Parga - 6 - Lichnos

21.7.2016

Retkeily vaati veronsa ja heräsimme ilman herätyskelloja vasta kymmenissä. Olimme nukkuneet ankarasti pommiin suunnitelmaamme nähden. Keräsimme pikaisesti rantakamat kasaan ja hotkimme pienen aamupalan. Meillä oli tavoitteena tehdä kävellen retki Lichnos-rannalle. Koska kello oli kuitenkin jo niin kauheasti, päätimme säästää aikaa ja voimia, ja ajelimme ensimmäisen etapin Pargan kylän puolelle venetaksilla.

Päivä starttasi venetaksimatkalla.

Pargasta jatkoimme matkaa jalkaisin. Suunta oli selvä, mutta reitistä meillä ei ollut hajuakaan. Opas oli maininnut, että Lichnos sijaitsisi noin 4 kilometrin ja 45 minuutin kävelymatkan päässä Pargasta. Rannan päädystä pitäisi lähteä polku oliivilehtojen lomitse kohti Lihcnosia. Poikkesimme viimeiselle pienelle Pargan puoleiselle rannalle, mutta emme nähneet mitään polkuun viittaavaakaan. Oikeaa reittiä etsiessämme löysimme onneksi Carrefourin, mistä saimme ostettua vettä. Jos olisimme tienneet mitä tuleman pitää, olisimme ostaneet sitä kolminkertaisen määrän.

Tajusimme sen verran, että meidän pitäisi suunnilleen seurata rantaviivaa sekä nousta taas yhden vuorennyppylän yli. Tavalliset tiet alkoivat viedä meitä poispäin rannasta, joten lähdimme kiipeämään satunnaista hiekkatietä ylöspäin, koska se johti teoreettisesti kohti merta. Mäki oli niin korkea, että sinne vievä tie oli lähes pystysuora. Jaksoimme kiivetä sitä noin 15 metriä kerrallaan, minkä jälkeen oli pakko pysähtyä lepäämään. Portaat, kaide tai edes köysi, minkä avulla kiskoa itseään eteenpäin olisi ollut kätevä.

Tuolta tultiin.

Ja mäki jatkui aina vain.

Välillä tarkistelimme puhelimesta, ettemme olisi ainakaan aivan liian kaukana oikealta reitiltä. Kun löysimme St. Helenen kirkon mäen päältä, tiesimme olevamme oikealla tiellä, vaikka olimme saapuneet paikalle todennäköisesti väärää reittiä. Kirkko oli mainittu jossain blogipostauksessa, jonka olimme lukaisseet aiemmin.

St. Helene.

Sisätiloja.

Komea tähtikatto.

Tuolit olivat sekalaista seurakuntaa (pun intended)

Maasto kumpuili melkoisesti, vaikka periaatteessa olimme jo vuoren päällä. Kulku oli kuitenkin jatkuvaa laskeutumista ja raskasta nousemista takaisin korkeuksiin. Olimme aivan läkähdyksissä ja lopulta jaksoimme kulkea tasaisiakin pätkiä vain 50 metriä kerrallaan. Muutama muukin ihminen oli samalla reitillä ja hiki helmeili myös heidän otsillaan. Arvelimme erään pariskunnan saksalaiseksi ja toisen meitä nuoremman pariskunnan suomalaiseksi. Erään yksinäisen valokuvaajan kansallisuutta emme keksineet, vaikka tämä meille yhdellä englanninkielisellä sanalla kommentoikin kuumuutta.

Polku vei luvatusti muutaman oliivilehdon läpi, mutta enimmäkseen tuntui siltä, että olimme koko ajan hullun lailla paahtavan auringon alla vailla suojaa. Seuralaisen paita kastui selästä täysin läpimäräksi. Niin märkää paitaa en ole nähnyt edes silloin, kun ottaa pyykkikoneesta vaatteita ulos ennen linkousta. Helmoista tipahteli pisaroita, mutta ne ehtivät kuumuuden takia haihtua ennen kuin osuivat maahan. Pariin otteeseen polku vei meren puolelle kukkulaa, mistä maisema kohti horisonttia olikin ihan häkellyttävän komea.

Oliivilehtojen varjoissa.

Oliivipuita.

Polkua riitti loputtomiin.

Ihana meri.

Lichnos-ranta näkyy, mutta toivottoman kaukana.

Ranta ei tule millään yhtään lähemmäs.

