Lapsena pystyy kokemaan tunteen perheestä. Perhe pitää sisällään ne ihmiset, jotka ovat vauvasta saakka olleet lähellä ja sukulaisia. Aikuisena ei pysty enää tuntemaan perheyttä kenenkään kanssa. Jokainen ihminen, jonka kanssa viettää aikaa, on vain yksi vieras ihminen lisää. Ihmisten kanssa voi olla luontevasti tekemisissä vuosia, mutta silti he ovat pohjimmiltaan vain vieraita ihmisiä.
Milloin ihmissuhteet alkavat tuntua antoisilta? Minun kokemukseni mukaan ne ovat vain kuormittavia. Apua ja tukea on oltava tarjoamassa aina ja milloin tahansa. Kun itse tarvitsisi kuuntelijaa, saa osakseen vain kuurot korvat, puheenaiheenvaihdon tai tuomioita. Ihmisten kanssa on jopa kiusallista olla tekemisissä. Erityisesti juhlissa. Mikään ei ole turhempaa kuin juhliminen. Kaikki tapahtumat ovat vain elämää, ei niissä ole mitään juhlimisen arvoista.
Laihdutusohjelmissa (Dr. Phil spesiaalit, Hurja painonpudotus, Suurin pudottaja) kaivetaan aina jokin synkkä syy sille miksi ihminen on syönyt itsensä sairaalloisen lihavaksi. Taustalta löytyy hyväksikäyttöä, homoseksuaalisuutta, väkivaltaisia vanhempia ja muita yhtä kauheita asioita. Olen alkanut ajatella, että ihminen on sitä lihavampi mitä kauheampi tarina taustalta löytyy. Mikä saa sitten minut syömään itseni sille lihavuusasteelle kuin olen nyt? Ei minun elämässäni ole mitään kauheaa. Voisiko se sitten olla vain se, ettei voi koskaan olla oma itsensä? En edes tunne itseäni.
Ehkä juuri tästä syystä terapeutit ovat niin suosittuja nykyään? Pää on täynnä asioita, jotka pohdituttavat, vaivaavat, ahdistavat ja masentavat, mutta kenellekään ei voi asioista puhua. Ketään ei kiinnosta, ja toisaalta asioihin liittyy muita ihmisiä, joiden yksityisyyttä on suojeltava. Asiat on vain padottava sisäänsä. Lopulta on niin uupunut kaikesta, ettei mikään elämässä tuota nautintoa. Sitäkään ei voi sanoa kenellekään. Täytyy vain toivoa, ettei kukaan erehdy kysymään "Oletko onnellinen?", koska sitten joutuisi kiertelemään tai valehtelemaan.
Ei epäonnellisuus tarkoita sitä, että olisi erityisen onnetonkaan. Mikään ei vain tunnu miltään. Vähänkään kielteisestä vastauksesta saa vain vastineeksi luettelon asioista, joiden vuoksi pitäisi olla onnellinen: "sullahan on rakastavat vanhemmat, ystäviä, työpaikka, katto pään päällä, ja osaat niin hyvin puhua ruotsiakin". Eikö kukaan tosiaan ole lukenut yhtäkään kirjaa siitä miten alakuloisen pitkäaikaissairaan kanssa keskustellaan? Kuuntele. Anna lupa tuntea mitä tahansa tunteita. Älä jakele pikakorjausohjeita.
Perheessä oli mukavaa olla lapsena. Elämässä oli aikaa ja energiaa kivoihinkin asioihin. Silloin oli vielä nuori ja typerä, ja sen vuoksi erehtyi luulemaan joitakin asioita kivoiksi. Siihen ei vain enää ole paluuta. Tulevaisuudessa ei ole mitään. Työn vuoksi on noustava aamuisin sängystä, paiskittava päivä töitä. Miksi? Työstä saa rahaa, mutta koska mikään ei ilahduta, ei rahalla saa hankittua mitään kivaa. Sillä saa vain pidettyä itsensä hengissä ja työkykyisenä. Terveeksi ei pääse enää rahallakaan.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
perjantai 28. lokakuuta 2011
Lajikuvaus - ihminen?
Ihmisenä olemisen sietämätön vaikeus on pohdituttanut viime aikoina kovasti. Tv-ohjelmassa puhuttiin esimerkiksi siitä minkälaiset viralliset suositukset pitäisi liikunnan suhteen olla. Joku intoutui sanomaan, että fiiliksen mukaan pitää liikkua. Ajatushan on ihan mukava, että liikunta on yksilöllistä, mutta sen takiahan suosituksia on, koska fiiliksen mukaan liian moni ihminen valitsee harrastaa 0 minuuttia vuorokaudessa. Minä mukaan lukien.
Onko kukaan koskaan ottanut asiakseen tehdä ihmisestä samanlaista lajikuvausta kuin vaikkapa maailman muista nisäkkäistä? Aina sanotaan, että ihminen on eläin, mutta aika merkillisestä eläimestä on kyse, kun hetken miettii. Ajatellaanpa hetki karhua. Karhusta voidaan todeta aika helposti seuraavia asioita: kasvaa tietyn kokoiseksi, naaraat pienempiä kuin urokset, nukkuu talviunta puoli vuotta, pystyy juoksemaan 60 km/h, on taitava kiipeämään puihin, kuljeskelee pitkiä matkoja päivässä, parittelee alkukesästä, syö kasviksia, hyönteisiä ja raatoja, on huono metsästäjä, hyvä kalastaja.
Mitä tiedetään ihmisestä? Ihminen tarvitsee unta 6-8 tuntia vuorokaudessa. Kuinka moni oikeasti nukkuu sen verran? Ihminen on ilmeisesti päiväeläin, mutta yöelämä tuntuu houkuttavan hyvin montaa ihmistä aika paljon. Yötyöläisiäkin on aika liuta. Entäpä se liikunta? Suosituksia on monenlaisia ja totuus on aivan toisenlainen. Mikä olisis opiva määrä ihmiselle liikkua ja millä nopeudella? Pitäisikö jokaisen ihmisen olla sellaisessa kunnossa, että jaksaa juosta 10 km? Vai kävellä 10 km? Vai pitäisikö kaikkien olla maraton-kunnossa?
Suosituksien mukaan on vaikea elää, kun mikään niistä ei oikein tunnu luontevalta? Onko ihmisillä selkeitä lajityypillisiä ominaisuuksia? Kauppiaalta kysyttäessä käy kyllä selkeästi ilmi mitä kaikkea ihmiset kuluttavat ja siitä voidaan päätellä mitä ihmiset tekevät. Ihmisten ostoksista minä en voi kuin olla ihmeissäni siitä miten luonnoton elukka ihminen nyt on. Mielestäni tämä luonnottomuus on mennyt liian pitkälle.
Ihminen tuntuu esimerkiksi välttelevän peseytymistä/puhtautta. On keksitty deodorantti. Niitä keksitään koko ajan lisää, tehokkaampia, pitkäkestoisempia. Täytyyhän ihmisen voida olla vähintään 24 tuntia peseytymättä ilman, että kukaan huomaa! Jos deodoranttia lisää 23 tunnin kohdalla, voiko jatkaa peseytymättömyyttä loputtomiin?
Sitten löytyy näitä luonnonlapsiksi tituleerattuja tai itseään tituleeraavia ihmisiä. Mikäli kyseessä on joku julkkis, niin yleensä kyseisellä luonnonlapsella on värjätty hiuskuontalo ja jopa tatuointeja. Mitähän luonnollista niissäkin on? Mielestäni luonnonlapsi tarkoittaa kyllä jotain ihan muuta kuin ihmistä, joka ei jaksa katsella itseään sellaisena kuin on luonnostaan syntynyt. Enemmän luonnonlapseutta on vaikkapa Brigittellä, joka tahtoi kulkea aina paljain jaloin, rakastui kaikkiin vastanäyttelijöihinsä ja rakasti eläimiä valtavasti. Toisaalta ihminen, joka antaa tehdä itsestään tuotteen, on kovin kaukana luonnollisesta.
Ihmislajilla näyttäisi olevan taipumus pitää lämpimistä ilmanaloista. Kuitenkaan mitään selvää talvimuuttoa etelään ei ilmene. Vain rikkailla on mahdollisuus muuttaa koko sesongiksi pois. Köyhimmät eivät muuta lainkaan. Keskituloiset muuttavat viikoksi tai pariksi vuoden aikana. Muuten vain onnettomat väittävät pitävänsä pimeydestä ja räntäsateesta. Vaikka kyllä lumi sentään on ihan oikeastikin aika kivaa.
Ihminen ei juurikaan hyödynnä luonnollisia pörhistelykykyjään vastakkaisen sukupuolen hurmaamisessa. Ihminen hukuttautuu kemikaaleihin: meikkeihin, tuoksuihin, hiustökötteihin. Minulle on lisäksi vähän epäselvää laittautuuko ihminen toisen yksilön hurmatakseen, tehdäkseen kilapilijansa kateellisiksi vai itseään varten, kuten monet kysyttäessä tapaavat selitellä. Käytettyjen kemikaalien määrätkin vaihtelevat hyvin suuresti yksilöiden välillä.
