Nakkikeitto

Nakkikeitto

1 pkt tomaattikeittoa
1 pkt nakkeja
nippu ruohosipulia

1. Lämmitä tomaattikeitto pakkauksen ohjeen mukaan.
2. Pilko nakit. Lisää haluamasi määrä pilkottuja nakkeja tomaattikeittoon.
3. Pilko ruohosipulit. Lisää ruohosipulit nakkikeittoon.

Vinkki: Voit käyttää ruohosipulin sijaan myös kevätsipulia tai basilikaa makusi mukaan.

* * *
Suunnilleen tätä tasoa tuntuvat monen lehden ruokapalstojen reseptit olevan nykyään. Olen pettynyt.
Kotivinkistä (onneksi en maksa tästä lehdestä) olen parin kuukauden sisään löytänyt mm. seuraavasti alkavat reseptit (lainaukset muistinvaraisia):
"Herkkusienikeitto ... 1 pkt herkkusienikeittoa ..."
"Raparperi-mansikka-piirakka ... 1 paketti valmista pakastetaikinaa ... 1. Sulata taikina pakkauksen ohjeen mukaisesti"
"Sweet chili-kastike ... 1 prk sweet chili -kastiketta"

HOK-SOK-konsernin Omahyvä-lehden ruokaliitteen ohjeetkin ovat yhä useammin sellaisia, joihin käytetään valmiiksi hakattua peruna-sipuli-pakastetta tai muuta einesruokaa. Omahyvän tapauksessa asia on ymmärrettävä, koska einesruokien katteet ovat varmaankin parempia kuin irtoperunan, joten heidän on syytä markkinoidakin niitä "salaa" myös resepteissään.

Mikä on Kotivinkin tekosyy? Kuka kotivinkille maksaa? Ovatko kokkailijat nykyään niin laiskaa ja taidotonta porukkaa, etteivät pysty taikinaa tekemään itse? Saati keittopohjaa? Onko se edes kokkaamista, jos valmiiseen sweet chili-kastikkeeseen lisätään muutamia yrttejä, jotka "kokki" on ehkä itse pilkkonut?

Entäpä nämä nokkelat vinkit sitten? 'Voit käyttää tämän yrtin sijaan myös tuota toista maustetta.' Siis enkö minä kokkina saa käyttää vaikka molempia, jos mieleni tekee? Tai oikeastaan ihan mitä tahansa? Vaihtoehtoiset asiantuntijan mukaan sopivat yritit voisi jo listata ainesluettelossa eikä laittaa vinkiksi. Odotan vinkiltä jotain huomattavasti nokkelampaa kuin vaihtoehtoista raaka-ainetta.

Ehkä se on sitten niin, että jos yhtään osaa kokkailla, niin ei tarvitse mitään reseptejä tai vinkkejä. Ja muut syökööt eineksiä.

Kinkkuelämää

Kävin taas liikuttamassa kinkkujani Malminkartanon mäellä. Ajattelin ensin, etten jaksakaan, mutta pienen sipsi-välipalan jälkeen iski jo himo lähteä tepastelemaan. Kokeilin tänään kävellä mäen ylös polkuja pitkin ja tulla takaisin alas portaita. Näin päin harjoitus oli paljon raskaampi, joskin eilinen treeni saattoi vielä vähän painaa koipisissa. Ihan kohtalaisia aikoja kuitenkin painelin, kun piiskasin itseäni (kun ketään ei ollut näkemässä) antamaan kaiken mitä irti lähtee. Kyllä tämän kokoisista kinkuista on muutama kiipeilyaskel irrottava.

1. kierros: nousu 19.01 - 19.11 / lasku 19.11 - 19.16
2. kierros: nousu 19.16 - 19.25 / lasku 19.25 - 19.30
3. kierros: nousu 19.31 - 19.41 / lasku 19.41 - 19.46

Jaloista ei irronnut tänään kuin 3 kierrosta. Jos joku olisi maksanut suuria summia, niin olisin voinut pakottaa itseni vielä 4. kierrokselle, mutta ei ilmaiseksi. Ei olisi auttanut vaikka kuka olisi laulanut aggressioitaan korviini. Jalat tärisivät vielä pitkään jälkeenpäin. Kytkimen painaminen kotimatkalla oli aika tuskallista. Saa nähdä missä kunnossa jalat huomenna ovat, kun pitäisi kuntosalille mennä.

Ehdin tänään myös hakea postista paketin, josta löytyi Frasier- ja Sinkkuelämää-boxit. Jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut, että minä tulen vielä jonain päivänä maksamaan rahaa Sinkkuelämästä, olisin epäillyt väittäjän mielenterveyttä. Taidan olla tullut vanhaksi ja höperöksi, kun tämäkin sarja alkoi vetää puoleensa. En edes erityisemmin pidä suurimmasta osasta castia. Carrie on vähintään puoliksi vain ärsyttävä, Mirandaa suorastaan inhoan, paljon kauheampaa miestä en tiedä kuin Big.

Samantha on enimmäkseen siedettävä, mutta ei sopisi naisen ihan niin porno olla. Eikä vaativa. Aina tahtomassa lisää, juuri siitä ,vielä vähän, ah ah. Ei tunnu ymmärtävän, että oma saaminen olisi syytä vain pikaisesti esittää, ja päästää miespolo lepoon kauheilta vaatimuksilta. Onneksi sarjassa on sentään Charlotte, Aidan ja muutama mukava vieraileva tähti. Ihan kivoja sarjoja sekä Kinkkuelämä että Frasier. Sopivat hyvin esimerkiksi venyttelyn taustaviihteeksi, kun pelkästään kuuntelemalla pysyy mukana juonessa.

Oikeasti kyllä haluaisin katsella Tuhkimotarinaa venytellessäni, mutta ihan niin montaa kertaa en ole sarjaa vielä katsonut läpi, että ymmärtäisin espanjaa katsomatta kuvaa ja lukematta tekstityksiä. Aivan hillittömän määrän sanoja siitä on oppinut, jopa lausahduksia, mutta vielä en voi väittää puhuvani espanjaa kuin äidinkieltäni.

Samaria here I come

Tänään pääsin vihdoin kokeilemaan treeniä Malminkartanon mäellä. Kiipesin portaat ylös neljästi, ja kiersin aina mäen ympäri polkua pitkin takaisin alas. Pelkkä alamäkikävely maastossa on hyvää harjoitusta, koska Samarian rotkon vaellus tulee olemaan koettelemus lihasten lisäksi nilkoille. Yritin astella kaikille mahdollislle maanmuodoille ja maasta ponnisteleville kiville, jotka voivat olla joko hyvä apujarru tai katala liukastusansa.

1. kierros: nousu 19.08 - 19.13 / lasku 19.13 - 9.21
2. kierros: nousu 19.21 - 19.26 / lasku 19.26 - 19.35
3. kierros: nousu 19.35 - 19.40 / lasku 19.44 - 19.52 (parin foton räpsimiset huipulla ja matkalla alas)
4. kierros: nousu 19.52 - 20.01 / lasku 20.02 - 20.10

Nousut menivät viimeistä lukuunottamatta 5 minuuttiin. Päätin kolmannella kierroksella, etten mene enää neljättä, ettei tule liian rajua aloitusta. Jo kolmannen kierroksen laskeutumisen aikana tunsi, että ei ole enää päiväkävelystä kyse. Tasaisellakin osuudella hapot polttelivat hieman. No Doubt pisti kuitenkin vähän säpinää kehiin, enkä malttanut olla menemättä neljättäkin kierrosta.

Neljännellä nousulla oli pakko pitää jokaisen satasen kohdalla pieni paussi. Tai tarkemmin sanottuna 100, 200 ja 300 kohdalla. Ei sitä enää kehtaa 400 kohdalla pitää taukoa, kun jäljellä on enää 26 askelmaa huipulle. Vähän lisäpontta antoi ystävän yllättävä terveysongelma, joka sai tuumimaan jopa hieman järkyttyneissä tunnelmissa, että on pakko pitää itsestään sellaista huolta, että mahdollisten yllätysten riski olisi mahdollisimman pieni - ja kaukana tulevaisuudessa. Tosiasiassahan pahin vastustajani tässä elämässä olen minä itse. Ja kukapa minut voisikaan voittaa, jos en minä itse! I'm sooooo going to rock this body!

