitikin halusi yhden testattavaksi, kun niin vuolaasti mainostin harjan erinomaisuutta. Kärsimyksen vuoden jälkeen käteen jäi nippu maailman parhaita hiusharjoja ja valtavan hyvä mieli, kun kerrankin pääsin kokemaan erinomaista asiakaspalvelua!

Maahantuojan syysterveiset <3

Uutta ilmettä

En enää muistakaan mikä innosti kehittämään blogille uuden taustakuvan. Otinhan sen käyttöön jo syksyn puolella, mutta laiskahkona bloggaajana en saanut työstettyä taustaan sopivaa juhlajulkaisutekstiä. Jostain sain kuitenkin silloin syksyllä päähäni ajatuksen, että on tylsää käyttää bloggerin valmista taustakuvaa, etenkin kun blogi oli värimallin takia hankalasti luettava työkoneen vanhentuneella selaimella.

Inspiraationa toimi oma eteiseni, johon on vuosien saatossa kertynyt seinän täydeltä postikortteja ystäviltä ja sukulaisilta. Ei heitä paljon ole, mutta onneksi he ovat kovia matkustamaan ja useimmat muistavat, että pidän erityisen paljon postikorttien vastaanottamisesta. Kortteja oli ollut jo muutamia edellisen kodin seinällä, mutta muuttaessani nykyiseen asuntoon aloitin keräämisen alusta ja toden teolla. Seinällä on siis vain sellaisia kortteja, jotka on lähetetty minulle nykyiseen osoitteeseeni.

Korttien kuvaamisessa ja käsittelyssä taustakuvamuotoon oli kovasti hommaa, mutta innostuneena sitä jaksaa väkertää photoshoppia tuntikausia yhteen menoon ja ranne krampissa. Vielä kun jaksaisi piirtää mukavan yläbannerin blogiin, niin voisin taas olla ulkoasun suhteen hetken tyytyväinen.

Jossain vaiheessa alkavat varmaan kortit vilistä liikaa silmissä, mutta nyt voisin vaihteeksi kuitenkin keskittyä tuottamaan jotain sisältöä enkä hiomaan taustaa. Olisihan noista kesäloman reissuista ainakin jotain kerrottavaa.