Parga - 4 - Styks

19.7.2016

Puhelin pirautteli herätyksen klo 8. Ryhdyimme syömään aamupalaa ja pakkaamaan päivän retkellä tarvittavia varusteita. Pick-up-aika naapurihotellin edestä oli klo 9.00. Kadut olivat kapoisia, rantatie suosittu pysäköintipaikka ja bussien taiteilua ympäri piukoissa paikoissa oli aina jännittävää seurata. Homma oli ihan senttimetripeliä, mutta aamuisin hieman helpompaa ennen kuin ranta oli täyttynyt autolla saapuneista auringonpalvojista.

Joku porukka oli vasta eilen ostanut liput jokiretkelle, mutta olivat jo nyt hukanneet ne. Juuri tällaiset ihmiset saavat meikäläisen silmät pyörimään melkein irti päästä. Tietenkin kyseessä oli pari suurperhettä, jotka olivat yhdessä reissussa. Lapsia heillä oli mukana puoli bussillista ja ne olivat luonnollisestikin kurittomia kuin apinat, joskin vähemmän hellyttäviä.

Alkumatkasta poimittiin vielä muutamat ihmiset kyytiin. Sen jälkeen suuntasimme Ammoudian kylään, noin 45 minuutin ajomatkan päähän. Ammoudia sijaitsi Acheron-joen suistossa aivan meren rannalla. Täällä odottelimme jokilaivaa noin puoli tuntia. Kylässä ei ollut juuri katseltavaa. Kävelimme vähän matkaa joen rantaa pitkin ja palasimme sitten istuskelemaan kahvilaan, joka oli annettu kohtaamispaikaksi. Tilasimme pullon vettä ja hyödynsimme paikan vessaa.

Ammoudian rantaraitti.

Veneitä piisaa.

Le Café.

Lopulta saimme jokilaivan paikalle. Niitä olisi kuitenkin pitänyt tulla kaksi. Porukka jouduttiin jakamaan kahteen osaan ja 45 min mittaiseksi suunniteltu jokikeikka lyheni puolituntiseksi, että ehdittiin edes suunnilleen ajeluttaa kaikki retkeilijät joella järjellisessä ajassa. Jokiajelu oli kiva, mutta olisi saanut kestää kauemmin ja muutama valokuvauspysähdys olisi tehnyt terää. Kaislikot suhisivat sinisistä pienistä korennoista, lampaita oli kokoontunut yhteen kohtaan joen vartta ja kalastajia toiseen. Yksi kappale pussitiaisen rakentamia pesiä ehdittiin myös nähdä, mutta sitäkään varten ei ehditty pysähtymään, että olisi saatu kunnollisia kuvia. Kääntöpaikan kieppeillä opas sieppasi joesta ämpärillisen vettä näytille todistaakseen, että se on kirkasta, vaikka päältä päin katsoen se näytti maalimaisen turkoosilta. Värin aiheuttaa kuulemma jokin levälaji.

Acheronilla ajelehtimassa.

Turkoosi vesi.

Lammassieluinen lauma.

Pussitiaisen pesä.

Sininen korento.

Siniset korennot.

Kalastaja.

Jäimme taas istuskelemaan kahvilaan, kun toinen ryhmä lähti kierrokselleen. Tilasimme lisää vettä ja kävimme taas vessassa. Kun toinen ryhmä palasi kierrokseltaan, nousimme taas bussiin ja lähdimme ajamaan ylempään kohtaan Acheronia, missä olisi kahluupaikka. Nykypäivän Acheron on sama joki kuin mytologiassa esiintyvä Styks, mihin Akilles (Akhilleus) kastettiin kantapäätä lukuun ottamatta, jotta joki voisi tehdä hänestä kuolemattoman. Akilleen äitihän piti kantapäästä kiinni dipatessaan poikaansa jokeen, joten kantapää jäi kuivaksi ja näin ollen suojattomaksi. Nyt olimme sitten me menossa dippaamaan itsemme ikiaikaisiksi eläjiksi. Kanta-astuvina kahlaajina meillä ei olisi ainakaan riskiä tehdä samaa virhettä kuin Akilleen äiti.

Taidekuva verkosta.

Kakkosryhmä kierroksella.

Muistelen lukeneeni, että Styksiin pitäisi kuitenkin kastautua Nekromanteionin luona kahden joen risteyskohdassa, joten en ole ihan vakuuttunut siitä, että kahluupaikalla pulahtaminen todella suo uimarille kuolemattomuuden. Päätin kuitenkin yrittää.

Bussi ajeli Glikin kylän liepeille, missä meidät päästettiin jalkautumaan. Tästä oli kahluupaikalle vielä 15 minuutin kävelymatka joenviertä pitkin. Matkalla oli jos jonkinlaista kauppiasta ja harrastekauppiasta tyrkyttämässä palveluksiaan: kumiveneilyä, ratsastusta, vaijerikiitoa... Sivuutimme nämä heput kuitenkin vauhdikkaasti. Lopulta tiesimme olevamme perillä, sillä seinä nousi pystyyn ja matkaa pystyi jatkamaan vain joen puolella. Kahlaamiseen suositeltiin käyttämään hyviä uimakenkiä. Pelkät varvastossut tai vastaavat läpsyt karkaisivat kuulemma heti virran mukaan. Onneksi minulla oli balleriinamalliset uimakengät, jotka menivät kantapään ympärikin huolellisesti.

