Mahdoton tehtävä

Uudenvuodenlupaukseni #5 ei ole pitänyt. Eivät ole pitäneet myöskään numerot 1, 2 ja 4. #5 oli niistä kuitenkin se ainoa tärkeä. Tavoitteenani oli laihtua kesälomaan mennessä 5 kg ja vuoden loppun mennessä 10 kg. Vuodenvaihteen jälkeen olen lihonut 4 kiloa. Lomaan on enää 3 viikkoa ja siinä ajassa laihdutettavaa olisi nyt 9 kg. Miten tässä nyt näin kävi?

Kesän kunniaksi telkkarissa on alkanut pyöriä taas uusi kausi amerikkalaista Suurinta pudottajaa. Monet kilpailijoista kertoivat motivaationsa kumpuavan halusta elää perheensä kanssa kauemmin, ennenaikaisen kuoleman sijaan. Mistä tällainen tavallinen, joskin karvan verran vähemmän pullukka, saisi kaivettua esiin motivaation, kun todellisuudessa ei ole mitään syitä elää kovin pitkään? Riittää, että elän vanhemmaksi kuin mummoni ja vanhempani.

Syy siihen, että haluan laihtua, on halu mahtua pienempiin vaatteisiin. Halu näyttää sen verran tavalliselta ihmiseltä, että kehtaisi poistua kotoa ja näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Syyt pysyä lihavana ovat kuitenkin suurempia ja "tärkeämpiä". Herkkujen syöminen on melkeinpä ainoa asia mistä elämässäni nautin. Olisin yhä ruma, vaikka laihtuisinkin tavoitepainooni. En edelleenkään olisi onnellinen, vaikka laihtuisin. Olisin ehkä entistä masentuneempi, kun en laihtumisesta huolimatta saisi osakseeni kovasti kaipaamaani ihailua.

Plastiikkakirurgiapotilasta jututettaessa yritetään aina muistuttaa tälle, ettei ulkonäön muuttaminen tule muuttamaan tämän elämää. Ulkonäkö ei tuo onnea. Miksei samasta asiasta paasata laihduttajille? Johtuuko se siitä, että uskotaan laihduttajien kaipaavan myös parempaa terveyttä? Ja että terveys muka riittäisi palkkioksi itsensä kiduttamisesta kuntoillen tai rehuja syöden? Mikä on se ratkaisu, joka kirurgian sijaan tekee ihmisestä onnellisen? Luultavasti se on jotain sellaista, mitä juuri minä en pysty koskaan saavuttamaan.

Yritän taas käynnistää kamppailun kiloja vastaan. On sietämätön ajatus, että ylipainon määrä ylittäisi 20 kg. No, periaatteessa se on jo ylittänyt, koska mielestäni painoa on 21 kg liikaa. Olisin tosin kohtuullisen tyytyväinen jo 19 kg:n pudotukseen. Laihduttamista on helppo suunnitella. On helppo päättää käyvänsä viitenä päivänä viikossa joko kävelemässä tai pyöräilemässä. Ei ole lainkaan vaikeaa listata kaikkia niitä elintarvikkeita, joita ei pitäisi edes ostaa, saati mässäillä. Olen niin koukussa mm. sipseihin, juustoleipiin, brie-juustoon, suklaakekseihin, mehuihin, kuohuviiniin, creme fraicheen, automaattikaakaoon, kotona keitettyyn kaakaoon, täytedonitseihin, pitsaan... Näiden syömisen sijaan pitäisi tietysti päättää tehdä kunnollista ruokaa joka päivä - kohtuullisia määriä tietenkin. Töissä pitäisi olla evästä, ettei tarvitsisi nälkää tainnuttaakseen litkiä litratolkulla automaattikaakaota. Kaikkien juomien pitäisi olla vain vettä.

