Sisilia #8 Lentokentälle

Sisilia #8 Lentokentälle

21.7.2013

Lähtöaamuna herätys oli epäinhimillisen aikainen jopa minulle. Älypuhelimen herätystoiminto pirautti meidät jalkeille klo 5.30. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut. Se oli kyllä jo aikeissa nousta, mutta viivytteli peitteissään vielä hetken. Viimeiset matkatavarat, hammasharjat, deodorantit, yöpaidat yms. pakattiin vielä laukkuihin viimeisten käyttökertojen jälkeen. Aamiaishuoneeseen kampeuduimme klo 6.15. Salin ikkunan taakse kurvasi hetken päästä auto, joka toi säkillisen tuoreita leipiä syötäväksemme. Tippiäkin muistimme pöydälle jättää 10 € ja huoneeseen siivoojalle toiset 10 €.

Aurinko nousee.

Siirrettiin parvekekalut takaisin "paikalleen". Saapuessa olimme siirtäneet ne mahdollisimman kauas naapurista.

Viimeinen vilkaisu kauniiseen pihaan.

Naapuritalo.

Tyypillinen aamiainen.

Koska pensionessa ei ollut varsinaista respaa, olimme jo etukäteen olleet hieman huolissamme millaisella protokollalla avainten palautus tapahtuisi. Toivoimme kovasti, että joku muu asukkaista reippaana selvittäisi asian, ja me voisimme matkia perässä. Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että muut asukkaat pyörivät syötyään ja tavarat haettuaan ahdistuneen näköisenä ympäri ruokasalia, mutta kukaan ei ollut reipas. Vaikka minä pelkään puhutella eri paikkojen henkilökuntia jopa suomeksi, ryhdyin toimeen, koska tärkeän asian toimittamisessa vetkuttelu tuntui vielä ikävämmältä kuin tilanteen selvittäminen. Kurkistin keittiöön ja kyselin avainta näyttäen, että mitä tehdään. Poika tuli sieltä sitten avainta ottamaan, ja muut vieraat syöksyivät innokkaasti heti meidän perässä toimittamaan tyypille omat avaimensa. Raukkikset!

Avaimet.

Miu'uttii ja mau'uttiin vielä hyvästiksi naapurin viidakkopihan kissanpennuille. Reppanat. Olimme ensimmäisenä kadun varrella odottelemassa bussia ja asetuimme penkille istumaan. Bussikin tosin tuli 10 minuuttia etuajassa, joten siirryttiin sitten sinne istumaan. Muita alkoi valua paikalle siinä vaiheessa, kun olimme saaneet viskattua laukut ruumaan ja olimme nousemassa bussiin.

Kisseperhe.

Muutamasta hotellista haettiin vielä kotiinpalaajia bussin kyytiin. Ensimmäiseksi ajettiin valitettavasti hakemaan Etna-retkellä pommiin nukkuneet ukon ja akan, jotka olimme nimenneet sketsipariskunnaksi. Tällä kertaa he olivat sentään hereillä ajoissa. Matka jatkui rantatielle, missä pysähtelimme poimimaan yhä lisää matkustajia. Sketsipariskunta oli tällä kertaa vähän liiankin virkeänä. Ukkeli ja akkeli ryhtyivät välittömästi avaamaan kilpaa limutölkkejä. Juomat piti hörppiä pois, kun ei niitä lentokoneeseenkaan saanut viedä.

Tölkkien avaamisen sihaukset täyttivät ilman pariksi minuutiksi yhdessä pariskunnan äänekkään keskustelun kanssa. Pian äänille ei kuitenkaan ollut enää tilaa, koska uskomaton pierun löyhkä hyökkäsi ilmoille ja nujersi kaiken muun alleen. Akkeli syytti kovaan ääneen ukkoa piereskelystä, mutta kuka tietää kumpi pariskunnasta oli oikeasti syyllinen. Sehän on tv:stä tuttu strategia, että syytetään kovaan ääneen toista omista likaisista tempuista. Edessä oli noin 50 minuutin matka Cataniaan eikä pierunhaju hellittänyt millään. Kaasunaamaria siinä olisi tarvinnut, kun kyyneleet valuivat kirvelevistä silmistä, vaikka peitin kasvoja vaatteilla ja nipistin nenää tiukasti kiinni.