Se siitä 45 minuutin matkasta. Meillä kului 4 kilometrin kävelyyn ihan loputtomasti aikaa ja perille päästiin vasta n. 13.30. Jalkapohjat olivat taas täysin riekaleina kävelyn jäljiltä. Asetuimme ensimmäiseksi Coral-rantabaariin, missä tilasimme jääteet ja frappet, ja imimme itseemme varjoa täydellä teholla tai niiltä osin kuin meillä vielä oli tehoja jäljellä. Kaula-aukon iho punotti uhkaavasti, koska aamun kiireessä se oli jäänyt aurinkorasvaamatta, vaikka kaikista muista ruumiinosista olin huolehtinut. Rantabaarilla oli myös melko siisti wc piilossa toisen rakennuksen kulman takana.

Merimaisema Coral-rantabaarista.

Aah, jääteetä!

Ei uskoisi, että nämä ovat vasta viikon vanhat kengät.

Otettuamme aikamme varjoa ja nesteytystä siirryimme uimapuuhiin. Päivän vaatteena oli taas trikoomekko, joka mahdollista vaatteiden vaihdon rannalla ilman pukukoppeja. Vesi oli täällä 24 astetta. Kotirannassa lämpötila oli välillä laskenut parilla asteella, mutta 24 asteessa ui taas oikein ilokseen. Pohjamittaus antoi tulokseksi 23 astetta. Rannalla piti olla pari luolaa, mihin sisään uimalla saisi taas kuolemattomuuden, mutta luvattuja luolia emme nähneet. Olisi ehkä pitänyt perehtyä paremmin tarkkaan sijaintiin etukäteen. Luolat saattoivat sijaita niinkin, että rannalta päin niitä ei nähnytkään. Toisaalta kuolemattomuus oli jo hankittu Styksissä, joten olisiko uusi kuolemattomuus peräti voinut kumota ensimmäisen vai olisiko se vain vahvistanut sitä entisestään?

Lichnos-ranta.

Tuon mäen yli tultiin, kuvassa myös venetaksi, jolla lähdettiin.

Lichnos.

Oleskelimme aikamme rannalla ja nautimme viereisen porukan nuorehkon koiran reaktioista myyntimieheen. Hauva sai täyden hepulin aina kun joku rihkamaan sonnustautunut kauppias lähestyi. Itsekin koen samanlaista vastenmielisyyttä kyseisiä kauppiaita kohtaan, mutta en kehtaa reagoida yhtä näyttävästi, vaikka mieli tekisi.

Coral-rantabaaria.

Siluetteja.

Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kuulunut kävely takaisin hotellille, mutta sitä vaihtoehtoa emme harkinneet enää sekuntiakaan. Kävimme kysäisemässä venetaksin aikataulua. Ukkeli kertoi lähtevänsä klo 16.00, joten menimme vielä naukkaamaan jääteen ja oluen sitä odotellessa. Vähän ennen neljää lähdimme kohti venetaksin laituria ja näimme kauhuksemme, että vene oli jo irtautunut laiturista, vaikka kello oli vasta 15.56. Ihmeeksemme kaveri kuitenkin palasi puuttuvat metrit hakemaan meidät kyytiin. Norjalaiset ovat yllättävän kohteliaita. Ukko oli vaaleahiuksinen ja laivaan ripustettu Norjan lippu saivat meidät tekemään tällaisen päätelmän.

Taas venetaksissa.

Matka takaisin Pargaan kesti noin 25 minuuttia ja maksoi kahdelta yhteensä 9 €. Venematkat Pargan maisemissa ovat ihania. Merenkäynti oli aina sopivan lievää ja maisemat mahtavia. Kalliomuodostelmat olivat ihmeellisen muotoisia, väliin mahtui pieniä villirantoja ja yhden kallion päälle oli rakennettu pieni kirkko. Maksaminen hoitui jälleen uudella tavalla: perille päästyämme nousimme maihin ja vasta siellä maksoimme matkan lipunmyyntikoppiin.

Pargan kylän aukiolla.

Pesä.

Asukas.