Päivän adrenaliini-biisi!

Kesäpäivänseisaus

Tuli sellainen pehmo-tunne, että nyt täytyy vähän harrastaa luonnonuskontoja palvoa vanhoja jumalia. Sytytin kesäpäivänseisauksen kunniaksi kynttelin parvekkeelle. Harmi, ettei juhannusta saa pitää kesäpäivänseisauksena.

Päivän touhuja

Työsähköpostiini alkoi viime viikolla tipahdella englanninkielisiä ilmoituksia siitä, että postilaatikkoni on liian täynnä. Viikonlopun aikana viestejä tuli useampia. Tänään viesti tuli jo suomeksi. Ilmeisesti palvelin on siinä uskossa, että englanti ei ole mennyt perille, ja on pakko kokeilla suomea... Näköjään se tepsi, jaksoin ainakin puolituntisen ajan siivoilla sähköpostiani. Tosiasiassa oli kyse siitä, että tänään lopulta oli ylimääräinen rauhallisempi puolituntinen.

Nyt alkaa sitten rankka treenikausi Kreetan Samarian vaellusta varten. Viime vuonna kipaisimme 16 kilometrin lenkin kylmiltään, ja sen tunsi tosissaan seuraavana päivänä. Itse 16 km sujui kuin leikki - paljon helpommin kuin odotimme - siis suorastaan helposti, mutta seuraavana päivänä ei tullut portaiden laskeutumisesta enää mitään. Sehän oli tietysti mukava yllätys, kun hotellihuoneesta poistuttaessa oli heti edessä 2 porrasta. Piti ihan miettiä ja harkita millä jalalla riittää voimaa aloittaa laskeutuminen, ja mistä saa tukea, jos sekin koipi kuitenkin pettää alta.

Kuntosalipäivä on hyvä päivä aloittaa treenaaminen. Harmi kyllä, en tänään oikein ollut vedossa. Luultavasti se johtui siitä, että tämän viikon ylimääräinen naiskuntoilija oli vaihteeksi ihan pro-harjoittelija. Tytsy tiesi mitä teki ja oli oikein timmi. Muita salilla ei näkynytkään kuin me 3 mustahousuista ja vaaleanpunapaitaista naista (äiti, minä, timmi). Sivullinen (siis vielä meitä sivullisempi) olisi voinut kuvitella meitä joksikin oudoksi sekajoukkuueeksi vaatetuksen perusteella. Mulla ja timmillä vielä kummallakin vaaleanpunaiset juomapullot.

Tulihan siinä etureidet kuitenkin treenattua oikein antaumuksella, mikä on viime vuoden vaelluskokemuksen jälkeisessä viisaudessa tärkein treenattava alue. Jotenkin lannistuin siitä että pecin oli joku rikkonut, eikä jalkateline toiminut lainkaan. Eivät riittäneet minun puoli-insinööriset geenit sen korjaamiseen. Ei se huono treeni kyllä johtunut oikein muusta kuin omasta levottomuudesta (pitkä työpäivä), ja kun äiti puhua pälpätti niin paljon, että olin koko ajan laskuissa sekaisin. Eivät riittäneet insinöörigeenit ja tippaleipäaivotkaan siihen, että olisi voinut laskea ja kuunnella ja puhua samaan aikaan.

Kunhan juhannus saadaa juhlittua, suuntaan Malminkartanon juurelle ja alan vetämään kiipeily- ja laskeutumisharjoituksia siellä. Vuoroin portaita, vuoroin rinnettä. Alkuun muutamia kertoja, mutta ajanpuutteen (kun matkaan on niin vähän aikaa jäljellä) vuoksi siellkin voisi yrittää joku päivä kiipeillä ihan 1,5 - 2 tuntia putkeen. EasyTonet täytyy myös vaihtaa toisiin kenkiin lähempänä matkaa, että saa testattua hiertämättömät tossut reissuun mukaan. EasyTonet ovat pohjaltaan sellaiset, etten usko niiden olevan kovin hyvät sileiksi ja liukkaiksi hioutuneiden kreetalaiskivien ylittämiseen turvallisesti.

Piipahdin salin jälkeen myös ostoksille. Panos Emporion bikinit eivät olleetkaan niin kivat livenä. Lisäksi ne vaatisivat aika kovan rusketuksen, että värisävy sopisi ihon kanssa yhteen. Sain ostettua isukille syntymäpäivälahjan. Top 10 Kreeta-kirjaa ei löytynyt mistään. Sen sijaan löysin Eyewitness travelin Greece - Athens and the mainland -kirjan, jota olen jo useampia vuosia etsinyt kirjakaupoista. Ovat näköjään vihdoin tehneet uuden painoksen! Suomeksihan sitä ei tietysti vieläkään saa, mutta englanti kelpaa loistavasti. Toivottavasti Kreeta Top 10:iä ei tarvitse etsiä ihan yhtä kauan... Berlizin onnettomat opukset eivät kelpaa, kun on parempiakin nähnyt. Sitäpaitsi kertaalleen Kreetan kokeneena osaisin jo varmaan itsekin kirjoittaa samantasoisen opuksen kohteesta.

Sairasloma-viikonloppu

Onpa ollut oikein mukava viikonloppu, kun on ollut kurkku kipeänä. Ei ole tarvinnut ketään tavata, ja olen ehtinyt lukea pois läjän keskeneräisiä kirjoja. Sain siivottua sähköposticlientin inboxin koneelta. Sain järjesteltyä hupi-tiedostoja aika hyvään kuosiin. Parvekekukatkin on taas niin hyvin hoidettu, että! Koko viikonhan se kurkku on ollut kipeä, mutta ei sitä sairaslomia noin vain oteta, kun ei muuta vikaa ole.

Sain päätökseen O:n tarinan. Kamala kirja - pelkkää SM-perversiota alusta loppuun. Kuinka voi joku nainen kirjoittaa sellaista missä kidutetaan ja rääkätään naisia? Eikä edes ollut onnellista loppua. Viimeistelin myös Poikani tarinan, jonka lainasin alunperin viedäkseni sen mummolle, mutta luin sen itsekin saatuani sen takaisin. Huomattavasti mielyttävämpilukuinen kirja, mutta vähän tylsä. Se tosin sai kaipaamaan suuria muutoksia omaan elämään. Pääsin myös loppuun Kolmas mahdollisuus-opuksen kanssa. Mikään ei tee kropalle niin hyvää kuin maata kirjan kanssa rentona sängyn pohjalla.

Sähköpostisiivouksen kanssa ongelmana on ollut se, että minulla on ollut tapana spämmäillä huumoriviestejä ystävilleni. Niitä oli tietysti päässyt kertymään kymmeniä, joita en ollut saanut lähetetyksi ajallaan. Tein radikaalin ratkaisun, ja tallensin vain liitteet itselleni talteen, ja päätin olla lähettämättä viestejä eteenpäin. Liitteet piti sen jälkeen käydä läpi, nimetä uudelleen ja arkistoida paikalleen hupi-kansion alle. Eilen tein alkuosan hommasta ja tänään loput. Ei se tietenkään vielkään ole valmis, kun hupi-kansiossa on jo niin paljon muutakin mikä on tullut tallennettua sinne miettimättä tiedostonimiä tai arkistointikansioita. Nyt on sitten tullut käytyä viikonlopun aikana läpi satoja powerpointteja, videoita ja kuvia.

Taidan olla tulossa vanhaksi pehmoksi, koska erilaiset hyvää mieltä tuputtavat kiertoviestit lämmittivät yhtäkkiä kovasti sydäntäni. Olisi mukava uskoa, että niiden sisältämä asia olisi totta. Olisi mukava voida vain päättää olla onnellinen, ja vähät välittää siitä, että on ruma ja kelvoton. Kaiken sen huumorin katsomisen jälkeen olen kyllä huomattavasti paremmalla mielellä kuin perjantaina lähtiessäni töistä. En tiedä onko se ansaittua, mutta yritän olla ajattelematta sitä.