Limunaatin kilpakittaaminen koitui akkelin kohtaloksi. Meille muille siitä seurasi sekä viihdettä että lopulta helpotus. Akkeli ei pystynyt pidättelemään hätäänsä alle tunnin aikaa. Vessaan oli päästävä. Hän kävi ensin bussin vessan oven kimppuun ja uurasti sen avaamiseksi useampia minuutteja, vaikka kaikkihan tietävät, että bussien vessat ovat aina lukossa. Akkeli oli kuitenkin sinnikäs ja tempoi, väänsi, nipisteli ja kiskoi kaikkia mahdollisia oven osia, myös ihan sileitä pintoja, joista ei saa mitään otetta. Lopulta ukkeli ei enää kestänyt katsoa touhua, vaan meni oppaalta kysymässä asiaa ja palasi kertomaan, että vessa on lukossa. Akkeli kehuskeli puskataidoillaa, hädän hoitaminen onnistuisi helposti, kunhan vaan pääsisi bussista ulos edes pientareelle.

Ilmeisesti hätä alkoi olla niin suuri, ettei pian olisi tarvittu edes puskaa tai piennarta, koska ei aikaakaan, kun akkeli syöksyy itse bussin etuosaan, ja bussi kurvaa välittömästi  ulos seuraavasta rampista huoltoaseman pihaan. Bussikuski ja opas saattoivat yhdessä polleasti vyölaukkuaan kantavan akkelin paikalliseen huussiin. Ukkeli rynni tietenkin heti ulos tupakalle, kun kerran tuli tilaisuus. Minkälaiset ihmiset eivät pysty olemaan aloillaan alle tuntia? Bussin kanssamatkustajista lähti sellainen urheilukisoista tuttu masentunut joukkohuokaus, kun opas kuulutti, että pysähdytään hetkeksi. Kaikki kuulo- ja hajuetäisyydellä olleet (eli oikeastaan kaikki) matkustajat päivittelivät keskenään, ettei ole todellista.

Akkelin saatua helpotuksensa matka jatkui, kumma kyllä, hajuttomana. Edelleenkin pariskunta jatkoi huutamalla keskustelemista ja jokainen heidän lausumansa sana oli tuskallista kuunneltavaa. Akkeli ryhtyi kehuskelemaan ukolleen havaintokykyään, kun oli "hoksinut" huoltoaseman mainoskyltin, vaikka ei ollutkaan mikään kotimaasta tuttu Shell tms. Tarina piti kertoa ainakin kolmesti uudestaan. En tiedä oliko akkeli kuuro, kun ei tajunnut kertoneensa sitä jo, vai oliko ukkeli kuuro ja sille piti kertoa se tarpeeksi monta kertaa, että meni perille. Vai oliko akkeli vaan niin kerrassaan ylpeä havaintokyvystään, että ei malttanut lopettaa sillä kehuskelua. Kehuskelu jatkui muistelemalla nuoruudessa tyttöjen kanssa koettua leirintäaluereissua, missä kukaan muu ei ollut tajunnut, että suihkussa pitää laittaa raha seinän toisella puolella olevaan automaattiin, että suihku toimii, mutta akkelipa oli taas nerokkaasti "hoksinut" tämänkin asian ennen muita. Hoksiminen oli siis naisen itsensä käyttämä sana ja kului jo ensimmäisellä käyttökerralla puhki minun korvilleni.

Lentoasemalla pari liimautui kiinni opas-parkaan. Näytti siltä, että opas yritti epätoivoisesti dumpata heitä oikeaan check-in-jonoon ja opastaa välillä muita ihmisiä, mutta pariskunta ei päästänyt oppaan helmoista irti ennen kuin opas oli taluttanut heidät kädestä pitäen turvatarkastuksen läpi. Opas-parka oli itse jäämässä lomalle ja matkustamassa kanssamme Suomeen, joten eipä sen auttanut karata minnekään liian aikaisin. Tax-freessä ukkelilla oli jostain syystä kauhea kiire portille jonottamaan, vaikka varsinaista aikapainetta ei vielä todellakaan ollut. Pariskunta meuhkasi kovaan ääneen ja riitelevin äänensävyin aikatauluista, kun akkeli halusi vielä ostaa asioita ja käydä vessassa ja ukkeli halusi vain jonottamaan portille. Kaikki kaupan asiakkaat pysähtyivät tuijottamaan suut auki pariskuntaa, joka ei tuntunut huomaavan tilanteessa mitään erikoista.

