YT:t ohi

YT-neuvottelut päättyivät viime viikolla ja tällä viikolla on ryhdytty toteuttamaan päätöksiä. Tampereella istuvien kollegoiden tuomiopäivä oli eilen ja meidän Helsinkiläisten tänään. Suuria tunteita oli odotettavissa, mutta ainakin omistani yllätyin. Tamperelaiset kollegat on tullut muutaman kerran tavattua, mutta yllättävän pahalta tuntui, kun päitä alkoi putoilla ja nimiä tipahdella tietoisuuteen. Jännitystä kesti iltapäivään asti, kunnes lopulta tuli viesti, että siltä päivältä riittää. Keskellä päivää olo oli levoton, oksetti, päätä särki ja paikallaan istuminen tuntui mahdottomalta. Täydellisen yllättäen sain viime yönä nukuttua jotenkin, mutta unet olivat silti pitkin yötä työaiheisia.

Yksi paimennettaviini kuuluva mies joutui lähtemään jo eilen. Hän soitti kesken päivän ja kertoi saaneensa kutsun keskustelemaan. Kyllähän me molemmat tiesimme, ettei palkankorotuksista ollut kyse. Hän soitteli vielä neljän jälkeen kertoakseen, että kävi kuten arvasimmekin käyvän. Olin puhelimen soidessa ajamassa, ja takaisin oli soitettava, kun pääsin parkkiin, ja näin puhelimeni soineen. En tiedä, olenko niin raskasta puhelua joutunut vielä koskaan soittamaan, vaikka kaveri olikin ihmeen hyväntuulinen ja rauhallisella mielellä. Mitä sitä osaa sanoa tällaisessa tilanteessa? Ja pitäisi osata sanoa jotain asiallista ja kannustavaa, vaikkei tiedä omastakaan tulevaisuudestaan vielä mitään.

Tänään oli sitten aika mennä kuulemaan miten oman joukkueen käy. Tampereen lukemista olimme laskeskelleet prosentteja ja arvailleet moniko lähtee. Emme uskaltaneet arvuutella ketä olisivat todennäköisimmät lähtijät - uskaltaneet tai kyenneet. En minä ainakaan olisi pystynyt valitsemaan ketään nyt, kun meillä on ollut erittäin hyvä jengi koossa. Esimiestäkin kävi sääliksi. Ei ole helppo "vapauttaa" ketään, jonka on tuntenut jo vuosia. Jonkun oli meistäkin vain mentävä, mutta onneksi lähti vain yksi. Tampereelta kuului pian odotettu katkeruus siitä, että meidän lähtijämäärämme oli paljon pienempi kuin heidän.

Lähtijä pakkasi urheasti tavaransa, kätteli ja halaili meidät vuorotellen. Sanattomaksi jäin ja tippakin tuli linssiin, vaikka arvattiin hyvin jo kauan sitten, että jonkun on mentävä. Tuurausnakki viuhahti heti, ja kaikesta huolimatta on pystyttävä olemaan vahva ja ajattelemaan yhteistä hyvää. On jaksettava tukea jäljelle jääneitä kollegoita, autettava pahaan paikkaan joutunutta esimiestä, huolehdittava normaaleista töistä ja niiden omien paimennettavienkin hyvinvoinnista. Yhden kollegan kanssa ehdimme yhdessäkin pohtia, että nyt hoidetaan homma niin, että ei vaikeuteta kenenkään olemista ja työntekoa vain sen takia, että tilanne on meillekin surullinen ja vaikea. Ryhdytään rakentamaan uutta, vaikka menneitä ei voi olla surematta.

Oman tiimin osalta tilanne oli selvä jo aamupäivän puolivälissä. Ei onneksi tarvinnut jännittää koko päivää. Seurailimme sen jälkeen vain muita samassa avotilassa työskenteleviä tiimejä. Kaikki tuntuivat sulkeutuvan kuoreensa ja suruunsa koko päiväksi. Joskus kolmen aikaan iltapäivästä alkoi näyttää siltä, että ahdistus alkoi vähitellen laantua. Oma pelastuminen alkoi kaivautua esiin takaraivosta, kun poistuneet olivat olleet muutaman tunnin poissa. Nopeasti se kävi. Varovainen vitsailu palasi kehiin ja tiimit alkoivat yhtäkkiä taas jutella myös muiden tiimien kanssa, eivätkä vain kyräilleet oman porukan kesken.

"Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä." Mikäli aikaisemmista yt-neuvotteluista on mitään opittu, niin poistuneita tullaan kyllä muistelemaan ja suremaan vielä pitkään, vaikka tänään jo ehdittiin olla paremmallakin tuulella. Pitkin viikkoa saanemme vielä tietää lisää poistuneita nimiä sieltä ja täältä, eivätkä lähiviikot tule muutenkaan olemaan helppoja. Ihmiset suhtautuvat näihin tilanteisiin vielä aivan eri tavoilla: osa ei juuri välitä - toiset ratkeavat ryyppäämään syyllisyydentuskissaan, kun saivat jäädä jonkun toisen lähtiessä. Minä sytytin kynttilän ja nostan maljan lähtijöiden terveydeksi ja menestykseksi, sekä itselleni toisen maljan. Täytyyhän minunkin jaksaa, vaikka sainkin jäädä.