Arkistointijärjestelmäni havaitsin puutteelliseksi. Vaikka hupikuvien kansiossa on 24 alikansiota teeman mukaan, minulta puuttuu silti merkittäviä kansioita kuten politiikka, tekniikka, kakka&pieru, uskonto, ruuat, huumeet, ruotsalaiset... Ei ihme, että sekalaiset-kansioon on kertynyt lähes 300 kuvaa. Lajittelemattakin on pakko jättää n. 100 kuvaa, koska tänään en vain jaksa enempää. En ymmärrä ihmisiä, jotka tyytyvät hassun kuvan tai videon katseluun ja linkkien lähettelyyn jossain riemurasiassa tai youtubessa. Minulla on kova hinku saada "omistaa" kyseinen kuva tai video, jos se on oikein hauska.

Olen oikein huolestuttavan hyvällä tuulella tänään. Pitäisi varmaan mennä peilin eteen vähäksi aikaa haukkumaan itseään, että tulisi normaali olo. En edes jaksanut liiemmin harmitella sitä, että Stockmann mainostaa "mielikuvalehdessään" Panos Emporion bikinisettiä, mutta sitten sitä ei pystykään ostamaan nettikaupasta, vaan pitäisi mennä katsomaan tavarataloon saakka, josko sitä on myynnissä. Siitähän ei tietenkään mitään tule, varsinkaan jos sovittamaan ryhtyy. En myöskään liiemmin masentunut siitä, että mahdollinen reissu Ahvenanmaalle ei onnistukaan, kun Otukseni lomaa siirrettiin. Ja jostain hämärästä syystä olen jopa melkein innoissaan lähdössä uudestaan Kreetalle kesälomalla; minä, joka pelkään ja kammoksun ulkomaita, koska siellä ei suomenkielellä kuitenkaan ihan täysin pärjää! Nimim. Laudatur englannista.

Nyt sitten reippahasti dieetille, että ehtii bikinikuntoon Kreetaksi, ja kehtaa ostaa Panoksen pikinitkin!

Tieto lisää tuskaa

Sanonta "Tieto lisää tuskaa." on liian totta. Olen jutellut äitini kanssa monesti siitä, miten elämä oli helpompaa, kun hän oli nuori. Kukaan ei tiennyt eikä varsinkaan puhunut riskeistä, joita elämä pitää sisällään. Ihmisillä oli vain tapana elää miettimättä liiemmin asioita. Liika tietäminen tekee valinnoista vaikeita. Elää pitäisi, mutta kaikessa on niin paljon riskejä, että tuntuu järkevämmältä olla elämättä.

Tässäpä muutama esimerkki asioista, jotka vaikeuttavat minun elämääni:

Ruoka tappaa ennenaikaisesti. Siis maukas ruoka (makuasia, mutta nyt puhutaankin vain minun maustani) - pääsääntöisesti epäterveellinen ruoka. Ruoka aiheuttaa lihavuutta, sydän- ja verisuonisairauksia, verenpainetta, kolesterolia, lihavuus aiheuttaa 2-tyypin diabetestä, jotkin ruuat aiheuttavat syöpää. Pahojen (edelleen maku) ruokien välttely aiheuttaa puutostiloja, jotka aiheuttavat puolestaan muita kauheita asioita: anemiaa, keripukkia...

Juominenkin on tehty vaikeaksi. Mehuja ei saa juoda sokereiden takia. Keinotekoisesti makeutettuja juomia ei voi juoda kemikaalien ja aromien takia, eikä varsinkaan kamalan maun takia. Alkoholia ei voi juoda, koska se aiheuttaa lihavuutta, riippuvuutta ja kasvattaa syöpäriskiä. Vesi on tylsää, ja sitäkin juomalla pystyy tapaamaan itsensä, kuten eräs intomielinen laihduttaja muinoin.

Liian vähäinen nukkuminen altistaa monenlaisille sairauksille ja lihomiselle. Liian runsas nukkuminenkin on vaarallista Heräily keskellä yötä lyhentää elinikää. Huonolla patjalla nukkuminen aiheuttaa selkävaivoja. Vatsallaan ja kyljellään nukkuminen aiheuttaa riippurintaisuutta ja häiritsee kasvojen ihon hyvinvointia. Selällään saisi nukkua, mutta kuka nyt sillä tavalla pystyy edes nukahtamaan?

Aikuisena ei pysty enää rakastumaan hullaantuen kuten lapsena, jolloin kyllä oikeastaan vain ihastuttiin, kun ei rakkaudesta tiedetty mitään. Lähes jokainen suhde päättyy eroon - avioliitoista iso osa, ja miten monta suhdetta onkaan ennen kuin löytää jonkun, kenen kanssa voisi mennä naimisiin. Suurin osa pettääkin. Tilastojen ja särkyneen sydämen pelottelemana ei voi kuin käyttäytyä epäluuloisesti ja varovasti.

Seksiä ei voi harrastaa, koska se vaarantaa suhteen jumalaan (avioliiton ulkopuolinen seksi siis), lisää sukupuolitautiriskiä, kohdukaulan syövän riskiä, ja henkisiä traumoja tulee varmasti. Onhan se raskauskin riski. On kohdun ulkopuolista raskautta, raskausmyrkytyksiä, raskausajan diabetestä, raskausajan kilpirauhasen toimintahäiriöitä, hiustenlähtöä, aknea, vatsavaivoja... Raskauden jälkeen riivaavat raskauden jälkeinen masennus, virtsankarkailuongelmat, suonikohjut, raskauskilot, rusinoituneet rinnat, haluttomuus...

Riski synnyttää vammaisia lapsia, kasvaa naisen ylitettyä 30 vuoden iän. Muutenkin riski saada jollakin tavalla viallisia lapsia tuntuu olevan kohtuuttoman suuri. Jos ei ole kromosomivikaa, niin lapsi on sitten autisti, allergikko, ADHD-kakara, ruma tai tyhmä. Lisäksi lapsoselle saadaan vielä muita yllättäviä tauteja, kun tarpeeksi piikitetään sikarokotteita tai muuten vaan tutkitaan tarpeeksi.

Töistä voi aina saada potkut. Työtöntä uhkaa pitkäaikaistyöttömyys ja syrjäytyminen. Syrjäytymisen ohella tulee yleensä alkoholi-tai muita päihdeongelmia. Nykyaikana on helppo hankkiutua myös pikavippiongelmaiseksi. Hyvä, kun autolainan uskaltaa ottaa työssäkäyvä ihminen. Asuntolaina on aivan liian suuri riski, kun lama tulee niin nopeasti toistuvissa sykleissä, ettei varmasti ehdi asuntoa siinä välissä maksaa pois.

Jotta ei saisi potkuja, on pakko antautua työnarkomaaniksi. Kunnian ja omantunnon tähden on ajettava itsensä loppuun päivittäin, ja tasapainoiltava työuupumuksen rajalla. Stressi vähintäänkin pahentaa kaikkea, jos ei sentään aiheuta ihan kaikkea, mikä ihmisessä voi mennä vikaan. Jos päättää, ettei stressaa työstä, niin on stressattava siitä, että saa pian potkut. Sitten sitä saattaa löytää itsensä jonain aamuna tärisevänä firman aulasta tietämättä missä on ja miksi. Viimeistään silloin joku saattelee pois.

Autoa ei kannata liian usein tankata, tai ainakin se kannattaa tehdä kovalla tuulella vastatuulta nuuskien. Bensa kun on karsinogeeni, niin sitä ei kannata turhaan vetää keuhkoon. Hometaloissa ei sovi asua, vaikka sellaisen saisi edullisesti. Terveys vaarantuu kokonaisvaltaisesti. Paikkoja on myös vaikea pitää puhtaana. Pulverimuotoiset pesuaineet ovat myös kovin vaarallisia, eikä niitä kannata nuuskia. Pöpökammoiset ovat hankkineet itselleen vakaviakin myrkytyksiä putsaillessaan liian vahvojen kemikaalien kanssa kotejaan kiiltäväksi.