Vaikeinta on toteutus. Työpäivän jälkeen olen aivan liian väsynyt edes miettimään mitä ruokaa tekisin. Ruuan valmistaminen on suorastaan mahdotonta. Olen yrittänyt helpottaa asiaa pohtimalla mikä olisi lempiruokaani, mitä tekisi mieli syödä juuri nyt, jos sen joku muu kantaisi nurkan takaa valmiina eteen. Mieleen ei yleensä tule yhtäkään ruokaa, jota tekisi mieli, vaikka pyörittelen ajatuksissani kaikkia ruokia, jotka joskus ovat olleet suosikkeja. Usein syömisestä seuraa välittömästi myös lievä tai keskivahva pahoinvointi. Lääkärin mukaan tämä johtuu lievästä palleatyrästä, eikä asialle voi mitään. Yritä siinä sitten pakottaa itsesi syömään jotain pahaa, kun sen päälle vielä joutuu kärsimään pahoinvoinnista koko illan. Kurjuutta yrittää minimoida syömällä edes jotain hyvää. Herkusta seuraa edes jonkinlainen kauhun tasapaino.

Monet onnistuneet laihduttajat ehdottavat, että jotain dieettiä, liikuntalajia tai elämäntapaa pitäisi kokeilla kuukauden ajan. Sen jälkeen se lähtisi sujumaan ihan itsestään. Olo olisi muka niin loistava, että ei enää tee mieli palata takaisin vanhoihin pahoihin tapoihin. Minä en selviä edes viikon mittaisesta kokeilusta sortumatta yhtenä tai useampana päivänä mässäilyyn. Jokainen työpäivä tuhoaa parhaankin asenteen. Viimeistään klo 8.15 aamulla on pakko saada automaatista suklaakahvia, koska muuten ei vaan kestä olla olemassa. Oikein sinnikkäällä yrittämisellä päivän ensimmäinen juoma voi olla tee, mutta kyllä työ vaan tekijänsä nujertaa, ja seuraavaksi kupissa on taas suklaakahvi.

Tarvitsisin ehdottomasti tuekseni samanlaisen ympäristön kuin Suurimmassa pudottajassa on. Olen liian arka mennäkseni edes kysymään naapurikylän uimahallin kuntosalilta minkälaisella diilillä siellä voisi käydä. Enpä ole edes uskaltanut mennä uimaan kyseiseen halliin koskaan. Ahdistun siitäkin ajatuksesta, että joutuisin käymään työpaikan kellarissa salilla, vaikka se on jo tuttu paikka. En missään tapauksessa kehtaa kesken kävelyn tehdä ylimääräisiä jumppaliikkeitä, koska joku voisi nähdä. Tarvitsisin tuekseni Jillianin, joka aamusta iltaan karjuisi päin naamaa, kun yrittäisin laiskotella. Tarvitsisin säännöllistä laihduttamisen edistymisen seurantaa: viikottaiset punnitukset, kuntotestejä, ennen- ja jälkeen-kuvia. En kehtaa ottaa ennen-kuvia edes omaan käyttöön.

Kaikki tuntuu taas niin järjettömän vaikealta. Tekisi mieli olla yrittämättä tosissaan, koska sitten minulla on syy siihen, että en ole onnistunut laihtumaan. On kauheampaa yrittää ja epäonnistua kuin vain olla yrittämättä. Läskit toimivat lisäksi hyvänä (?) selityksenä sille, että olen epäonnistunut elämässäni täysin. Mikäli yritän kovasti laihduttaa ja epäonnistun, saan pitää selitykseni elämässä epäonnistumiselle. Mikäli onnistuisin laihduttamaan, olisin elämässä epäonnistunut persoona ilman mitään puolustusta. Kumpaakaan epäonnistumista en pysty antamaan itselleni anteeksi. Ollako vai eikö olla?

Lainattu persoonallisuuteni

Yksi kaikkien aikojen suosikkikappaleistani on Mariah Careyn Fantasy. Ennen tämän kappaleen julkaisua en ollut koskaan kuullutkaan koko naisesta, mutta tämän jälkeen olin välittömästi myyty. Pelkkä laulu ja ääni tekivät vaikutuksen radiosta kuultuna, mutta ennen kaikkea musiikkivideo on vaikuttanut siihen kuka ja minkälainen tyypi haluaisin olla (ja yrittänyt olla). Luultavasti myös ihastukseni jeeppi-maasto-mallisiin autoihin on saanut alkunsa tästä videosta. Ja mieltymykseni farkkusortseihin ja pöyheään kiharaan hiuspehkoon. Kukapa ei haluaisi olla "maailman kaunein" neitonen rullaluistelemassa ja huristelemassa jeepillä sorjat sääret farkkushortseilla kehystettynä ja tukka hulmuten? Mariah nimittäin on ehkä kaikkien aikojen kaunein nainen koko maailmassa.