Ihminen ei tiedä onko lajina yksi- vai moniavioinen. Ihmisen tuntuu välillä olevan vaikea saada selvää jopa seksuaalisesta suuntautumisestaan. Aina voidaan myös keksiä uusi termi, jotta jokainen voi tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon.
Ihmisellä ei ole mitään hauskaa kutsuääntä parittelukaudella, eikä tiettyä korografiaa, jonka mukaan pyrähdeltäisiin tanssiaskelia kadulla houkuttelevalle vastaantulijalle. Jokainen säheltää omalla tavallaan ja loput ovat ujouttaan tai rumuuttaan säheltämättä kokonaan.
Ihminen tekee nuorena melkein kaikkensa ollakseen lisääntymättä. Yleensä konstit ovat kemianteollisuuden ja lääketieteen keksintöihin perustuvia. Sitten yhtäkkiä ihmisyksilö alkaa olla liian vanha, tulee suorastaan kiire, ja sitten tehdään kemialla kaikki mahdollinen, jotta lisääntyminen vielä onnistuisi. Eikö olisi paljon selkeämpää, jos ihmisetkin parittelisivat säännöllisesti vaikkapa keväisin, joka viides vuosi, jos jälkikasvun siittäminen tapahtuu onnistuneesti? Muuten parittelu tapahtuisi vuosittain.
Ihminen ei ole kykeneväinen synnyttämään jälkikasvuaan vaistonvaraisesti. Kissakin osaa vetäytyä synnyttämään jonnekin nurkkaan ihan itsekseen, mutta ihmisen on juostava kuukausikaupalla tutkittavana ja neuvoloissa jo ennen synnytystä. Synnytystilanteesta ei tulisi mitään ilman läjää korkeasti koulutettuja avustajia (lääkärit ja hoitsut ja mitä niitä nyt siellä pyörii). Jonkun ammatti-ihmisen tai kirjan on neuvottava vanhempia siinä miten lasta pidellään, mitä se missäkin iässä voi syödä, kuinka paljon sen on saatava nukkua jne.
Myös jälkeläisten kasvattaminen normaalia muistuttaviksi aikuisiksi yksilöiksi tuntuu tuottavan vaikeuksia. Käsittääkseni useimmista sorsan lapsista tulee aika tavallisia sorsia ilman kasvatusoppaita tai psykologeja, ihan vaan oman äitisorsan perehdyttäminä. Jäniksistä tulee jäniksiä jne. Ihmisistä tulee kasvattamattomina vain itsekkäitä, varkaita, narkkareita ja jotain muuta kauheaa. Ihmisestä saattaa tulla täydellisen kauhea myös kasvatettuna.
Suuri osa ns. sivistyneistä ihmisistä on täysin vieraantunut ruuan metsästyksestä ja saaliin käsittelystä. Ei metsään eksynyt perus-kaupunkilainen saisi minkäänlaista saalista, ja vaikka vahingossa saisikin, ei tietäisi mitä sille tekisi, että saisi siitä syömäkelpoisen. Lihat ja kalat on saatava valmiiksi renssattuna ja oikeankokoisiksi pihveiksi leikattuna suoraan kaupan tiskistä - mielellään valmistusohjeen kera. Lisääntyvä määrä ihmisiä tahtoo vain valmiin annoksen nenänsä alle joko ravintolassa tai eineshyllyn tuotteita lämmittämällä. Monet näistä ihmisistä tuntuvat esittävän olevansa suorastaan ylpeitä siitä, ettei he osaa tehdä ruokaa itse.
Ihminen syö melkein mieluiten kaikenlaista roskaa eikä oikeaa ruokaa. Roskalla tarkoitan jotain teollista elintarvikkeeksi luokiteltua kemikaalia, maustettuna lisäaineilla, ja josta on erilaisin hygieniamenetelmin poistettu kaikki ravintoaineet ja mahdollisesti myös rasva. Vaihtoehtoisesti ravintoaineet on korvattu tai tuhottu rasvalla.
Ihminen ei myöskään erota myrkkyä herkusta. Lehmä välttelee niittyleinikin syömistä, mutta ihminen pistelisi poskeensa vaikka minkälaisen myrkkysienen, jos se vaan on nätti, eikä kukaan ole estämässä. Ihmisillä tuntuu jopa olevan taipumus myrkyttää itseään tahallaan esimerkiksi alkoholilla, tupakalla, huumeilla ja epä-ruualla. Vaan eipä kukaan vie oksentavaa, alkoholimyrkyttynyttä ihmistä psykiatrin puheille, vaikka melkein puolitahallisesta itsemurhan yrityksestä oli jo kyse.
Onko kukaan koskaan ottanut asiakseen tehdä ihmisestä samanlaista lajikuvausta kuin vaikkapa maailman muista nisäkkäistä? Aina sanotaan, että ihminen on eläin, mutta aika merkillisestä eläimestä on kyse, kun hetken miettii. Ajatellaanpa hetki karhua. Karhusta voidaan todeta aika helposti seuraavia asioita: kasvaa tietyn kokoiseksi, naaraat pienempiä kuin urokset, nukkuu talviunta puoli vuotta, pystyy juoksemaan 60 km/h, on taitava kiipeämään puihin, kuljeskelee pitkiä matkoja päivässä, parittelee alkukesästä, syö kasviksia, hyönteisiä ja raatoja, on huono metsästäjä, hyvä kalastaja.
Mitä tiedetään ihmisestä? Ihminen tarvitsee unta 6-8 tuntia vuorokaudessa. Kuinka moni oikeasti nukkuu sen verran? Ihminen on ilmeisesti päiväeläin, mutta yöelämä tuntuu houkuttavan hyvin montaa ihmistä aika paljon. Yötyöläisiäkin on aika liuta. Entäpä se liikunta? Suosituksia on monenlaisia ja totuus on aivan toisenlainen. Mikä olisis opiva määrä ihmiselle liikkua ja millä nopeudella? Pitäisikö jokaisen ihmisen olla sellaisessa kunnossa, että jaksaa juosta 10 km? Vai kävellä 10 km? Vai pitäisikö kaikkien olla maraton-kunnossa?
Suosituksien mukaan on vaikea elää, kun mikään niistä ei oikein tunnu luontevalta? Onko ihmisillä selkeitä lajityypillisiä ominaisuuksia? Kauppiaalta kysyttäessä käy kyllä selkeästi ilmi mitä kaikkea ihmiset kuluttavat ja siitä voidaan päätellä mitä ihmiset tekevät. Ihmisten ostoksista minä en voi kuin olla ihmeissäni siitä miten luonnoton elukka ihminen nyt on. Mielestäni tämä luonnottomuus on mennyt liian pitkälle.
Ihminen tuntuu esimerkiksi välttelevän peseytymistä/puhtautta. On keksitty deodorantti. Niitä keksitään koko ajan lisää, tehokkaampia, pitkäkestoisempia. Täytyyhän ihmisen voida olla vähintään 24 tuntia peseytymättä ilman, että kukaan huomaa! Jos deodoranttia lisää 23 tunnin kohdalla, voiko jatkaa peseytymättömyyttä loputtomiin?
Sitten löytyy näitä luonnonlapsiksi tituleerattuja tai itseään tituleeraavia ihmisiä. Mikäli kyseessä on joku julkkis, niin yleensä kyseisellä luonnonlapsella on värjätty hiuskuontalo ja jopa tatuointeja. Mitähän luonnollista niissäkin on? Mielestäni luonnonlapsi tarkoittaa kyllä jotain ihan muuta kuin ihmistä, joka ei jaksa katsella itseään sellaisena kuin on luonnostaan syntynyt. Enemmän luonnonlapseutta on vaikkapa Brigittellä, joka tahtoi kulkea aina paljain jaloin, rakastui kaikkiin vastanäyttelijöihinsä ja rakasti eläimiä valtavasti. Toisaalta ihminen, joka antaa tehdä itsestään tuotteen, on kovin kaukana luonnollisesta.
Ihmislajilla näyttäisi olevan taipumus pitää lämpimistä ilmanaloista. Kuitenkaan mitään selvää talvimuuttoa etelään ei ilmene. Vain rikkailla on mahdollisuus muuttaa koko sesongiksi pois. Köyhimmät eivät muuta lainkaan. Keskituloiset muuttavat viikoksi tai pariksi vuoden aikana. Muuten vain onnettomat väittävät pitävänsä pimeydestä ja räntäsateesta. Vaikka kyllä lumi sentään on ihan oikeastikin aika kivaa.
Ihminen ei juurikaan hyödynnä luonnollisia pörhistelykykyjään vastakkaisen sukupuolen hurmaamisessa. Ihminen hukuttautuu kemikaaleihin: meikkeihin, tuoksuihin, hiustökötteihin. Minulle on lisäksi vähän epäselvää laittautuuko ihminen toisen yksilön hurmatakseen, tehdäkseen kilapilijansa kateellisiksi vai itseään varten, kuten monet kysyttäessä tapaavat selitellä. Käytettyjen kemikaalien määrätkin vaihtelevat hyvin suuresti yksilöiden välillä.