Tupakansavujakaan ei kannata liiemmin nuuskia. Joku tutkijaporukka jo totesi passiivisen tupakoinnin olevan normaalia vaarallisempaa. Kyllähän sitä vielä omalta parvekkeeltaan ehtii aika hyvin sisätiloihin pakoon, kun naapuri tulee tupakalle. Harmittaapi silti, että joutuu välillä jättämään ruokailunsa tai auringonoton kesken, kun ei mitään ennakkovaroituksia tai aikatauluja ole kerrottu. Bussipysäkeillä tilanne on huonompi. Pakoon ei tahdo päästä, kun ei bussista myöhästymisen pelossa voi lähteä kovin kauas. Siinä sitä sitten on tyytyminen hitaaseen itsemurhaan, vaikka olisi elämäniloinenkin päivä menossa.

Mielenvikaisen pohdiskeluja

Tuon Tommy Hellstenin kirjat herättävät aina kovasti ajatuksia minussa, kun niitä luen. Tommy kirjoittaa kuin riivattu rakkaudesta ja siitä miten ihmistä kannetaan elämässä. Usein kantamisen yhteydessä viitataan myös siihen, että kyse olisi jumalan rakkaudesta ja jumalan tarjoamasta kantamisesta. Välistä puhutaan vain ihmisen tarpeista rakkauteen ja/tai hengellisyyteen.

Miksi hengellisyydestä puhuttaessa asia aina liitetään jumalaan ja uskontoon? Eikö hengellisyyteen riitä ihmishenki? Tai eläinhenki? Niitä minä kaipaan. Ihmisiä, joiden kanssa voisi keskustella syvällisesti pikkutunneille saakka. Tai mukavaa koirakumppania, jonka kanssa voisi varmasti olla oma itsensä. Tuntuu kuitenkin siltä, että ihmiset karkaavat tahallaan kauas tärkeistä asioista ja syvällisistä keskusteluista. On paljon hauskempaa jutella niitä näitä humoristisessa hengessä. Syvällinen olisi minusta antoisampaa kuin vain hauska.

Tommy on myös sitä mieltä, että maailma on mennyt yliseksuaaliseen suuntaan. Olen ilmeisesti jonkinlaisen aivopesun uhri, kun olen sitä mieltä, että ihmisen elämässä ei ole muuta merkityksellistä kuin työ ja seksuaalisuus. En ymmärrä lainkaan ihmisiä, jotka harrastavat jotain harrastusta - siis vaikkapa pitsin nypläystä, kokkailua, omien vaatteiden ompelua, sanaristikoita, urheilua tai jotakin tieteenalaa, ja ovat olevinaan asiantuntijoita asiassa. Mistä ihmeestä sellainen omituinen epäinhimillinen kiinnostus kumpuaa näihin harrastajiin? En itse millään mielikuvituksella keksi sellaista aihetta universumista, joka kiinnostaisi minua niin paljon, että jaksaisin oikein innokkaasti haalia tietoa asiasta ja harrastaa sitä jotenkin. Tätä "psykologiaa" tosin lueskelen paljon (muutakin kuin Tommyn höpötyksiä [enkä tosiaan tätäkään lue niin antaumuksella, että opiskelisin esimerkiksi alan sanastoa]), mutta vain voidakseni korjata itseni edullisesti ilman terapiaa.

Heti perään samassa kirjassa Tommy tarttui työuupumukseen. Ihminen ilmeisesti työkiireissään ja kaikessa kiireessään hukkaa itsensä ja kykynsä olla läsnä hetkessä. Muutin välittömästi mieltäni. En sittenkään ole ihminen, joka uskoo siihen, että elämässä ei voi olla muuta kuin työ ja seksuaalisuus. Minähän vain olen niin kiireinen, etten malta tehdä mitään asiaa keskittyneesti. Paitsi sitä työtä siis. Sitä voin tehdä niin antaumuksellisesti, etten huomaa moneen tuntiin mitä ympärilläni tapahtuu - kymmenien henkien avokonttorissa. En pysty katsomaan tv-ohjelmaa tekemättä samalla jotain muuta. En pysty siivoamaan tekemättä samalla jotain muuta. En jaksa kuoria perunoita paria minuuttia, koska minulla on niin kiire tehdä koko ajan jotain muuta ja seuraavaa tehtävää.

Toisaalta taas hetkeen keskittymisessä minua riivaavat ajatukseni. Mikäli en koko ajan näe ja kuule jotain tarinaa, esim. tv-ohjelmaa tai äänikirjaa, harhaudun välittömästi murehtimaan omaa surkeuttani. Ei sekään kivaa ole, joten on kiire kuoria perunat, että voi nopeasti tehdä jotain muuta, mikä vie ajatukset mennessään. Mitä enemmän luen kirjoja sitä epäselvemmäksi minulle käy se, olenko yliseksuaalisen kulttuurimme, pessimismin vai työuupumuksen riivaama uhri. Luultavasti en edes ole uhri, olen muuten vain töpeksinyt oman vastuunkannon elämästäni.

Vai olenko vähän näitä kaikkia? Kyllähän minä sentään pidän omituisena sitä, että heteroksi tunnustautuva naisihminen ottaa lemmikikseen narttukoiran. Ymmärrä, että ajattelussani on jotain omituista. Kyllähän lemmikki sentään vain on lemmikki. Ja ihmisten pitäisi voida rakastaa muutenkin kuin seksuaalisesti. Ajatus on muutenkin omituinen minulta, joka en usko minkäänlaisen rakkauden olemassaoloon. Voi hyvänen aika näitä ristiriitoja! Mitä ihmisen elämän oikein kuuluu pitää sisällään? Mikä kaikki on oikein aitoa elämää eikä vain jälkien siivoamista?

Mitä siihen kantamiseen tulee, en usko tippaakaan siihen, että minua mikään tai kukaan kannattelisi. Mikäli saisin kenkää töistä, olisin viikossa onnistunut ajamaan itseni asumaan pahvilaatikkoon ojan pohjalle. Tämä kauhukuva tietysti johtuu vain siitä, että minulla ei ole oikeanlaista rakastamisen kokemusta. No ei ole, kun ei rakkautta ole olemassa. Mikäli Tommya uskomme, niin se on olemassa, mutta sitäkin saa vain aloittamalla itsensä rakastamisesta. Siinäpä vasta kova homma.

Pitäisi pystyä antamaan itselleen anteeksi kauheita asioita, että pystyisi pitämään itseään rakastamisen arvoisena. Jos antaa itselleen anteeksi jotain, unohtaa töppäyksensä, ja tulee varmasti toistamaan virheensä. Ei sille tiellekään voi lähteä. Sitäpaitsi kuka pitäisi itserakkaista ihmisistä? Minä en kykene erottamaan itsensä rakastamista itserakkaudesta. Ihmiset lipsuvat niin herkästi vihettävästä vaatimattomuudesta inhottavan itserakkaiksi.

Uupumus

Kesät ovat työpaikalla älyvapaata aikaa. Kun on loma vasta myöhemmin kesällä, pitää alkukesä tuurailla lomailevia ja sairastelevia kollegoita. Kun eri sortin vapaapotilaita sopivasti sattuu riviin, niin sitä saa olla tuuraajan tuuraaja melkein nollaperehdytyksellä. Olenhan minä ennenkin kyseistä kaveria tuurannut, mutta silloinkin nollaperehdytyksellä. Lisäksi tuuraus oli jaettu kahdelle. Sitten, kun kesäloman aika koittaa, me alkukesän tuuraajat ja tuuraajan tuuraajat olemme niin todella kesäloman tarpeessa, että neljä viikkoa ei vielä tunnu missään. Puolen vuoden hermoloma pitäisi saada. Mitäs järkeä siinä on, että lomaa kohti kiristetään tahtia niin, että maaliviivan ylitettyään kuolee?

Tänään oli ensimmäinen kokonainen tuurauspäivä. Menin aamulla töihin etuajassa ja pääsin poistumaan reippaasti myöhässä. Koko päivän soi puhelin, ja toinenkin, sähköpostikiirehdintöjä satoi, OC:n kautta kiirehdittiin ja kysyttiin, lupauduin jo tekemään jotain ohjeitakin syksymmällä, kun piti vaan nopeasti päästä seuraavaan asiaan. En ehtinyt pitää tauon taukoa, kahviautomaatilla ehdin käydä muutaman kerran puolijuosten. Loppujen lopuksi käsittämätöntä, että aivot ja muisti toimivat enää tippaakaan loppupäivästä. Koko ajan vielä takaraivossa jyskytys, että jotain on varmasti unohtunut tai tullut arvioitua väärin.

