Herkkukoukussa

Mökkimetsä tarjosi pari viikkoa sitten mahtavat mustikkamaat. Ajateltiin kerätä ihan vaan pari marjaa jälkkäriksi, ja yhtäkkiä meillä olikin kaksi täyttä mukillista. Marjoja riitti niin, ettei olisi malttanut lopettaa, mutta sunnuntaisin aika vain joskus loppuu kesken. Laitettiin marjat puoliksi ja sain omistani pyöräytettyä kaksi vähän tavallista pienempää piirakkaa. Nam!

Seuraavaa mökkiviikonloppua varten leivoin etukäteen vadelmapiirakan. Myös nam! Teki mieli päästä eroon pakastimessa lojuneesta vadelmapussista, ja kun oli niitä piirakkavuokiakin vielä sopivasti esillä, ja vaniljakastiketta jäänyt yli mustikkapiirakoista... Ennen kaikkea teki mieli sellaista! Onhan lempiruokani sentään hiilihydraatti ja rasva - mieluiten yhdessä.

Seuraavana viikonloppuna puolukat olivat tehneet vallankaappauksen. Nättejä ovat, mutta hemmetin pahoja. Saivat siis jäädä kasvamaan ja eläimille ruuaksi.

Sieniäkin on putkahdellut kuin sieniä sateella, mutta syötäviä niistä ei kovin moni ole. Asian voisi tietysti muuttaa se, että tunnistaisin jonkin muunkin syötävän sienen kuin karvalaukun... Mutta kukapa niitä rumia sieniä söisi, kun näin söpöjäkin on tarjolla.

Kotimatkalla poikkesimme kahville & kaakaolle) Lappeenrannan linnoituksen Majurskan taloon. Kaakao on vähän laimeaa minun makuuni, koska olen tottunut juomaan myrkkyvahvaa kaakaota (ei mitään hupsis- tai nestuuki -maitojauheseoksia) ilman sokeria. Näinkin vaativaan makuun kaakao on kuitenkin kohtalaista ja kaunis virittely korvaa muut puutteet.

Niin pysyttelin kiltisti koko kesän ilman herkkuja, ja nyt olen taas herkkukoukussa. Lisääntyvä työstressi (johan tässä kolmatta viikkoa ollaan töissä) ja jokasyksyiset yt-neuvottelut ajavat kaipaamaan jotain ihanaa töiden jälkeen lohdutukseksi. Mitäpä sitä muutakaan ottaisi kuin kinuskikastiketta (tai suklaakastiketta, mutta sitä ei ole nyt tehnyt pitkään aikaan mieli)? Ja vain nolot nössökät syövät kinuskikastikkeen kanssa jotain jäätelöitä tai kakkuja. Raakana se pitää nauttia! Ja vähintään desin kerma-annoksesta kertaerä. Nyt tosin on tullut nappailtua kinuskia jo 6 päivänä putkeen, joten pitäisi laittaa jokin (kermatökissä ei ole korkkia, paha puute) kiinni ja kiristää vähän vyötä ja päätä.

Herkistelyä

Kaksi peräkkäistä viikonloppua olen paennut arkea mökille. Viikonloput ovat olleet niin onnistuneita, että on tuntunut siltä, kuin kesäloma ja kesä olisivat salaa venyneet juuri minua varten tavallista pidemmiksi. Jos ei koivuista olisi jatkuvan hissukseen tipahdellut keltaisia lehtiä, ei olisi näitäkään hellepäiviä uskonut syksyksi. No, onhan tietysti vielä elokuu, mutta parina aamuna on tarvinnut jo kaulaliinaakin töihin lähtiessä.

Koko kesän olen odotellut kuun nousua laiturilla kuin kuuta nousevaa. Miksi ihmiset haluavat pysähtyä katsomaan jotain, mikä tapahtuu joka vuorokausi - auringonnousu, auringonlasku, kuun nousu? Päivittäisten tapahtumien luulisi lapsuuden jälkeen muuttuvan merkityksettömiksi. Katseleeko kukaan kuun laskua? Onko sellaista edes vai hukuttaako auringonnousu alleen kuun viimeiset hetket?

Jotain taikaa niissä toistuvissa luonnon tapahtumissa on. Ehkä hohto on siinä, että ihmisillä on aina liian kiire pysähtyä katselemaan niitä, vaikka ne toistuvat jatkuvasti. Kun kerran pari vuodessa on aikaa pysähtyä, näkee luonnon olevan kaunis. Oikeanlainen pysähtyminen saa ihmisen ajattelemaan suuria ja syvällisiä. Tai pieniä ja pinnallisia; kuu on kaunis kraatereineen - arpineen. Miksen minäkin voisi olla? Tai ainakin uskotella itselleni niin?