Paluumatkalla teimme kierroksen kylällä ja hankimme matkamuistoja ja tuliaisia. Poikkesimme Del Mar-rantabaariin juomaan Mohitot [sic], jotka olivat sattumoisin aivan maailman parhaat! Drinksut oli koristeltu palalla vesimelonia, viipaleella appelsiinia ja drinkkivarjolla. Maisemaa varjosti hetken aikaa drinkkivarjon lisäksi rantakatua pitkin peruuttava roska-auto, mutta keskityimme positiiviseen ja ihailimme kavereiden tarkkuusajoa, koska kovin montaa ylimääräistä senttiä ei autolle kapealla kadulla jäänyt. Tarjoilijat kävivät keräämässä mainoskyltit pois ja rullasivat markiisit viimeistä senttiä myöten sisään roskakuskeja varten.

Happy hour.

Maailman paras mohito!

Del Mar-rantabaarin maisema.

Hotellin luona poikkesimme vielä minimarkettiin ostamaan evästä. Hotellilla kävimme suihkussa. Seuramies kävi jopa testaamassa hotellin uima-altaan. Vesi siellä oli kuulemma 31-asteista. Eihän sellainen enää edes virkistä! Suihkujen jälkeen asetuttiin parvekkeelle nauttimaan juotavaa ja kirjoittelemaan postikortteja.

Hotellin uima-allas.

Yamas!

Illan lähestyessä ajelimme jälleen venetaksilla Pargaan ja menimme rohkeasti Zorbas-ravintolaan syömään. Sisäänheittäjäukkeli ei kehuskelustaan huolimatta muistanut meitä lainkaan ennen kuin seuralainen lähtiessä kysäisi oliko kahvilan radio yhä kunnossa. Zorbasissa tilasin Lemonata chickenin, jonka kuvauksessa luki veal stew, mutta taisi se silti olla kanaa. Seuralainen tilasi jälleen yhden souvlakin, tällä kertaa lampaasta. Ruuat olivat perushyvät, joskin itse tekisin sitruunakastikkeen aivan toisella tavalla. 

Zorbas opetti isäntäänsä tanssimaan käsipyyhepakkauksen kyljessä.

Kanaa tai vasikkaa...

Varras.

Kotimatkalla ostettiin taas lisää tuliaisia, mm. Ouzoja ja ruusuvesikarkkeja. Mäkikiipeily Pargan ja oman kotirannan välissä olevan vuorennyppylän yli alkoi jo sujua eikä ottanut enää juurikaan hengen päälle, vaikka kuuma siinä taas tuli. Olisimme teräskunnossa, jos saisimme viettää Pargassa edes pari viikkoa tämän yhden sijaan.

Tunnelmavalaistus.

Hotellilla piti vielä valmistautua seuraavan päivän retkeen ennen kuin päästiin nukkumaan.

Parga - 5 - Meteora

20.7.2016

Retkipäivä tarkoitti sitä, että herätys oli klo 6.00. Puputimme hieman aamupalaa ja pakkasimme reput. Noutoaika oli klo 7.00. Melkoisesti väsytti vielä siinä vaiheessa, mutta raikas aamuilma virkisti jonkin verran. Retkeläisiä oli vain noin parikymmentä. Aiemmalta retkeltä tuttuja näkyi joukossa, mm. Nike-kassireppuiset (sellainen reppu, jonka narut kiristävät suuaukon kiinni ja samalla muodostavat olkanarut) teinitytöt perheineen tulivat kyytiin samalta pickupilta. Albiinoperheeksi nimeämämme joukkio tuli taas pikkubussilla toisesta kohteesta matkan varrelle poimittavaksi meidän ison bussin kyytiin. Albiinoperhe-nimityksen ei ole tarkoitus olla loukkaava, mutta niin vaaleita ja valkohiuksisia olivat kaikki perheenjäsenet, että heihin ei voinut olla kiinnittämättä huomiota.

Uutena joukossa oli perhe, joilla oli varsin oikukaskäytöksinen poika, joka selvästi määräsi miten kukin perheenjäsen sai toimia. Poika ei onneksi ollut erityisen äänekäs, mutta hyvin töykeä ja tyly vanhempien pomottelu oli ikävää katsottavaa. Sääliksi kävi nuorempaa siskoakin, joka jäi selvästi veljensä varjoon ja huomiotta. Kun ei kuitenkaan tiedä mistä perheen dynamiikassa on kyse, on parempi olla tuomitsematta. Onhan se vähän niinkin, että huonosti käyttäytyvät lapset ja eläimet ovat usein sellaisia vanhempiensa ja omistajiensa takia. Psykologisesti kiinnostavia nämä retket kuitenkin, vaikka retken kohde olisi mikä.

On the road again.