Oli kyllä ihan oikeakin jyskytys. Koko viikon on särkenyt päätä joka päivä. Nyt päänsäryn lisäksi hartiat ovat aivan zipissä, hiirikäden kämmentä sattuu, alaselkä on niin loppu, ettei pysty pitämään itseään suorassa, kävellessä huippaa, vähän tekisi mieli oksentaakin.

Ajatukset kiertävät yhä päässä kuin tuhatpäinen vihainen ampiaislauma. Suhina on kova. Surinaakin on havaittavissa. Vieläkin kelailen, että mitä tulikaan aamuksi suunniteltua ja mikä kaikki ehtii muuttua yön aikana, mitä uutta on ehtinyt tapahtua yön aikana, ja mitä jos sitä tai tätä ja entäpä jos tuotakin? Ja mitenkäs ne omat työt? Nukkumaankin pitäisi pian mennä, mutta ei tällaisessa aivomyrskyssä mitään nukkumista tehdä.

Työ kyllä osaa pilata kaiken vapaa-ajankin. Vaikka miten kävin ihmisseurassa ulkoilemassa luonnossa, niin uupumus sen kuin kasvoi, eivätkä ne työasiat mielestä mihinkään kadonneet. Mummoakin piti taas käydä auttamassa vielä päivän päätteeksi verhojen poistamisen ja ripustuksen kanssa. Vaan niin on kaikki oman elämän jutut taas tekemättä: tiskit ovat monta päivää vanhoja, auton pissapojassa ei ole ollut vettä sitten viikonlopun, imuri on lojunut lattialla yli viikon odottamassa käyttöä, kukkia ei ole kasteltu päiväkausiin, talvirenkaatkin on vielä alla (onneksi kitkat), kulmakarvat ovat nyppimättä jo ties miten monetta viikkoa (kohta varmaan peittävät silmät kokonaan). Ei se mitään - en minä ole tärkeä, eivätkä ole minun asianikaan.

Uni tulee

Herääminen arkisin on yleensä älyttömän työlästä. Tarvitsen herätäkseni 3 herätyskelloa, joista yksi pakottaa minut nousemaan koivilleni ja tepastelemaan muutaman metrin päähän sammuttamaan meteliä. Voisihan sitä ehkä opettaa itsensä nousemaan heti ensimmäisestä soitosta, mutta mikään ei ole ihanampaa kuin snoozettelu ja ajatus, että vielä ehtii vähän aikaa nukkua. Sänky tuntuu aamuväsymyksessä paljon paremmalta kuin illalla sinne köllähtäessä, joten täytyyhän siitä nauttia vähän ekstraa. Ensimmäisenä herätyskellonani toimii vanha henkilökohtainen kännykkäni. Seuraavaksi huutelee ihan oikea herätyskello-kello, joka vaatii sen tepastelun. Sitten piippailee työpuhelimeni. Sitten taas oma puhelimeni... 6.28 - 6.32 - 6.35 - 6.38 - 6.40 - 6.42. 6.42 vääntäydyn lopulta ylös sängystä.

Olen tullut siihen tulokseen, että herätyskellon sointi melutasosta ja sävelmästä/piippauksesta/pirinästä riippumatta on maailman unettavin ääni. Miten muuten pystyisi nukahtamaan niin nopeasti ja niin sikeästi aina pariksi minuutiksi? Jos sattuu pyörimään koko yön hereillä saamatta unta, miettien vaikka aina niin tärkeitä työasioita, niin kyllä sitten unettaa aivan hirvittävästi, kun herätyskello lopulta soi. Vaikka olisi nukkunut yönsä erinomaisesti ja herännyt jopa ennen herätyskelloa (esim. 6.08) peipposenpirteänä, niin kyllä vaan herätyskellon soidessa uni taas hyökyy päälle vastustamattomasti. En ole vielä päässyt tutkimuksissani niin pitkälle, että olisin testannut auttaako herätyskellon soiminen vaikkapa klo 1.05 keskeyttämään työtuumat, ja vaivuttamaan unettoman ressukan rem-sykliin, mutta tiedä vaikka...

Mökillä tuli taas havaittua sisäisen kellon tarkkuus. Havahduin sekä lauantaina että sunnuntaina hereille ensimmäistä kertaa juuri, kun kännykkä näytti 6.28aa. Kyllä sitä silloin on valmis heräämään juuri oikeaan aikaan, kun mikään ei soi. Tästä hyvin ajastetusta kropasta johtuen en myöskään ole onnistunut (vielä) nukkumaan pommiin, vaikka aina toisinaan unohdan virittää herätyssarjan illalla. Lisäksi oma puhelinvanhukseni on alkanut pettää herätysten suhteen. Laite kyllä vilkkuu ja näyttää herätys-tekstiä ruudulla hienosti, mutta ei pihahdakaan. Muut äänet toimivat normaalisti silti. Buutti auttaa ongelmaan vielä toistaiseksi, mutta pelkään, että jonain päivänä se ressukka jää lopullisesti mykäksi.

Kävin juuri vähän vilkuilemassa minkälaisia Nokialaisia malleja olisi tarjolla, josko sitä vaihtaisi vanhuksen uuteen. Yhtäkään söpöilymallia ei Nokialta löytynyt. Ei ihme, ettei Nokialla mene kovin vahvasti. Vanha puhelin on Nokia 7360 ja mitään niin kaunista en ole sittemmin nähnyt <3

 

Nokian N97 mini gold on jo kohtuullisen sievä puhelin, mutta ehkä edes minä en tarvitse herätyskelloksi 18 karaatin kullalla päällystettyä laitetta...

Kuntosaleilua ja haukkuja

Aamut ovat aina raskaita, jos tietää etukäteen, että on tulossa kauhea päivä. Tässä tapauksessa oli tiedossa jo viime viikolla, että on tulossa kauhea viikko. Töissä ainakin. Raskasta ja kiireistä oli, mutta jaksoin kuitenkin raahautua kuntosalitreffeilleni.

Onneksi jaksoin. Piristyin vetäisemään parhaat treenit pitkiin aikoihin. Ponnistelin crosstrainerissa 2 minuuttia lyhyemmin lämmittelyksi, mutta sitävastoin pari tasoa kovemmalla vastuksella. Sujuvasta lämmittelystä innostuneena paiskin 8 laitteen harjoitukset 45 minuuttiin vaikka yleensä ehdin ja jaksan vain 6. Asiaan kyllä saattoi hieman vaikuttaa kuntosalille eksynyt tytteli, joka oli oikein todella eksynyt. Piti vähän näyttää treenaamisen mallia, vaikka olinkin pullukampi kuin se. Sitten kyllä käy huonosti, jos sinne salille joskus eksyy nainen, joka tietää mitä on tekemässä. Lakkaan välittömästi yrittämästä yhtään mitään ja luovutan täysin. Onneksi siellä ei kovin usein naisia näy, joten lienen turvassa.

Tarkemmin ajateltuna työpäiväänkin mahtui jotain hyvää. Lukaisin Metro-lehdestä jonkun kenkäsuunnittelijan haukut kitty-korkoisista kengistä. Kerrankin joku joka ymmärtää miten kauhea kyseinen korkomalli on! Minulle tulee mieleen siansorkka, kun näen jollakin jalassa sellaiset korot. Kissanpennuista se on kaukana, koska kissathan ovat ylisöpöjä pentuina (aikuisista en sano mitään).

Kun nyt kerran haukkumaan päästiin, niin haukutaan vähän lisää. Legginssit ovat käsittämätön sairaus, joka lähentelee jo pandemiaa. Niin rumia pöksyjä en suosittele kenellekään neitoselle edes kalsarikännejä varten. Lyhyestä naisesta tulee entistä lyhyemmän näköinen, vähänkään pulleasta todella pyöreä - varsinkin niitä puolipituisia käytettäessä. En ole vielä nähnyt ketään, jolle legginssit sopisivat. Vaikka olisi pitkästä ja hoikasta mallimaisesta naisesta kyse, näyttävät sukkahousut aina paremmalta. Jokohan legginsseistä olisi tänä kesänä päästy eroon?

