Naisen treenikirja

Sain kirjastosta lainaan Naisen treenikirjan keskiviikkona. Luin siitä puolet heti samana päivänä ja toisen puolen tänään. Teksti oli helppolukuista, minkä vuoksi se tuli luettua nopeasti. Sisältö ei ollut niin mielenkiintoista, että sen vuoksi olisin kirjan ahminut vauhdilla. Olen jopa hyvin pettynyt kirjaan. Se on selvästi liian kauan hyvässä kunnossa olleiden liikkujien kirjoittama. Harjoituksia kehotettiin hyödyntämään tunnetiloja. Minä ajattelin tietysti heti mitä jaksaa tehdä masentuneena, iloisena jne. Kirjan tunneskaala on kuitenkin: todella kevyt, kevyt, rento, reipas, kova jne. Liikuntasuorituksen rankkuus on minusta tuntemus eikä tunne.

Kuntotason seuraamiseksi kehotetaan tekemään sellaisia asioita, joita varten minun pitäisi treenata ankarasti monta kuukautta, jotta pystyisin suorittamaan edes tasotestin. "Juokse 2-3 kilometrin matka todella kovaa." Jaksan juuri ja juuri hölkätä 400 metriä vauhdin hidastuessa lähes nollaan loppumetreillä. "Polje spinningpyörällä 10 kilometriä niin kovaa kuin jaksat samalla vastuksella kuin ennenkin." Entä jos en ole koskaan nähnytkään spinningpyörää? Ja tavallisella pyörällä ajaessa 10 kilometrin lenkki imaisee kaikki mehut, vaikka ei koko matkaa ajaisikaan kovin kovaa. "Lämmittele ennen testin alkua 10-15 minuuttia niin, että saat kevyesti hien pintaan ja olo tuntuu vetreältä." Minähän olen aivan loppu 15 minuutin lämmittelyn jälkeen! Ja sitten pitäisi tehdä naisten punnerruksia puolessa minuutissa niin paljon kuin ehtii. Vaikka saisin aikaa tunnin, en pystyisi nostamaan itseäni ylös maasta edes sitä ensimmäistä kertaa.

Kirja kertoo kyllä aika antaumuksellisesti miten kuntoillaan sellaisissa poikkeustilanteissa kuin raskaus tai vaihdevuodet, mutta sairastelun jälkeinen kuntoilu sivuutetaan täysin. Kirja antaa ymmärtää, että vain kilpaurheilija pystyy saavuttamaan unelmavartalonsa. Muut voivat vain vähän kiinteytyä. Silti oletuksena on, että useimmat lukijat haluavat (ja jaksavat) liikkua viitenä päivänä viikossa ja oikein erityisesti vaihdella harjoittelutehojaan sekä harjoituksen aikana että viikon mittaan. Liikkumisesta tehdään aivan liian vaikeaa näin. Jokaisessa kuvassa hymyillään niin leveästi, että voisi kuvitella askelkyykyn olevan maailman ihanin harrastus. Missä ovat ne tuskaisat irvistykset, joita näkee vaikkapa Suurin pudottaja-ohjelman kilpailijoiden kasvoilla? Tai ne vääntyneet uupuneet ksvot sanomalehtien valokuvissa, joissa ammattiurheilijat antavat parastaan?

Motivaatio on liikunnan suhteen suurin ongelmani. Tämä unelmavartalo-haaveen lyttääminen ei ainakaan motivaatiota parantanut, vaikka kirjan oli tarkoitus myös motivoida. Motivaatiolle on kyllä omistettu ihan oma lukunsa, mutta minä en sieltä ainakaan löytänyt sitä mitä etsin. Myönnän, että en edes tiedä mitä etsin, mutta hukassa se kuitenkin on. Pitää etsiä itselle sopivia tapoja liikkua. Pitää tunnistaa oma liikkujatyyppi. Ihmisestä voi tulla liikkujatyyppi. Suorittaa ei saa. Menoa pitää hillitä, jos liikkuu velvollisuuden tai pakon tunteesta. En pääsisi edes aloittamaan kuntoilua siinä tapauksessa!

Motivointiosio tuntuu kiteytyvän lauseeseen "Riittää, että tunnet itsesi, tiedät miksi liikkuminen on tärkeää sekä osaat motivoida ja tsempata itseäsi juuri sinulle sopivalla tavalla.". Se pitää varmasti paikkansa, mutta mistä nämä asiat oikein oppii? Mitä hyötyä on siitä, että kehotetaan oppimaan miten voi motivoida itseään? Miksei anneta edes vihjeitä siitä minkälaiset asiat voisivat olla niitä motivoivia asioita? Pelkät terveysfaktat ja tieto siitä, että liikkua pitäisi, eivät ainakaan minua motivoi. Ne suorastaan lannistavat joskus. Motivaatiovinkkejä otetaan mielellään vastaan, koska kymmenet motivaatiota käsittelevät lehtiartikkelit ja muut kirjoitukset eivät ole antaneet vielä yhtäkään hyvää vastausta.

Labrapäivä

Tyroksiini-lääkityksen aloituksesta on nyt kulunut 6 viikkoa. Työterveyslääkärin piti laittaa lähete labraan veriarvojen seurantaa varten ja kehotti käymään 6 viikon kuluttua taas testattavana. Viimeksi labrassa käydessäni sain kuulla, että minulla oli odottamassa lähete verikokeeseen liittyen kolesterolin seurantaan. Niinpä sitten olin syömättä 10-12 tuntia ja menin aamulla labraan. Lähete löytyi kyllä kolesterolia varten, mutta ei kilpirauhasarvoja varten. Lääkäri oli ilmeisesti unohtanut koko lähetteen, kun oli muutenkin niin pihalla silloin edellisellä vastaanotolla. Ei tässä paljon kunniaa sada lääkärille, johon on muutenkin ollut alusta saakka luottamus heikoilla.