Catania-paita

Pinkki elefantti-magneetti.

Itsekin tein hieman ostoksia vielä. Ostin pinkillä Catanian norsulla koristellun t-paidan, kun se oli tarjouksessa. Lisäksi ostoskassiin päätyi pinkki norsumagneetti. Koska ei tosiaan ollut kiire portille, kävimme mekin kaikessa rauhassa vessassa. Kentän wc oli kamalassa kunnossa: paperia ei ollut, saippuaa ei ollut, pönttö oli järkyttävän likainen ja ties mitä muuta. Koskaan eläissäni en ole nähnyt lentokentän (kyllä muualla, mutta ei sentään lentokentällä) vessaa tällaisessa kunnossa. Tosin erikoinen oli lentokenttä muutenkin, kun checkin-jonojen lomassa puikkelehti kerjäläisiä ryysyihin puetut pikkuvauvat sylissä kerjäämässä rahaa. En ollut sellaistakaan nähnyt koskaan missään.

Paluukone.

Herkut.

Kummisetä-kynä.

Kotimatkalla meillä oli vierekkäiset käytäväpaikat eli välissämme kulki käytävä. Otukseni riemuitsi helposta liikkumisesta koneessa, minä surin ikkunan ja maisemien puutetta. Tällä kertaa juomatarjoilu tuli ennen ruokaa kuten pitääkin. Shampanjat naukkailtiin jälleen ja sipsejä myös. Ruokana oli jokin lihakastike ja polentamuussia sekä porkkanaa ja parsakaalia, eli kerrankin jotain mitä minäkin sain syödä. Ruoka oli lisäksi yllättävän hyvää, vaikka tulimmekin italialaisilla herkuilla hemmoteltuina kyytiin vertailemaan. Kävimme jossain vaiheessa lentoa vessassa ja näimme vielä viimeisen kerran sketsipariskunnan. Heidän viereensä istumaan oli joku perhe pakottanut teinityttönsä, jonka ilme paljasti, että hänellä taisi olla kamalin lentomatka ikinä menossa. Tyttö nojasi käytävälle niin pitkälle poispäin pariskunnasta kuin pystyi ja naama oli kuin Aku Ankalla, joka on juuri hävinnyt Hannu Hanhelle.

Teinitytön ilme.

Sisilia #7 Rantapäivä

Sisilia #7 Rantapäivä

20.7.2013

Viimeinen kokonainen lomapäivä oli päätetty omistaa rannalla makoiluun, joten nukuimmekin huoletta pitkään ja heräsimme vasta klo 8. Aamiaisen jälkeen painelimme tekemään pieniä tuliaisostoksia kauppaan. Mukaan tarttui mm. limoncello, punaviini ja kaksi pakettia kahvia (eri lajikkeita). Klo 10.15 olimme valmiit lähtemään rannalle. Päätimme mennä rantakahvilan kautta, vaikka aiempi tyly palvelukokemus vielä hiersi mieltä. Palvelu ei ollut kehittynyt parissa päivässä mihinkään. Tarjoilija puuhaili minuuttitolkulla omiaan, pyyhki tiskiä ja järjesteli asioita ja kahvimasiinaa, kunnes suostui lopulta rahastamaan meidät valittaen närkästyneenä, kun meillä ei ollut 20 € pienempää rahaa maksamiseen. Ihan ymmärrettävä murhe, mutta on olemassa asiakaspalveluhenkisempiä tapoja mielipahansa ilmaisuun.

Paikka auringossa.

Lämmintä oli.

Vesi oli näin aamun puolella vain 26-asteista, mutta oli noussut normaalin 27:ään lähtiessämme pois. Menimme tällä kertaa lähimmälle rantakaistaleelle ja valitsimme rannalla lojuvien veneiden välistä suojaisen paikan auringonottoon. Kauppiaat eivät välittäneet tungeksia luoksemme, kun rannalla oli helpomminkin ahdisteltavia lekottelijoita. Kameran olin pukenut uimapussiin, ettei sitä tarvitsisi jättää rannalle vartioimatta, ja onhan sitä hauska räpsiä omituisia otoksia pinnan alla myös. Polskuttekukertoja kertyi 3, jokainen antaumuksellisen pitkä tietysti, kun ei ollut kiire minnekään. Joku tyyppi kahlasi geiger-mittarin näköisen (ainakin sarjakuvissa geiger-mittarit ovat sen näköisiä) härvelin kanssa rannalla aamupäivällä. Mitä lie yritti löytää? 12.30 palailimme hotellille, kauemmin ei  uskaltanut riskeerata palamista auringossa.