Lisää inhokkeja: haaremihousut ja mitkä tahansa löysät ja pussimaiset paidat! Entäpä kauheat ryppyiset pussimaiset ja/tai ylikoristellut käsilaukut? Ja ne riisipiirakkaa muistuttavat rullautuvat ballerina-tyyppiset "kengät"... HUH HUH!

Mökillä

Se osa viikonlopusta, joka oli hauska ja ihana, vietettiin tietysti mökillä äidin kanssa. Perjantaina emme jaksaneet saunoa. Kävimme vain uimassa. Vesi oli 24-asteista linnunmaitoa. Sitten testasimme äidin Venäjän tuomista, jonka korkki räjähti kattoon ennen kuin suojaava metallihäkkyrä oli edes kokonaan auki. Saatoimme hieman säikähtää... Mitään en tunnusta. Aika simaisaa juomaa oli, eikä todellakaan muistuttanut kuohuviiniä millään tavalla. Vielä vähemmän samppanjaa. Aika helposti juotavissa, vaikka en simasta pidäkään.

 

Kyllä oikea kuohari vaan on silti parempaa. Myös Sparkly on pirskatin hyvää (paljon parempaa kuin Skumppa), ja sopii kuohuviiniä paremmin sauna-jano-juomaksi. Lauantai oli hieno päivä. Aurinkoa tuli otettua useampia tunteja, minkä jälkeen siirryimme Prismaan shoppailemaan kuin kunnon juntit ainakin. Mitään kunnon rokaa ei laitettu, mutta saunoimme sitäkin antaumuksellisemmin.

 

Olin perjantaina lueskellut iltalehdestä ihmisten mielipiteitä mauttomasta hellepukeutumisesta. Pilkkasin tietysti innokkaasti myös muutamia haastatteluun ja kuvaan suostuneita. Eihän Suomesta tunnu löytyvän kuin juntteja mitä pukeutumiseen tulee. Jos joku onnistuu pukeutumaan kokolailla viehättävästi, päättää kyseinen tyyppi yleensä viimeistellä asunsa hienolla mainoslippahatulla - mahdollisesti olutmerkin. Tulipa sitten mökillä (salaa kaikilta) juntteiltua itsekin oikein kunnolla. Onko mitään viehättävämpää kuin punaiset pöksyt, mustat sukat ja kultaiset pistokkaat?

 

Pienistä iloista muistaa harvoin iloita, mutta suosittelemastani pyykkipoikamallista tuli sekä mummon että äidin suosikki, ja jostain syystä olen siitä hirvittävän riemuissani.

Sunnuntaina grillasimme vihanneksia ja jostain uudesta CMstä saatua testilihaa. Oli kyllä niin kamalat mausteet ja luonnottomat aromit, ettei sitä lihaa valitettavasti voinut syödä. Sitkas possu oli myös. Ressukka kuollut aivan turhaan.

Ehdimme juuri paistella vaahtokarkit loppuun, kun ukkonen iski oikein toden teolla. Kuulosti upealta, kun joka puolelta kuului mahtava ryske. Useinhan ukkonen vain hengailee jossain suoraan yläpuolella, mutta tämä ukkonen oli kaikkialla. Rankkasade toi myös ihanan otsonin tuoksun tullessaan. Onneksi oli jo aamulla otettu auringot.

 

Kotiinpäästyäni arki iskikin märällä rätillä lujaa nenään, pilasi illan ja tämän seuraavankin päivän. Kauheassa päänsäryssä ja alakulossa tuli vedettyä työpäivä kunnialla loppuun. Kauhea viikko tiedossa, 3 tuntia meni tiukassa väännössä toiminnanohjausjärjestelmää esitellessä, ja vasta perjantaina on helpotusta tiedossa työrintamalla. Mutta onneksi tämä söpöliini jaksaa kukkia!

 

Vanhemmille

Hyvät vanhemmat. Älkää riidelkö lastenne nähden. Älkää riitojen jälkeen jonottako lapsen luokse terapiaistuntoon päästäksenne haukkumaan riidan toista osapuolta. Älkää yrittäkö pakottaa lasta valitsemaan kyseisten istuntojen perusteella puolta. Älkää kysykö lapselta lupaa avioeroon. Älkää varsinkaan eron jälkeen siirtäkö omaa syyllisyyttänne lapsen niskoille, koska lapsi meni antamaan luvan eroon. Älkää eron jälkeen käyttäkö lasta sanansaattajana. Älkää pyytäkö lapsen kautta esineitä, jotka jo erossa jaettiin. Älkää vaatiko lasta toimittamaan uutisia, joita lapsi tietää, ettei oman eikä toisen henkisen hyvinvoinnin vuoksi voi toimittaa. Älkää menkö itse suoraan kertomaan uutisia, jonka seurauksista lapsi joutuu kantamaan vastuun. Älkää tehkö näin vaikka lapsi olisi minkä ikäinen, koska teillä on muuten käsissänne hyvin ahdistunut lapsi. Tässä tapauksessa sellainen, jolla ei ole ketään kenen puoleen kääntyä, ja kannettavana vain suuri määrä huolta ja murhetta. Elämä ei todellakaan ole yhtään tippaa kivaa.

Kiltti ja viaton

Pari viikkoa sitten sain eräissä firman pirskeissä kuulla työkaverin mielipiteen itsestäni. Hänestä näytän oikein kiltiltä ja pääosin kuulemma olenkin kiltti, mutta tarvittaessa taas kovinkin villi. Kauas on tultu ajoista, jolloin miehet välttelivät kiroilemista naisten seurassa, ja jolloin noin julkeista puheista olisi saanut vähintään läpsiä ukkoa avokämmenellä ympäri korvien. Tokihan sellainen läpsiminen on lähinnä naurettavaa, kun ei sillä kunnon tyrmäystä saa aikaan, mutta silti kaipaan kyllä parempitapaisia aikoja.

Kävimme eilen Otuksen kanssa tutustumassa Tullisaaren puistoon työpäivän jälkeen. Oli oikein helteistä, aurinko paistoi ja meri tyrskysi pikakiitäjäveneiden ansiosta. Uimarannalla pariskunta käpälöi toisiaan härskisti, ja ajauduimme heistä puhuttuamme muutaman mutkan kautta toteamaan, että näytän Otuksenkin mielestä kiltiltä ja viattomalta. Ja minä kun olen aina halunnut näyttää vaaralliselta... Sain tästä kuitenkin loppuillaksi oikein päänvaivan: Mikä saa ihmisen näyttämään kiltiltä ja viattomalta? Mikä saa ihmisen näyttämään tuhmalta?

Onko kyse hiusten väristä? Silmien väristä, koosta ja muodosta? Silmälaseista? Ilmeistä ja eleistä? Huulista - muodosta ja tavasta muikistella niitä? Mielestäni lähinnä pienet, hintelät, ohuttukkaiset, mitättömän näköiset, kirjastonhoitajatyyppiset naiset näyttävät kilteiltä ja viattomilta. Tai sitten hieman pulleat, suurisilmäiset ja ujon näköiset naiset. Pieni ja hintelä en ole, mutta en nyt pulleudesta huolimatta myöskään suurisilmäinen enkä välttämättä enää ujokaan. Olisiko tuhma sitten runsaasti meikkaava, pörrötukkainen ja vihaisen tai ovelan näköinen? Vai onko kyseessä täysin makuasia? Millä hemmetillä minä pääsen lähemmäksi vaarallista tavoitettani?