Sitä toista verikoetta otettaessa ehdin selittää hoitajalle tilanteen. Hoitaja onneksi oli palvelualtis ja otti toisenkin putken verta kilpirauhaskoetta varten, ja sanoi kysyvänsä lähetteen lääkäriltä jälkikäteen. Vähän huolettaa mahtaako hoitsukaan muistaa viedä asiaa eteenpäin, vai onko sitten taas parin viikon kuluttua uudestaan kipitettävä labraan. Onneksi en ole tippaakaan piikkikammoinen. Verikoe on suorastaan suosikkikokeeni niiden joukosta mitä lääkäri on minulle koskaan määrännyt. Pidän myös hammaslääkäreistä kovasti, eikä minulla ole mitään erityistä gynekologejakaan vastaan.

Lääkäriajan sain vasta toukokuun alkuun. Harmillisen hitaasti etenee kaikki. Tämä on ollut muutenkin harmillinen viikko, koska olen (todennäköisesti) ollut flunssassa. Tätä flunssaa on odotettu ja toivottu jo puolen vuoden ajan, koska pieni sairausloma ei olisi ollut yhtään pahitteeksi rankan talven aikana. Nyt kilpirauhasuutisen jälkeen en vain enää ole varma mitkä tuntemukset johtuvat kilpirauhasesta ja mikä on tavallista flunssaa. Olo on ollut aamuisin kuin jyrän alle jääneellä. Kurkku on ollut kipeä, mutta kipu kadonnut aamun ensimmäisen tunnin sisään. Kuumeilua on nyt ollut päivälläkin eikä vain illalla, mutta sehän on jo ihan normaalia.

Kuume ei muutenkaan tunnu olevan peruste sairauslomalle. Kurkussa ei ole mitään esiteltävää, koska se on kunnossa päivällä. Yleinen huonovointisuus ja väsymys on ollut päällä jo ties miten pitkään eikä sekään ole peruste sairauslomalle. Turha siis pyrkiä lääkärille, kun ei ole ole näyttää videota jyrän alle jäämisestä - ei ole todisteita siitä, että olisin sairas. On vain ollut pakko sinnitellä töissä tulehduskipulääkkeillä.

Iltaisin olo on ollut joko kamala tai vähemmän kamala, mutta ei kuitenkaan hyvä. Olen täysin kyllästynyt olemaan potilas, joten olen kuumeessa ja kivuissa yrittänyt vielä käydä pyöräilemässä, kuntosalilla ja sauvakävelemässä. Olkoon vaan jopa potentiaalisesti vaarallista, mutta kun on tunne, että jotain pitää voida tehdä oman kuntoutumisen edistämiseksi.

Ja sitten ihmetyttää mikä pysäköimisessä on niin kamalan vaikeaa, kun parkkiruutunaapurini ei millään onnistu tähtäämään omaan ruutuunsa. Tai siis herra kyllä onnistuu, mutta joka ainoa kerta, kun rouva on ollut ajamassa... Hänen autonsa toisella puolella on jopa tyhjä ruutu, mutta sille puolelle jää silti kaikki tila! Pieni auto vielä sekin. Luulisi, että sitä oppisi kurvaamaan oikein, kun kuukausitolkulla pysäköi samaan ruutuun, mutta ei. Olisi kiva voida itse peruuttaa ruutuun, niin olisi helppo lähteä, mutta jos autoni on toisinpäin, ajaa naapurin täti autonsa vielä lähemmäs ja tekee autoon pääsemisestä lähes mahdotonta. Jonkun olisi pitänyt jo lapsena puuttua tämän naisen ongelmiin, koska hän ei varmastikaan ole osannut edes värittää viivojen sisäpuolelle.

Tiistaitreffit

Sovin äitini kanssa, että käymme joka tiistai hänen toimistotalonsa kuntosalilla. Kun on jotain sopinut, ei ole niin helppoa todeta vain olevansa väsynyt (tai oikeammin laiska), ja jäädä kotiin. Ikävämpi juttu vain, että epäterve kilpailuviettini estää harrastamasta urheilua muiden kuin vanhempien tai mummon kanssa. Jos käy ilmi, kuten yleensä käy, etten olekaan jossain lajissa paras, luovutan kokonaan enkä edes halua yrittää. Pelkkää suorittamisen iloa ei ole olemassakaan. Tänään oli se ensimmäinen tiistai.

Lopetin kuntosalilla käymisen virallisesti (irtisanoin sopimuksen) noin vuosi sitten, koska en ollut kipeän polven takia käynyt useampaan kuukauteen salilla. Yhteensä taukoa on siis tullut noin 1,5 vuotta. Kuntosali on ennenkin ollut on-off-harrastus, mutta koskaan aikaisemmin ei ole aloittaminen tauon jälkeen ollut näin vaikeaa ja raskasta. Reidet olivat jo valmiiksi aivan loppu kahdesta peräkkäisestä pyöräilypäivästä. Olin kumpanakin päivänä ajanut vain 10 km lenkin, mutta parhaat mehut olivat silti kuluneet niihin.

Olin 15 minuutin (5 kävelyä - 5 hölkkää - 5 kävelyä) juoksumattoilusta aivan pyörryksissä monta minuuttia. Jostain syystä käsivarsien liikuttaminen suoraan oli kevyilläkin vastuksilla aivan mahdotonta. Puhumattakaan jonkun tietyn vartalon asennon pitämisestä vatsalihasten avulla. Mitkä vatsalihakset? Vasta maaliskuussa tuli treenattua vatsoja oikein urakalla, mutta silti tuntui ettei aivoista ole minkäänlaista yhteyttä niihin. Kyllä siellä sai tunnin kulumaan ihan mukavasti ja jälkeenpäin oli ihmeen kevyt olo. Ensi tiistain on silti pakko mennä reilusti paremmin tai en kehtaa enää mennä sinne nättien pikkupoikien keskelle.

Sitten muutama havainto: Rainbown turkkilainen jugurtti on paljon parempaa jugurtti-hunaja-jälkiruuan tekemiseen kuin partanaamaisen purkin jugurtti (olkoon miten tahansa luomua). Reilun kaupan kukkaishunaja on parhaiten sopiva hunaja samaiseen jälkiruokaan. Aurajuustolevite on pahaa. Sen koostumus on inhottavan jauhoinen ja maku vain etäisesti sinihomeinen. Prosciutto maistui juuri siltä kuin olin etukäteen kuvitellut - nam. Taffelin tavalliset juustosuikerot ovat sittenkin parempia kuin cheese ballssit. Niillä on myös mukavaa opiskella puikoilla syömistä.

