Sisilia #8 Lentokentälle

Sisilia #8 Lentokentälle

21.7.2013

Lähtöaamuna herätys oli epäinhimillisen aikainen jopa minulle. Älypuhelimen herätystoiminto pirautti meidät jalkeille klo 5.30. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut. Se oli kyllä jo aikeissa nousta, mutta viivytteli peitteissään vielä hetken. Viimeiset matkatavarat, hammasharjat, deodorantit, yöpaidat yms. pakattiin vielä laukkuihin viimeisten käyttökertojen jälkeen. Aamiaishuoneeseen kampeuduimme klo 6.15. Salin ikkunan taakse kurvasi hetken päästä auto, joka toi säkillisen tuoreita leipiä syötäväksemme. Tippiäkin muistimme pöydälle jättää 10 € ja huoneeseen siivoojalle toiset 10 €.

Aurinko nousee.

Siirrettiin parvekekalut takaisin "paikalleen". Saapuessa olimme siirtäneet ne mahdollisimman kauas naapurista.

Viimeinen vilkaisu kauniiseen pihaan.

Naapuritalo.

Tyypillinen aamiainen.

Koska pensionessa ei ollut varsinaista respaa, olimme jo etukäteen olleet hieman huolissamme millaisella protokollalla avainten palautus tapahtuisi. Toivoimme kovasti, että joku muu asukkaista reippaana selvittäisi asian, ja me voisimme matkia perässä. Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että muut asukkaat pyörivät syötyään ja tavarat haettuaan ahdistuneen näköisenä ympäri ruokasalia, mutta kukaan ei ollut reipas. Vaikka minä pelkään puhutella eri paikkojen henkilökuntia jopa suomeksi, ryhdyin toimeen, koska tärkeän asian toimittamisessa vetkuttelu tuntui vielä ikävämmältä kuin tilanteen selvittäminen. Kurkistin keittiöön ja kyselin avainta näyttäen, että mitä tehdään. Poika tuli sieltä sitten avainta ottamaan, ja muut vieraat syöksyivät innokkaasti heti meidän perässä toimittamaan tyypille omat avaimensa. Raukkikset!

Avaimet.

Miu'uttii ja mau'uttiin vielä hyvästiksi naapurin viidakkopihan kissanpennuille. Reppanat. Olimme ensimmäisenä kadun varrella odottelemassa bussia ja asetuimme penkille istumaan. Bussikin tosin tuli 10 minuuttia etuajassa, joten siirryttiin sitten sinne istumaan. Muita alkoi valua paikalle siinä vaiheessa, kun olimme saaneet viskattua laukut ruumaan ja olimme nousemassa bussiin.

Kisseperhe.

Muutamasta hotellista haettiin vielä kotiinpalaajia bussin kyytiin. Ensimmäiseksi ajettiin valitettavasti hakemaan Etna-retkellä pommiin nukkuneet ukon ja akan, jotka olimme nimenneet sketsipariskunnaksi. Tällä kertaa he olivat sentään hereillä ajoissa. Matka jatkui rantatielle, missä pysähtelimme poimimaan yhä lisää matkustajia. Sketsipariskunta oli tällä kertaa vähän liiankin virkeänä. Ukkeli ja akkeli ryhtyivät välittömästi avaamaan kilpaa limutölkkejä. Juomat piti hörppiä pois, kun ei niitä lentokoneeseenkaan saanut viedä.

Tölkkien avaamisen sihaukset täyttivät ilman pariksi minuutiksi yhdessä pariskunnan äänekkään keskustelun kanssa. Pian äänille ei kuitenkaan ollut enää tilaa, koska uskomaton pierun löyhkä hyökkäsi ilmoille ja nujersi kaiken muun alleen. Akkeli syytti kovaan ääneen ukkoa piereskelystä, mutta kuka tietää kumpi pariskunnasta oli oikeasti syyllinen. Sehän on tv:stä tuttu strategia, että syytetään kovaan ääneen toista omista likaisista tempuista. Edessä oli noin 50 minuutin matka Cataniaan eikä pierunhaju hellittänyt millään. Kaasunaamaria siinä olisi tarvinnut, kun kyyneleet valuivat kirvelevistä silmistä, vaikka peitin kasvoja vaatteilla ja nipistin nenää tiukasti kiinni.

Limunaatin kilpakittaaminen koitui akkelin kohtaloksi. Meille muille siitä seurasi sekä viihdettä että lopulta helpotus. Akkeli ei pystynyt pidättelemään hätäänsä alle tunnin aikaa. Vessaan oli päästävä. Hän kävi ensin bussin vessan oven kimppuun ja uurasti sen avaamiseksi useampia minuutteja, vaikka kaikkihan tietävät, että bussien vessat ovat aina lukossa. Akkeli oli kuitenkin sinnikäs ja tempoi, väänsi, nipisteli ja kiskoi kaikkia mahdollisia oven osia, myös ihan sileitä pintoja, joista ei saa mitään otetta. Lopulta ukkeli ei enää kestänyt katsoa touhua, vaan meni oppaalta kysymässä asiaa ja palasi kertomaan, että vessa on lukossa. Akkeli kehuskeli puskataidoillaa, hädän hoitaminen onnistuisi helposti, kunhan vaan pääsisi bussista ulos edes pientareelle.