Reilun tunnin ajelun jälkeen pysähdyimme kahvilaan puoleksi tunniksi. Ehdimme paikalle vähän ennen serbibussia, joten onnekkaasti ehdimme ostaa kahvimme ja käydä vessassa ennen ruuhka-aikaa. Tosin serbit olivat kaikki nuoria miehiä, joten minä olisin tietysti naisten vessaan päässyt joka tapauksessa ilman ruuhkajonotusta. Mutta ne kahvit siis kuitenkin saatiin ostettua jonottamatta. Tilasimme tapamme mukaan frappet, jotka olivat täällä vähän laihan makuiset. Taisi olla lähinnä maitoa ja sokeria siinä juomassa, ja vähän kahvia väriksi.

Kahvilassa.

Seuraavaksi matka jatkui yhtäjaksoisesti päivän kohteeseen, joka oli Meteoran luostarialue. Kahvilasta kesti ajella vajaat 2 tuntia Pindos-poimuvuoriston tuolle puolen. Matkalla ajettiin lukuisten tunnelien läpi. Yhden tunnelin nimi oli kotoisasti Kalamies.

Alueen karttaa kierrätettiin bussissa. Melkoista pihtailua, kun ei jaettu omia kopioita.

Meteora oli huikean näköinen alue, missä valtavan korkeiden luonnon muovaamien kivipaasien päälle on rakennettu lukuisia luostareita. Tavoitteena on ollut päästä mahdollisimman lähelle taivasta ja siellä majailevaa taivaan isukkia. Munkkitoimintaa alueella on ollut vuosisatoja alkaen erakkomunkeista, jotka asuttivat kivipaasien kyljissä olevia luolia 800-luvulta lähtien. Sittemmin joku päätti kiivetä huipulle saakka ja perustaa sinne luostarin 1300-luvulla. Sitä seurasi sitten lisää luostareita, kaikkiaan 24 kappaletta, joista 6 on vielä toiminnassa. näistä kuudesta luostarista 5 on munkkiluostareita ja 1 nunna-.

Meteora lähestyy.

Kivimuodostelmia.

Luostareihin pääsy oli luonnollisestikin varsin vaikeaa. Joihinkin kivipaaseihin on 1900-luvulla hakattu portaita kiipeämistä varten, mutta enimmäkseen porukka on historian aikana nostettu luostareihin verkoilla, jotka on hilattu jonkinlaisilla koneistoilla ylös. Myös jonkinlaisia tikkaita on käytetty. Vieläkin osa vierailevista munkeista ja uskon miehistä haluaa osoittaa hurskauttaan ja todistella uskoaan nousemalla verkossa luostariin, koska on ihan herran haltuun sattuuko verkko pitämään ja pääseekö hengissä ylös vai tipahtaako kallioiseen kuolemaansa.

Verkkonostopaikka.

Meidän vierailu kohdistui alueen suurimpaan luostariin, Great Meteoroon, joka on vielä toiminnassa, vaikka virkaatekeviä munkkeja siellä ei olekaan enää kuin kourallinen. Tänne päästiin kiipeämään portaita pitkin. Tieltä piti ensin laskeutua jonkin matkaa, että pääsi aloittamaan kiipeämisen. Opas meni edeltä ja me seurasimme perästä. Käsky kävi, että porukan pitäisi ripeästi painella jonottajista ohi, koska meillä oli ryhmänä jonkinlainen etuajo-oikeus yksittäisiin kävijöihin nähden. Opas osti meille liput. Housuihin pukeutuneet naiset saivat lipunmyyntiluukun vierestä kietaisuhameet käyttöönsä, koska housuissa ei naisilla ollut luostariin asiaa. Polvet ja olkapäät piti olla peitettynä kaikilta, joten liian kevyesti pukeutuneena ei miestenkään sopisi vierailulle mennä.

Great Meteoro-luostari.

Luostarille oli vähän kiipeämistä.

Muotovaliot. Lainahame oli ihan tyylikäs.

Lippuluukun luona tapasimme myös paikallisoppaan, joka veti meille englanniksi kierroksen luostarialueen ympäri. Oma oppaamme Niina tulkkasi tarinat suomeksi, mikä oli ihan hyvä, sillä paikallisopas puhui niin hiljaa, että englanninkielen osaaminen ei ihan joka kohdassa auttanut ymmärtämään tarinaa. Kuulimme tarinoita siitä kuinka munkit istuvat meditointikopeissa työpäivän verran ja sitten toisen työpäivän verran osallistuvat luostarin askareisiin ja kolmas 8-tuntinen kulutettiin tietysti nukkumiseen. Munkkius kuulosti melko leppoisalta elämältä, joten nyt haluankin sitten vaihtaa ammattia ja ryhtyä munkiksi.