Kuutamouintipaikka.

Elokuun pimeiden iltojen parhaimmistoa ovat uinnit. Muutaman viikon aikana on tullut kokeiltua kuutamouintia, kynttiläuintia, aamu-uintia, aurinkouintia - naku-uinteja useimmat... Kai minussa niuhosta luonteestani huolimatta on hieman nudistin vikaakin, kun mökillä yhtäkkiä muistan aina, että ihminen on eläin ja hiippaan ympäri tonttia yhtä raskaasti pukeutuneena kuin naapurin Sulo.

Sulo.

Mökillä paistaa eri aurinko kuin muualla. Kotona auringonvalo on tehnyt matkaa noin 8 minuuttia. Mökille saapuva valo tulee jostain melkein 30 vuoden takaa. Valo on samanlaista kuin lapsuudessa - kauniimpaa, lämpimämpää, rauhoittavaa. Kun se paistaa sisään keittiönurkan pienestä kapeasta ikkunasta tuntuu kuin olisi jonkinlaisen ikuisen ihmeen äärellä. Leikittelen ajatuksella, että muutun vuosia nuoremmaksi mikäli vain astun ikkunan ääreen valoon. Maailma on sillä hetkellä parempi paikka eikä elämäkään ole yhtään niin kauheaa kuin se oikeasti on.

Mökillä on ihan eri tähtitaivaskin. Ei sellaista kaupungissa näe, kun sähkövalo pilaa kaiken. Tähdenlentoja hurahtelee ympäriinsä ja linnunradankin voi toisinaan erottaa kaareutumassa yläpuolellaan. Taivaankannen pikku tuikkiaisia voisi maata katselemassa tuntikausia, mutta yleensä tulee silti jossain vaiheessa siirryttyä sisätiloihin ja sänkyyn makaamaan.

Yksi kaikkien ja kaikki itsensä puolesta

Menin eilen nukkumaan jo vähän yli kymmenen, jotta ehtisin zetailla vähintään suositellut 8 tuntia. Kävi kuitenkin niin, että näin pitkin yötä erinäisiä isompia ja pienempiä painajaisia. Alkuyöstä aiheet pyörivät työasioissa. Aamun viimeisessä unessa jonkinlainen ex-säätömiekkonen oli ostanut omakotitalon, johon kuului suuri puutarha. Tyyppi viestitteli minulle, että tarvitsisi vähän apua puutarhan perkaamisessa, kun se oli talven jäljiltä aika surkeassa kunnossa - hiekoitushiekkaa kilotolkulla ym. Lähdin kilttinä tyttönä auttamaan, mutta päädyinkin tekemään puutarhahommia yksin, otsa hiessä ja kynnet riekaleina.

Puutarhan omistaja vain osoitteli mitä kaikkea haluaa korjatuksi ja millä tavalla. Sen jälkeen lähti järjestelemään virvokkeita ja kutsui kylään pari nuorta naista. Heillä hän selitti, että ei tarvitse tuosta puutarhaorjasta välittää, että pidetään me vaan hauskaa, vaikka se tuossa könyääkin rikkaruohojen ja mutakuoppien keskellä. Naikkoset tulivat vielä sylkemään päälle ja ehdottamaan, että seuraavaan hommaan tarvittaisiin varmaan haravaa. Lähdin polkupyörällä ostamaan omin rahoin haravaa, koska ei tietenkään kartanonherralla mitään työkaluja ollut.

Kyllä oli mukava sitten herätä ja tuumata, että pitää lähteä töihin ihmisten sekaan. Oli uni silti hyvä muistutus siitä, että ruma ja ahkera on ihan omillaan ja laiskat kaunottaret perivät maan. Ei pidä mennä kuvittelemaan, että joku välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään. Varsinkaan mies. Toivon voivani palata ensi yönä uneen. Jos niin onnekkaasti käy, varastan sen juipin polkupyörän enkä hae mitään haravaa vaan suuntaan jonnekin meren rantaan piknikille omassa ylhäisessä seurassani.

