Mahdoton tehtävä

Uudenvuodenlupaukseni #5 ei ole pitänyt. Eivät ole pitäneet myöskään numerot 1, 2 ja 4. #5 oli niistä kuitenkin se ainoa tärkeä. Tavoitteenani oli laihtua kesälomaan mennessä 5 kg ja vuoden loppun mennessä 10 kg. Vuodenvaihteen jälkeen olen lihonut 4 kiloa. Lomaan on enää 3 viikkoa ja siinä ajassa laihdutettavaa olisi nyt 9 kg. Miten tässä nyt näin kävi?

Kesän kunniaksi telkkarissa on alkanut pyöriä taas uusi kausi amerikkalaista Suurinta pudottajaa. Monet kilpailijoista kertoivat motivaationsa kumpuavan halusta elää perheensä kanssa kauemmin, ennenaikaisen kuoleman sijaan. Mistä tällainen tavallinen, joskin karvan verran vähemmän pullukka, saisi kaivettua esiin motivaation, kun todellisuudessa ei ole mitään syitä elää kovin pitkään? Riittää, että elän vanhemmaksi kuin mummoni ja vanhempani.

Syy siihen, että haluan laihtua, on halu mahtua pienempiin vaatteisiin. Halu näyttää sen verran tavalliselta ihmiseltä, että kehtaisi poistua kotoa ja näyttäytyä ihmisten ilmoilla. Syyt pysyä lihavana ovat kuitenkin suurempia ja "tärkeämpiä". Herkkujen syöminen on melkeinpä ainoa asia mistä elämässäni nautin. Olisin yhä ruma, vaikka laihtuisinkin tavoitepainooni. En edelleenkään olisi onnellinen, vaikka laihtuisin. Olisin ehkä entistä masentuneempi, kun en laihtumisesta huolimatta saisi osakseeni kovasti kaipaamaani ihailua.

Plastiikkakirurgiapotilasta jututettaessa yritetään aina muistuttaa tälle, ettei ulkonäön muuttaminen tule muuttamaan tämän elämää. Ulkonäkö ei tuo onnea. Miksei samasta asiasta paasata laihduttajille? Johtuuko se siitä, että uskotaan laihduttajien kaipaavan myös parempaa terveyttä? Ja että terveys muka riittäisi palkkioksi itsensä kiduttamisesta kuntoillen tai rehuja syöden? Mikä on se ratkaisu, joka kirurgian sijaan tekee ihmisestä onnellisen? Luultavasti se on jotain sellaista, mitä juuri minä en pysty koskaan saavuttamaan.

Yritän taas käynnistää kamppailun kiloja vastaan. On sietämätön ajatus, että ylipainon määrä ylittäisi 20 kg. No, periaatteessa se on jo ylittänyt, koska mielestäni painoa on 21 kg liikaa. Olisin tosin kohtuullisen tyytyväinen jo 19 kg:n pudotukseen. Laihduttamista on helppo suunnitella. On helppo päättää käyvänsä viitenä päivänä viikossa joko kävelemässä tai pyöräilemässä. Ei ole lainkaan vaikeaa listata kaikkia niitä elintarvikkeita, joita ei pitäisi edes ostaa, saati mässäillä. Olen niin koukussa mm. sipseihin, juustoleipiin, brie-juustoon, suklaakekseihin, mehuihin, kuohuviiniin, creme fraicheen, automaattikaakaoon, kotona keitettyyn kaakaoon, täytedonitseihin, pitsaan... Näiden syömisen sijaan pitäisi tietysti päättää tehdä kunnollista ruokaa joka päivä - kohtuullisia määriä tietenkin. Töissä pitäisi olla evästä, ettei tarvitsisi nälkää tainnuttaakseen litkiä litratolkulla automaattikaakaota. Kaikkien juomien pitäisi olla vain vettä.

Vaikeinta on toteutus. Työpäivän jälkeen olen aivan liian väsynyt edes miettimään mitä ruokaa tekisin. Ruuan valmistaminen on suorastaan mahdotonta. Olen yrittänyt helpottaa asiaa pohtimalla mikä olisi lempiruokaani, mitä tekisi mieli syödä juuri nyt, jos sen joku muu kantaisi nurkan takaa valmiina eteen. Mieleen ei yleensä tule yhtäkään ruokaa, jota tekisi mieli, vaikka pyörittelen ajatuksissani kaikkia ruokia, jotka joskus ovat olleet suosikkeja. Usein syömisestä seuraa välittömästi myös lievä tai keskivahva pahoinvointi. Lääkärin mukaan tämä johtuu lievästä palleatyrästä, eikä asialle voi mitään. Yritä siinä sitten pakottaa itsesi syömään jotain pahaa, kun sen päälle vielä joutuu kärsimään pahoinvoinnista koko illan. Kurjuutta yrittää minimoida syömällä edes jotain hyvää. Herkusta seuraa edes jonkinlainen kauhun tasapaino.

Monet onnistuneet laihduttajat ehdottavat, että jotain dieettiä, liikuntalajia tai elämäntapaa pitäisi kokeilla kuukauden ajan. Sen jälkeen se lähtisi sujumaan ihan itsestään. Olo olisi muka niin loistava, että ei enää tee mieli palata takaisin vanhoihin pahoihin tapoihin. Minä en selviä edes viikon mittaisesta kokeilusta sortumatta yhtenä tai useampana päivänä mässäilyyn. Jokainen työpäivä tuhoaa parhaankin asenteen. Viimeistään klo 8.15 aamulla on pakko saada automaatista suklaakahvia, koska muuten ei vaan kestä olla olemassa. Oikein sinnikkäällä yrittämisellä päivän ensimmäinen juoma voi olla tee, mutta kyllä työ vaan tekijänsä nujertaa, ja seuraavaksi kupissa on taas suklaakahvi.

Tarvitsisin ehdottomasti tuekseni samanlaisen ympäristön kuin Suurimmassa pudottajassa on. Olen liian arka mennäkseni edes kysymään naapurikylän uimahallin kuntosalilta minkälaisella diilillä siellä voisi käydä. Enpä ole edes uskaltanut mennä uimaan kyseiseen halliin koskaan. Ahdistun siitäkin ajatuksesta, että joutuisin käymään työpaikan kellarissa salilla, vaikka se on jo tuttu paikka. En missään tapauksessa kehtaa kesken kävelyn tehdä ylimääräisiä jumppaliikkeitä, koska joku voisi nähdä. Tarvitsisin tuekseni Jillianin, joka aamusta iltaan karjuisi päin naamaa, kun yrittäisin laiskotella. Tarvitsisin säännöllistä laihduttamisen edistymisen seurantaa: viikottaiset punnitukset, kuntotestejä, ennen- ja jälkeen-kuvia. En kehtaa ottaa ennen-kuvia edes omaan käyttöön.

Kaikki tuntuu taas niin järjettömän vaikealta. Tekisi mieli olla yrittämättä tosissaan, koska sitten minulla on syy siihen, että en ole onnistunut laihtumaan. On kauheampaa yrittää ja epäonnistua kuin vain olla yrittämättä. Läskit toimivat lisäksi hyvänä (?) selityksenä sille, että olen epäonnistunut elämässäni täysin. Mikäli yritän kovasti laihduttaa ja epäonnistun, saan pitää selitykseni elämässä epäonnistumiselle. Mikäli onnistuisin laihduttamaan, olisin elämässä epäonnistunut persoona ilman mitään puolustusta. Kumpaakaan epäonnistumista en pysty antamaan itselleni anteeksi. Ollako vai eikö olla?