Päätön polskuttelija.

Selfie.

Pakollinen varvaskuva.

Mittari talteen housuihin mittaamisen jälkeen.

Siestan jälkeen lähdimme taas tekemään hieman tuliaisostoksia. Taorminan appelsiini-spremutan inspiroimana halusin päästä maistamaan myös spremuta di limonea. Ensimmäisessä paikassa jotain meni vikaan ja eteeni kannettiin sitruunasorbetti. Kun ei kotimaassakaan kehtaa huomauttaa väärästä tilauksesta, niin miten sitten ulkomailla? Oma mokahan se saattoi olla, kun ei osaa tarpeeksi autenttisesti sanoa spremuta, meneehän se helposti granitan kanssa sekaisin. Tai sitten liikenteen melussa tarjoilija ei pysty kuulemaan kuin limonen ja sillä mennään. Granitakin oli kyllä aivan ihana ja onneksi myös munaton, joten melkein voisi tätäkin töppäystä sanoa onnenpotkuksi.

Seuraavaksi menimme testaamaan uudestaan Lido di Naxos-baarin toimintaa. Terassi oli edelleen kaatopaikka. Pöytiintarjoilu ei lähtenyt pelaamaan minkäänlaisella kärsivällisellä kohtuullisella odottelulla, joten menimme tilaamaan juomiamme tiskiltä. Meidät lähetettiin ensin kassalle maksamaan tilauksemme. Saimme mukaamme kuitit, joiden kanssa palasimme jonottamaan baaritiskille. Melkoisen odottelun jälkeen tiskin takana häärivä ukkeli suostui tarkistamaan kuittimme ja totesi, että tulossa on. Vielä kun odottelimme aikamme, oli edessä lopultakin kaksi spremuta di limonea. Siirryimme takaisin terassille. Sitähän voisi kuvitella raa'an sitruunamehun olevan melko hapanta, ja hapantahan se olikin, mutta oli yllätys, että sitä pystyi kuitenkin sellaisenaan siemailemaan hissukseen. Se ei silti maistunut siltä, että siihen olisi lisätty esim. sokeria. En ehkä kovin usein aio tehdä tätä kotona, mutta kyllä se raikastavaa oli.

Spremuta di limone x 2.

Tämän juomakokemuksen jälkeen tuntui siltä, että kutakuinkin kaikki paikallisille tärkeät ruoka-aineet oli tullut testattua. Viiniä tuli juotua valkoisena, punaisena ja roseena. Hunajaa maisteltiin ja ostettiin tuliaisiksi. Kreetalainen hunaja oli kyllä parempaa, mutta ei tämäkään huonoa sentään ollut. Oliiveja tarjoiltiin suolapähkinöiden ohessa lähes joka drinksupaikassa. Ricottaa maistelin ylihyvässä pitsassa. Sitruksia tuli nautittua vastapuristettuina mehuina. Munakoisoa löytyi sekä lisukkeena että pitsasta. Tomaattia tarjoiltiin jokaisella aamiaisella. Kahveja testattiin sekä lämpimiä että kylmiä. Croissantit jäivät kokematta, mutta konsepti on entuudestaan tuttu. Makeat leipomukset eivät munallisuutensa vuoksi minulle sovi, mutta pidän siitä ajatustavasta, että niitä voi syödä jo aamiaisella. Pinaattia teki monena päivänä mieli tilata lisukkeeksi, mutta se jäi jostain syystä tekemättä. Onneksi pinaattikin on tuttu maku ja helppo valmistaa itse kotona.

Päiväkierroksen jälkeen palasimme hotellille vaihtamaan vaihtamaan uima-asut ylle, ja jatkoimme matkaa rannalle jäähyväisuinnille. Matkalla pääsin opastamaan italialaista perhettä Lido di Naxos-rantaan. Olivat pysäköineet autonsa meidän majapaikan lähelle, mutta eivät olleet varmoja mihin suuntaan pitäisi lähteä. Vaikka en tosiaan ole italiaa opiskellut, niin ymmärsin täysin selvästi mitä kysyttiin ja vielä lisäkysymyksen siitä onko paikka kävelyetäisyyden päässä. Onhan noissa latinalaisissa kielissä paljon samaa, joten kun paria kieltä ymmärtää vähän, niin muistakin sukulaiskielistä tuntuu olevan helppo ymmärtää myös vähän.