Tiedä vaikka samainen video olisi alitajuisesti vaikuttanut myös siihen, että vuoristorata on suosikkilaitteeni Linnanmäellä. En ollut asiaa edes ajatellut ennen kuin nyt katselin sen pitkästä aikaa läpi oikein ajatuksen kanssa. Saattaa silti olla, että vuoristoradan suosio sai kuitenkin alkunsa söpöistä jarrumiehistä eikä tästä videosta...

Olen mielestäni aina halunnut nukkua huoneessa, jossa ikkunaverhot (ja/tai sälekaihtimet) ovat auki. Ajattelin, että tämä on jokin oma päähänpistoni, mutta pari vuotta sitten luin uudestaan lapsuudessa lukemiani Salaisuus-sarjan kirjoja. Larry-niminen hahmo kirjassa nro 1 (heti ensimmäisellä sivulla) tahtoo nukkua sälekaihtimet nostettuna ylös, jotta aurinko voisi hänet aamulla herättää. Larry oli piirrettyjen kansikuvien perusteella komea poika, ja muutenkin reipas, ja näistä syistä suosikkini. Olin jopa nimennyt rakkaimman leikkikoirani Larryksi. Nämä asiat muistan hyvin, mutta jonnekin unholaan oli painunut se totuus, että minun nukkumistapani on luultavasti lainattu Larrylta. Larry-koira toimii edelleenkin maskottinani, ja otan sen aina mukaan matkalle, kun menen johonkin uuteen maahan ensimmäistä kertaa. Pitääkin muistaa ottaa se syksyllä mukaan Madeiralle. 

Larry kirjan takakannesta & Larry Karnakin temppelillä

Kaikkien aikojen suurin suosikkini ja esikuvani on Neiti Etsivä. En sentään koskaan ole halunnut Neiti Etsivän pientä sinistä urheiluautoa, mutta taidokas autonkäsittelytaito on lainattu sieltä. En pidä itseäni kovin erinomaisena missään suorituslajissa, mutta autoilu on sellainen asia, jossa olen aina halunnut loistaa, ja jota olen jaksanut harjoitella alkuvaikeuksista huolimatta. Ilman Neiti Etsivän luomaa mielikuvaa loistavasta naiskuskista olisin saattanut luovuttaa harjoittelun jo ensimetreillä, kuten useimmissa muissa lajeissa teen, kun homma ei suju luonnonlahjakkaasti. Tämä täydellinen nuori nainen on muutenkin villinnyt omaa taipumustani täydellisyyden tavoitteluun. Jos Neiti Etsivä pystyy siihen, niin minunkin on yritettävä. Vaikeissa paikoissa pitää aina kysyä itseltään "Mitä Neiti Etsivä tässä tilanteessa tekisi?", niin johan lähtee homma rullaamaan.

Sandra Bullockiin ihastuin katsoessani elokuvaa The Net - verkko kiristyy. Toki tietotekniikka oli kovasti yksinkertaistettua ja vääristeltyäkin, mutta Sandran roolihahmo ja tarina olivat noin muuten tunteisiini vetoavia. Sandrahan on sitten maailman toisiksi kaunein nainen. Kun niihin aikoihin tein ensimmäiset omat kotisivuni, lisäsin sinne elokuvan innoittamana oikeaan alareunaan pii-symbolin (π), joka toimi linkkinä "salaiseen" osioon. Ihan kuin elokuvista! Se tuntui kauhean hienolta siihen aikaan.

Harrastuksia kysyttäessä mainitsen muiden joukossa usein valokuvauksen. En ole erityisen hyvä kuvaaja, mutta kuvaan paljon ja nautin siitä kovasti. Minulla on aina haku päällä täydellisestä taustakuvasta, kun olen kameran kanssa liikkeellä. Isäni on nuorena ollut innokas kuvaaja ja jopa omistanut kuvien kehittämiseen tarvittavat välineet. On silti hieman epävarmaa onko kuvausinto periytynyt harrastus vai olenko innostunut siitä oikeasti nähdessäni The New Lassie TV-sarjan Meganin (Wendy Cox) harrastavan valokuvaamista. Jälleen kerran Megan on maailman söpöin tyttö, eli juuri sellainen jonka valitsisin roolimallikseni. Taidan olla vähän pinnallinen, kun arvostan kauneutta ja söpöyttä niin paljon.

