Tukivaatio

Suurimman pudottajan finaali lähestyy. (Onneksi perään tulee vielä toinenkin kausi.) Kilpailijat kiittelevät lopun lähestyessä kaikesta saamastaan tuesta ohjelmaa, valmentajia ja toisiaan. Asioita ei ole helppo tehdä yksin. Siinä yksi syy minkä takia minun laihduttamisprojekteista ei koskaan tule mitään. Tuntuu, että olen ypöyksin maailmassa. (Kun tarpeeksi vuosia kuluu, niin tulen tietenkin olemaan ihan yksin omassa pienessä maailmassani. Kaikki elämässä tarvittavat asiat on sitä ennen opittava hoitamaan itse.) Toki projektin innostuneita alkupuheita kannatetaan, mutta ei se riitä tueksi. Tällä hetkellä paras tukeni on juuri tuo mainittu tv-ohjelma.

Sanotaan myös, että apua pitää osata pyytää. En ole koskaan ollut erityisen hyvä avunpyytäjä. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeammaksi se käy. Olen perheessäni joutunut jo vuosia sitten auttajan rooliin. Samoin tuntuu siltä, että ystäväpiirille kelpaa kyllä apu, mutta siltä suunnalta on turha itse toivoa mitään. Aika harvoin tosin tulee tilanteita, joissa tunnen tarvitsevani apua. Olen onnistunut kehittämään hieman ylimielisen ja osin tuhoisan ajattelumallin, jonka mukaan ne ihmiset, joita minä olen joutunut auttamaan, eivät voi auttaa minua. Jos he kerran itsekin tarvitsevat apua, ei heillä ole mitään annettavaa sillä saralla. Pitäisi yrittää muistaa, että tilanteet vaihtelevat, ihmiset kehittyvät ja jokaisella on erilaisia vahvuuksia kuin minulla.

Nekin tilanteet, joissa apua tarvitsisin, ovat yleensä henkisen puolen juttuja. Yhtäältä olen paininut samojen ongelmien kanssa jo niin kauan, ettei kukaan enää jaksa kuunnella. Toisaalta tuntuu, että kaikki yrittävät vain keksiä ja tyrkyttää nopeita ja helppoja ratkaisuja, kun oikeasti tarvittava apu olisi pelkkä kuuntelu ja ennen kaikkea myös ymmärrys, että joku tosiaan voi tuntea ja ajatella kuten minä.

Yksi niistä vaikeammin käsitettävistä ajatuksista on se, etten yhtään pidä siitä, että ihmisen pitäisi muka rakastaa itseään. Saatan hieman kikkailla termeillä, mutta itseään rakastava ihminen kääntyy mielessäni välittömästi itserakkaaksi. Mielestäni ihmisen pitäisi arvostaa itseään. Mutta itseään ei saa rakastaa. Itsensä arvostamisen kanssa taas tulee ongelmia, koska kaikkia ominaisuuksia itsessään ei voi arvostaa. En voi arvostaa sitä, että olen pelkuri. En arvosta omaa ulkonäköäni. Kas kummaa, aloitin negatiivisten asioiden listaamisella.

Kokeillaan listausta toisesta suunnasta... Hiljaa itsekseni kuvittelen olevani kovinkin älykäs. (Saatan olla väärässä, ei sentään ryhdytä liian positiivisiksi saati itserakkaiksi asian suhteen.) Pidän arvossa sekä älykkyyttä yleensä että omaa älykkyyttäni. Pelkään (pelkuri!) aina ihmisiä tavatessani, että joku pitää minua tyhmänä. Se jos mikä olisi katastrofi. Vaikka olenkin näkyvästi pakkomielteinen vain oman ulkonäköni suhteen ja tuskissani (ja ahdistunut), koska en pysty sitä täydellisesti muuttamaan, en ikipäivänä antaisi tippaakaan pois älykkyydestäni, vaikka saisin tilalle täydellisen kauniin ulkonäön.

Talvella luin kirjaa, jota en melkein raskinut laskea käsistäni iltaisin - Leenamaija Otalan Älyllinen kunto : tuottavuutta työhön. Kirja oli todella mielenkiintoinen ja täyttä asiaa. Huomasin ajattelevani, etten lopulta välitä kovinkaan paljon kauneudesta tai terveydestä, mutta aivojen hyvinvointi. Jos aivoilleni tapahtuu jotain, kuolen. Kirjaa lukiessani ajattelin, että vaikka mikään muu peruste ei ole saanut minua syömään hyvin tai liikkumaan, niin nyt alan sitä tehdä, koska aivotkin vaativat hyvää ruokaa ja liikuntaa toimiakseen hyvin. Niin vaan on, että motivaation ja tuen kanssa on se ongelma, että se vaatii toistoa ja jatkuvuutta. Minun pitäisi suorastaan ostaa mainittu kirja, ja lukea sitä säännöllisesti - pitää yllä ahaa-elämystä.

Tänään olen jälleen kerran pohdiskellut motivaatiota. Minulla ei juuri nyt ole kirjan horroksesta herättäviä ajatuksia eikä kenenkään toisen ihmisen tukea, mutta piru minut periköön, jos en pysty tässä laihduttamisasiassa auttamaan itseäni, vaikka niin montaa muuta olen auttanut pienemmissä ja suuremmissakin asioissa!