Ihminen ei tiedä onko lajina yksi- vai moniavioinen. Ihmisen tuntuu välillä olevan vaikea saada selvää jopa seksuaalisesta suuntautumisestaan. Aina voidaan myös keksiä uusi termi, jotta jokainen voi tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon.
Ihmisellä ei ole mitään hauskaa kutsuääntä parittelukaudella, eikä tiettyä korografiaa, jonka mukaan pyrähdeltäisiin tanssiaskelia kadulla houkuttelevalle vastaantulijalle. Jokainen säheltää omalla tavallaan ja loput ovat ujouttaan tai rumuuttaan säheltämättä kokonaan.
Ihminen tekee nuorena melkein kaikkensa ollakseen lisääntymättä. Yleensä konstit ovat kemianteollisuuden ja lääketieteen keksintöihin perustuvia. Sitten yhtäkkiä ihmisyksilö alkaa olla liian vanha, tulee suorastaan kiire, ja sitten tehdään kemialla kaikki mahdollinen, jotta lisääntyminen vielä onnistuisi. Eikö olisi paljon selkeämpää, jos ihmisetkin parittelisivat säännöllisesti vaikkapa keväisin, joka viides vuosi, jos jälkikasvun siittäminen tapahtuu onnistuneesti? Muuten parittelu tapahtuisi vuosittain.
Ihminen ei ole kykeneväinen synnyttämään jälkikasvuaan vaistonvaraisesti. Kissakin osaa vetäytyä synnyttämään jonnekin nurkkaan ihan itsekseen, mutta ihmisen on juostava kuukausikaupalla tutkittavana ja neuvoloissa jo ennen synnytystä. Synnytystilanteesta ei tulisi mitään ilman läjää korkeasti koulutettuja avustajia (lääkärit ja hoitsut ja mitä niitä nyt siellä pyörii). Jonkun ammatti-ihmisen tai kirjan on neuvottava vanhempia siinä miten lasta pidellään, mitä se missäkin iässä voi syödä, kuinka paljon sen on saatava nukkua jne.
Myös jälkeläisten kasvattaminen normaalia muistuttaviksi aikuisiksi yksilöiksi tuntuu tuottavan vaikeuksia. Käsittääkseni useimmista sorsan lapsista tulee aika tavallisia sorsia ilman kasvatusoppaita tai psykologeja, ihan vaan oman äitisorsan perehdyttäminä. Jäniksistä tulee jäniksiä jne. Ihmisistä tulee kasvattamattomina vain itsekkäitä, varkaita, narkkareita ja jotain muuta kauheaa. Ihmisestä saattaa tulla täydellisen kauhea myös kasvatettuna.
Suuri osa ns. sivistyneistä ihmisistä on täysin vieraantunut ruuan metsästyksestä ja saaliin käsittelystä. Ei metsään eksynyt perus-kaupunkilainen saisi minkäänlaista saalista, ja vaikka vahingossa saisikin, ei tietäisi mitä sille tekisi, että saisi siitä syömäkelpoisen. Lihat ja kalat on saatava valmiiksi renssattuna ja oikeankokoisiksi pihveiksi leikattuna suoraan kaupan tiskistä - mielellään valmistusohjeen kera. Lisääntyvä määrä ihmisiä tahtoo vain valmiin annoksen nenänsä alle joko ravintolassa tai eineshyllyn tuotteita lämmittämällä. Monet näistä ihmisistä tuntuvat esittävän olevansa suorastaan ylpeitä siitä, ettei he osaa tehdä ruokaa itse.
Ihminen syö melkein mieluiten kaikenlaista roskaa eikä oikeaa ruokaa. Roskalla tarkoitan jotain teollista elintarvikkeeksi luokiteltua kemikaalia, maustettuna lisäaineilla, ja josta on erilaisin hygieniamenetelmin poistettu kaikki ravintoaineet ja mahdollisesti myös rasva. Vaihtoehtoisesti ravintoaineet on korvattu tai tuhottu rasvalla.
Ihminen ei myöskään erota myrkkyä herkusta. Lehmä välttelee niittyleinikin syömistä, mutta ihminen pistelisi poskeensa vaikka minkälaisen myrkkysienen, jos se vaan on nätti, eikä kukaan ole estämässä. Ihmisillä tuntuu jopa olevan taipumus myrkyttää itseään tahallaan esimerkiksi alkoholilla, tupakalla, huumeilla ja epä-ruualla. Vaan eipä kukaan vie oksentavaa, alkoholimyrkyttynyttä ihmistä psykiatrin puheille, vaikka melkein puolitahallisesta itsemurhan yrityksestä oli jo kyse.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Toiletiketti
Wc-asiat lienevät lähellä sydäntäni, sillä olen aikaisemmassakin blogi-elämässäni kirjoittanut pätkän wc-aiheista asiaa. Nyt minulla on asiaan uusi näkökulma, koska työpaikka on muuttanut eri toimipisteeseen, ja wc-käytännöt ovat erilaiset. Koko toimipisteen naisille on käytössä vain yksi koppi. Miehillekin on yksi, mutta koska heitä on lukumääräisesti järjettömästi enemmän, ovat he omineet käyttöönsä myös yhteiskäyttökopin. Yhteiskäyttökoppi on huhujen mukaan nykyään käyttökelvottoman iljettävän epäsiisti, joskin urheat miehet jatkavat edelleen sen käyttämistä.
Naisten vessa on kyllä kohtuullisen siisti, mutta sinne vain on välillä hyvin vaikeaa päästä. Muutamat tietyt naisyksilöt ovat havaintojeni mukaan harvinaisen hitaita wc-vierailijoita. En pysty käsittämään mihin kummaan niin kurjassa kopissa voi saada kulumaan vartin - joka kerta! Enkä toivoisi naisten wc:n hissukseen muuttuvan yhtä epäsiistiksi kuin miesten. Jotta kopin käyttön sujuvuutta saisi parannettua, yritänkin hahmotella kyseiseen käyttöön yhteiset pelisäännöt - toiletiketin.
1. Opettele käyttämään wc:n elementtejä sujuvasti. Luo koreografia. Mieti ja suunnittele kummalla kädellä avaat ja lukitst ovet, sytytät valot, avaat vyön ja vetoketjun, nostat hameenhelmaa, nostat wc-pöntön kannen jne. Mikäli pystyt suorittamaan kummallakin kädellä koko ajan jotakin asiaa, ja vältät pyörähtelemästä 360 asteen ympyröitä matkallasi pöntölle, selviydyt istumaan nopeammin kuin ajatuksissasi haahuillen.
2. Laita pönttö huuhtoutumaan ja asettele sillä välin vaatteesi takaisin paikoilleen. Älä pukeudu ensin ja huuhtele vasta sitten. Muuten unohdat kuitenkin tarkistaa, ettei pönttöön jää kakkiraitoja tai -kikkareita.
3. Pese pönttö, mikäli sinne jää jotain jälkiä. Pöntön ei varsinkaan kuulu näyttää kahvikupilta, jota on käytetty päivittäin, mutta ei ole tiskattu muutamaan viikkoon... Jos wc-harja olisi tarkoitettu vain siivoojan käyttöön, voisi siivoojalla olla vain yksi harja, jota kuljettaisi kierroksella mukanaan, eikä joka kopissa olisi omaa harjaansa.
4. Mikäli tunnet pakottavaa tarvetta huuhtoa saastaiset pyrstösulkasi käsisuihkulla, siivoa sittenkin jälkesi, vaikka se olisikin vain vettä. Kovinkaan moni ei halua istua läpimärälle pöntölle tieten tahtoen. Mistä sitä voi edes aina olla varma, että se on vain vettä?
5. Jos et ole oppinut repimään wc-paperia rullasta silppuamatta osaa siitä lattialle, kerää silppusi pois lattialta! Jos lattia on kohdan 4 suihkuttelijan (tai itsesi) jäljiltä märkä tai muuten vain likainen, poimi silppu pois paperinpalan avulla, niin et joudu sotkemaan käsiäsi (enempää). Vai loppuiko wc-paperi jo?
6. Ei se paperi varmaankaan loppunut, mutta onnistuit myös repimään paperin poikki siten, että rullan "alku" jää piiloon paperitelineen sisään. Vedäthän senkin takaisin näkyviin, ettei seuraavan tarvitse pyöritellä ihmeissään rullaa ja miettiä miksei paperia lähde irti mistään kohtaa.
7. Käsienpesu ei varmaankaan vie suurimmalta osalta kovin pitkää aikaa. Sen vuoksi pienen hetken voi käyttää tässäkin yhteisen viihtyvyyden lisäämiseen ainakin, jos käyttämässäsi wc:ssä kädet kuivataan papereihin (ei laitteessa olevaan kangasrullaan, ei puhallinkuivaajalla). Paperit harvoin kastuvat käsiä kuivatessa läpimäräksi, joten niillä voi vielä pyyhkäistä lavuaarin viereisen laskutason kuivaksi. Siihen on kuitenkin roiskunut vettä käsiä vatvoessa. Mikäli olet kohdan 7 ihmisiä, saat samalla ranneliikkeellä pyyhkäistyä muutkin sotkut pois. Näin seuraava käyttäjä voi huoletta laskea tasolle paperisen palaverimuistion (ei kenelläkään ole oikeasti paperitonta toimistoa) tai vaikkapa laukunsa.