Heposia.

Polku kahluupaikalle.

Lupaavan näköistä vettä.

Uimakenkä.

Minulla oli valmiiksi mekon alla jo bikinit. Riisuminen kävi siis helposti, arvotavarat oli pussitettu aquapaceihin, lukuun ottamatta järkkäriä, jonka annoin seuramiehelle siksi aikaa, kun en sitä itse käyttänyt. Kengät jalkaan ja kahlaamista kokeilemaan. Vesi oli kylmää ja virta kova. Pohja koostui erikokoisista pyöreistä kivistä ja olisi kieltämättä ollut vaikea alusta kävellä paljain jaloin. Mittailin vettä parista eri kohdasta. Kovan virtauksen kohdalla vesi oli 13-asteista ja syvemmällä vähän tasaisemmassa virtauksessa 16-asteista.

Kahluupaikka.

Vettä mittaamassa.

Virkistävän viileää.

Valitettavasti seuralaisella ei ollut kunnollisia kenkiä, joten hänen kahlaamisensa jäivät melko vähäisiksi. Hän kyllä arastelee kylmiä vesiä muutenkin, joten tuskin hän olisi ihan uimasilleen lähtenyt kuitenkaan. Vesi ei tosiaan tuntunut niin kylmältä kuin olisi lukemien perusteella luullut, mutta varmaan se tilanteen aiheuttama innostus ja auringon lämpö vaikuttivat kokonaistulkintaan. Kotimaisissa järvissä jalat hyytyvät hetkessä tunnottomiksi veden ollessa alle 15 astetta, mutta täällä ei. Totuttelin veteen ensin kuljeksimalla ympäriinsä ja räpsimällä kuvia.

Styks-joki.

Pohjan louhikkoa.

Styksiä yläjuoksun suuntaan.

Lopulta kävin luovuttamassa kameran pois ja kahlasin syvemmälle pulahtamaan kaulaa myöten veteen. Kun se sujui hyvin, tein vielä uuden pulahduksen sukelluksiin asti. Eihän se käy, että pää jäisi suojattomaksi. Virta oli kyllä kova. Ei siellä millään uimaan pystynyt, vaan pohjan kivistä piti pitää kiinni, kun heittäytyi pitkäkseen pohjalle. Pulahduksen jälkeen tein vielä pienen kierroksen kameran kanssa. Törmäsin kallion sisältä suihkuttelevaan vesinoroon, josta otin hörpyn tehostamaan kuolemattomuutta.

Harjoituspulahdus.

Juomalähde.

Vähän harmitti seuramiehen puolesta, sillä ensimmäisen kahlattavan mutkan takaa paljastui hieno rotkomaisema ja olisi ollut mukava yhdessä kahlailla vähän kauemmas ottamaan kuvia, mutta se nyt ainakin tältä kerralta jäi tekemättä. 

Styksiä.

Tuollainen joustava trikoinen mekko on kätevä uimarin vaate. Sen alla oli helppo riisua bikinit ja vaihtaa tavalliset alusvaatteet tilalle, vaikka sen joutuikin tekemään joen rannalla ihmisten pörrätessä ympärillä. Kävelimme takaisin parkkipaikalle, minkä viereisestä ravintolasta (Acheron Springs-Markou Ilias) oli varattu meille lounas. Lounas á 10 € oli maksettu retkeä varatessa ja sen oli saanut valita muutaman vaihtoehdon joukosta. Olimme valinneet kanaa. Oheen tuli ranskalaisia, riisiä, salaattia, tzatzikia, leipää ja puolen litran vedet. Kana oli rutikuivaa, mutta muuten ruoka oli oikein hyvä.

Rantaravintola.

Kana-annos.

Salaatti ja lisukkeet.

Yksi porukka oli päättänyt kahlaamisen sijaan tai lisäksi mennä ratsastamaan. He tulivat siis paikalle vasta klo 14, kun syömään olisi pitänyt palata 13.30 ja kotiinpäin lähteä klo 14.15. Meillä muilla riitti sitten odottelemista, kun hekin olivat tilanneet lounaan, niin piti heidän sitten antaa se syödäkin. Paluumatkalla pysähdyttiin kuvaamaan haikaraperhettä, joka majaili sähkötolpan päälle rakentamassaan pesässä. Kuka muuten tuo haikaralle haikara-vauvat? Joku toinen haikarako? Muuten matkalla ei ollut enää pysähdyksiä vaan ajelimme suoraan hotelleille.

Haikaraperhe.

Muhkeat muodot.

Olimme takaisin kotipysäkillä joskus kolmen jälkeen. Kipaisimme suoraan markettiin hakemaan vettä ja mehua ja sen jälkeen hotellille lepäilemään. Pienen lepäilyn jälkeen kipaisimme mereen. Koska vanhat bikinit olivat jokiuinnin jälkeen vielä märkänä, otin koekäyttöön uudet vasta vähän ennen matkaa ostamani biksut, joiden totesin toimivan hyvin. Uinnin jälkeen otimme suihkut, istuskelimme parvekkeella siemailemassa seuramiehen tekemiä ouzo-drinkkejä ja kirjoittelimme päivän kokemuksia muistiin.