Ratkaisevan tärkeät työkaverit

Työkaverit merkitsevät ihmeen paljon työn viihtyvyyden kannalta. Nykyinen työni ei ole mikään unelmatyö, mutta saan jutella monen mukavan ihmisen kanssa pitkin päivää, mikä lisää huomattavasti työn siedettävyyttä. Nykyisestä porukasta puuttuu kuitenkin ns. duunibestis - joku jonka kanssa on kaverillisemmat välit kuin muiden, juteltavaa riittää aina, ja aiheet ovat usein myös muita kuin työasioita.

Firman tilikauden avajaisjuhlinnan jälkeen olen useampana päivänä miettinyt ja jopa ikävöinyt muutamia entisiä työkavereita. Jossain vaiheessa työn tiimellyksen keskellä tavataan päivittäin, jutellaan päivittäin, joskus vapaa-ajallakin mesessä tms. Sitten elämä vie kaikkia eteenpäin, ja kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta tapahtuu väistämätön etääntyminen. Lopulta sitä törmätään vain firman juhlissa kaksi kertaa vuodessa, vaihdetaan muutama sana, tervehditään, vilkutetaan salin toiselle puolelle tai vain nyökätään ohimennen muistamisen merkiksi.

Luulin vuosi sitten menettäneeni unelmatyöni. Nyt kun aikaa on kulunut tarpeeksi, haetaan samaan työhön taas uutta ihmistä. Huomasin olevani tyytyväinen, etten sittenkään päätynyt jatkamaan sitä hommaa. Meillä oli niin loistava porukka tekemässä työtä, että se teki siitä unelmatyön. Nyt kyseisen palvelun parissa ei työskentele enää oikeastaan ketään alkuperäisistä henkilöistä - ei meidän firmassa, ei emoyhtiössä eikä palvelun johdossa. Kyseistä työtä en enää kaipaa, mutta ihmisiä kylläkin.

Tuntuu, että olen menettänyt paljon ihmisiä ja paljon elämää samalla; ulkoilukavereita, sulkapallokavereita, iltahämärän syvällisiä keskustelijoita. Ehkä vika on osittain siinä, että tässä firmassa lähes kaikki työkaverit ovat olleet miehiä. Miehiä, jotka ovat hankkineet perheen tai muuten vain haihtuneet vähitellen jonnekin pois. Ehkä en vain ollut niin hyvää seuraa kuin kuvittelin? En silti vaihtaisi mistään hinnasta naisvaltaiseen putiikkiin. Miesten kanssa on helppo tehdä töitä, ja kyllä sekin merkitsee viihtyvyyden kannalta paljon.

Sitäkin tapahtuu, että huomaa vasta menetyksen jälkeen, että onkin arvostanut jotakuta enemmän kuin luuli. Joku vaihtaa paikkaa tai positiota, ja sitten muutaman viikon kuluttua huomaa, ettei olekaan pitkään aikaan keskustellut kenenkään työkaverin kanssa oikein mitään. Jopa lomallaolijoita tulee ikävä, kun on näin herkällä mielellä, ja lomalla ovat yhtäkkiä juuri ne, kenen kanssa eniten ja mieluiten juttelee. Istumajärjestystä ollaan meidän salissa muuttamassa lähiaikoina, joten ehkä sitten jään harvemmin niin reuna-alueelle, että ehdin huomata olevani sosiaalisessa tyhjiössä virustovereiden ollessa poissa. Silti...

Kaikki lomat ja sairaslomat vuodelta 2011 on peruttu!

Sudoku

Kameran ei ilmeisesti ollutkaan tarkoitus olla palkkio lenkkeilystä. Kävin siivoamassa viruksia pois lähisukulaisen tietokoneelta, ja poikkesin kotimatkalla Itäkeskuksen Prismaan. Sieltä löytyi vihdoin himoittu Sonyn pokkari vihreänä. Myyjäkin oli ihan ihmeissään, kun loikkasin riemusta kattoon, joka on Prisman kokoisessa lukaalissa aika korkella. Oli helpot kaupat sille miehelle, kun sattumalta kävelin suoraan oikean hyllyn ja kameran luokse ja ensimmäisenä tyrkyllä oli vihreä kappale. Oli muuten sama mies, jolta ostettiin muutama kuukausi sitten uusi kannettava äidille. Mukava ja avulias mies kyllä. Unohdin siinä samalla sitten ostaa wc-paperia, kotelon kameralle ja ilojuhlaskumpan kameran kunniaksi. Ei se mitään. Huomennakin ehtii.

Sitten seuraavaan hauskaan aiheeseen. Tuumailin ja harkitsin lääkäriin menemistä monta kuukautta, koska edelliset käynnit vuosi sitten olivat täydellisiä hukkareissuja. Olin päättänyt, että kyseiselle työterveyslääkärille en mene ainakaan vuoteen ellei ole pakko flunssaan hakea sairaslomaa. Itse asiassa olin päättänyt, etten mene millekään lääkärille kuin ambulanssilla, koska potilaana oleminen tympi.

