Ihottuma

Viime syyskuussa vartaloni valtasi rutto. Mahdollisesti YT-neuvotteluiden aiheuttama stressi ja lähestyvä kuiva talvi toimivat laukaisijoina. Ihottuma levisi muutamassa päivässä kokovartaloriesaksi. Rasvasin, söin antibiootteja ja vietin jopa viikon sairasloman, että saataisiin jatkuva vaatteiden aiheuttama lisä-ärsytys eliminoitua kuvasta. Mikään ei auttanut. Viikon hoidolla saatiin rutto kutistettua puolivartalokokoon. Tähän mennessä olin taas käynyt niin monta kertaa lääkärin vastaanotolla, että olo oli toivoton. Tyydyin puolivartalotulokseen ja ajattelin, että kyllä se tästä ruokavaliota parantamalla ja ahkeralla hoitamisella paranee. Ei parantunut. Ei kyllä parantunut se ruokavaliokaan kauheasti. Eikä ahkera hoitaminen.

Nukuin koko talven puuvillahanskat kädessä. Kortisonivoiteita kului monta tuubia, tavallisia ja reseptillisiä. Viikon kuuri aina paransi oireita hieman, mutta kun hoitoa oli tauotettava, mentiin taas kovaa vauhtia takapakkia. Perusvoiteita kului ämpäritolkulla. Hanskat eivät estäneet raapimasta. Ne kädessä en saanut raavittua itseäni verille, mutta sen verran kovaa kuitenkin, että heräsin aivan mustelmilla. Eräänä yönä olin täysin heräämättä onnistunut kaivamaan yöpöydän laatikosta voidetuubin, jonka terävillä kulmilla olin raapinut itseeni hienot haavat. Joka aamu oli yllätys nähdä minkälaisia vaurioita olin onnistunut yön aikana itselleni aiheuttamaan.

Kevään koittaessa tuli mieleen, että olisi kiva jos kehtaisi kesällä käyttää shortseja tai hametta, ehkä jopa käydä rannalla uima-asuisena. Siinä on jo tarpeeksi riesaa, että läskit pursuilevat ympäriinsä, mutta niiden päälle vielä ruttoinen iho on liikaa julkiselle paikalle. Ihottuman aiheuttama psykologinen rasituskin alkoi käydä liian raskaaksi. Oikein pahan keskiyön raapimiskohtauksen herättämänä en voinut kuin itkeä tuskaani. Ensimmäiseksi kokeiltiin parin viikon antihistamiinikuuria. Tavallista antihistamiinia tupla-annoksena ja yöksi tujumpaa ainetta. Tujumpi aine oli pakko jättää viikon kuluttua pois, koska sen unettava vaikutus lamaannutti minut paikalleni sänkyyn koko yöksi. Iskias paheni liikkumattomuudesta sietämättömäksi. Eikä ihottuma muuttunut karvaakaan suuntaan eikä toiseen.

Viimeisin yritys on syödä kortisonia tabletteina. Lääkäri määräsi ensin reseptillä 30 tablettia ja kirjoitti erillisen annosteluohjeen, joka olisi vaatinut 34 tablettia. Kortisoni tuntui jonkun verran auttavan ongelmaan eikä aiheuttanut sivuvaikutuksia. Ilmeisesti en ole taipuvainen mielenhäiriöihin, kun kerran taipuvaisille uhkailtiin kaikenlaisia kiihtymystiloja ja univaikeuksia. Minä jatkoin tasaista puurtamista ja nukuinkin suorastaan paremmin kuin pitkään aikaan. Sattumoisin olen muutenkin erinomainen nukkuja, joten oli vaikea kuvitella parannusta vielä tilanteeseen, mutta ilmeisesti hillittömästä hillilliseen vähentynyt kutinatilanteen muutos auttoi asiassa. Antihistamiini jatkui kortisonin rinnalla. En tiedä miksi, mutta erikseen kysyin jatkanko vai en, ja lääkärin mielestä sitä kannatti jatkaa, vaikkei se tulosta tuottanutkaan.

Yksi viikko ei kuitenkaan ollut raapimisvahinkojen laajuuteen nähden tarpeeksi, joten painelin viikon kuluttua hakemaan jatkoa. Toiset 30 nappia napsahti ja annosteluohjeeksi "nosta nyt sitten taas määrä vaan korkealle alkuun." Kyllähän minä tiedän, kuten aina aikaisemminkin. Ei ole ensimmäinen kerta, kun lääkäri jättää hoidon yksityiskohtien päättämisen minun tuntemusteni varaan. Kun kyse on minusta, niin uskon kyllä osaavani laskea uuden annostelun perustuen aikaisempaan annosteluohjeeseen, mutta hiukan huolettaa, jos lääkäri antaa kaikkien muidenkin potilaidensa päättää ihan itse kuinka paljon ahmivat kortisonia ja missä ajassa.