Suihkujen jälkeen lähdimme taas kylille. Oli vielä aikaista, joten syömään emme menneet, vaikka saimmekin illan ravintolan valittua heti alkumatkasta. Kävimme tutustumassa sivukujan alkoholiliikkeeseen, joka oli parin mutkan takana päätiestä, että olimme aiemmin jänistäneet sinne menemisen, vaikka olimmekni nähneet suuntaa osoittavan opaskyltin. Liikkeessä ei ollut valoja, mutta ovet olivat auki, joten hipsimme varovasti sisään odottaen koko ajan, että joku tulee karjumaan meille, että liike onkin suljettu. Mutta auki se oli, ja myyjäkin oli varsin avulias. Selvisi, että saaren erikoisjuoma eli mantelilikööri on Amarettoa, duh! Olisihan se pitänyt tajuta ihan itsekin. Kaupassa ei ollut pientä pulloa Amarettoa (suuri olisi ollut liikaa), joten ostin korvikkeeksi pari pienempää pulloa manteliviiniä ja suklaata. Ei vaan kehdannut jättää ostamatta, kun myyjä oli niin kiltti ja asiantunteva, ja puhui lisäksi varsin hyvää englantia. Ja ainahan viinille ja suklaalle käyttöä löytyy..

Seuraavaksi käytiin alkudrinkeillä rantabaarissa nimeltä Lido di Romantica. Saatiin oheen pyytämättä ja yllättäen bruschettat. Vähän hävettää, että tippi jäi antamatta. Mutta se nyt vaan jotenkin unohtui, kun haluttiin jatkaa matkaa, mutta tarjoilija ei suostunut tulemaan paikalle ja jouduimme menemään tiskille pyytämään maksamista. On paljon helpompi muistaa ja laskea tippiä, kun voi rauhassa jättää rahat pöytään.

Lido di Romantican eväät.

Koska olimme Italiassa, niin viimeisen illallisen piti tietenkin olla pitsaa. Ravintolaksi oli aiemmin päivällä valikoitunut ristorante Rendez Vous. Pitsan oheen tilasimme litran talon valkoviiniä. Valitsin listalta pitsan, johon tuli täytteeksi tomaattia, juustoa, sieniä, munakoisoa ja pinaattia. Pitsapohjat olivat rapeat ja täytteet hyvät, mutta ei ole munallisen ricotta-pitsan voittanutta. Valkoviini oli makuuni turhan makeaa eikä erityisen hyvää, mutta onneksi se ei ollut turhan kallista, kuten ei muuallakaan saarella. Ruuan jälkeen teimme vielä lyhyen kävelykierroksen rannalla, ja sen jälkeen lähdimme pakkaamaan matkalaukkuja.

Päätöspitsa.

En ymmärrä miten taitelijalla on voinut olla visio takatukkaisesta Spedestä merenneitona...

By night.

Pakkaamisen jälkeen istuskelimme parvekkeella haikeina hengittelemässä Sisilian lämmintä yöilmaa ja kuuntelimme viimeisen kerran, kun Naxoslandin (jonkin sortin huvipuisto) kuuluttaja kailotti muutaman minuutin välein "Nummandjaah!!". Sanan merkitys jäi meille epäselväksi, mutta illasta toiseen jaksoi kaveri sitä huutaa, ja se oli ainoa sana jonka tunnistimme toistuvaksi, oli se myös innoikkaimmalla äänepainolla tuotettu. Oi muistoja!

Sisilia #6 Castelmola

Sisilia #6 Castelmola

19.7.2013

Aikainen herääminen onnistui jo tottumuksesta, herätys oli taas klo 7.30. Tavoitteena oli tällä kertaa ehtiä klo 9.15 bussiin kohti Taorminaa. Lopullisena tavoitteena ei kuitenkaan ollut Taormina vaan tarkoitus oli jatkaa matkaa jalkaisin vuoren huipulle Castelmolan kylään. Taormina sijaitsee korkeudessa 230 m merenpinnasta. Castelmola taas 529 m korkeudessa. Nousua kertyi siis n. 299 m, muutaman metrin heitolla tietysti, kun kummassakin kylässä oli ihan riittämiin mäkiä ja siis paikallisiakin korkeuseroja. Castelmolaankin olisi toki päässyt bussilla, mutta ensimmäisen Samarian vaelluksen (Kreetalla) jälkeen olemme aina halunneet järjestää itsellemme kunnon kävelyretken matkakohteessa.