Oli paljon kätevämpää miettiä itse ja kaveripiirin kanssa mikä kumma voisi aiheuttaa mm. päivittäistä pahoinvointia, lihaskipuja, uupumusta jne. Välillä diagnosointi oli hauskaa, välillä olin masentunut, kun omat tuntemukseni tyrmättiin jonkun toimesta täysin ja välillä kävi oikein ärsyttämään, kun diagnoosit kävivät turhan mielikuvituksellisiksi. Lopulta en jaksanut enää kuluttaa kaikkea vapaa-aikaani kärsimiseen, vaan painelin lääkäriin. Päätin huvikseni listata ne diagnoosit, jotka tässä helposti muistan kuulleeni sairasteluprosessin aikana:

- pitkittynyt flunssa
- stressi
- paksuuntunut veri
- allergia
- ylijännittyvät lihakset
- kuppa
- työuupumus
- aids
- paniikkihäiriö
- ennenaikaiset vaihdevuodet
- raskaus
- ärtynyt paksusuoli
- masennus
- kaamosmasennus
- aivosyöpä
- muu syöpä
- väljä polvilumpio
- homekodissa asuminen
- keliakia
- helikobakteeri
- reuma

Jokin merkittävä oire kuitenkin puuttui jokaisesta listan kohdasta, jotta ongelmat olisivat voineet johtua siitä. Tässä on tullut oltua yhden jos toisenkin "sudokuna", kuten työterveyslääkäri totesi, mutta nyt vaikuttaisi siltä, että lääkäri onnistui kavereita paremmin ratkaisemisessani. Lääkärillä tosin on ollut käytössään paremmat työkalut, vaikka ei paljon potilasta aina kuunnellutkaan. En tosin ole varma siitä kuuntelivatko kaveritkaan...

Ruokakatastrofeja

Töissä oli kamala päivä. Hankaluuksia toisensa perään ilmeni heti aamusta. Kymmeneen mennessä olin jo siinä tilassa, että kyselin itseltäni eikö tämä päivä koskaan lopu. Loppuihan se, ja yllättävän paljon on riittänyt energiaa illan säntäilyihin. Kameraa ei löytynyt Tikkurilan Prismastakaan eikä edelleenkään ollut tullut Jumboon sitä. Jumbosta sentään löytyi viikunoita, joita Stockmannilta en ollut sunnuntaina löytänyt. Hyvä, paha Prisma.

Ostin myös ensimmäistä kertaa elämässäni pari passionia. Inhoan lähes kaikkia hedelmiä hedelmän muodossa. Mehuina rakastan niitä. Passion on ollut erityisen herkullista smoothieissa. Toista kertaa en kuitenkaan hedelmänä sitä osta. Vaikka toki olen nähnyt kuvia kyseisestä hedelmästä, en osannut arvata miten iljettävä se todellisuudessa on. Yrittää nyt riipiä sammakonkutua irti suolinukasta (ainakin peruskoulun biologian kirjojen mukaan suolinukka näyttää juuri tältä) ja sitten syödä se kutu. Sopii samaan kategoriaan pässin raakojen aivojen syömisen kanssa. Pelkokerroinruokaa!

Ruokien puolesta tämä on ollut hyvin epäonnistunut päivä. Töissä ostin kahviosta täytetyn jyväsämpylän, ja liian myöhään paljastui, että taikinaan oli joku sadisti sotkenyt mukaan myös rusinoita. Kammottavaa! Jos rusina on ihan pakko syödä, niin sitten se syödään sellaisenaan. Rusinoilla ei saa raiskata leipiä, kakkuja, leivonnaisia eikä suklaata! Maksalaatikossa niitä saa minun puolestani viljellä niin paljon kuin huvittaa, koska maksalaatikossa jo pelkkä maksa on niin kuvottavaa, ettei sen kanssa voi olla edes samassa huoneessa. Silloin ei joudu niitä rusinoitakaan paljon näkemään.

Autossa on tällä viikolla soinut Britneyn Femme fatale. Oikein hauska levy vaihteeksi. Juuri sellaista, josta kaikki tulevat kyytiläiseni tulevat huudahtamaan kuolemaa tekevän lampaan äänellä "Voi ei, mitä kamalaa tää taas on?!". Britney saa jo etukäteen fiilistelemään toukokuun lopulla tiedossa olevia bileitä. Päämies järjestää meille heidän kanssaan yhteistyössä toimiville työläisille bonusillan, kun on jonkin kuukauden tavoite saavutettu. Kummasti tällainen paatunut ja intohimoinen pessimistikin heittäytyy aina välillä yltiöoptimistiksi, kun on jotain kivaa odotettavissa. Olen taas vakaassa uskossa, että ehdin laihtua vähintään 8 kiloa 7 viikossa. Täysi mahdottomuus, mutta saahan sitä haaveilla? Sitten sitä kehtaisi mennä tarvittaessa tanssimaankin häpeilemättä hytkyviä vatsamakkaroita.

Tänään olen ehtinyt miettiä myös seuraavaa: Ihmiset yrittävät kohdatessaan väistää toisiaan joskus samalle puolelle. Sitten väistetään vastaavasti yhdessä toiselle puolelle. Kuvio saattaa toistua tanssin tavoin muutaman kerran, kunnes toinen (tyhmempi vai viisaampi?) ymmärtää jäädä paikalleen ja toinen saa valita ohituspuolen. Käykö kaloille koskaan niin, etteivät ne osaisi ohittaa toisiaan sujuvasti ja kenties jopa törmäisivät toisiinsa?

ps. Estrellan juustosuikerot oli virheostos muiden joukossa.

Joen seikkailuja katsomassa

Tänään olisi kameralle ollut tarvetta. Joki oli noussut jo kävelypolulle ja esti jo muutamia arkajalkoja kulkemasta. Minä sauvoineni pääsin kohtuullisen kivuttomasti raivaamaan tieni jonkin suuren puskan läpi. Urhea tarzanmainen olo tuli siitä. Uimaan ei kuulemma kannata jokeen pyrkiä, kun saattaa olla öljyä levinnyt jo tännekin (ensi käden tietoa kaverilta, joka oli tänään ollut johtamassa öljyntorjuntatouhuja joella). Penkit olivat jääneet hienosti joen vangiksi, joten varpaiden uittaminen penkillä istuen olisi ollut lapsen leikkiä jopa lapselle. Kenties vauvan jalat eivät olisi ihan ylettäneet veteen saakka. Onneksi olin takaraivossani aavistanut asian, ja ottanut kännykän mukaan, vaikka yleensä en puhelimia lenkille kanniskele.