Sitten voi tietysti pohtia tuliko muna ennen kanaa. Olenko innostunut tietyistä asioista sen takia, että nämä edellä mainitut roolimallit ovat kyseisiä asioita harrastaneet? Vai olenko valinnut juuri heidät roolimalleikseni, koska heillä on ollut minua kiinnostavia harrastuksia ja olen tuntenut alustavaa samaistumista? Ehkä yksi sama ominaisuus on johtanut siihen, että olen halunnut lainata samoilta hahmoilta muitakin ominaisuuksia. Jospa kuitenkin se itse asia on minun persoonassani sisäsyntyistä ja vain yhdistävä tekijä. Voin vain toivoa, että minussa on jotain omaa ja ainutlaatuista, etten olisi vain ihailemieni tyyppien matkija.


Vielä on ratkaisematta, mitä löytyy sen taustalta, että inhoan lasitettuja parvekkeita. Kyse ei ole vain siitä, että parvekelasit olisivat vain lisäriesa ikkunanpesussa. Eikä kyse ole siitäkään, että parvekelasit pahimmillaan luovat saunanomaisen tukalan kasvihuonetunnelman. Jostain syystä olen sitä mieltä, että parvekkeen kuuluu olla ulkotila, jossa vietetään aikaa sään salliessa. On ihan naurettavaa mennä istumaan lasikoppiin ja kuvitella olevansa ulkona!


Parvekelasien kaltainen pähkinä löytyy myös automaailmasta. Olen erityisen viehtynyt valkoisiin autoihin. Kaikki, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, väittävät että valkoinen on huonoin väri, koska siinä näkyy lika heti, kun pesun jälkeen ajaa sata metriä. Samat ihmiset ovat väittäneet, että kyllä minä sitten ymmärtäisin, kun lopulta hankkisin valkoisen auton ja menettäisin hermoni sen jatkuvaan likaisuuteen. Olen pian ajellut kaksi vuotta valkoisella autolla (<3) enkä päivääkään ole kärsinyt siitä, että se olisi likainen. Mielestäni valkoinen auto on kaunein mahdollinen vaikka se tulisi suoraan mutaradalta! Mutta mistä on tarttunut näin vahva hinku valkoisiin autoihin, että annan niille anteeksi likaisuuden ja usein jopa väärämerkkisyyden? Muutkin valkoiset autot kuin Volvot, Bemarit, Audit ja Lexut (suosikkimerkkini top 4) ovat mielestäni ihania.


Vielä voi siis olla yllättäviä paljastuksia tiedossa, kun nämä kaksi mysteeriä ehkä jonain päivänä ratkeavat vanhoja valokuvia selaillessa, lapsuuden kirjoja lukiessa tai suosikkielokuvia katsellessa...

Ihottuma

Viime syyskuussa vartaloni valtasi rutto. Mahdollisesti YT-neuvotteluiden aiheuttama stressi ja lähestyvä kuiva talvi toimivat laukaisijoina. Ihottuma levisi muutamassa päivässä kokovartaloriesaksi. Rasvasin, söin antibiootteja ja vietin jopa viikon sairasloman, että saataisiin jatkuva vaatteiden aiheuttama lisä-ärsytys eliminoitua kuvasta. Mikään ei auttanut. Viikon hoidolla saatiin rutto kutistettua puolivartalokokoon. Tähän mennessä olin taas käynyt niin monta kertaa lääkärin vastaanotolla, että olo oli toivoton. Tyydyin puolivartalotulokseen ja ajattelin, että kyllä se tästä ruokavaliota parantamalla ja ahkeralla hoitamisella paranee. Ei parantunut. Ei kyllä parantunut se ruokavaliokaan kauheasti. Eikä ahkera hoitaminen.