8. Kokowcsuihkun lisäksi toinen suuri aikasyöppö lienee kampaamotoiminta. Olen siinä uskossa, että kampaamotoimintaa wc-tiloissa harrastavat naiset ovat laittaneet tukkaansa kotioloissa jo puolisen tuntia, mutta ylläpitotoimet vaativat lisää puolituntisia jokaisella päivän aikana suoritetulla wc-käynnillä. Herttileijaa, jos tukka ei olekaan juuri millilleen siten, kuin sen aamulla suurella vaivalla asetteli! Olkaa mieluummin pörrötukkaisia kuin wc-hamstraajia. Aina unohdatte myös siivota tupeerauksessa irronneet hiukset pois lavuaarista... (kts. kohta 6)
9. Mitä aikasyöppöihin tulee: huolehtikaa terveellisestä ja kuitupitoisesta ravinnonsaannista. On hyvin itsekästä syödä roskaa ja sitten kärsiä ummetuksesta pihdaten taas wc:tä tuntikausia!
10. Älä jätä käsirasvatuubin korkkia auki tai pulloa muutenkaan sotkuiseksi. Rasva pääsee turhaan kuivahtamaan avonaisessa putelissa, ja tahmaista purkkia ei kai taas halua käyttää kukaan muu kuin se, joka on sen päättänyt sotkuiseksi jättää.
11. Sammuta valot poistuessasi wc:stä. Ollaan edes vähän ekologisiakin. Naisia on ainakin meidän konttorilla sen verran vähän, että välillä wc voi olla parikin tuntia käyttämättä, kun ei ole ruuhka-aika. Jos väkeä ramppaa vessassa tauotta aamusta iltaan, ei valoja ehkä kannata sammuttaa.
12. Mikäli kukaan ei syöksy koppiin heti jälkeesi, sulje ovi. Edes siisti vessa ei ole niin suuri ilo silmälle, etteikö sen ovi voisi olla kiinni.
Naisten vessa on kyllä kohtuullisen siisti, mutta sinne vain on välillä hyvin vaikeaa päästä. Muutamat tietyt naisyksilöt ovat havaintojeni mukaan harvinaisen hitaita wc-vierailijoita. En pysty käsittämään mihin kummaan niin kurjassa kopissa voi saada kulumaan vartin - joka kerta! Enkä toivoisi naisten wc:n hissukseen muuttuvan yhtä epäsiistiksi kuin miesten. Jotta kopin käyttön sujuvuutta saisi parannettua, yritänkin hahmotella kyseiseen käyttöön yhteiset pelisäännöt - toiletiketin.
1. Opettele käyttämään wc:n elementtejä sujuvasti. Luo koreografia. Mieti ja suunnittele kummalla kädellä avaat ja lukitst ovet, sytytät valot, avaat vyön ja vetoketjun, nostat hameenhelmaa, nostat wc-pöntön kannen jne. Mikäli pystyt suorittamaan kummallakin kädellä koko ajan jotakin asiaa, ja vältät pyörähtelemästä 360 asteen ympyröitä matkallasi pöntölle, selviydyt istumaan nopeammin kuin ajatuksissasi haahuillen.
2. Laita pönttö huuhtoutumaan ja asettele sillä välin vaatteesi takaisin paikoilleen. Älä pukeudu ensin ja huuhtele vasta sitten. Muuten unohdat kuitenkin tarkistaa, ettei pönttöön jää kakkiraitoja tai -kikkareita.
3. Pese pönttö, mikäli sinne jää jotain jälkiä. Pöntön ei varsinkaan kuulu näyttää kahvikupilta, jota on käytetty päivittäin, mutta ei ole tiskattu muutamaan viikkoon... Jos wc-harja olisi tarkoitettu vain siivoojan käyttöön, voisi siivoojalla olla vain yksi harja, jota kuljettaisi kierroksella mukanaan, eikä joka kopissa olisi omaa harjaansa.
4. Mikäli tunnet pakottavaa tarvetta huuhtoa saastaiset pyrstösulkasi käsisuihkulla, siivoa sittenkin jälkesi, vaikka se olisikin vain vettä. Kovinkaan moni ei halua istua läpimärälle pöntölle tieten tahtoen. Mistä sitä voi edes aina olla varma, että se on vain vettä?
5. Jos et ole oppinut repimään wc-paperia rullasta silppuamatta osaa siitä lattialle, kerää silppusi pois lattialta! Jos lattia on kohdan 4 suihkuttelijan (tai itsesi) jäljiltä märkä tai muuten vain likainen, poimi silppu pois paperinpalan avulla, niin et joudu sotkemaan käsiäsi (enempää). Vai loppuiko wc-paperi jo?
6. Ei se paperi varmaankaan loppunut, mutta onnistuit myös repimään paperin poikki siten, että rullan "alku" jää piiloon paperitelineen sisään. Vedäthän senkin takaisin näkyviin, ettei seuraavan tarvitse pyöritellä ihmeissään rullaa ja miettiä miksei paperia lähde irti mistään kohtaa.
7. Käsienpesu ei varmaankaan vie suurimmalta osalta kovin pitkää aikaa. Sen vuoksi pienen hetken voi käyttää tässäkin yhteisen viihtyvyyden lisäämiseen ainakin, jos käyttämässäsi wc:ssä kädet kuivataan papereihin (ei laitteessa olevaan kangasrullaan, ei puhallinkuivaajalla). Paperit harvoin kastuvat käsiä kuivatessa läpimäräksi, joten niillä voi vielä pyyhkäistä lavuaarin viereisen laskutason kuivaksi. Siihen on kuitenkin roiskunut vettä käsiä vatvoessa. Mikäli olet kohdan 7 ihmisiä, saat samalla ranneliikkeellä pyyhkäistyä muutkin sotkut pois. Näin seuraava käyttäjä voi huoletta laskea tasolle paperisen palaverimuistion (ei kenelläkään ole oikeasti paperitonta toimistoa) tai vaikkapa laukunsa.
8. Kokowcsuihkun lisäksi toinen suuri aikasyöppö lienee kampaamotoiminta. Olen siinä uskossa, että kampaamotoimintaa wc-tiloissa harrastavat naiset ovat laittaneet tukkaansa kotioloissa jo puolisen tuntia, mutta ylläpitotoimet vaativat lisää puolituntisia jokaisella päivän aikana suoritetulla wc-käynnillä. Herttileijaa, jos tukka ei olekaan juuri millilleen siten, kuin sen aamulla suurella vaivalla asetteli! Olkaa mieluummin pörrötukkaisia kuin wc-hamstraajia. Aina unohdatte myös siivota tupeerauksessa irronneet hiukset pois lavuaarista... (kts. kohta 6)
9. Mitä aikasyöppöihin tulee: huolehtikaa terveellisestä ja kuitupitoisesta ravinnonsaannista. On hyvin itsekästä syödä roskaa ja sitten kärsiä ummetuksesta pihdaten taas wc:tä tuntikausia!
10. Älä jätä käsirasvatuubin korkkia auki tai pulloa muutenkaan sotkuiseksi. Rasva pääsee turhaan kuivahtamaan avonaisessa putelissa, ja tahmaista purkkia ei kai taas halua käyttää kukaan muu kuin se, joka on sen päättänyt sotkuiseksi jättää.
11. Sammuta valot poistuessasi wc:stä. Ollaan edes vähän ekologisiakin. Naisia on ainakin meidän konttorilla sen verran vähän, että välillä wc voi olla parikin tuntia käyttämättä, kun ei ole ruuhka-aika. Jos väkeä ramppaa vessassa tauotta aamusta iltaan, ei valoja ehkä kannata sammuttaa.
12. Mikäli kukaan ei syöksy koppiin heti jälkeesi, sulje ovi. Edes siisti vessa ei ole niin suuri ilo silmälle, etteikö sen ovi voisi olla kiinni.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Viisaita nuo kiinalaiset
Viisaita nuo kiinalaiset. Tai ainakin joku kiinalainen joskus muinaishistoriassa on ollut ihan kohtuullisen nokkela. Eipä yleistetä sen enempää. Ikäkriisin kourissa tuskaillessa olen taas muistanut vanhat tarra-arkit, joska joskus lapsena sain vanhemmiltani. Diabetesliiton tarroista oli kyse, ja tarroihin oli painettu kiinalaisia sananlaskuja jonkin pienen kuvan kera. Yksi niistä sanoi jotain, mikä teki heti vaikutuksen, ja jota olen välillä itselleni toistellut ja muistutellut. "Yksi päivä kiireettömänä on kuin päivä kuolemattomana."
Kirja, josta lainaus löytyy (Kiinalaista viisautta, Seppälä Pertti, WSOY), on painettu jo vuonna 1984. Ajatuksen täytyy siis olla vähintään niin vanha, vaikka voisi sen kuvitella olevan viimeisen vuosikymmenen tuotos. Kaipa kiire on pidempäänkin ihmisiä riivannut, vaikka juuri nyt kuvittelemme olevamme kiireisempiä kuin kukaan ihminen koskaan maailmanhistoriassa. Kai ihmisillä ennenkin oli kiire, kun elinajanodote on ollut merkittävästi lyhyempi. Olen itsekin mielestäni kiire-yhteiskunnan tuotos - jatkuvasti stressaantunut ja levoton ilman aikaa ja energiaa esim. kodinhoitoon tai iloitsemiseen.