  

Muutenkin kävely rullasi jo vähän paremmin, vaikka aikaa kuluikin samat 38 min. Tietysti on muistettava, että kuvatessa meni muutama minuutti pysähdyksissä. Asiassa varmaan auttaa se, että jalkapohjat alkavat olla taas kunnossa. Firma järjesti torstaina tilikauden avajaiset, joihin päätin mennä korollisissa saappaissa. Ilmeisesti kilpirauhanen vaikuttaa jalkapohjissa saakka, koska illan päätteeksi päkiät olivat niin kipeät, että pystyin hädin tuskin kävelemään. Kyllä päkiät aina kipeytyvät vähän, kun pitkän tauon jälkeen käyttää korkoja, mutta tämä kipumäärä oli jotain aivan uutta. Kipu jatkui vaikka otin kengät pois kotona ja häiritsi jopa nukkumista. Seuraavana päivänäkin kävely oli vaivalloista ja vaikka hieroin jalkapohjia kokonaisen Suomisen Olli-elokuvan ajan, ei tilanne parantunut paljonkaan. Hulluja nuo naiset, kun käyttävät korkoja!

Jalkapohjien kipu vain jatkui pitkin lauantaita ja pelotti miten käy keilailu niin heikossa kunnossa. Se kuitenkin sujui ihan mukavasti. Jalkapohjat kestivät, mutta muuten huomasi, että on taas kroppa ihan hukassa. Heittojen liikeradat olivat mitä sattuu, mutta silti keilasin vahingossa oman ennätykseni :D Pääsin yli sadan (113) ensimmäistä kertaa elämässäni. Yleensä olen saanut vain 60-75 väliltä pisteitä. Hauska laji se joka tapauksessa on vaikka olo oli älyttömän hömelö. Joku oli kuvaillut keilailua sanomalla sitä hauskimmaksi asiaksi mitä voi tehdä housut jalassa. Vaikka pisteet ovat surkeita, ja yleensä en kestä tehdä mitään missä en voi olla loistava, niin keilailu on sellainen laji, että se saattaisi vaikka olla myös hauskinta mitä voi tehdä ilman housuja. Jos siis saisi ja kehtaisi joskus kokeilla keilailla ilman housuja...

Takaisin asiaan... Kameran metsästys jatkui tänään Kannelmäen Prismassa. Sieltä löytyi hyllystä yksi kappale pinkkejä kameroita, mutta kun mallikappaleet olivat siellä näkyvillä, tulin siihen tulokseen, että haluan vihreän. Myyjäparka oli jäänyt yksinään hoitamaan koko isoa osastoa ja sillä oli täysi kaaos käsissä, mutta silti jaksoi auttaa ystävällisesti ja jopa hymyn kera. Kyseessä on ilmeisesti jokin uusi malli, jota todennäköisesti löytyisi varastosta vastaanottamattomana ja hyllystä parin päivän kuluttua lisää. Täytyy käydä huomenna Tikkurilan Prismassa, kun sattuu olemaan sille suunnalle asiaa, mutta jos sitä ei sielläkään ole, palaan Kannelmäkeen seurailemaan tilannetta. Onneksi Kannelmäen pystyy jotenkuten sijoittamaan kotimatkan varrelle ilman liiempiä koukkauksia.

Lahjontaa ja kiristystä

Jumbon Prisma tuotti tänään pettymyksen. Sieltä ei löytynytkään sitä Sonyn digikameraa, jota olin etukäteen tutkaillut netistä. Vanha digikamerani on vuodelta 2003, joten päätin palkita itseni tämän päivän kävelylenkistä uudella kameralla. Kävelylenkki ei kylläkään sujunut palkitsemisen arvoisesti, koska lenkkiin kului 38 minuuttia, vaikka normaalisti siihen on mennyt korkeintaan 30. En itse asiassa ole käyvellyt sitä ns. puolikasta lenkkiä vuosikausiin, kun on ollut tapana tehdä täysi lenkki. Nyt ei vaan voimia ollut tarpeeksi siihen. Kunto on siis ihan pakkasella, vaikka lämpötilat ovatkin plussalla. Tuntui kuin olisin vasta opetellut kävelemään ja vieläpä apupyörien kanssa. Mutta kyllä se vanha kamera silti on nolo. Kaikki aina naureskelevat, että olen pihistänyt sen tekniikan museosta. Hyvin se kyllä toimii, mutta hämärässä se ei tahdo ottaa kuvaa ennen kuin neljännellä tai viidennellä yrityksellä. Tarkentaakin hyvin, mutta ei vaan räpsy käy.

Masisteltuani aikani kauppareissun jälkeen (ja syötyäni vähän hullujen päivien focacciaa ja pitsaa) tulin jälleen siihen tulokseen, ettei lenkkeilyä sovi jättää yhden pettymyksen takia. On hyvin vaikea ryhtyä huippu-urheilijaksi ennen 30-vuotispäivää, jos ei edes lenkille suostu lähtemään. Pitää siis vain kehittää uusi palkintajärjestelmä.

Viimeksi päätin, etten saa ostaa yhtäkään vaatetta ennen kuin tavoitepaino on saavutettu, ja että annan itselleni 500 euron ostosreissun, kun se on saavutettu. En kyllä ole ostanut yhtäkään vaatetta ties miten moneen kuukauteen, mutta ei ole ostosreissuakaan tiedossa, kun lihoin jo takaisin laihtumani 6 kiloa. Sitä ennen suunnittelin ostavani muutaman kilon välein jotain koruja ja lopullisen tavoitteen saavuttamisen palkkiona oli kultainen filigraanisormus. Eipä ole yhtäkään niistä koruista tullut hankittua.

Lueskelin aikani kuluksi tänään joululahjaksi saamaani samppanja-kirjaa. Uusin lahjonta- ja kiristysohjelma perustuu siihen, että kamera on ostettava (mikäli se jostain löytyy), mutta sillä on käytävä kuvaamassa monta kertaa viikossa Vantaanjoen tulvimistilanne tietyssä kohtaa lenkkipolkua. (Siellä voi melkein uittaa varpaitaan vedessä penkillä istuen.) Sen jälkeen kutakin laihdutettua kiloa kohti saan ostaa Pentikin Vanilja-kuohuviinilasin (http://www.pentik.com/Images/1LAS0027VA1.jpg). 6 kilon jälkeen on lasisetti koossa. Seuraavalla kilolla voi ostaa juoman, jolla lasit koeajetaan. Sen sijaan lopuille kiloille en vielä ole keksinyt sopivaa palkintoa. Vaihtoehtoisesti voisin ostaa lasin vasta jokaisen laihdutun 2 kilon jälkeen. Täytyy vielä vähän kehitellä tätä ideaa.