Pelakuut ikkunalaudalla.

Meditointikammioiden ovet.

Muinaisia munkkeja luuhuoneessa eli ossuaarissa (Ossuary).

Kuvakerrontaa.

Perinteiset kirkonkellot olivat jossain vaiheessa historiaa kiellettyjä. Vaihtoehtoisia soittimia otettiin tietysti käyttöön. Yksi näkemistämme soittimista oli talanto (τάλαντο), kattoon ripustettu puulankku, joka oli jostain ihan tietystä puulajista tehty. Semantron-nimellä löytyy paremmin tietoa, jos netistä haluaa etsiä. Soitanta ei suinkaan ole mikään perus "koputa kolme kertaa", joten tässä esimerkki valaisemaan asiaa. Munkki tempautuu soitannan kiihkeään sykkeeseen joskus puolentoista minuutin jälkeen, mikä ei tarkoita sitä etteikö alkukin kannattaisi katsoa: https://www.youtube.com/watch?v=tjfdQVCpCSY

Talanto.

Kirkko oli varsin erikoinen paikka ja valitettavasti kuvaaminen oli siellä kiellettyä. Luonnollisestikin tila oli erittäin koristeellinen, mutta erikoisinta oli seinät ja katto, jotka olivat täynnä varsin sarjakuvamaisia ruutuja, jotka esittivät marttyyrien mestauksia ja muita kauhutarinoita.

Kirkko ulkopuolelta.

Kotoisaa.

Kynttilät.

Mehiläisvahakynttilä oli joustava.

Keittiö.

Rakennus ja piha-alueet olivat kauniita ja hyvin hoidettuja. Maisema luostarin ympärillä oli aivan uskomattoman mahtava. Saimme kierroksen jälkeen 45 min omaa aikaa, jonka saattoi käyttää tutustumalla museoon, käymällä museokaupassa, valokuvaamalla ja/tai käymällä vessassa. 45 min tällaisessa paikassa kuluu arvaamattoman nopeasti, joten aloitimme valokuvaamisella, pyrähdimme nopeasti museon ja kaupan läpi, mutta lähinnä siellä oli ikonitaidetta tarjolla, joten ei niihin kovin paljon olisi muutenkaan halunnut kuluttaa aikaa.

Ulkoseinää.

Naapuriluostari jylhissä maisemissa.

Pihaa.

Kello.

Pyhiä.

Tuntematon lapsi kelpasi kissalle silittäjäksi.

WC:t olivat mallia reikä lattiassa. Luonnollisestikin lattia lainehti nesteestä, jonka alkuperästä ei voi olla varma. Jollakulla oli ollut vatsa turistille tyypilliseen tapaan sekaisin, koska yksi koppi oli seiniä myöten ruskeissa roiskeissa. Melko etovaa, mutta löytyi sitten sellainenkin koppi, jossa pystyi häthätää käymään.

Reikä lattiassa.

Kuten sanottu, 45 minuuttia on lyhyt aika, joten meille meinasi tulla ihan kiire takaisin bussille, joka oli siis sovittu kohtaamispaikaksi. Vaikka olimme saapuneet melko hyvissä ajoin, oli bussi pysäköinyt itsensä kilometrin päähän odottamaan meitä. Hiki hatussa kirmasimme kohti bussia ja yritimme vielä räpsiä viimeisiä valokuvia maisemista. Emme kuitenkaan olleet viimeiset perillä, mikä olisi ollut kovin kiusallista. Meidän jälkeen tuli vielä yksi porukka, joka pelasti maineemme.

Maisemaa.

Maisemaa.

Maisemaa.

Maisemaa.

Portaat oli helpompi mennä alaspäin.

Perspektiivi.

Tarviketäydennyksiä menossa.

Parin minuutin ajelun jälkeen pysähdyimme maisemapaikalle pitämään valokuvaustauon. Parhaitenhan Meteoran alue tunnetaan siitä, että erästä James Bond-elokuvaa on kuvattu yhdessä alueen luostareista. Juuri tämä luostari näkyi näköalapaikalta hyvin, ja senhän me oikeasti halusimme nähdä, vaikka jouduimmekin tyytymään vierailuun toisessa luostarissa. Luostarissa kuvattu elokuva on nimeltään Erittäin salainen / For your eyes only, vuodelta 1981, Bondina viihdyttää Roger Moore.