Mielessäni on kaikesta stressistä huolimatta kehittynyt hissukseen oma versio kyseisestä viisaudesta. Haluaisin itse päästä vielä joskus kokemaan yhden päivän terveenä. Sellaista päivää ei olekaan, etteikö jokin kohta kropassa syyhyttäisi villisti. Sen vuoksi juuri nytkin moni kohta ihosta on revitty ruvelle ja käsiä vaivaa edelleen zombie-ihottuma, ja kutinakin jatkuu vaan. Jos päivään mahtuu jokin hetki, ettei kutinoita ole, johtuu se siitä, että jokin muu kipu tai vaiva vain on ylittänyt kiusallisuudessaan kutinan tunteen. Esimerkiksi päänsärky tai lihaskivut ohjaavat huomion kutinasta tehokkaasti muualle. Varmaan sitten taas, jos ei päätä tai lihaksia särje, on vatsa kipeä, kynsinauha tulehtunut, oksettaa, pyörryttää tai viisaudenhammas oikuttelee suun perukoilla...
Päivä täysin terveenä olisi todellakin kuin päivä kuolemattomana!
Kirja, josta lainaus löytyy (Kiinalaista viisautta, Seppälä Pertti, WSOY), on painettu jo vuonna 1984. Ajatuksen täytyy siis olla vähintään niin vanha, vaikka voisi sen kuvitella olevan viimeisen vuosikymmenen tuotos. Kaipa kiire on pidempäänkin ihmisiä riivannut, vaikka juuri nyt kuvittelemme olevamme kiireisempiä kuin kukaan ihminen koskaan maailmanhistoriassa. Kai ihmisillä ennenkin oli kiire, kun elinajanodote on ollut merkittävästi lyhyempi. Olen itsekin mielestäni kiire-yhteiskunnan tuotos - jatkuvasti stressaantunut ja levoton ilman aikaa ja energiaa esim. kodinhoitoon tai iloitsemiseen.
Mielessäni on kaikesta stressistä huolimatta kehittynyt hissukseen oma versio kyseisestä viisaudesta. Haluaisin itse päästä vielä joskus kokemaan yhden päivän terveenä. Sellaista päivää ei olekaan, etteikö jokin kohta kropassa syyhyttäisi villisti. Sen vuoksi juuri nytkin moni kohta ihosta on revitty ruvelle ja käsiä vaivaa edelleen zombie-ihottuma, ja kutinakin jatkuu vaan. Jos päivään mahtuu jokin hetki, ettei kutinoita ole, johtuu se siitä, että jokin muu kipu tai vaiva vain on ylittänyt kiusallisuudessaan kutinan tunteen. Esimerkiksi päänsärky tai lihaskivut ohjaavat huomion kutinasta tehokkaasti muualle. Varmaan sitten taas, jos ei päätä tai lihaksia särje, on vatsa kipeä, kynsinauha tulehtunut, oksettaa, pyörryttää tai viisaudenhammas oikuttelee suun perukoilla...
Päivä täysin terveenä olisi todellakin kuin päivä kuolemattomana!
tiistai 11. lokakuuta 2011
Jumalan vai ihmisen tahto
En tiedä mikä taika mökkiympäristössä on, mutta ajaudumme yllättävän usein äitini kanssa keskustelemaan teologisista aihepiireistä. Mummo olisi meistä ihan ylpeä, kun ryhdyimme selvittämään minkä lajityypin uskovainen harrastaa selibaattia ja miksi, ja tiesimme vieläpä mistä etsiä tietoa. Hämmästyttävää kyllä mökin minimaalisesta kirjastosta löytyi raamattu sekä raamatun sanastoa selittävä teos. (Olemme mekin merkillisiä uskonnottomia ja jumalattomia tyyppejä.) Mielenkiintoamme kutkutti kovasti tieto siitä, että kyseisen selibaattityypin harrastajaksi ryhdytään vain määräajaksi, minkä jälkeen voi jatkaa normaalia elämää. Pohdiskelu lähti alun perin liikkeelle siitä, miksi katoliset vaativat papistoltaan selibaattia, jos siitä aiheutuu vain salailtavia ja rikollisiakin seksuaalisuuden ilmaisuja.
Ajauduimme pohtimaan myös sitä vaaditaanko uskovaiselta kohtuuttomia ja toisaalta nykyaikaisia tapauskovaisia, jotka vaativat uskonnolta kuun, tähdet, maan ja taivaan antamatta itse mitään vastineeksi. Mitä ihmiset nykyään oikein ajattelevat uskonnon olevan? Olen ollut aina siinä käsityksessä, että uskontoon kuulutaan, jos uskotaan jumalaan. Lähellä pyörivien kristittyjen mukaan on tapana uskoa, että jumala on kaikkivoipa ja kaikkitietävä. Jumala määrittelee miten hänen luomiensa olentojen on hyvä ja tarpeellista elää. Seurakuntalaisen on tarkoitus hyväksyä oma pienuutensa ja alamaisuutensa ja uskoa, että jumala tietää parhaiten mikä ihmiselle sopii ja on hyväksi. Siis uskoa. Kiltisti.
Nyt ihmiset kuitenkin ryntäilevät eroilemaan kirkosta heti, kun joku kirkon ihminen tai muuten hartaasti uskonnolliseksi esiintyvä ihminen esittää mielipiteen, joka noudattelee raamatun alkuperäistä ankarahkoa tulkintaa. Yleisönosastoilla huudellaan, että "Minun jumalani ei ole tuollainen tai tällainen." Kuulostaa vähän siltä, että jokainen on keksinyt päässään jonkinlaisen mielikuvitusolennon (koska oikeaa ei ole olemassa?), jonka tahdosta voi itse päättää sen mukaan onko ojassa oma lehmä vai lammas. Kirkkoa vaaditaan päivittämään itsensä jollekin vuosituhannelle, koska ihmiset tahtovat niin. Eikö uskonnossa pitänyt olla kyse jumalan tahdosta? Perustakoot ihmiset uusia kirkkoja ja seurakuntia, jos vanha perinteinen ei kelpaa.
Itsekkäistä syistä en pidä siitä, että markkinoilla mellastaa seurakuntiin kuulumattomia ihmisiä, jotka kuitenkin väittävät uskovansa, mutta ovat eronneet säästääkseen kirkollisveroissa tai koska kyseinen uskonto on kieltänyt aina yhtä mukavan synteilyn tai muuten vain silittänyt yksilöä hetkellisesti vastakarvaan. Pelkään, että näiden ihmisten takia minusta aletaan tehdä vääriä (tai oikeitakin) johtopäätöksiä, jos joskus kerron uskonnottomuudestani.
On ihan eri asia olla uskomatta jumalaan kuin eroilla kirkoista protestiksi. Ja sitten kuitenkin osa on jo erotessaan päättänyt myöhemmin liittyä takaisin... Haluaisin omalta osaltani mieluiten kertoa mielipiteeni erilaisista kiisanalaisista aiheista keskustellen enkä vain saada erilaisia leimoja nopeiden johtopäätösten takia. Lisäksi koin itseni paljon ainutlaatuisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, kun meitä uskonnottomia oli vielä suhteellisen vähän.
Kotimatkallakin intouduimme vielä päivittelemään ihmisten hävyttömyyttä ja moraalittomuutta kirkkoon liittyen. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat aikanaan eronneet kirkosta, ja nyt juoksevat vauhdilla takaisin kirkon helmoihin, kun halutaan saada kirkkohäät tai lapselle virallinen kummi. Pidän tällaista sekä itsepetoksena että epäkunnioittavana käytöksenä niitä kohtaan, joille uskonto ja seurakunta ovat ihan aitoja elämänkatsomuksellisia asioita.
Onko kirkko muka joku juhlapalvelu tai ohjelmatoimikunta, jonka palvelut voi ostaa pilkkahintaan osamaksulla kirkollisveron muodossa? Miksi lapselle pitää ehdottomasti saada kirkollinen kummi, kun kerran on päivänselvää, ettei kyseinen henkilö tule toteuttamaan kummin rooliaan tippaakaan siinä mielessä kuin seurakunnassa on kaavailtu? Jääkööt häät pitämättä, lapset vaille kummilahjoja ja suuttukoot sukulaiset, mutta minä en voisi omaa uskonnotonta vakaumustani pettää juhlimalla elämäni tapahtumia kirkossa tai muussa uskonnollisessa rakennelmassa.
Ajauduimme pohtimaan myös sitä vaaditaanko uskovaiselta kohtuuttomia ja toisaalta nykyaikaisia tapauskovaisia, jotka vaativat uskonnolta kuun, tähdet, maan ja taivaan antamatta itse mitään vastineeksi. Mitä ihmiset nykyään oikein ajattelevat uskonnon olevan? Olen ollut aina siinä käsityksessä, että uskontoon kuulutaan, jos uskotaan jumalaan. Lähellä pyörivien kristittyjen mukaan on tapana uskoa, että jumala on kaikkivoipa ja kaikkitietävä. Jumala määrittelee miten hänen luomiensa olentojen on hyvä ja tarpeellista elää. Seurakuntalaisen on tarkoitus hyväksyä oma pienuutensa ja alamaisuutensa ja uskoa, että jumala tietää parhaiten mikä ihmiselle sopii ja on hyväksi. Siis uskoa. Kiltisti.