Kilpirauhasen vajaatoiminta, oireet

Työterveyslääkärini ei sanonut paljonkaan asiaa todetessaan, että kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Sain alunperinkin sen vaikutelman, että verikoe otettiin puolihuolimattomasti ajatuksella "Otetaan nyt tämäkin, kun ei vielä ole otettu." tai "Saanpahan laskuun yhden rivin lisää." Kun kävin kuulemassa tuloksia, tohtori vaikutti melkein itsekin yllättyneeltä kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Hän ehti selittää asiasta lähinnä seuraavasti:
"autoimmuunisairaus", "tyroksiini", "elinikäinen lääkitys", "halpaa kuin karkki", "ei sivuoireita", "käy verikokeessa uudestaan 6 viikon kuluttua", "kiitos, hei". Pakkohan se oli tutkia asiaa tarkemmin netistä ja kirjallisuudesta.

Asiasta on harmillisen huonosti tietoa tarjolla. Kirjaston kirjat ovat vain ohuita vihkosia, jotka keskittyvät kuvailemaan perhosen muotoista ja tietynpainoista elintä, veriarvoja ja lääkehoitoa. Keskustelupalstoilla ihmiset keskittyvät puhumaan lähinnä veriarvoista. Osa toivoo kärsivänsä kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja kilpirauhasen vajaatoiminnasta kärsivät ihmiset suuttuvat näille toisille, jotka sitä itsessään epäilevät. Todella hyödyllistä! Mitähän kirjaa lääkiksen opiskelijat lukevat, kun tutustuvat aiheeseen? Sen minäkin haluan saada käsiini! Eri lähteissä oli kussakin lueteltu aina muutama oire, mutta kun aloin kasaamaan niitä yhdelle listalle, tuli siitä paljon pidempi kuin missään yhdessä lähteessä mainittu oirelista.

Tässä siis oireita, joita kilpirauhasen vajaatoiminta voi aiheuttaa. Olen lihavoinut ne, jotka olen itsessäni havainnut. Täytyy myöntää, että ainakin painonnousu ja näön- & kuulon heikkeneminen ovat alkaneet reilusti ennen muita oireita, joten on vaikea arvioida kuinka suuri osa on tai ei ole kilpirauhasen aiheuttamaa. En myöskään itse ole paras ihminen havainnoimaan ajatuksenjuoksuni nopeutta tai äänen mataluutta. Sydämen sykettä taas tulee hyvin harvoin mitattua. Lapsia en ole yrittänytkään hankkia. Oleellisinta juuri nyt lienee seurata mitkä oireet vähitellen lievenevät tai poistuvat tulevan vuoden aikana.

Kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita:

Väsymys, lisääntynyt unen tarve
Heikkous, uupumus, uneliaisuus
Voimattomuus
Nivel- tai lihaskivut
Lihasjäykkyys, lihasheikkous
Puutuminen
Hidas sydämen syke
Sydämen vajaatoimintaa
Rannekanavaoireyhtymä
Painonnousu
Turvotus silmien ympärillä, kasvoissa, jaloissa ja käsissä
Palelu
Vähentynyt hikoilu
Hitaus
Ajatuksen hitaus
Muistihäiriöt
Aloitekyvyttömyys
Hidas puhe
Käheys, äänen madaltuminen naisilla
Masennus, hermostuneisuus, ärtymys
Hidastunut achillesjänneheijaste
Kuiva, hilseilevä, kylmä tai karkea iho
Kalpeus, kellertävä iho
Kuiva tukka
Hiustenlähtö
Ohuet, hauraat sormenkynnet
Korkea kolesteroli
Hidastunut aineenvaihdunta
Ummetus
Vatsakivut
Ruokahaluttomuus
Näön heikkeneminen
Haju- ja makuaistin huononeminen
Kuulon huononeminen
Kuorsaaminen, uniapnea
Heikentynyt seksuaalinen halu
Kuukautishäiriöt
Lapsettomuus
Lisää keskenmenon vaaraa
Dementia
Pienikasvuisuus (lapsesta asti sairastaneet)
Hampaiden kehityshäiriö (lapsesta asti sairastaneet)

Mikä endorfiinihuuma?

Tein tänään kirjastovarauksen Naisen treenikirjasta (http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2011/fi_FI/naisen_treenikirja/). Kenelläkään tutulla ei ollut mitään mielipidettä sen hyödyllisyydestä, joten en halua rynnätä suoraan ostoksille vilkaisematta minkä tyyppisestä teoksesta on kyse. Kirjan pitäisi tarjota kunto-ohjeiden lisäksi vinkkejä motivaation hankkimiseksi ja ylläpitämiseksi, minkä suhteen minulla on suuria odotuksia. Olen lukenut palstatolkulla eri lehtien motivaatiovinkkejä, mutta en ole löytänyt niistä sellaista mikä olisi minua auttanut; "Kuvittele mielessäsi miltä näyttäisit ihannepainossasi.", "Palkitse itsesi hemmotteluhoidolla, kun olet jaksanut urheilla ahkerasti viikon", "Käy väkisin ulkoilemassa päivittäin. Pian et halua enää luopua siitä."