Nosta jalkaa jne.

Päästyämme Taorminaan kipusimme ensin Messinan portin kupeeseen kylän pääväylän alkuun. Emme kuitenkaan kurvanneet portin läpi kylään vaan suuntasimme portista oikealle, mistä löysimme Castelmolaan johtavan portaikon. Vaikka oli aamu, oli jo hirvittävän kuuma. Olimme läkähtyneitä jo ennen portaiden löytämistä. Kun lähdimme kipuamaan, tuntui siltä, että oli pakko pysähtyä n. 15 portaan välein lepäämään ja juomaan vettä. Aurinko paahtoi suoraan päin ja korkeiden pensaiden tarjoamia varjoja oli hyvin harvoin. Se tietysti lisäsi läkähdystä entisestään, kun tauot piti pitää paahteessa.

Maisema jostain Taorminan ja Castelmolan välimaastosta.

Kinttupolku.

Castelmola häämöttää jo kallion päällä.

Kiivetessä tuntui kuitenkin siltä, että olimme ihanan kaukana kotoa. Portaat olivat kasvaneet lähes umpeen heinää ja ohdakkeita. Liskoja vilisti joka portaalla ja golf-pallon kokoisia kimalaisia pörräsi ympärillä. Maisemat olivat upeat jo lähtiessä, koska onhan Taorminakin jo melko korkealla, mutta paranivat entisestään, kun matka eteni ja korkeus kasvoi. Melkein maalissa näimme käärmeenkin parin metrin päästä. Se tosin livahti meitä karkuun niin vikkelästi, ettemme oikein ehtineet edes säikähtää. Minä olin kyllä niin läkähtynyt, etten olisi muutenkaan jaksanut mokomaa ötökkää enää säikkyä. Kohtasimme ainoastaan muutaman vastaantulijan eli alamäkeen kävelijän. Jostain syystä emme nähneet ketään muita kiipeämässä ylöspäin. Edes innokkaita kuntoilijoita ei juossut ohi. Kiipeämiseen kului meiltä noin tunti, kun opaskirjan mukaan sen olisi pitänyt onnistua 50 minuutissa. Ei haittaa.

Tuota siksakkia pitkin kiivettiin.

Kyllä katto nyt pysyy paikallaan vaikka myrskyssä.

Polku toi meidät Piazza Sant’Antonio:lle, joka on myös Castelmolaan ajavan bussin kääntöpaikka. Piazzaa reunustivat turisti-info ja Cafe San Giorgio, joka on oppaan mukaan jonkin sortin julkkiskahvila, jossa on kuuluisuuksien nimikirjoituksia ovenpielessä. Olisimme muuten menneet matkimaan julkimoita, mutta kahvilan vieressä harrastettiin äänekstä kivien halkomista, joten lähdimme tutkimaan kylää. Oppaasta saimme myös tietää olevamme taas Churchillin jalanjäljillä, kuten Madeirallakin olimme olleet.

Piazza Sant’Antonio

Castelmolan Castello.

Varsinainen Castello, josta kylä on nimensä saanut, oli suljettu remontin takia. Kiertelimme kapeita katuja ja ihastelimme maalauksellisia pieniä taloja. Castelmola on ehkä kauneimpia paikkoja missä olen koskaan käynyt. Cappucinot päädyimme nauttimaan minikahvila Le Mimoseen, jossa juoman valmistus kesti kauan ja henkilökunta riiteli äänekkäästi sisätiloissa. Kahvi oli kuitenkin varsin maukas ja tippiä jäi euro. Tarjoilijatar oikein kätteli meidät riemastuneen oloisena, kun olimme poistumassa. Vähän jäi kyllä epäilyttämään, josko kyse oli vain sarkasmista, jos vaikka tippi olikin liian pieni.Olisi sen nyt prosenteissa kuitenkin pitänyt olla minimivaatimukset täyttävä.

Maalaukselliset talot ja kujat.

Kisse.

Kujia riitti.