Nyt ihmiset kuitenkin ryntäilevät eroilemaan kirkosta heti, kun joku kirkon ihminen tai muuten hartaasti uskonnolliseksi esiintyvä ihminen esittää mielipiteen, joka noudattelee raamatun alkuperäistä ankarahkoa tulkintaa. Yleisönosastoilla huudellaan, että "Minun jumalani ei ole tuollainen tai tällainen." Kuulostaa vähän siltä, että jokainen on keksinyt päässään jonkinlaisen mielikuvitusolennon (koska oikeaa ei ole olemassa?), jonka tahdosta voi itse päättää sen mukaan onko ojassa oma lehmä vai lammas. Kirkkoa vaaditaan päivittämään itsensä jollekin vuosituhannelle, koska ihmiset tahtovat niin. Eikö uskonnossa pitänyt olla kyse jumalan tahdosta? Perustakoot ihmiset uusia kirkkoja ja seurakuntia, jos vanha perinteinen ei kelpaa.
Itsekkäistä syistä en pidä siitä, että markkinoilla mellastaa seurakuntiin kuulumattomia ihmisiä, jotka kuitenkin väittävät uskovansa, mutta ovat eronneet säästääkseen kirkollisveroissa tai koska kyseinen uskonto on kieltänyt aina yhtä mukavan synteilyn tai muuten vain silittänyt yksilöä hetkellisesti vastakarvaan. Pelkään, että näiden ihmisten takia minusta aletaan tehdä vääriä (tai oikeitakin) johtopäätöksiä, jos joskus kerron uskonnottomuudestani.
On ihan eri asia olla uskomatta jumalaan kuin eroilla kirkoista protestiksi. Ja sitten kuitenkin osa on jo erotessaan päättänyt myöhemmin liittyä takaisin... Haluaisin omalta osaltani mieluiten kertoa mielipiteeni erilaisista kiisanalaisista aiheista keskustellen enkä vain saada erilaisia leimoja nopeiden johtopäätösten takia. Lisäksi koin itseni paljon ainutlaatuisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi, kun meitä uskonnottomia oli vielä suhteellisen vähän.
Kotimatkallakin intouduimme vielä päivittelemään ihmisten hävyttömyyttä ja moraalittomuutta kirkkoon liittyen. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat aikanaan eronneet kirkosta, ja nyt juoksevat vauhdilla takaisin kirkon helmoihin, kun halutaan saada kirkkohäät tai lapselle virallinen kummi. Pidän tällaista sekä itsepetoksena että epäkunnioittavana käytöksenä niitä kohtaan, joille uskonto ja seurakunta ovat ihan aitoja elämänkatsomuksellisia asioita.
Onko kirkko muka joku juhlapalvelu tai ohjelmatoimikunta, jonka palvelut voi ostaa pilkkahintaan osamaksulla kirkollisveron muodossa? Miksi lapselle pitää ehdottomasti saada kirkollinen kummi, kun kerran on päivänselvää, ettei kyseinen henkilö tule toteuttamaan kummin rooliaan tippaakaan siinä mielessä kuin seurakunnassa on kaavailtu? Jääkööt häät pitämättä, lapset vaille kummilahjoja ja suuttukoot sukulaiset, mutta minä en voisi omaa uskonnotonta vakaumustani pettää juhlimalla elämäni tapahtumia kirkossa tai muussa uskonnollisessa rakennelmassa.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Mieli - kroppa : 6 - 0
Huomaan jatkuvasti ihmetteleväni miksi mieli ja kroppa eivät pysty elämään yhteisymmärryksessä ja tekemään yhteistyötä. Asiantuntija-ihmiset väittävät ihmiseläimen olevan psykosomaattinen tai psyykkis-fyysinen elollinen, mutta millä tavoin sen pitäisi toteutua? Minun tapauksessani mieli on julma diktaattori, joka tekee mitä tahtoo ja kroppa kärsii, koska ei tahdo samoja asioita.
Mökillä huomaan kropan nautiskelevan eniten painavien esineiden (tukit, pöllit, puutarhakalut) retuuttamisesta ympäri pihaa. Olen ihan eri eläin metsässä kuin kaupungissa. Mielikin on kohtuullisen tyytyväinen tähän. Kun palataan takaisin kaupunkiin, saa mieli päättää täysin mitä tehdään. Syystä tai toisesta olen päätynyt pitämään mieltä itsenäni ja kroppa on sitten vain se riesa, joka hengaa aina mukana aiheuttamassa ongelmia. Kun MINÄ siis saan tehdä mitä haluan, istun aamusta iltaan tietokoneen ääressä. Haluan vain katsella DVD:ltä tv-sarjoja, nettiTV:tä, Facebookia, täytellä exceleitä ja tietysti syödä.
Kroppa tekee kaikkensa saadakseen oman tahtonsa läpi: päätä särkee, koko kroppaa särkee, hartiat jumiutuvat, pahoinvointi iskee... Kroppa melkein vaatii saada päästä happea sisältävään tilaan tai oksentamaan tai edes pyörittelemään hartioita, mutta minä vähät välitän sen tuskista. Koneen äärestäni en takapuoltani nosta ellei tulipalo tai muu hengenvaara uhkaa.
Muuksi hengenvaaraksi lasketaan naposteltavien loppuminen, töissä suklaakahvin loppuminen. Vaikka kieli tuntuisi palaneelta ja olo pökerryttävältä, lisää on saatava minulle tuntemattomasta syystä. Ruokaa kropalle ei päivän aikana anneta, kun ei se työpaikkaympäristössä maistu tarpeeksi hyvältä, oli eväänä mitä hyvänsä. Illaksi pitää jättää varastoon vähän kaloreita, että mieli saa herkutella rakastamillaan rasvalla ja hiilihydraateilla.
Yhdessä asiassa olen kroppani kanssa samaa mieltä. Kun nukuttaa, niin mennään nukkumaan - paitsi, jos on lähdettävä töihin. Silloin ei kyllä diktaattorikaan päätä, vaan se epämääräinen velvollisuudentunto, jota en ole vielä paikantanut mistään osasta itseäni. Nukutuksen iskiessä pyrin petiin mahdollisimman pian. Siinä saa jäädä risteilyt juhlimatta ja tanssit tanssaamatta (uni - mikä ihana tekosyy), jos alkaa tuntua siltä, että kroppaa täytyy käydä nukuttamassa. Minkälaista asenne- ja yhteistyökoulutusta mieleni mahtaisi tarvita suostuakseen ottamaan sen mukana raahattavan kropan edes vähän paremmin huomioon valveillaoloasioissa?
Mökillä huomaan kropan nautiskelevan eniten painavien esineiden (tukit, pöllit, puutarhakalut) retuuttamisesta ympäri pihaa. Olen ihan eri eläin metsässä kuin kaupungissa. Mielikin on kohtuullisen tyytyväinen tähän. Kun palataan takaisin kaupunkiin, saa mieli päättää täysin mitä tehdään. Syystä tai toisesta olen päätynyt pitämään mieltä itsenäni ja kroppa on sitten vain se riesa, joka hengaa aina mukana aiheuttamassa ongelmia. Kun MINÄ siis saan tehdä mitä haluan, istun aamusta iltaan tietokoneen ääressä. Haluan vain katsella DVD:ltä tv-sarjoja, nettiTV:tä, Facebookia, täytellä exceleitä ja tietysti syödä.
Kroppa tekee kaikkensa saadakseen oman tahtonsa läpi: päätä särkee, koko kroppaa särkee, hartiat jumiutuvat, pahoinvointi iskee... Kroppa melkein vaatii saada päästä happea sisältävään tilaan tai oksentamaan tai edes pyörittelemään hartioita, mutta minä vähät välitän sen tuskista. Koneen äärestäni en takapuoltani nosta ellei tulipalo tai muu hengenvaara uhkaa.
Muuksi hengenvaaraksi lasketaan naposteltavien loppuminen, töissä suklaakahvin loppuminen. Vaikka kieli tuntuisi palaneelta ja olo pökerryttävältä, lisää on saatava minulle tuntemattomasta syystä. Ruokaa kropalle ei päivän aikana anneta, kun ei se työpaikkaympäristössä maistu tarpeeksi hyvältä, oli eväänä mitä hyvänsä. Illaksi pitää jättää varastoon vähän kaloreita, että mieli saa herkutella rakastamillaan rasvalla ja hiilihydraateilla.
