Työ

Työnkuvani muuttui marraskuussa yt-neuvotteluiden jälkeen. Muutos oli enimmäkseen laajenemista vaikeampiin näpertelyihin. Vanhasta roolista jäi tekemistä keskimäärin puoleksi tunniksi päivässä. Muu aika kuluu niihin uusiin juttuihin. Luonnollisestikaan kyse ei ole sellaisista asioista, joihin olisi minkäänlaista perehdytysmateriaalia tai järkeviä koulutusaineistoja. Sitä on vaan pakko jonkun opettaa, eikä aika riitä opiskeluun ensin ja tekemiseen sitten. Heti oli vaan ryhdyttävä myös tekemään.

Esimies vaihtui samassa hässäkässä. Uusi on tuttu tyyppi. Ei mitään ihmeellistä siinä. Ihmeellisempää on se, että vain kerran on porukalta kysytty miten menee. Sekin kysymys esitettiin kuukausipalaverissa. Kuka sitä viitsii mitään sanoa isomman joukon edessä muuta kuin "hyvin pyyhkii, sir". Alan olla nainen hermoromahduksen partaalla, mutta ei se tunnu ketään kiinnostavan.

Heti marraskuussa jäin yksin kokonaiseksi viikoksi tekemään työtä, josta en vielä mitään osannut. (Enkä osaa vieläkään kuin noin 1 % viipaleen.) Sen jälkeen olen joutunut olemaan yksin yksittäisiä päiviä työparin huidellessa koulutuksissa. Siellä kökötän tekemässä tauottomia päiviä aivan uupuneena, koska joku on sallinut tällaiset koulutukset. Luonnollisestikaan tässä yhteydessä kukaan ei sano meikäläiselle muuta kuin "hoida homma". Ei kysytä miten mahdan pärjätä. Ei mietitä saanko apua mistään. Minun murheenihan se vain on, jos en selviä.

Työpari valitteli koulutusta seuraavana päivänä, ettei missään tapauksessa voi olla kokonaisia päiviä pois omasta hommastaan. Kyllä oli mieltä ylentävää kuulla se, että minua ei voi jättää yhdeksikään päiväksi yksin. Siis sen jälkeen, kun olin yhteensä useampia päiviä sinnitellyt yksin. Kiltisti ja valittamatta, jäämättä vale-sairaslomalle, kuten niin monet muut. Kiittämättömyys on maailman palkka. Ihan kuin en olisi jo muutenkin tuntenut suurta syyllisyyttä siitä, että nostan palkkaa näiltä kuukausilta, jotka kuluvat opiskeluun.

Sitten tultiin lopulta tilanteeseen, jossa aletaan sekaantua myös siihen 30 minuutin osioon vanhaa työtäni. Esimies sanoo yhtä, työpari toista, eräs päällikkö kolmatta... Olo alkaa tuntua hyvin sihteerimäiseltä. Uudessa porukassa en tunne enää olevan työkaveri, enkä varsinkaan työpari. Olen vain kaikesta ulkopuolelle jätetty sihteeri ja juoksutyttö.

Sitten meni hermot. Haukuin itseni pystyyn sähköpostitse esimiehelleni ja työparilleni. Esimies vaati vastaamaan puhelimeen, vaikka olisin vain halunnut hetken rauhaa. Tuli sitten valitettua ihan aiheesta, mutta vähänpä sillä oli merkitystä. Työparille en jaksanut puhua loppupäivänä. Olipa se riemukas perjantai. Koko viikonloppukin meni sen takia pilalle. Luultavasti esimies ja työpari vain nautiskelivat elämästään senkin ajan.

Useammat yt-neuvottelut on tullut nähtyä ja niistä onkin jäänyt pysyvä pelko potkuista. Joka aamu mietin töihin mennessäni onko tänään se päivä, kun saan potkut. Esimiehen nähdessäni haluaisin piiloutua pöydän alle, ettei hän vaan voi tulla irtisanomaan meikäläistä. Taukoja en uskalla pitää sairaslomista puhumattakaan. Tällä viikolla olen siis ollut kauheassa kurkkukivussa ja flunssassa ja töissä.

Työpari soitti aamulla, ettei auto lähde käyntiin, eikä hän aio tulla töihin lainkaan. Se siitä taas, ettei minua voi jättää yksin kokonaiseksi päiväksi. Eikä muuten viitsinyt esimieskään tulla a) kertomaan, että tilanne on nyt tällainen tai b) kysymään miten mahdan jaksaa, kun kaikki taas kaatuu minun niskaani. Ei näköjään kauaa muisteta sitä, että jo pari viikkoa aiemmin olin romahduspisteessä. Ja miten väärin onkaan, että minä en uskalla sairastaa, mutta toiset voivat jäädä kotiin palkattomalle rokulipäivälle kymmenen minuutin varoitusajalla, koska auto ei käynnisty? Tiedä iskikö tyyppiin pitkästyminen, syyllisyys vai mikä, mutta jaksoi kuitenkin raahautua iltapäivällä töihin, kun oli saanut jotain auton kanssa leikittyä.

Kamala päivä tämä oli joka tapauksessa. Itku kurkussa vääntäydyin kotiovesta - ihan pelkästä uupumuksesta itketti. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin työ, ja sitten kun sekin on tällaista, niin mitä järkeä missään on? Noh, pitäkää tunkkinne, hyppikää pääni päällä, lyökää lyötyä. En jaksa enää välittää, kun ei kukaan muukaan välitä, eivätkä pienet yritykset puolustaa itseään johda mihinkään.