Ilmeisesti hätä alkoi olla niin suuri, ettei pian olisi tarvittu edes puskaa tai piennarta, koska ei aikaakaan, kun akkeli syöksyy itse bussin etuosaan, ja bussi kurvaa välittömästi  ulos seuraavasta rampista huoltoaseman pihaan. Bussikuski ja opas saattoivat yhdessä polleasti vyölaukkuaan kantavan akkelin paikalliseen huussiin. Ukkeli rynni tietenkin heti ulos tupakalle, kun kerran tuli tilaisuus. Minkälaiset ihmiset eivät pysty olemaan aloillaan alle tuntia? Bussin kanssamatkustajista lähti sellainen urheilukisoista tuttu masentunut joukkohuokaus, kun opas kuulutti, että pysähdytään hetkeksi. Kaikki kuulo- ja hajuetäisyydellä olleet (eli oikeastaan kaikki) matkustajat päivittelivät keskenään, ettei ole todellista.

Akkelin saatua helpotuksensa matka jatkui, kumma kyllä, hajuttomana. Edelleenkin pariskunta jatkoi huutamalla keskustelemista ja jokainen heidän lausumansa sana oli tuskallista kuunneltavaa. Akkeli ryhtyi kehuskelemaan ukolleen havaintokykyään, kun oli "hoksinut" huoltoaseman mainoskyltin, vaikka ei ollutkaan mikään kotimaasta tuttu Shell tms. Tarina piti kertoa ainakin kolmesti uudestaan. En tiedä oliko akkeli kuuro, kun ei tajunnut kertoneensa sitä jo, vai oliko ukkeli kuuro ja sille piti kertoa se tarpeeksi monta kertaa, että meni perille. Vai oliko akkeli vaan niin kerrassaan ylpeä havaintokyvystään, että ei malttanut lopettaa sillä kehuskelua. Kehuskelu jatkui muistelemalla nuoruudessa tyttöjen kanssa koettua leirintäaluereissua, missä kukaan muu ei ollut tajunnut, että suihkussa pitää laittaa raha seinän toisella puolella olevaan automaattiin, että suihku toimii, mutta akkelipa oli taas nerokkaasti "hoksinut" tämänkin asian ennen muita. Hoksiminen oli siis naisen itsensä käyttämä sana ja kului jo ensimmäisellä käyttökerralla puhki minun korvilleni.

Lentoasemalla pari liimautui kiinni opas-parkaan. Näytti siltä, että opas yritti epätoivoisesti dumpata heitä oikeaan check-in-jonoon ja opastaa välillä muita ihmisiä, mutta pariskunta ei päästänyt oppaan helmoista irti ennen kuin opas oli taluttanut heidät kädestä pitäen turvatarkastuksen läpi. Opas-parka oli itse jäämässä lomalle ja matkustamassa kanssamme Suomeen, joten eipä sen auttanut karata minnekään liian aikaisin. Tax-freessä ukkelilla oli jostain syystä kauhea kiire portille jonottamaan, vaikka varsinaista aikapainetta ei vielä todellakaan ollut. Pariskunta meuhkasi kovaan ääneen ja riitelevin äänensävyin aikatauluista, kun akkeli halusi vielä ostaa asioita ja käydä vessassa ja ukkeli halusi vain jonottamaan portille. Kaikki kaupan asiakkaat pysähtyivät tuijottamaan suut auki pariskuntaa, joka ei tuntunut huomaavan tilanteessa mitään erikoista.

Catania-paita

Pinkki elefantti-magneetti.

Itsekin tein hieman ostoksia vielä. Ostin pinkillä Catanian norsulla koristellun t-paidan, kun se oli tarjouksessa. Lisäksi ostoskassiin päätyi pinkki norsumagneetti. Koska ei tosiaan ollut kiire portille, kävimme mekin kaikessa rauhassa vessassa. Kentän wc oli kamalassa kunnossa: paperia ei ollut, saippuaa ei ollut, pönttö oli järkyttävän likainen ja ties mitä muuta. Koskaan eläissäni en ole nähnyt lentokentän (kyllä muualla, mutta ei sentään lentokentällä) vessaa tällaisessa kunnossa. Tosin erikoinen oli lentokenttä muutenkin, kun checkin-jonojen lomassa puikkelehti kerjäläisiä ryysyihin puetut pikkuvauvat sylissä kerjäämässä rahaa. En ollut sellaistakaan nähnyt koskaan missään.

Paluukone.

Herkut.

Kummisetä-kynä.

Kotimatkalla meillä oli vierekkäiset käytäväpaikat eli välissämme kulki käytävä. Otukseni riemuitsi helposta liikkumisesta koneessa, minä surin ikkunan ja maisemien puutetta. Tällä kertaa juomatarjoilu tuli ennen ruokaa kuten pitääkin. Shampanjat naukkailtiin jälleen ja sipsejä myös. Ruokana oli jokin lihakastike ja polentamuussia sekä porkkanaa ja parsakaalia, eli kerrankin jotain mitä minäkin sain syödä. Ruoka oli lisäksi yllättävän hyvää, vaikka tulimmekin italialaisilla herkuilla hemmoteltuina kyytiin vertailemaan. Kävimme jossain vaiheessa lentoa vessassa ja näimme vielä viimeisen kerran sketsipariskunnan. Heidän viereensä istumaan oli joku perhe pakottanut teinityttönsä, jonka ilme paljasti, että hänellä taisi olla kamalin lentomatka ikinä menossa. Tyttö nojasi käytävälle niin pitkälle poispäin pariskunnasta kuin pystyi ja naama oli kuin Aku Ankalla, joka on juuri hävinnyt Hannu Hanhelle.

Teinitytön ilme.