For your eyes only.

Elokuvassa näkyvä luostari on Pyhän kolminaisuuden luostari eli Agia Triada (Holy Trinity Monastery). Tarina kertoo, että Bondin kuvauslupaa oli kysytty ensin toisesta luostarista, missä se oli evätty. Kuulemma Agia Triada oli tuohon aikaan nunnaluostari, ja tokihan nunnat innoissaan antoivat heti kuvausluvan Mr. Bondille. Tämä taitaa kuitenkin olla enemmän tarina kuin tosi, koska munkkiluostari se vaikuttaa olleen aina. Näissä omissa kuvissa luostari näyttää nököttävän kiinteän kallion päällä, mutta jatkaessamme automatkaa näimme, että kyllä sekin kivipylvään päällä lepää.

Agia Triada eli luostari, johon James Bond kalliokiipeili.

Seuraava pysähdys oli Meteoran laakson puolella sijaitseva ikoniverstas. Saimme saapuessamme maistiaiset ruusuvesikarkeista ja siemauksen viiniä. Meille näytettiin miten ikoneita valmistetaan, mikä olikin paikallaan, sillä tapa oli yllättävä. Olimme kuvitelleet, että kuva maalataan suoraan puuhun, mutta todellisuudessa käytetäänkin kanvasta, joka kiinnitetään puuhun. Koristeluun käytettiin lehtikultaa, joka oli ohuina arkkeina. Arkki laitettiin ikonin päälle ja vain paineltiin kiinni kehyksiin tai muihin kohtiin, mihin sitä haluttiin. Kulta tarttui ikoniin hämmästyttävästi ihan itsekseen. Lopulta koko teos päällystettiin vielä jonkinlaisella vernissalla, joka teki maalien sävyistä sopivan antiikkisen näköiset.

Ikoniverstas.

Sisään mennessä meille oli jaettu myös arpaliput. Ostamalla jotain verstaan myymälästä, pääsi mukaan arvontaan. En ollut aikeissa ostaa mitään, kun ajattelin paikan myyvän vain ikoneja. Siellä oli kuitenkin kaikenlaista muutakin turistille sopivaa tavaraa, joten ostin Meteora-kirjan, -magneetin ja käsin maalatun Pythagoraan maljan, jonka toimintaa oli meille myös esitelty ikonin työstämisen jälkeen.

Pythagoraan malja.

Maljaan oli kuvattu Artemis, joka oli kreikkalaisen mytologian metsästyksen ja kuun jumalatar, joka samalla toimi myös eläinten suojelijana, jotta mitään ei metsästettäisi enempää kuin on sopivaa. Kuun jumalatar ja eläinten ystävä jotenkin puhutteli. Pythagoraan maljan erikoisuus oli siis se, että siihen voi kaataa nestettä juotavaksi tiettyyn rajaan asti. Mikäli nestettä kaataa liikaa, valuu kaikki neste pois pohjasta. Malja oli suunniteltu hillitsemään työmiesten juopottelua, vaikka mikä estää juomasta kohtuullisesti täytettyjä maljoja enemmän?

Kylänraittia.

Verstaalta matka jatkuin 2 minuutin verran lounaspaikkaan. Tuntui jo hölmöltä nousta bussin kyytiin niin lyhyen matkan takia, mutta näin tehtiin kuitenkin. Lounaspaikassa käveltiin linjastoa pitkin ja poimittiin valmiiksi hinnoiteltuja annoksia tarjottimelle. Kukin poimi mukaansa mitä halusi ja maksoi linjaston päädyssä kassalle. Otimme jaettavaksi kreikkalaista salaattia ja tzatzikia yhdet kipot. Pääruuaksi otin lautasellisen moussakaa ja seuralainen lihapullia. Ruokaa oli ihan liikaa, moussaka oli vähän kuivaa, mutta tzatziki oli herkullista. 

Lounasravintola oli ihan tyylikäs.

Kuiva moussaka.

Salaatti.

Lihapulla-annos.