Uudet bikinit koeajossa kotirannalla.

Meitä laiskotti illansuussa hieman, joten päätimme rohkeasti testata vesitaksin toimintaa. Olimme nähneet rannalla kyltin, joka mainosti venematkaa Pargaan hintaan 2 € / hlö. Kävelimme hotellilta lyhyen matkan rantaan, kysyimme meneekö vene Pargaan ja hyppäsimme kyytiin. Toinen venettä hoitaneista ukkeleista kiersi veneen ympäri rahastamassa, kun lähdön hetki koitti.

Taksi lähestyy Pargaa.

Viereemme istahti varsin ekstrovertti suomalaisukkeli, joka ei millään malttanut olla haastattelematta meitä, kun oli jo aiemmin nähnyt meidät samassa hotellissa kuin missä asui itse. Tyyppi myönsi vahtineensa meitä sen verran, että tiesi jopa missä huoneessa asuimme. Kaveri kehuskeli veden kirkkautta, kertoili käyvänsä vaimonsa kanssa joka vuosi Pargassa, vaikka oli alun perin luullut kohteen olevan vähän liian romanttinen, mitä se ei sitten kuulemma ollutkaan ja ravintoloita kehui tietysti myös ja yritti meillekin neuvoa löytämiään salaisia ravintola-aarteita kapeilta sivukujilta. Mutta muuten venematka oli ihan mukava ja sujui vauhdikkaasti, kymmenisen minuuttia taisi kulua matkaan. Odotteluajan pituus oli tuurista kiinni. Venetaksiksi en sitä ehkä kutsuisi, vaan ennemmin venebussiksi. Nimityksestä huolimatta se oli kätevä kulkupeli Valtos-rannan ja Pargan kylän välillä.

Vene ajettiin laituria vasten tyhjennystä varten.

Ukkeli katosi vaimoineen jonnekin sivukujalle ravintolaan, missä olisi tänään kreikkalainen ilta lauluineen ja tansseineen. Juuri sellaisiahan me taas yritämme aina välttää, koska ne tuppaavat olemaan kiusallisia enemmän kuin hauskoja. Itse kävelimme rantaa eteenpäin ja löysimme mukavan toisessa kerroksessa operoivan italialaiseen La trattoria:n, missä söimme pitsat ja ihailimme merimaisemaa. Itse otin primaveran, 10,50 €, joka sisälsi erivärisiä paprikoita, kesäkurpitsaa, munakoisoa ja tuoreita herkkusieniä. Tajusin vasta myöhemmin, että siinä ei ollut mitään lihaa, mutta oli siitä huolimatta erittäin herkullinen ja ruokaisahan pitsa on aina. Oheen otin lasillisen roséta á 3 €. Rosé on yleensä varma valinta, jos ei ole varma mikä valko- tai punaviini olisi hyvää.

Maisema La Trattorian terassilta.

Pizza primavera.

Naapurin pitsa.

Saimme samalla reissulla tarkistettua turistijunan hinnat. Watermillille tai Ali Pahsan linnalle olisi kumpaankin päässyt 8 €:lla. Ali Pashan linnareissu olisi vienyt 2 h, johon olisi sisältynyt 30 min aikaa pyöriä linnassa. Palasimme rantakatua vähitellen takaisin ja näimme Zorbas-ravintolan luona pyörivän tutun sisäänheittäjän (Anthousan kahvilanpitäjä), jota yritimme vältellä kiertämällä ravintola kaukaa ja ihmislaumojen takaa.

Krioneri-ranta illansuussa.

Venetsialainen linnoitus vartioi Pargaa.

Loputtomat portaat Pargan ja Valtos-rannan välillä.

Yritimme etsiä postikortteja, mutta yhtään kortteja myyvää kauppaa ei osunut paluumatkalla silmään. Kävelimme takaisin hotellille ja matka oli yhtä hikinen kuin edellisenäkin iltana. Ilma oli toki lämmin, mutta kiipeäminen vuoren yli oli se lämmittävin puuha kuitenkin. Laskeutuessamme Valtosin rantaa kohti, huomasimme lepakoiden kiitävän taivaalla saalistuspuuhissa. Siipien muoto erottui hetkittäin kaartelun lomassa, kun niihin osui valoa sopivasti. Vaikka eivät ne lintujakaan olisi voineet enää niin pimeällä olla. Linnut esiintyvät vain valoisalla tai korkeintaan hämärässä. Paluumatka mäkeä alas on täysin valaisematon, joten vähän pelotti aina kulkea näkemättä mihin astui. Taskulamppu olisi ollut poikaa ja joillain turisteilla oli sellainenkin matkassa.

Hotellilla oli paljon tekemistä vielä ennen nukkumaanmenoa. Seuraavan päivän retkeen piti valmistautua mm. kaikkien laitteiden akkuja lataillen.