Pimeässä

Kylläpä pelotti tulla kotiin tänään. Kurvasin parkkipaikalle joskus 21.45, ja ulkona oli jo kovin pimeää. Tepastin lähikauppaan, joskin pelotti hieman, että siellä on jotain jengejä. Ei onneksi ollut. Kaupasta kotiinpäin tepastin hitaasti eteenpäin horjahtelevan kaljupäisen ison miehen jäljessä. Siinä vasta pelottava tyyppi, kun ei tiennyt oliko vain hidas vai myös humalassa. Yritin pysytellä hiirenhiljaisena ja huomaamattomana takana ja antaa ukon mennä.

Tottahan se sitten vielä jäi ensin parkkipaikan keskelle palloilemaan ja jatkoi siitä pihamaan pusikon viereen hengaamaan. Tuijotteli taakseen. Hain vielä autosta kamoja, mutta siinäkään ajassa ukkeli ei suostunut katoamaan. Lopulta oli pakko viskata tavarat takaisin autoon ja lähteä vielä pienelle ajokierrokselle, että tyyppi ehtisi ja ymmärtäisi kadota vahtipaikaltaan. Ajaessani ulos parkkipaikalta sisäänpäin harppoi reippaan oloinen nuorehko (ikäloppu 3-kymppinen), jota tämä pelottava klani ilmeisesti odotteli. Ei siis mitä todennäköisimmin ollutkaan aikeissa ryöstää ja pahoinpidellä meikäläistä. Miten ihmeessä joku uskaltaa kävellä pidempiä matkoja, vaikka bussipysäkiltä kotiin, pimeällä?

Talvessa (hyppäsin jo syksyn yli talveen) kurjinta on pimeyden voimistama ihmisten pelko. Pimeää en pelkää vaan suorastaan rakastan sitä, mutta ihmiset siinä pimeydessä... hrr! Jo päivänvalossa pelkään teinilaumoja (lauma voi olla vain kaksikin ihmistä) ja satunnaisia lapsiakin (alle 10-v). Hyviä missejä ja gladiaattoreita siellä nurkilla kasvamassa. Johan ne kaikki pahoinpitelevät aikuisia aivovaurioisiksi, jos vaan vahingossa katsoo vähän väärällä silmällä. Se on henki pois, jos ei suostu tupakkia ostamaan niille huligaaneille. En kyllä hengenmenetyksen uhallakaan osta tupakkia yhdellekään ihmiselle tällä planeetalla!

Pimeässä voisivat milloin tahansa murhata minut ja piilottaa pusikoihin. Pitää siis saada kaikki pensaat pois tuosta taloyhtiön pihalta, ettei niillä ole missä piileskellä itse tai mihin piilottaa ruumiita. Erilaiset piilonurkkaukset rappukäytävästä olisi myös hyvä täyttää jotenkin, ettei niissä voi kukaan vaania. Luultavasti muut talon asukkaat tahtovat pitää pensaansa, ja minä joudun järjestämään itseni vain aikaista aikaisemmin kotiin, ettei tarvitse liikkua ulkosalla pimeän aikaan.

Olisipa jo kevät tai henkilökohtainen poikkeuslupa tussarin, stiletin tai edes pippurisumutteen kantoon. Ehkä mieluiten se kevät.

Yksinkertaiset läpimurtoajatukset 1-6

1. Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen.
Olen hiljaa itsekseni antanut anteeksi koulukiusaajille, pettäneille miehille, syntymäpäivät unohtaneille läheisille ja monille muille. En muutenkaan kaipaa anteeksipyyntöjä - ainoastaan sitä, että kyseinen henkilö ei tee samaa vääryyttä enää uudelleen. Monien pohdiskelujen jälkeen havaitsin, että moni tuskallinen tunne johtuu siitä, etten ole antanut itselleni anteeksi sitä, että olen sallinut kohdella itseäni huonosti, että olen ollut typerä, lapsellinen, sinisilmäinen, pinnallinen... Olen oppinut kaikesta paljon, mutta se ei ole tarpeeksi. Vain loputon katkeruus on sopiva rangaistus.

2. Kukaan ei voi rikkoa, jos on jo aivan rikki valmiiksi.
Olen lapsesta saakka viihtynyt hyvin itsekseni, mutta toisinaan kaipaan läheisyyden tunnetta muiden ihmisten kanssa. Erinäisistä historian tapahtumista johtuen tunnen kuitenkin olevani jotenkin rikki - kyvytön tuntemaan mitään suurempia tunteita, olivat ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Rikkinäisenä on turvallisen turtunutta olla, koska kukaan ei voi rikkoa rikkinäistä. Valitettavasti rikkinäisenä ei liiemmin tunne läheisyyttä, koska silloin olisi jo aavistuksen eheytynyt, ja vaarassa rikkoutua uudelleen.