Paljon urheilevat tutut kehuvat endorfiinihuuman mahtavuutta, kunhan vaan pari viikkoa jaksaa jotain lajia harrastaa ahkerasti. Vaikka olenkin joskus kokenut urheilusuorituksen sujuvan mahtavasti ja jälkeenpäin olo on ollut energinen eikä uupunut, en kuitenkaan puhuisi mistään huumasta, jota olisi pakko päästä pian kokemaan uudelleen. Vajaateholla toimiva kilpirauhanen heikentää mielihyvähormonien (ainakin noradrenaliini ja dopamiini) erittymistä, mikä vaikuttanee osaltaan asiaan. Mielihyvän kokeminen vaikeutuu ja stressin purkautuminen vaikeutuu. Hormonitilanteen korjaaminen tuskin kuitenkaan ratkaisee koko ongelmaa, koska terveetkin ihmiset kärsivät motivaatio-ongelmista.

Kuntoni on joka tapauksessa talven aikana päässyt putoamaan nollaan. Kuntosali oli pakko lopettaa noin vuosi sitten, koska polveni kipeytyi, eikä lääkäri löytänyt siihen mitään syytä eikä myöskään lääkettä. Lihakset alkoivat kipeytyä treenistä pidempiaikaisesti eivätkä ne palautuneet sen enempää venyttelystä kuin hieronnastakaan. Hassuja havaintoja (näin jälkiviisaana) on tullut tehtyä. Esimerkiksi hiusten peseminen on todella rasittavaa. On vain ihan ylivoimaisen raskasta pitää käsiä ylhäällä niin kauan kuin hiusten pesu vaatii - ei siis kovin montaa minuuttia. Kevyen Flamingo Spa-kelluttelun aikana jopa pyörrytti hetkittäin. Tiskaaminen on täytynyt tehdä pätkissä, koska en yksinkertaisesti ole jaksanut olla tolpillani niin pitkää aikaa yhtäjaksoisesti. Olen tietysti naamoinut laiskuuteni ja uupumukseni tarpeeseen käydä tarkistamassa onko Facebookissa jotain uutta tai onko joku ehkä lähettänyt tekstiviestin ilman, että olen kuullut sitä. Kumarrellessa on täytynyt ottaa tukea pöydistä ja kyykistymistä olen myös vältellyt. Luulin vain tulleeni vanhaksi ja kauhistelin missä kunnossa mahdankaan olla eläkkeellä (työterveyslääkärinihän tosin päätti jo vuosia sitten, että kuolen nelikymppisenä), kun jo 29-vuotiaana tunnen itseni 7-kymppiseksi.

Kaikkea ei kuitenkaan ole menetetty vielä. Olenhan koko talven tepastellut ympäriinsä hienoissa Reebokin EasyTone-tossuissani, joten pepa on pysynyt huippukuosissa (*köh*). Into päästä tekemään jotain tuolla ulkona on kova kaikesta huolimatta. Aamu on päivän paras hetki, kun saa ottaa taas uuden annoksen lääkettä. Elän kaikki päivät aina seuraavan aamun odotuksessa. Herätyskellon ääni on saanut vihdoinkin positiivisen merkityksen.

Addikti

Ihailen jossain määrin ihmisiä, jotka ovat pystyneet addiktoitumaan urheiluun tai johonkin tiettyyn lajiin. Jos tv-tohtoria on uskominen, ei addiktiosta pääse eroon, vaan se on siirrettävä johonkin toiseen kohteeseen. Omat addiktioni ovat vaihdelleet vain ruokalajista toiseen.

Olen ollut koukussa mm. Filipinos-kekseihin, sipseihin, brie-juustoon, McDonaldsin tuplajuusto-hampurilaisiin, mokkapaloihin, itse keitettyyn suklaa- ja kinuskikastikkeeseen, LU:n koulupoikakekseihin, Aino mustikkapiirakkajäätelöön ja kuutamokiisseliin. Jään aina kunkin ruokalajin kohdalla vähintään viikon mittaiseen kierteeseen, jota en onnistu katkaisemaan. Kun sen sitten katkaisen, on lopettava kaikki herkuttelu täysin. Jos sallin itselleni minkä tahansa jälkiruuan, on riski koukuttumiseen ja vahvempiin aineisiin sortumiseen suuri.

Olen ostanut joskus kokeeksi kaakaovanukasta, joka ei ole erityisen herkullista, mutta vie pahimman makeanhimon yli illallisen jälkeen. Piankos sitä tekee mieli ottaa perään toinen vanukas, vaikka ne siis edelleenkään eivät ole kovinkaan hyviä. Mikäli vanukkaat loppuvat kesken, on keksittävä vaihtoehtoja, jolloin siirryn valmistamaan suklaakastiketta tai mokkapalakuorrutetta. Sen jälkeen olenkin jo syvällä herkkusuossa ja suklaakastiketta on saatava monena päivänä peräkkäin. Lopulta morkkis kasvaa niin suureksi, että ryhdistäytyminen ja kierteen katkaiseminen onnistuvat. Sitten ollaan suhteellisen kiltisti taas viikon tai kahden ajan.

Olen muutamaan kertaan yrittänyt kovasti koukuttautua urheiluun. Olen aina haaveillut sisäisen atleettini löytämisestä, mutta menestys on ollut huono. Kävin aikanaan 3-4 kertaa viikossa kuntosalilla useiden kuukausien ajan, mutta en muista erityisemmin nauttineeni siitä kuin muutaman hassun kerran koko 1,5-vuotisen kuntosaliurani aikana. Uintia harrastin ahkerasti yhtenä kesänä, mutta ei siitäkään tullut pidempiaikaista tapaa. Kokeilussa on myös ollut pyöräily, sauvakävely, tennis, sulkapallo... Urheiluhullut tuttavat väittävät, etten ole löytänyt omaa lajiani. Syystä tai toisesta en pysty mielikuvituksellani keksimään sellaista lajia, jota tekisi edes mieli kokeilla.

Olen tosin hiukan nirso tulevan kilpalajini suhteen. Tuntuu, että kaikki minulle sopivat lajit on varastettu. Yhtäkkiä kaikki pyöräilevät, sauvakävelevät ja uivat ja ovat omineet kyseiset harrastukset osaksi omaa identiteettiään. (Sama tuntuu koskevan muitakin harrastuksia, joista olen joskus pitänyt. Yhtäkkiä kaikki esimerkiksi valokuvaavat kuin riivatut ja hankkivat järkkäreitä, eikä minulla ole enää syytä olla siinä kisassa mukana.) Jooga on aina kiinnostanut jonkin verran, ja se ei sentään houkuta vielä kovinkaan montaa lähipiirin tuttua, joten siinä voisi olla potentiaalia. En kuitenkaan välittäisi leimautua tekohenkeväksi harmoniahipiksi, jonka selkärangasta suihkuaa sateenkaaren värejä treenatessa. Voi tätä valinnan vaikeutta! Taidan mennä syömään vähän jälkkäriä lohdutukseksi.