Meillä oli vielä yksi pysähdys kotimatkalla. Se tehtiin Metsovon kylässä, jota ilmeisesti pidettiin näkemisen arvoisena, koska se muistutti arkkitehtuuriltaan alppikylää eikä kreikkalaista kylää. Matkalla Metsovoon pidettiin sitten arpajaiset. Ikonikauppias oli antanut pussillisen yllätyspalkintoja jaettavaksi asiakkaidensa kesken. Seuralainen voitti Meteora-kuvitetun magneetin. Albiino-perheen isä voitti kalenterin. Bussin etuosasta joku voitti rukoushelmet (kompolói, κομπολόι) ja bussin takaosaan meni mysteerilaatikko, jossa taisi olla muki. Töykeä poika kiukutteli, kun ei voittanut mitään. "Pääpalkinnon" eli Pyhän Barbaran ikonin voittajaksi arpouduin minä.

Pyhä Barbara suojelee ihmisiä, joilla on riski loukkaantua työssään.

Matkalla kuultiin paljon tietoa Kreikasta ja tavoista, tai ainakin ne kuulivat, jotka olivat hereillä. Matkaseuralaiseni oli viettänyt enimmän osan bussimatkoista umpiunessa, joten häneltä meni sivu suun paljon kiinnostavaa tietoa. Meille kerrottiin mm. tienposken minikappeleiden (Kandylakia, Καντηλάκια) merkityksestä. Olimme aina luulleet, että niitä on pystytetty vain paikkoihin, missä joku on kuollut auto-onnettomuudessa. Tosiasiassa niitä pystytetään myös kiitokseksi sellaisiin paikkoihin, missä joku on selvinnyt vakavasta onnettomuudesta. Niitä saatettiin myös pystyttää sellaisiin paikkoihin, missä joku on kokenut jonkinlaisen uskonnollisen näyn. Eivät ne siis olekaan ihan niin synkkä muistimerkki kuin voisi kuvitella.

Kandylakia-kauppa.

Ylipäänsä kirkkojen rakentelu Kreikassa oli varsin sallittua. Pargan kylässäkin oli kymmeniä pieniä kirkkoja, useimmat niin pieniä, ettei niitä huomaa, jos ei osaa tarkkaan katsoa. Kirkon sai rakentaa aina, jos tuntui siltä, että lähimpään kirkkoon olisi muuten liian pitkä matka. Kirkkoja on pystytetty ahkerasti myös sellaisiin paikkoihin, mitkä ovat saattaneet syystä tai toisesta tuntua pelottavilta.

Uskonto on Kreikassa sen verran tärkeässä asemassa, että nimipäivät eli pyhien päivät ovat paljon tärkeämpi juhlintapäivä ihmiselle kuin vaikkapa syntymäpäivä. Oletuksena lienee, että jokainen henkilö on nimetty jonkun aiemmin eläneen pyhän henkilön mukaan, jolloin juhlan merkitys tulee siitä alkuperäisestä henkilöstä eikä siitä, että tämä meille läheinen henkilö tässä on olemassa. Itse olen tottunut juhlistamaan juuri niitä ihmisiä, jotka tunnen ja jotka ovat minulle läheisiä enkä mitään esi-isiä tai esiäitejä.

Lopulta päästiin sitten Metsovon kylään, missä poikkesimme heti ensimmäiseksi pieneen puotiin maistamaan liian tanniinista punaviiniä ja paikallisia savu- ja pippurijuustoja. Tilaisuus oli kiusallinen, kun kukaan ei innostunut heti ostamaan mitään. Saimme tunnin aikaa pyöriä kylässä. Kiertelimme vähän keskusaukion ympärillä katsastamassa maisemia. Sen jälkeen yritimme mennä kahvilaan, mutta tilaustamme ei tultu yrityksistämme huolimatta ottamaan yli 10 minuuttiin. Kaikki meidän jälkeenkin tulleet saivat tilauksensa tehtyä, joten alkoi vähitellen ärsyttää. Lopulta aika alkoi käydä jo niin vähiin, että jouduimme poistumaan kahveitta. Vedet meille oli ehtinyt tarjoilijatyttö tuoda, mutta hänen tehtäviinsä ei selvästi kuulunut tilausten vastaanottaminen, vaan sitä hoiteli ylimielisen oloinen poika. Tuntui pahalta, että olimme hörppineet vesiä ja lianneet paikan astioita ja sitten lähdimme ostamatta ja maksamatta mitään, mutta on siinä kahvilassakin vikaa, jos ei tilausta saa tehtyä millään.

Metsovon kylä.

Karhu oli jonkinlainen symbolieläin Metsovossa.

Komea kivikatto.