Ei mikään laajakaista.

Le Mimosen cappucino.

Maisema Le Mimosen terassilta.

Kylästä löytyi luonnollisestikin tuomiokirkko, Il Duomo / Chiesa di Madre, joka on omistettu San Nicola di Bari:lle. Kävimme tutustumassa sisätiloihin ja ihastelimme tyylikkäitä valkoisiin pukeutuneita italialaisia, jotka olivat siellä samaan aikaan meidän kanssa. Kun olimme aikamme kierrelleet kylää, ostimme pullot vettä ja lähdimme etsimään paluureittiä Taorminaan. Kartta kylästä oli melkko summanmutikkainen, mutta lopulta löysimme Mimosen kahvilan takaa toisen portaikon, joka pitkin sitten palasimme Taorminaan.

Tuomiokirkko.

Ah, aina niin tyylikkäitä italialaisia.

Sympaattinen istutus ja ruukku.

Etna horisontissa.

Aika on pysähtynyt täsäs kylässä.

"Ota nyt sitten se kuva, mutta äkkiä, ja en varmasti katso kameraan!"

Alamäkeä pitkin takaisin Taorminaan.

Poikkitieteellinen kyltti.

Paluumatkan maisemaa.

Tällä tyypillä oli jalat.

Polku vie.

Eksyimme luonnollisestikin kartalle merkityltä reitiltä (kartan vika!), mutta tulimme silti lähes suorinta tietä Catanian portille. Näkemättä jäi kuitenkin matkan varrelta jokin pyhäkkö, ja paluu kylään olisi pitänyt tapahtua keskivaiheilta kylää eikä portilta. Olimme kuitenkin hiukan nälkiintyneet seikkailustamme, joten ryhdyimme etsimään lounaspaikkaa. Valitsimme sopivan varjoisan puolen ravintolan, joka oli nimennyt itsensä kykloopiksi, Il Ciclope. Lounaaksi nautin spagetin parsakaalilla ja juomaksi tilasin spremuda d'aranciaa, vastapuristettua appelsiinimehua. Ruoka oli oikein hyvää ja pääsimme helpottamaan oloamme myös wc-vierailulla.

Spremuda d'arancia.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja tein myös pieniä ostoksia Taorminasta, josta löytyi parempi valikoima kauppoja kuin kotikylästämme. Ostin mm. koristelaatan sitruunan kuvalla, sormustimen ja pelikortit, oikein perusturistituliaisia itselleni. Teimme myös uuden etsintäkierroksen Naumachien suhteen. Sitä oli kovasti kaikissa opaskirjoissa kehuttu, mutta emme löytäneet sitä ensimmäisellä Taorminan vierailulla.

Naumachie siis on pääkadun suuntainen koristeellinen muuri ja puutarhapolku, jonne piti livahtaa sivukujalta. Pituutta muurilla on 122 metriä ja korkeutta 5 metriä. Muuri on rakennettu roomalaisten aikaan joskus 100-luvulla ilmeisesti muistomerkiksi meritaisteluista, nimi kuulemma viittaa siihen. Mahdollisesti sitä on myös käytetty veden säilytykseen. Opaskirjan mukaan aluetta oli käytetty myös jonkinlaisena urheilijoiden harjoittelupaikkana.

Naumachie.

Olin jostain lukenut, että kyseinen paikka olisi ollut omistettu nymfeille, mutta syystä tai toisesta en kuollaksenikaan löytänyt kyseistä mainintaa enää uudestaan mistään mukana olleista opaskirjoista. Tietenkin nymfit ovat sellainen juttu, mikä herättää paljon enemmän mielenkiintoa kuin jokin muinainen kuntosali, joten heti se oli jäänyt mieltä kiehtomaan. No, jälkeenpäinkään en löytänyt mitään googlettelemalla ennen kuin keksin kirjoittaa hakusanani italiaksi. Käytännössä siis niin, että muutin hakusanat Naumachie Taormina -> Naumachie di Taormina.

Naumachie.