Toisen viikon aikana ihottuma ei parantunutkaan enää ihan samaa tahtia kuin ensimmäisellä viikolla. Paraneminen on kuitenkin jatkunut ja kortisoni vei mennessään kaikki muutkin kivut, joita en ollut edes tiedostanut aiemmin. Aihan selkää ja polvia ja nilkkoja särkee, mutta nyt ei särkenyt enää. Vaikka ihottuma saataisiinkin selätettyä, niin pahoin pelkään kipujen palaavan taas hissukseen, kun jo annostuksen tippuessa kuurin loppua kohden, tunnen taas ensimmäiset kivut tutuissa paikoissa. Huomenna viedään viimeistä kortisonitablettia ja sitten jään jännittyneenä odottamaan mihin suuntaan ihottuma kehittyy.

Lueskelin netistä atopiasta, jota on alusta saakka pidetty syyllisenä ihottumaani. Tietysti ongelman kestäessä kuukaudesta toiseen olin jo harhautunut kuvittelemaan, että kyse on rutosta tai ihosyövästä tai ehkä psoriasiksesta, mutta kyllä tämä nyt kaikkien lähdeaineistojen ja järjen mukaan on vain atooppisen ihon vuoristorataa. Välillä voi olla pitkiä oireettomia kausia ja näköjään sitten yhtä pitkiä oireellisiakin kausia. Ihmetyttää vain se, että lääkäriopiskelija voi ihan erikoistua ihotauteihin, mutta silti kukaan ei ole keksinyt parannuskeinoa atooppiseen ihottumaan. Oireita voi lievittää ja hoitamalla voi yrittää ennakoida ja vältellä ihottuman puhkeamista, mutta mitään selvää hoitoa ei ole. Lääkkeistä tehoaa mikä kenellekin potilaalle. Vai onko nyt näin, että ihotautilääkärit ovat sittenkin kiinnostuneet siitä toisesta erikoistumispuolikkaastaan - sukupuolitaudeista?

Vain toinen ihottuman kärsinyt ihminen voi tietää miten psyykkisesti raskasta ihottumasta kärsiminen on. Ei ole helppoa elää kuukausitolkulla syyhyssä, hilseilevänä ja rupisena. Ei ole yhtään hauskaa raapia itseään verille monta kertaa päivässä. Normaalia elämää ei voi elää, kun ei raski parhaimpia lakanoita, pyyhkeitä tai vaatteita tahria vereen, vaan joutuu tyytymään nuhjuisimpiin tavaroihin mitä kaapista löytyy. Ei ole kiva, kun joku toivoo ääneen, että ihottuman riivaaman kaulan peittäisi hiuksilla tai huivilla, kun se on niin pahan näköinen. Ja kun sitä juuri ei voi tehdä, koska kaikki kosketus ärsyttää sitä lisää. Tuntuu kurjalta mennä juhliin, joihin joutuu pukeutumaan hameeseen, kun jalat näyttävät suuren valkohain kaluamilta. Sivusta katsojat vain kommentoivat "Älä raavi, se kuulostaa kauhealta." tai "Laita voidetta siihen." Järjetöttömiä ehdotuksia, kun raapiminen tuntuu yhtä vastustamattomalta kuin hengittäminen minuutin pidättelyn jälkeen. Eikä minkään voiteen laittaminen lievitä sitä tunnetta tippaakaan. Olen alkanut vastaamaan takaisin yhtä järjettömästi, että "Pitää raapia ensin iho auki, että on paikkoja mistä voide pääsee varmasti imeytymään."

Kuluneella viikolla löytämäni atopiasta kertova sivusto muistutti ensimmäistä kertaa ärsyttämättä, että kyseessä on krooninen sairaus, jota on hoidettava jatkuvasti. Asia on hyväksyttävä henkisesti ja huolehdittava siitä, että arkipäivän rytmi on rauhallinen. Normaalisti, kun jokin taho antaa vastaavia ohjeita, tunnen vain suuren raivon alkavan kuohua sisälläni. Nyt olen jo monta päivää peräkkäin pyöritellyt mielessäni sitä, että rytmin pitää olla rauhallinen. Olen näennäisestä kiireestä huolimatta päättänyt valvoa rauhassa 10 minuuttia kauemmin, jotta voisin rauhallisella mielellä läträtä voiteiden kanssa. Normaalisti yön saadessa hermostun siihen, että aika loppuu ja pitäisi olla jo unessa. Päivittäinen voiteleminen on helposti jäänyt tekemättä. Varsinkaan sitä ei ole jaksanut tehdä niin montaa kertaa päivässä, kuin iho vaatisi. Pitäisikö tuosta lauseesta ihan tehdä huoneentaulu? Tai mantra, jota toistelen lootus-asennossa ennen voitelemista ja nukkumaanmenoa?