Metsovon arkkitehtuuri oli kyllä ihan kiinnostava näky, mutta kyllä tämä tunnin pysähdys täysin turhalta tuntui. Mieluummin olisimme istuneet paluumatkan yhteen pötköön ja päässeet takaisin hotellille ja viettämään vapaa-aikaa, mutta tällaisiahan nämä ohjatut retket ovat; yhdessä paikassa ei anneta tarpeeksi aikaa ja toisessa käyminen on täysin turhaa.

Loppumatka ei tarjonnut enää tapahtumia. Kertailimme päivän tapahtumia, nähtyjä eläimiä (lehmiä, haikaroita, kissoja, koiria [yhdellä oli aivan valtaisat nisät {mikä on tärkeä yksityiskohta}]) ja ilakoimme arpajaisvoitoistamme. Mukana olleet ihmiset palautettiin noutojärjestyksessä, joten pääsimme taas viimeisenä kyydistä.

Hotellille päästyämme painelimme mereen heti. Uimisen jälkeen otettiin suihkut ja laittauduttiin illalliskuntoon. Halusimme päästä helpolla ja ajelimme taas venetaksilla Pargaan. Koska olin vaihteeksi hameessa, sain yltiöherrasmiesmäistä kohtelua veneukkelin toimesta. Tyyppi suorastaan lennähti paikalle tukemaan kyynärpäästä, kun kiipesin veneeseen, vaikka olisin varsin hyvin loikannut ketterästi ominkin voimin kyytiin.

Tällä kertaa meille jaettiin liput maksun yhteydessä. Seuralainen yritti laskeskella pikkurahoista sopivaa maksua, mutta se oli niin toivottoman hidasta, että ojensin omasta rahapussistani 4 €, kun sieltä löytyi helposti tasaraha. Jostain syystä useimmat antoivat perille päästyämme liput pois kiivetessään laivan kyydistä. Itse halusin pitää lipun matkamuistona enkä antanut sitä kenellekään eikä kukaan sitä ruvennut vaatimaankaan.

Ravintolan valitseminen on joka kerta yhtä hankalaa, joten eksyimme syömään Veneziana-nimiseen paikkaan, mihin meitä houkuteltiin. Tilasin kokkiniston, joka oli lihaa ja spagettia tomaattikastikkeessa. Seuramies tilasi kleftikon, joka paljastui täydeksi huijaukseksi. Pöytään kannettiin ihan selvä lamb shank eli lammaskimpale, jossa on luu pystyssä (potka?). Ei niin, että senkään tarvitsisi huonoa olla, mutta ei se ole oikeaa kleftikoa, vaikka onkin lammasta. Tämä opettaa taas vain sitä, että italialaisessa ravintolassa ei pidä tilata kreikkalaista ruokaa. Meikäläisenkin ruoka oli melko karu. Liha maistui kyllä tomaatilta ja oli ihan hyvä, mutta kastike oli pelkkä liemi spagetin alla.

Kokkinisto.

Tarjoilu oli kuitenkin nopeaa ja nälästä päästiin eroon ja käymään WC:ssä. Saniteettitilat olivat paikan yläkerrassa, mihin oli kertynyt kaikki keittiön lämpö ja kopeissa oli kuumaa kuin saunassa. Lukko oli rikki, kuten useimmista muistakin vessoista Kreikan tällä kolkalla. Koko matkan aikana vessan lukko on ollut ehjä vain parissa paikassa, mikä on varsin häiritsevää.

Illallisen jälkeen kiertelimme kylän kujia ja etsimme postikorttikauppaa. Sellainen löytyi vihdoinkin ja saimme myös ostettua postimerkit. Poikkesimme myös markettiin hakemaan lisää aamupalatarvikkeita ja digestiivi-juomat (tai mikä nyt olisi aperitiivin vastakohta).

Hotellille päästyämme asetuimme parvekkeelle hyttysten syötäväksi kirjoittelemaan muistiinpanoja, postikortteja ja maistelemaan siideriä ja sipsiä. Hyttyset tekivät olosta aavistuksen ikävän, joten kovin kauan emme parvekkeella viihtyneet vaan jatkoimme illanviettoa sisätiloissa. Olisi pitänyt ostaa sellainen citronella-kynttilä kokeeksi, jos se vaikka olisi karkottanut edes osan hyttysistä. Täytyykin laittaa se matkatavaralistalle seuraavaa reissua ajatellen.