Viallinen, mutta hengissä

Muutama viikko sitten sain työterveyslääkäriltäni tuomion: loppuiäksi voittunut. Kilpirauhaseni harrastaa vajaatoimintaa ja vaatii elinikäisen lääkityksen. Syntymästä saakka vaivanneiden allergoiden kanssa olen tottunut elämään, koska ne eivät vaadi kuin satunnaista lääkitsemistä. Lisäksi allergia on erinomainen syy kieltäytyä esim. epäilyttävistä ruuista, mitä maailmalla tulee vastaan. Silmälasien tarvetta, kuulon heikkenemistä ja aknen seurauksena tuhoutunutta ihoa sen sijaan en ole voinut vuosien saatossa hyväksyä, vaikka nekään eivät vaadi lääkitystä.


Kun työterveysjumalani pari vuotta sitten alkoi tyrkyttää kolesterolilääkitystä, kieltäydyin siitä jyrkästi. Mieluummin kuolen sydänkohtaukseen, kuin syön loppuikäni lääkettä. Ajatus elinikäisestä lääkityksestä, jota ei saa lopettaa, ennen mahdollista lastenhankintaa tuntuu karmivalta ja jopa vaaralliselta. Eikä näköjään mennyt kauankaan, kun olen taas elinikäisen lääkityksen edessä.


Tällä kertaa valitsen lääkkeen. Mutta miten ihmeessä pystyy perfektionisti elämään itsensä kanssa näin ilmeisen ja vakavan vian kanssa? Jollain tasolla perinnöllisestä viasta on kyse, koska tätä on äitini suvussa esiintynyt. Jos olisin yhtään vastuullinen, en koskaan hankkisi lapsia, koska minulla on niin surkeat geenit. Oikeastaan minulla ei pitäisi itselläkään olla oikeutta elää, koska en pysty tuottamaan maailmaan kahta valioyksilöjälkeläistä, kuten jokaisen kunnon kansalaisen pitäisi. Kamalaa joutua ajattelemaan, että on niin viallinen, ettei ole oikeutta elää.


Periaatteista ei kuitenkaan sovi luopua vain sen takia, että löytää oman lehmänsä ojasta. On vain opittava elämään häpeän ja syyllisyyden kanssa jotenkin. Ensimmäinen viikko tuomion jälkeen kului hyvin synkissä merkeissä. Tyyliini kuuluu piehtaroida epätoivossa ja tuskassa, minkä jälkeen pienikin mielialan nousu tuntuu tavallista paremmalta. Mieliala koheni heti, kun aloin tuumailla, että sopivan rauhallinen ja asiallinen lähestymistapa on paljon lähempänä täydellistä lähestymistapaa kuin itseviha ja itsensä toistuva paiskaaminen mutakuoppaan (varsinkin kun tuo toinen polvi on jo ihan tarpeeksi kipeä ilman kompurointeja). Auttoihan asiassa toki sekin, että jo tämä pieni harjoitteluannos lääkettä poisti vain kolmessa päivässä yhden oireistani.


Olen koko talven palellut töissä niin paljon, että olen käyttänyt hanskoja tai peräti usb-lämmitteisiä hanskoja, istunut välillä kaulaliinaan kääriytyneenä ja joskus jopa toppatakki päällä sisätiloissa, joissa kollegan lämpömittarin mukaan on noin 25 astetta lämmintä. Kaikki muut valittivat kuumuudesta, vaativat ilmastoinnin tehostamista, ja minä hytisin aamusta iltaan. Oli ihmeellinen tunne tulla aamulla töihin ja huomata, että ilma oli poikkeuksellisen lämmin ja tunkkainen, vaikka mikään toimistossa ei ollut muuttunut. Viikonlopun jäljiltä paikka sattuu vielä olemaan parhaimmillaan maanantaina. Se oli valaistumisen hetki. "Ei ihme, että kaikki valittavat kuumuudesta. Tännehän läkähtyy!"


Palelu olikin yksi oireistani, jota en vain ymmärtänyt oireeksi. Muutenkin oirekimppuni on ollut niin laaja ja oireita alkanut esiintyä jo yli vuosi sitten yksi kerrallaan, että niitä on ollut vaikea yhdistää saman asian aiheuttamaksi. Loppujen lopuksi olenkin nyt helpottunut siitä, että kaikelle on löytynyt selitys. Jonkin verran olen huolissani siitä, että sekopäistä ahdistuneisuutta kesti vain niin vähän aikaa, kun muut kilpirauhaskertomustaan kirjoittaneet ihmiset ovat kertoneet ajatukseen totuttelun vieneen useampia kuukausia tai jopa vuoden. Uusi romahdus vielä tiedossa?


Nyt minulla olisi sopiva tilaisuus aloittaa ihan oikeasti uusi elämä. Ja hyvä syy myös. Aikaisemmin olen kyllä aloittanut uuden elämän jo kymmeniä kertoja, mutta jokaisen elämän pituus on vaihdellut muutamsta tunnista muutamaan kuukauteen. Mikään ei ole vielä järkyttänyt minua tarpeeksi, jotta olisin saanut aikaan pysyvän muutoksen. Nyt on kuitenkin sopivasti sunnuntai, jääkaapista on mässätty kaikki vähänkään herkullinen tai herkun raaka-aineeksi sopiva ruoka pois, joten huomenna on hyvä päivä syntyä uudelleen. Säätiedotus tosin lupaa kunnon sadepäivää, joten tiedä tuleeko sellaisesta lähtökohdasta yhtään parempi elämä kuin mitä tämä vanha on...