Nukuin koko talven puuvillahanskat kädessä. Kortisonivoiteita kului monta tuubia, tavallisia ja reseptillisiä. Viikon kuuri aina paransi oireita hieman, mutta kun hoitoa oli tauotettava, mentiin taas kovaa vauhtia takapakkia. Perusvoiteita kului ämpäritolkulla. Hanskat eivät estäneet raapimasta. Ne kädessä en saanut raavittua itseäni verille, mutta sen verran kovaa kuitenkin, että heräsin aivan mustelmilla. Eräänä yönä olin täysin heräämättä onnistunut kaivamaan yöpöydän laatikosta voidetuubin, jonka terävillä kulmilla olin raapinut itseeni hienot haavat. Joka aamu oli yllätys nähdä minkälaisia vaurioita olin onnistunut yön aikana itselleni aiheuttamaan.

Kevään koittaessa tuli mieleen, että olisi kiva jos kehtaisi kesällä käyttää shortseja tai hametta, ehkä jopa käydä rannalla uima-asuisena. Siinä on jo tarpeeksi riesaa, että läskit pursuilevat ympäriinsä, mutta niiden päälle vielä ruttoinen iho on liikaa julkiselle paikalle. Ihottuman aiheuttama psykologinen rasituskin alkoi käydä liian raskaaksi. Oikein pahan keskiyön raapimiskohtauksen herättämänä en voinut kuin itkeä tuskaani. Ensimmäiseksi kokeiltiin parin viikon antihistamiinikuuria. Tavallista antihistamiinia tupla-annoksena ja yöksi tujumpaa ainetta. Tujumpi aine oli pakko jättää viikon kuluttua pois, koska sen unettava vaikutus lamaannutti minut paikalleni sänkyyn koko yöksi. Iskias paheni liikkumattomuudesta sietämättömäksi. Eikä ihottuma muuttunut karvaakaan suuntaan eikä toiseen.

Viimeisin yritys on syödä kortisonia tabletteina. Lääkäri määräsi ensin reseptillä 30 tablettia ja kirjoitti erillisen annosteluohjeen, joka olisi vaatinut 34 tablettia. Kortisoni tuntui jonkun verran auttavan ongelmaan eikä aiheuttanut sivuvaikutuksia. Ilmeisesti en ole taipuvainen mielenhäiriöihin, kun kerran taipuvaisille uhkailtiin kaikenlaisia kiihtymystiloja ja univaikeuksia. Minä jatkoin tasaista puurtamista ja nukuinkin suorastaan paremmin kuin pitkään aikaan. Sattumoisin olen muutenkin erinomainen nukkuja, joten oli vaikea kuvitella parannusta vielä tilanteeseen, mutta ilmeisesti hillittömästä hillilliseen vähentynyt kutinatilanteen muutos auttoi asiassa. Antihistamiini jatkui kortisonin rinnalla. En tiedä miksi, mutta erikseen kysyin jatkanko vai en, ja lääkärin mielestä sitä kannatti jatkaa, vaikkei se tulosta tuottanutkaan.

Yksi viikko ei kuitenkaan ollut raapimisvahinkojen laajuuteen nähden tarpeeksi, joten painelin viikon kuluttua hakemaan jatkoa. Toiset 30 nappia napsahti ja annosteluohjeeksi "nosta nyt sitten taas määrä vaan korkealle alkuun." Kyllähän minä tiedän, kuten aina aikaisemminkin. Ei ole ensimmäinen kerta, kun lääkäri jättää hoidon yksityiskohtien päättämisen minun tuntemusteni varaan. Kun kyse on minusta, niin uskon kyllä osaavani laskea uuden annostelun perustuen aikaisempaan annosteluohjeeseen, mutta hiukan huolettaa, jos lääkäri antaa kaikkien muidenkin potilaidensa päättää ihan itse kuinka paljon ahmivat kortisonia ja missä ajassa.

Toisen viikon aikana ihottuma ei parantunutkaan enää ihan samaa tahtia kuin ensimmäisellä viikolla. Paraneminen on kuitenkin jatkunut ja kortisoni vei mennessään kaikki muutkin kivut, joita en ollut edes tiedostanut aiemmin. Aihan selkää ja polvia ja nilkkoja särkee, mutta nyt ei särkenyt enää. Vaikka ihottuma saataisiinkin selätettyä, niin pahoin pelkään kipujen palaavan taas hissukseen, kun jo annostuksen tippuessa kuurin loppua kohden, tunnen taas ensimmäiset kivut tutuissa paikoissa. Huomenna viedään viimeistä kortisonitablettia ja sitten jään jännittyneenä odottamaan mihin suuntaan ihottuma kehittyy.