Italiankielisen nettisivun kuvauksesta poimin sanan ninfeo, joka seuraavaksi kääntyi englanniksi nymphaeum ja wikipedian linkeistä löytyi suomessa käytetty vastine nymfaion. Enpä ollut sellaisestakaan koskaan ennen kuullut. Googlen kuvahaulla ninfeo tosiaan esittää sivutolkulla kuvia vastaavista rakennelmista, joissa on syvennyksiä. Naumachiesta tietysti puuttuvat patsaat, mutta ehkä niitäkin on siellä joskus ollut. En tiedä opinko tässä mitään kiinnostavaa nymfeistä, mutta uuden arkkitehtuurisen käsitteen oppiminen ja itse jäljitysprosessi oli hauska.

Ennen paluuta bussille haimme vielä yhdet vedet matkaevääksi. Pääsimme onneksemme istumaan, olivathan jalat olleet jo riittävän kovilla koko päivän. Palattuamme painelimme heti uimaan. Kauhistelimme ihmisten brutaaliutta, kun näimme naisen parturoivan miehensä selkää partakoneella. Eikö tuollaiset intiimit touhut pitäisi hoitaa kotosalla? Uinnin jälkeen toistimme taas rutiinisuihkut. Keräsimme voimia syömällä hiukan sipsejä ja juomalla vettä. Lähdimme virkistyneinä taas liikenteeseen. Tällä kertaa meillä oli tuuria, kun sinisen aidan terassi oli tyhjillään. Istahdimme pöytään ja Otukseni kävi hakemassa meille juomat hotellin baarista. Jonkinmoisen odottelun jälkeen eteeni kannettiin aivan loistava mojito. Hyvää kannatti odottaa. Vähän ajan kuluttua viereiseen pöytään istui keski-ikäisehkö nainen ja nuorehko mies. Arvuuttelimme oliko siinä äiti ja poika vaiko puuma ja saalis. Jotain skandinaavista kieltä puhelivat, mutta sen verran hiljaa, ettemme saaneet mitään heistä irti. Nyt kun jälkeenpäin katselen kuvaa meistä itsestämme, niin kyllä siinäkin kuvassa näyttää olevan äiti ja poika, mutta jääköön se kuva näyttämättä maailmalle :D

Sinisen aidan terassi tyhjillään.

Mojito ja sen kaveri.

Illan ravintola oli Ristorante da Pippo Lupo di Mare. En kylläkään syönyt mitään merellistä vaan alkupalaksi bruschettaa ja pääruuaksi sienirisottoa. Tarjoilija kehui ylitsevuotavasti ruokavalintaa. Vähän hassu tapa kehua asiakasta siitä, että valitsee jotain listalta, mutta kyllä sitä lomalla kestää omituisuuksiakin. Ruoka oli taas erittäin onnistunut ja ihan oli ähky sitä lopetellessa. Ruokajuomana oli neljänneslitra valkoviiniä della casa. Pääsimme näkemään itse Pippon livenä, kun naapuripöydästä joku soitteli kännykällä tälle ja huuteli kovaan ääneen luuriin "Ciao Pippo!" ja kertoi olevansa tämän ravintolassa. Edelleenkin ihmeellistä miten hyvin voi ymmärtää kieltä, jota ei osaa. Pian Pippo sitten kurvaili tervehtimään tuttaviaan italialaiseen näyttävään tapaan. Pippo paljastui miesihmiseksi, vaikka suomalaiseen korvaani Pippo kuulosti pirtsakan naisihmisen nimeltä (esim. Pirjon tai Pirkon lempinimi). Ehkä se pitäisi olla PippA, jos olisi nainen? Mutta ei se mitään, kyllä Pippo saa olla mies, jos haluaa. Se ei ole minulta pois.

Bruschettaa alkuruuaksi.

Ihana, joskin hieman epäesteettinen, sienirisotto.

Oli myös aika kerrata ostoksia, kun vielä oli päivä aikaa tehdä täydentäviä hankintoja.
Ostoksia itselle: kummisetä-kynä, sitruuna-keramiikkalaatta, sormustin, pelikortit, hunaja, siitepöly ja hunajasaippua, Italian Elle-lehti, Limoncello, kuivattuja sieniä

Äidille: snapsilasi, kahvi, sarja mini-hunajatahnoja, mini-viini (mantelilla maustettua valkoviiniä)
Isälle: punaviini (ei mini), mini-viini (mantelilla maustettua valkoviiniä)
Mummolle: kahvi, sarja mini-hunajapurkkeja, mantelimaustettu valkoviini (ei mini)
Kaverille: magneetti

Miten ihmeessä sain itse eniten tuliaisia? Olen vissiin ollut vaan niin kiltti...