Ihana paikka se Tullisaari on noin muuten. Vehreä ja niittymäinen, ihmisen kädenjälkeä ei näkynyt liikaa vaan sopivasti. Upean sileitä kalliota ja metsääkin löytyi. Sinne on joskus mentävä ihan koko päiväksi eväiden ja uimavarusteiden kanssa. Kyllä käy kateeksi niitä ihmisiä, jotka ovat runsaine rahoineen tulleet Helsinkiin ajoissa saadakseen noin hienoja ja laajoja tontteja huviloilleen meren rannalta. Vaikka nyt saisi rahaakin, niin ei olisi helppoa löytää Helsingistä enää sellaista paikkaa, missä ei joku olisi heti osittamassa tonttia ja rakentamassa perunamaani päälle kerrostaloja. Tiluksilta löytyy Aino Acktén huvila. Niin sivistynyt olen minäkin, että piti jälkikäteen käydä Wikipediasta lukaisemassa minkä alan tähti Aino oli. Oopperalaulajasta on kyse. Olisin ollut iloisempi, jos Aino olisi ollut taidemaalari.

Murrrr, Google!

Google on käynyt hermooni tänään tavallista enemmän. Olen alusta saakka inhonnut Googlea, joskin ensin tunnesyistä. Googlen nimi on kammottava ja logo vielä karmivampi. Tekee oikein pahaa katsella jotain niin rumaa. Inhoan myös sitä, että Googlen käyttämisestä on tehty oikein verbi. Miksei vain voi sanoa katsovansa netistä tai etsimällä hakukoneella? Ei tuollaiselle ylivallalle pitäisi antaa periksi. Lopulta lemmikkini Altavista vain kävi kertarysäyksestä kelvottoman huonoksi, joten minäkin jouduin siirtymään Googlen käyttäjäksi.

Harmillisesti tuli joskus hyväksyttyä gmail-kutsu, koska en ole koskaan halunnut kyseistä postia kuitenkaan käyttää. Näin myöhemmin siitä tietysti oli hyötyä, koska blogin perustaminen oli nopeaa. Blogien kommentoinnin kanssa minulla ei tilistä huolimatta ole ollut kuin ongelmia. Ajauduin kommentointia yrittäessäni loggausluuppiin, enkä koskaan saanut kommenttiani perille. Ongelman selvittely antoi aihetta penkoa Google-tilin ominaisuuksia, palveluita ja tarkistaa gmail-postinkin asetukset. Aivan järkyttävä määrä erilaisia palveluita oli automaattisesti kytketty tiliini.

Miksi ihmeessä haluaisin käyttää jotain Googlen pikaviestintää, jos voin valita jotain muuta, esimerkiksi söpön (tosin armottomasti huonontuneen) Windows Live Messengerin. Miksi haluaisin Googlen keräävän hakuhistoriaa tekemistäni hauista? Näyttää siltä, että hakuhistoriaa on kertynyt ihan tietämättäni vaikka kuinka paljon. Ilmeisesti on riittänyt, että en ole ollut erikseen uloskirjautuneena Bloggerista, kun olen jotain hakuja tehnyt tai sitten Google on penkonut selaushistoriani aina uudelleenkirjautumiseni yhteydessä..? Googlellehan siitä tietysti on aina etua, että saavat vakoilla käyttäjiään, mutta hyödynkö minä tosiaan siitä, että saan "kohdennettuja hakutuloksia" tai että voin halutessani jakaa hakutulokseni jotenkin erityisen helposti G-kavereilleni (joita minulla ei ole)?

En todellakaan halua jotain faktatietoa etsiessäni saada hakutuloksen listalle otsikkoa, joka sattuu käsittelemään jollakin tasolla etsimääni asiaa sekä samalla viime viikolla etsimääni lumikkoa - "Lumikot pelastuivat Japanin tsunamilta surffaamalla autoista irronneilla pölykapseleilla - katso video". Haluan saada puolueettomia, kohdentamattomia ja mahdollisimman täsmällisiä hakutuloksia, joskin pelkään, että sellaisia ei saa millään kaupallisella hakukoneella kuitenkaan. Enkä myöskään halua kavereideni saavan jotenkin erityisen helposti selville, jos olisin hiljattain etsinyt tietoa hakusanoilla "brad", "pitt" ja "naked". Jos haluan jakaa jonkin tietyn linkin, niin urlin kopioiminen selaimen osoiteriviltä, ja lähettäminen vaikkapa sähköpostilla (Facebook-lakossa kun olen) valitsemilleni henkilöille, on minusta aivan erityisen helppoa jo sekin. Ensimmäiset kohdalle osuneet linkit, joissa luki jotain tyyliin "poista verkkohistoria" ja "poista jotain muuta" johtivat sivuille, joissa neuvottiin miten kyseinen palvelu otetaan käyttöön (vaikka siis olivat jo käytössä) eikä liittynyt mitenkään poistamiseen. Googlelle tuntuu olevan tärkeää, että en poistaisi mitään...

Olin pöljyyttäni tullut joskus lisänneeksi kuvani gmailiin, ja käyttäneeksi lähettäjänimenä omaa nimeäni. Oman nimen poistaminen onnistui vielä suhteellisen helposti, mutta Googlen mainostus siitä, että kaikki palvelut ovat saman profiilin takana, ei ihan pidä paikkaansa. Tosiasiassa hyvä näin. Windows Liven puolella eniten harmistusta on aiheuttanut se, että käytössäni on yksi profiili enkä pysty millään olemaan nimimerkin takana Messengerissä olematta nimimerkin takana myös sähköpostittajana. Pidän hyvin turvattomana sitä, että esiintyy oikealla nimellä verkossa. Takaisin kuva-asiaan. Kuvan poistaminen oli jo vaikeaksi kokemani operaatio. Löysin useamman paikan, josta kuvan olisi päässyt vaihtamaan, mutta ei poistamaan. Jonkin aikaa meni, että löysin oikean paikan kuvan poistamiseksi.

Tarpeeksi pohdittuani löysin ratkaisun myös kommentointi-ongelmaan. Tunnus- ja salasana-kenttien alapuolella on täpykkä, jonka nimi on suunnilleen "pidä minut kirjautuneena". Facebookissa kyseinen täpykkä toimi aikansa, mutta alkoi lopulta oireilla niin, että Facebook heitti minut jatkuvasti ulos ja sain parin minuutin välein olla kirjautumassa uudelleen. Täpykkä pois päältä, ja kaikki toimii kuin unelma (jos jollain näin tylsiä unelmia on). Päätin testata onko Googlen täpykkä yhtä nokkela. Kun jätin täpän pois ja kirjauduin normaalisti, pääsin myös välittömästi lähettämään kommentin. Hauskaa, että meillä on täppä, joka tekee jotain aivan muuta, kuin mitä nimi sanoo. Tietysti se on myös ollut oletuksena päällä alusta saakka eikä ole oireillut pelkän oman blogin käytön yhteydessä.

Shopiti-shop

Facebook-lakossa on ihanaa ainakin vielä toistaiseksi. Eilen oli kuntosalipäivä, ja ponnistelin huippusuorituksiin uuden vesipullon ja paidan voimin. Crosstrainerilla pääsin ihan uusiin leveleihin ja porskutin menemään kuin pieni sika. Painoja pääsin parissa laitteessa lisäämään aiemmasta ja olo oli loistava koko treenin ajan. Mitä nyt parin sähläävän akrobaattipojan säntäilyt kävivät hermoon, mutta kaikkein eniten risoi typerä Radio Rock, jonka olivat laittaneet soimaan. Tietysti vielä täysille... Kovaääninen möykkäsi siinä aerobisten laitteiden vieressä, joten crossilla polkiessa tuumin lähinnä sitä mistä voisin saada ampuma-aseen radion tappamista varten. Eipä silti ole pitkään aikaan ollut niin hyvä olo kuin salin jälkeen, joten painelin itsevarmana vielä ostoksille sen jälkeen. Kuvittelin olevani rikas, kaunis ja kuuluisa, mutta pukeutuneeni ryysyihin saadakseni kulkea rauhassa paparazzeilta.

Sain vihdoinkin useampana päivänä metsästämäni pienen vedenvihreän aalto-maljan, ja siitä se sitten lähti. Löysin useampia kivoja t-paitoja. Mustaa huppariakin olin metsästänyt jo pitkään, kun en raskinut Stockan 120 €:n Peak Performancea ostaa (saattaa kyllä olla, että jossain vaiheessa sorrun vielä siihenkin). Hupparikin löytyi, ja vielä niin halvalla, että se varmaan hajoaa ensimmäisessä pesussa. Hajoaa, kutistuu ja haalistuu... En ymmärrä mikä siinä on, että halpisvaatteeseen on väkisin tehtävä jotain sellaista mistä näkee, että sen arvo on nolla. Muuten ihan siisti vaate tämäkin huppari, mutta vetoketjuun oli sitten pitänyt ommella sellainen vetämistä helpottava suikale, mutta niin huonosti, että langat vain sojottelivat ympäriinsä siitä. Onneksi sen voi leikata pois, ja näyttää heti muutaman euron arvokkaammalta kuin nolla.