Lueskelin netistä atopiasta, jota on alusta saakka pidetty syyllisenä ihottumaani. Tietysti ongelman kestäessä kuukaudesta toiseen olin jo harhautunut kuvittelemaan, että kyse on rutosta tai ihosyövästä tai ehkä psoriasiksesta, mutta kyllä tämä nyt kaikkien lähdeaineistojen ja järjen mukaan on vain atooppisen ihon vuoristorataa. Välillä voi olla pitkiä oireettomia kausia ja näköjään sitten yhtä pitkiä oireellisiakin kausia. Ihmetyttää vain se, että lääkäriopiskelija voi ihan erikoistua ihotauteihin, mutta silti kukaan ei ole keksinyt parannuskeinoa atooppiseen ihottumaan. Oireita voi lievittää ja hoitamalla voi yrittää ennakoida ja vältellä ihottuman puhkeamista, mutta mitään selvää hoitoa ei ole. Lääkkeistä tehoaa mikä kenellekin potilaalle. Vai onko nyt näin, että ihotautilääkärit ovat sittenkin kiinnostuneet siitä toisesta erikoistumispuolikkaastaan - sukupuolitaudeista?

Vain toinen ihottuman kärsinyt ihminen voi tietää miten psyykkisesti raskasta ihottumasta kärsiminen on. Ei ole helppoa elää kuukausitolkulla syyhyssä, hilseilevänä ja rupisena. Ei ole yhtään hauskaa raapia itseään verille monta kertaa päivässä. Normaalia elämää ei voi elää, kun ei raski parhaimpia lakanoita, pyyhkeitä tai vaatteita tahria vereen, vaan joutuu tyytymään nuhjuisimpiin tavaroihin mitä kaapista löytyy. Ei ole kiva, kun joku toivoo ääneen, että ihottuman riivaaman kaulan peittäisi hiuksilla tai huivilla, kun se on niin pahan näköinen. Ja kun sitä juuri ei voi tehdä, koska kaikki kosketus ärsyttää sitä lisää. Tuntuu kurjalta mennä juhliin, joihin joutuu pukeutumaan hameeseen, kun jalat näyttävät suuren valkohain kaluamilta. Sivusta katsojat vain kommentoivat "Älä raavi, se kuulostaa kauhealta." tai "Laita voidetta siihen." Järjetöttömiä ehdotuksia, kun raapiminen tuntuu yhtä vastustamattomalta kuin hengittäminen minuutin pidättelyn jälkeen. Eikä minkään voiteen laittaminen lievitä sitä tunnetta tippaakaan. Olen alkanut vastaamaan takaisin yhtä järjettömästi, että "Pitää raapia ensin iho auki, että on paikkoja mistä voide pääsee varmasti imeytymään."

Kuluneella viikolla löytämäni atopiasta kertova sivusto muistutti ensimmäistä kertaa ärsyttämättä, että kyseessä on krooninen sairaus, jota on hoidettava jatkuvasti. Asia on hyväksyttävä henkisesti ja huolehdittava siitä, että arkipäivän rytmi on rauhallinen. Normaalisti, kun jokin taho antaa vastaavia ohjeita, tunnen vain suuren raivon alkavan kuohua sisälläni. Nyt olen jo monta päivää peräkkäin pyöritellyt mielessäni sitä, että rytmin pitää olla rauhallinen. Olen näennäisestä kiireestä huolimatta päättänyt valvoa rauhassa 10 minuuttia kauemmin, jotta voisin rauhallisella mielellä läträtä voiteiden kanssa. Normaalisti yön saadessa hermostun siihen, että aika loppuu ja pitäisi olla jo unessa. Päivittäinen voiteleminen on helposti jäänyt tekemättä. Varsinkaan sitä ei ole jaksanut tehdä niin montaa kertaa päivässä, kuin iho vaatisi. Pitäisikö tuosta lauseesta ihan tehdä huoneentaulu? Tai mantra, jota toistelen lootus-asennossa ennen voitelemista ja nukkumaanmenoa?