Yhdessä asiassa olen kroppani kanssa samaa mieltä. Kun nukuttaa, niin mennään nukkumaan - paitsi, jos on lähdettävä töihin. Silloin ei kyllä diktaattorikaan päätä, vaan se epämääräinen velvollisuudentunto, jota en ole vielä paikantanut mistään osasta itseäni. Nukutuksen iskiessä pyrin petiin mahdollisimman pian. Siinä saa jäädä risteilyt juhlimatta ja tanssit tanssaamatta (uni - mikä ihana tekosyy), jos alkaa tuntua siltä, että kroppaa täytyy käydä nukuttamassa. Minkälaista asenne- ja yhteistyökoulutusta mieleni mahtaisi tarvita suostuakseen ottamaan sen mukana raahattavan kropan edes vähän paremmin huomioon valveillaoloasioissa?
keskiviikko 5. lokakuuta 2011
Liian kiltit poliisit
Olen huristellut autolla Suomen maanteillä yli 10 vuotta. Vasta tänä vuonna olen saanut ensimmäiset sakkoni. Mökkitien varrella kamerapömpeli narautti minut ajelemasta 73 km tunnissa 60 alueella. Sattumoisin kyllä tiedän alueen nopeusrajoituksen hyvin, kun reitti on tuttu, mutta vahinkoja sattuu. Joskus ei vain raskisi jarruttaa tahallaan vauhteja pois, vaan antaa auton hidastua itsekseen sallittuun nopeuteen. Toisinaan taas voi vahingossa mäen jälkeen höllätä kaasua turhan myöhään, kun mäki loivenee tai maasto tasoittuu. Vahinkohan se oli, eikä liikenteessä vahinkoja saa päästää tapahtumaan, joten ragaistus on ihan aiheellinen.
En ollut lainkaan huomannut mitään välähdyksiä, kuten ihmiset ovat tarinoineet omien kokemustensa perusteella, joten kotiin tuli täysin yllättäen tunnustuslappu täytettäväksi. Ruksi sinne ja tänne, muutama rivi selityksiä ja allekirjoitus. Palautuskuoreen ei tarvinnut edes postimerkkiä. Vapaasti sai rastittaa haluaako hoitaa asian naamatusten oman vai jonkun muun kunnan viranomaisten kanssa. Mitä ihmettä? Miksi rikollista kohdellaan näin hyvin? Missä ankara ja tuomitseva äänensävy? Kilttinä tyttönä ajattelin, että pääsen helpommalla, kun vain tunnustan, joten täytin lappusen ja toimitin sen heti postiin.
Viikon sisään kotiin tuli tilisiirtolappu ja valitusmenettelyohjeet ja vielä uusi tunnustuslappu siltä varalta, että nyt haluaisinkin vielä kiistää tekoni. Ei kutsua minnekään käsittelemään asiaa naamatusten. Mikä pettymys! Eikä sakon summakaan päätä huimannut: 85 €. Tälläkö pitäisi saada ihmiset kuriin?
Pianhan se selvisi miten ihmiset saadaan kuriin. Reilun kuukauden kuluttua töpeksin taas ja kuinka ollakaan oli kamera taas paikalla keräämässä toristusaineistoa. Tällä kertaa ajoin 80 km tunnissa 70 alueella. Voisin vaikka vannoa, ettei siellä mitään nopeusrajoituksen vaihtumisesta kertovaa liikennemerkkiä ollut, mutta niin vaan tällä kertaa välähti salama niin, että olin sokaistua kirkkaassa päivänvalossa. Suututti koko loppumatkan, kun olin mielestäni ollut niin tarkka ja varovainen. Lappu tuli taas kotiin viikon kuluttua. Siihen mennessä olin leppynyt. Täyttelin taas lomakkeen ja toimitin sen pikaisesti postilaatikkoon. 70 € lasku tuli tällä kertaa. Ei vieläkään kutsua keskustelemaan. Mutta seuraavastahan se on peli poikki ja kortti hyllyllä. Eikös kolmas kerta 12 kuukauden ajanjakson sisään ole se kielletty kerta?
Mikään ei olisi kauheampi rangaistus kuin joutua jättämään auto kotiin ja matkustamaan julkisilla töihin! Siinä jos missä on toimiva pelote, vaikka sakkosummat sinänsä olivat pienempiä kuin oletin. Luulin nimittäin saavani sakkoja vähintään 400 € ja korkeintaan 1000 €. Täytyyhän sellaisen sakon jossain tuntua, joten kyllä se saisi lähennellä yhtä kuukausipalkkaa. Kameroista pidän entistä vähemmän, mutta aion takuulla ajaa kiltisti alinopeutta ja pysähtyä ennen kuin liikennevalot ehtivät edes keltaisiksi - heh heh.
Poliisi on kuitenkin ystävä. Tuleehan sakkoon sentään yli kuukauden maksuaikakin, vaikka kyse on rikollisen rankaisemisesta. Tässähän on tullut sponsoroitua poliisia sen verran jo, että voisin pyytää heitä pitämään nimeäni kantavia logoja autoissaan tai vähintään antamaan meikäläiselle jonkinlaiset "tuen poliisia"-tarrat liimattavaksi autoon. ABCkin voisi ehkä tarjota myös näin innokkaalle virkavallan apulaiselle ruuat puoleen hintaan! Poliisien tanssiaisiinkin voisi olla kiva saada kutsu, vaikka en tanssimista harrastakaan. Mutta kaikki ne ihanat univormuasuiset miehet - mmmmm!
En ollut lainkaan huomannut mitään välähdyksiä, kuten ihmiset ovat tarinoineet omien kokemustensa perusteella, joten kotiin tuli täysin yllättäen tunnustuslappu täytettäväksi. Ruksi sinne ja tänne, muutama rivi selityksiä ja allekirjoitus. Palautuskuoreen ei tarvinnut edes postimerkkiä. Vapaasti sai rastittaa haluaako hoitaa asian naamatusten oman vai jonkun muun kunnan viranomaisten kanssa. Mitä ihmettä? Miksi rikollista kohdellaan näin hyvin? Missä ankara ja tuomitseva äänensävy? Kilttinä tyttönä ajattelin, että pääsen helpommalla, kun vain tunnustan, joten täytin lappusen ja toimitin sen heti postiin.
Viikon sisään kotiin tuli tilisiirtolappu ja valitusmenettelyohjeet ja vielä uusi tunnustuslappu siltä varalta, että nyt haluaisinkin vielä kiistää tekoni. Ei kutsua minnekään käsittelemään asiaa naamatusten. Mikä pettymys! Eikä sakon summakaan päätä huimannut: 85 €. Tälläkö pitäisi saada ihmiset kuriin?
Pianhan se selvisi miten ihmiset saadaan kuriin. Reilun kuukauden kuluttua töpeksin taas ja kuinka ollakaan oli kamera taas paikalla keräämässä toristusaineistoa. Tällä kertaa ajoin 80 km tunnissa 70 alueella. Voisin vaikka vannoa, ettei siellä mitään nopeusrajoituksen vaihtumisesta kertovaa liikennemerkkiä ollut, mutta niin vaan tällä kertaa välähti salama niin, että olin sokaistua kirkkaassa päivänvalossa. Suututti koko loppumatkan, kun olin mielestäni ollut niin tarkka ja varovainen. Lappu tuli taas kotiin viikon kuluttua. Siihen mennessä olin leppynyt. Täyttelin taas lomakkeen ja toimitin sen pikaisesti postilaatikkoon. 70 € lasku tuli tällä kertaa. Ei vieläkään kutsua keskustelemaan. Mutta seuraavastahan se on peli poikki ja kortti hyllyllä. Eikös kolmas kerta 12 kuukauden ajanjakson sisään ole se kielletty kerta?
Mikään ei olisi kauheampi rangaistus kuin joutua jättämään auto kotiin ja matkustamaan julkisilla töihin! Siinä jos missä on toimiva pelote, vaikka sakkosummat sinänsä olivat pienempiä kuin oletin. Luulin nimittäin saavani sakkoja vähintään 400 € ja korkeintaan 1000 €. Täytyyhän sellaisen sakon jossain tuntua, joten kyllä se saisi lähennellä yhtä kuukausipalkkaa. Kameroista pidän entistä vähemmän, mutta aion takuulla ajaa kiltisti alinopeutta ja pysähtyä ennen kuin liikennevalot ehtivät edes keltaisiksi - heh heh.
Poliisi on kuitenkin ystävä. Tuleehan sakkoon sentään yli kuukauden maksuaikakin, vaikka kyse on rikollisen rankaisemisesta. Tässähän on tullut sponsoroitua poliisia sen verran jo, että voisin pyytää heitä pitämään nimeäni kantavia logoja autoissaan tai vähintään antamaan meikäläiselle jonkinlaiset "tuen poliisia"-tarrat liimattavaksi autoon. ABCkin voisi ehkä tarjota myös näin innokkaalle virkavallan apulaiselle ruuat puoleen hintaan! Poliisien tanssiaisiinkin voisi olla kiva saada kutsu, vaikka en tanssimista harrastakaan. Mutta kaikki ne ihanat univormuasuiset miehet - mmmmm!
tiistai 4. lokakuuta 2011
YT:t ohi
YT-neuvottelut päättyivät viime viikolla ja tällä viikolla on ryhdytty toteuttamaan päätöksiä. Tampereella istuvien kollegoiden tuomiopäivä oli eilen ja meidän Helsinkiläisten tänään. Suuria tunteita oli odotettavissa, mutta ainakin omistani yllätyin. Tamperelaiset kollegat on tullut muutaman kerran tavattua, mutta yllättävän pahalta tuntui, kun päitä alkoi putoilla ja nimiä tipahdella tietoisuuteen. Jännitystä kesti iltapäivään asti, kunnes lopulta tuli viesti, että siltä päivältä riittää. Keskellä päivää olo oli levoton, oksetti, päätä särki ja paikallaan istuminen tuntui mahdottomalta. Täydellisen yllättäen sain viime yönä nukuttua jotenkin, mutta unet olivat silti pitkin yötä työaiheisia.