Olen nyt löytänyt myös uuden salaisuuden onnistuneeseen shoppailuun: yhtäkään vaatetta ei pidä kokeilla kaupassa. Aina, jos sovittaa jotain, näkee heti miten kammottavalta vatsa näyttää kyseisessä vaatekapistuksessa. Tosiasiassahan vika ei suinkaan ole vaatteessa vaan siinä pönöttävässä vatsassa. Kun kuitenkin jotain on joka päivä puettava päälle, on jotain myös joskus onnistuttava ostamaan. Uudet kriteerini vaatteen ostamiselle ovatkin: a) näyttää kohtuullisen kivalta, b) on varmasti niin suuri, että sen on yksinkertaisesti pakko mahtua päälle, c) väri on musta tai muuten tumma ja d) ei ole Stadiumin oman merkin urheilusukka (on muuten huonoimmat sukat mitä olen koskaan jalkaani kiskonut).

Huomasin samalla ostosreissulla, että mustia vaatteita tuntuu olevan aivan mahdoton saada. En tiedä onko kyse vuodenaika-asiasta vai onko musta vain niin out, mutta pelkkiä värillisiä retkuja on tarjolla. Olen vakaasti sitä mieltä, että lihavan ihmisen on pukeuduttava mustaan, oli kesä miten kuumimmillaan tahansa. Jos musta ei satu sopimaan lainkaan ihonväriin, niin sitten muuhun tummaan, mutta värilliset vaatteet pitäisi unohtaa eikä sellaisia saisi edes tarjota suurissa kokonumeroissa.

Toinen havainto on, että kaupoista ei löydy minkään sortin pitkähihaisia puseroita. Eikä yksikään vaate ole normaalipaksuisesta kankaasta. Töissä on niin kylmä ilmastointi, ettei siellä kesähepeneissä istuta, vaikka miten olisi muuten kiva sellaisia ostella. Ilmastointien yleistyttyä kovasti, luulisi, että kylmän ilman vaatteitakin olisi tarjolla. Eikä sekään ole mikään takuujuttu, että Suomessa olisi lämmin kesällä... Liian ohuesta materiaalista tehdyt vaatteet ovat yhtä lailla kylmiä, vaikka niissä olisi pitkät hihat. Lisäksi niistä tuppaa näkymään läpi ihan liikaa. Jostain syystä en halua esitellä paljaita läskejä enkä mummorintsikoita sen enempää töissä kuin vapaa-ajallakaan. Toppavaatteosasto tarjolle myös kesäksi!

Facebook-lakko

Konserni järjesti henkilöstölle sunnuntaina Lintsi-päivän. Tapahtuma on aina mukava tilaisuus päästä vakoilemaan tuttuja ja sitä millaisia he ovat perhepiirissä. Joistakin päälliköistä tai johtajista on järkytys huomata, että heillä on lapsia. Miten sellaisilla ankarilla paholaisilla voi olla lapsia, joita pidellään sylissä ihan tuosta noin vain luontevasti piiskaamatta? Toinen syy järkyttyä on joidenkin enemmän tai vähemmän tuttujen konsernilaisten vaimot. Ihan siistillä, hoikalla ja mukavalla miehellä onkin vaimona joku kauhistuttavan kokonen mammutti. Mutta eihän sitä voi vaimolle sanoa, että "Jospa et tulisi tänä vuonna Lintsille, kun en kehtaa näyttäytyä seurassasi. Me menemme ihan lasten kanssa vain."

Minä ja Otukseni olemme molemmat konsernilaisia, joten en oikein osaa päättää olenko minä siellä näytillä vaiko hän vai molemmat vai ei kumpikaan... Joka tapauksessa kävi Otusta sääliksi, että joutui minun kanssani siellä julkisella paikalla liikkumaan - Otus kun on ihan söpön ja sympaattisen näköinen hoikka poika. En halua enää ensi vuonna olla häpeää tuottava "norsuvaimo". Näille läskeille on vaan pakko tehdä jotain. Varsinkin vaaleanpunaisissa näytän aivan joulukinkulta hetkeä ennen teurastusta.

Mikään palkinto-ohjelma ei ole kannustanut minua tarpeeksi. Päätös, etten osta vaatteita ennen kuin olen tavoitepainossani... Kaapista loppuvat jo vaatteet, jotka mahtuvat päälle, ja ne jotka mahtuvat ovat kulahtaneet puhki vähintään kyynärpäistä. Eipä siis ollut häävi motivaattori se. Uusin yritys on Facebook-lakko. Facebook pilaa elämäni niin monella tavalla, että siitä luopuminen (vähintään toistaiseksi) ei voi tehdä muuta kuin hyvää.

En kestä lukea onnellisten ihmisten statuksia. Läjä ihmisiä on mennyt naimisiin, toinen läjä hankkinut lapsia, kolmannen setin lapset ovat valmistuneet huippuarvosanoin (ainakin ylpeiden ja sokeiden vanhempien mielestä), neljännet matkustelevat kuin viimeistä päivää ja viidennet hankkivat lemmikkieläimiä. Olisi mukavaa olla niin kypsä tapaus, että pystyisin iloitsemaan toisten puolesta, ja tietysti iloitsenkin ainakin lähipiirin puolesta, mutta samalla kaikki muiden onnistumiset ovat minulle katkera muistutus omista epäonnistumisista. 30-vuotissynttärit painavat päälle hyvänä muistutuksena siitä, etten ole saanut elämässäni aikaiseksi mitään mistä olisin ylpeä.

Normaalia parisuhdetta tulen tuskin koskaan saamaan, lapsia vielä vähemmän (tosin enpä erityisemmin lasten kanssa tule toimeenkaan), matkusteluun ei ole rahaa ja se on turhan pelottavaakin. Kunnollinen koulutus on jäänyt hankkimatta, joten työelämässä ei ole mitään edistystä odotettavissa. Koiraa olen lapsesta saakka kaivannut lemmikiksi, mutta allergia estää sellaisen hankkimisen. Pitäisi vaan totutella yksinäiseen elämään kukkia hoidellen ja unohtaa se, että on huonompi kuin kaikki muut.

Facebookissa ei myöskään heru tippaakaan sympatiaa surulliselle; ei ainuttakaan kommenttia pessimistiselle, negatiiviselle tai sarkastiselle statukselle. Se lisää tunnetta siitä, ettei ketään kiinnosta tippaakaan koko olemassaoloni. Mitäpä sitä sitten senkään puolesta Facebookissa roikkumaan? Masennun vain lisää eikä masennukseen tai stressiin auta mikään muu kuin syöminen... Jos siis tekee mieli jostain kertoa jollekin, niin paras vain kirjoitella tapahtumista tänne blogiin eikä turhaan vaivata sellaisia ihmisiä, jotka eivät vapaaehtoisesti ole kiinnostuneita asioista tietämään. Blogia kirjoitellessa ei tarvitse nähdä muiden elämiä eikä tätä kautta oletakaan saavansa kommentteja asioihin.

Luonnollisestikin lakko vapauttaa aikaa myös muuhun tekemiseen. Ei niin, että haluaisin tehdä yhtään mitään, mutta voisi olla terveellistä silti tehdä jotain muuta kuin odottaa turhaan koneen äärellä toivoen, että joku muistaisi minutkin. Eikä se painonhallintakaan koneen äärellä istuen onnistu. Nyt siis satsaan siihen, että pysyttelen kaukana Facebookista ja mahdollisimman kaukana tietokoneestakin vapaa-ajalla ja yritän satsata fyysiseen hyvinvointiin. Saa nähdä kauanko kestän ennen vierotusoireiden iskemistä. Toistaiseksi olo on vain helpottunut.