Yksi paimennettaviini kuuluva mies joutui lähtemään jo eilen. Hän soitti kesken päivän ja kertoi saaneensa kutsun keskustelemaan. Kyllähän me molemmat tiesimme, ettei palkankorotuksista ollut kyse. Hän soitteli vielä neljän jälkeen kertoakseen, että kävi kuten arvasimmekin käyvän. Olin puhelimen soidessa ajamassa, ja takaisin oli soitettava, kun pääsin parkkiin, ja näin puhelimeni soineen. En tiedä, olenko niin raskasta puhelua joutunut vielä koskaan soittamaan, vaikka kaveri olikin ihmeen hyväntuulinen ja rauhallisella mielellä. Mitä sitä osaa sanoa tällaisessa tilanteessa? Ja pitäisi osata sanoa jotain asiallista ja kannustavaa, vaikkei tiedä omastakaan tulevaisuudestaan vielä mitään.
Tänään oli sitten aika mennä kuulemaan miten oman joukkueen käy. Tampereen lukemista olimme laskeskelleet prosentteja ja arvailleet moniko lähtee. Emme uskaltaneet arvuutella ketä olisivat todennäköisimmät lähtijät - uskaltaneet tai kyenneet. En minä ainakaan olisi pystynyt valitsemaan ketään nyt, kun meillä on ollut erittäin hyvä jengi koossa. Esimiestäkin kävi sääliksi. Ei ole helppo "vapauttaa" ketään, jonka on tuntenut jo vuosia. Jonkun oli meistäkin vain mentävä, mutta onneksi lähti vain yksi. Tampereelta kuului pian odotettu katkeruus siitä, että meidän lähtijämäärämme oli paljon pienempi kuin heidän.
Lähtijä pakkasi urheasti tavaransa, kätteli ja halaili meidät vuorotellen. Sanattomaksi jäin ja tippakin tuli linssiin, vaikka arvattiin hyvin jo kauan sitten, että jonkun on mentävä. Tuurausnakki viuhahti heti, ja kaikesta huolimatta on pystyttävä olemaan vahva ja ajattelemaan yhteistä hyvää. On jaksettava tukea jäljelle jääneitä kollegoita, autettava pahaan paikkaan joutunutta esimiestä, huolehdittava normaaleista töistä ja niiden omien paimennettavienkin hyvinvoinnista. Yhden kollegan kanssa ehdimme yhdessäkin pohtia, että nyt hoidetaan homma niin, että ei vaikeuteta kenenkään olemista ja työntekoa vain sen takia, että tilanne on meillekin surullinen ja vaikea. Ryhdytään rakentamaan uutta, vaikka menneitä ei voi olla surematta.
Oman tiimin osalta tilanne oli selvä jo aamupäivän puolivälissä. Ei onneksi tarvinnut jännittää koko päivää. Seurailimme sen jälkeen vain muita samassa avotilassa työskenteleviä tiimejä. Kaikki tuntuivat sulkeutuvan kuoreensa ja suruunsa koko päiväksi. Joskus kolmen aikaan iltapäivästä alkoi näyttää siltä, että ahdistus alkoi vähitellen laantua. Oma pelastuminen alkoi kaivautua esiin takaraivosta, kun poistuneet olivat olleet muutaman tunnin poissa. Nopeasti se kävi. Varovainen vitsailu palasi kehiin ja tiimit alkoivat yhtäkkiä taas jutella myös muiden tiimien kanssa, eivätkä vain kyräilleet oman porukan kesken.
"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." Mikäli aikaisemmista yt-neuvotteluista on mitään opittu, niin poistuneita tullaan kyllä muistelemaan ja suremaan vielä pitkään, vaikka tänään jo ehdittiin olla paremmallakin tuulella. Pitkin viikkoa saanemme vielä tietää lisää poistuneita nimiä sieltä ja täältä, eivätkä lähiviikot tule muutenkaan olemaan helppoja. Ihmiset suhtautuvat näihin tilanteisiin vielä aivan eri tavoilla: osa ei juuri välitä - toiset ratkeavat ryyppäämään syyllisyydentuskissaan, kun saivat jäädä jonkun toisen lähtiessä. Minä sytytin kynttilän ja nostan maljan lähtijöiden terveydeksi ja menestykseksi, sekä itselleni toisen maljan. Täytyyhän minunkin jaksaa, vaikka sainkin jäädä.
Yksi paimennettaviini kuuluva mies joutui lähtemään jo eilen. Hän soitti kesken päivän ja kertoi saaneensa kutsun keskustelemaan. Kyllähän me molemmat tiesimme, ettei palkankorotuksista ollut kyse. Hän soitteli vielä neljän jälkeen kertoakseen, että kävi kuten arvasimmekin käyvän. Olin puhelimen soidessa ajamassa, ja takaisin oli soitettava, kun pääsin parkkiin, ja näin puhelimeni soineen. En tiedä, olenko niin raskasta puhelua joutunut vielä koskaan soittamaan, vaikka kaveri olikin ihmeen hyväntuulinen ja rauhallisella mielellä. Mitä sitä osaa sanoa tällaisessa tilanteessa? Ja pitäisi osata sanoa jotain asiallista ja kannustavaa, vaikkei tiedä omastakaan tulevaisuudestaan vielä mitään.
Tänään oli sitten aika mennä kuulemaan miten oman joukkueen käy. Tampereen lukemista olimme laskeskelleet prosentteja ja arvailleet moniko lähtee. Emme uskaltaneet arvuutella ketä olisivat todennäköisimmät lähtijät - uskaltaneet tai kyenneet. En minä ainakaan olisi pystynyt valitsemaan ketään nyt, kun meillä on ollut erittäin hyvä jengi koossa. Esimiestäkin kävi sääliksi. Ei ole helppo "vapauttaa" ketään, jonka on tuntenut jo vuosia. Jonkun oli meistäkin vain mentävä, mutta onneksi lähti vain yksi. Tampereelta kuului pian odotettu katkeruus siitä, että meidän lähtijämäärämme oli paljon pienempi kuin heidän.
Lähtijä pakkasi urheasti tavaransa, kätteli ja halaili meidät vuorotellen. Sanattomaksi jäin ja tippakin tuli linssiin, vaikka arvattiin hyvin jo kauan sitten, että jonkun on mentävä. Tuurausnakki viuhahti heti, ja kaikesta huolimatta on pystyttävä olemaan vahva ja ajattelemaan yhteistä hyvää. On jaksettava tukea jäljelle jääneitä kollegoita, autettava pahaan paikkaan joutunutta esimiestä, huolehdittava normaaleista töistä ja niiden omien paimennettavienkin hyvinvoinnista. Yhden kollegan kanssa ehdimme yhdessäkin pohtia, että nyt hoidetaan homma niin, että ei vaikeuteta kenenkään olemista ja työntekoa vain sen takia, että tilanne on meillekin surullinen ja vaikea. Ryhdytään rakentamaan uutta, vaikka menneitä ei voi olla surematta.
Oman tiimin osalta tilanne oli selvä jo aamupäivän puolivälissä. Ei onneksi tarvinnut jännittää koko päivää. Seurailimme sen jälkeen vain muita samassa avotilassa työskenteleviä tiimejä. Kaikki tuntuivat sulkeutuvan kuoreensa ja suruunsa koko päiväksi. Joskus kolmen aikaan iltapäivästä alkoi näyttää siltä, että ahdistus alkoi vähitellen laantua. Oma pelastuminen alkoi kaivautua esiin takaraivosta, kun poistuneet olivat olleet muutaman tunnin poissa. Nopeasti se kävi. Varovainen vitsailu palasi kehiin ja tiimit alkoivat yhtäkkiä taas jutella myös muiden tiimien kanssa, eivätkä vain kyräilleet oman porukan kesken.
"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." Mikäli aikaisemmista yt-neuvotteluista on mitään opittu, niin poistuneita tullaan kyllä muistelemaan ja suremaan vielä pitkään, vaikka tänään jo ehdittiin olla paremmallakin tuulella. Pitkin viikkoa saanemme vielä tietää lisää poistuneita nimiä sieltä ja täältä, eivätkä lähiviikot tule muutenkaan olemaan helppoja. Ihmiset suhtautuvat näihin tilanteisiin vielä aivan eri tavoilla: osa ei juuri välitä - toiset ratkeavat ryyppäämään syyllisyydentuskissaan, kun saivat jäädä jonkun toisen lähtiessä. Minä sytytin kynttilän ja nostan maljan lähtijöiden terveydeksi ja menestykseksi, sekä itselleni toisen maljan. Täytyyhän minunkin jaksaa, vaikka sainkin jäädä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)