3. Itsestään on helpompi pitää huolta, jos ajattelee kropan olevan itsellä vain lainassa.
Jotkut ajattelevat, että ihminen on kokonaisuus. Kroppa ja persoona ovat samaa pakettia. Toiset uskovat sielun erillisyyteen ja jopa ikuisuuteen. En usko erilliseen sieluun, mutta hengissä pysymiseen tarvitsen vartalon, jonka uskottelen olevan käytössäni vain tilapäisesti. Kuten muitakin lainaesineitä tai vaikkapa hoitokoiraa, pitää kroppaa pitää huolella, jotta sen kehtaa kunnialla palauttaa sitten, kun sen aika tulee. Kukapa kehtaisi palauttaa muodottomaksi lihoneen, kaljuuntuneen ja sairaan vinttikoiran ystävälleen parin viikon lomamatkan jälkeen?

4. On helpompi pelätä onnettomuuksia pitkän menestymisen päätteeksi kuin uskoa menestyksen johtuvan omista taidoista.
Jos tuntuu siltä, että mitään oikein kamalaa ei ole tapahtunut useampaan viikkoon, alkaa kauhulla odottamaan, että jotain tapahtuu. Tuntuu siltä, että ihan minä päivänä tahansa jonkun on pakko kuolla tai sairastua, itsen tai läheisten, tai että saa potkut töistä tai että asunto palaa - vaihtoehtoja on lukuisia. Sitä ei millään voi uskoa tehneensä työnsä tarpeeksi hyvin, hoitaneen terveyttään tarpeeksi hyvin, tai muistaa että useimmat sairaudet tulevat vasta vähän myöhemmin, tai että ei edes voi saada kaikkia mahdollisia tauteja kerralla, että on tarpeeksi hyvät rutiinit hellan levyjen ja kynttilöiden sammuttamisessa.

5. Vertailu ei kannata.
Aina välillä tulee kadehdittua ystäviä, jotka vaikuttavat täydellisiltä ja täydellisen onnellisilta, rikkailta, matkailevilta yms. Sitten jostain pilkistää aina joskus totuus, että jokaisella on ongelmansa. Mikseivät ihmiset osaa valittaa tarpeeksi!? Aina pitää vaan esittää, että kaikki on hyvin. Masentavaa. Eikä pitäisi unohtaa sitäkään, että monet hienoilta kuulostavat asiat tai menot ovat sellaisia, joita en edes haluaisi. Salaa vain toivon, että minullakin olisi jotain mikä edes kuulostaisi yhtä hienolta. Ei ole. Mutta sentään valitan paljon, ettei kenenkään tarvitse vahingossakaan kadehtia minua. Vertailu ei siis kannata, koska siitä tulee vain onnettomaksi. Valitettavasti vertailusta pystyy parhaiten pysymään erossa vain olemalla kuuntelematta ihmisiä.

6. Syön itseni toistuvasti lihavaksi, jotta miehet pysyisivät kaukana, ja yritän jatkuvasti laihduttaa saadakseni heidät lähemmäksi.
Kauhun tasapaino: "Iik, painan enemmän kuin koskaan ennen, kylläpä mä olen ruma ja lihava, kukaan ei voi tykätä musta tällaisena." vs. "Yyh, mikä noita varattuja äijänketaleita vaivaa, kun juoksevat perässä ehdottelemassa, vaikka olen laihtunut vasta 3 kiloa? Ahdistavaa, täytyypä syödä puoli kiloa brietä..."

Tuhlaajatytön paluu

Kirstun pohja ei enää häämötä vaan sitä peittää enää muutama hassu euron kolikko. Taas kävi näin, että putken auettua sille ei näkynytkään loppua. Ensin piti ostaa ihan vain pari vaatetta syksyksi H&M:ltä. Sitten piti ostaa sporttikassi ja pari muuta tavaraa Netanttilasta. Kun viimeisellä mökkireissulla oli kylmä ja tuulinen lauantai, lähdimme viettämään Lappeenrantapäivää - ts. 2 h ostoksia Kekäleellä. Kekäle on vaarallinen paikka. Se kun sattuu olemaan maailman paras vaatekauppa minun makuani seuraten. Sinnekin jäi sitten muutama satanen, kun villiinnyin ostamaan neuleliivin, nahkahanskat ja talvitakin. Hups.

Viime aikoina on tullut myös juostua minigolffaamassa, keilailemassa, kahviloissa, ravintoloissa. Eikä vain Kreetalla vaan sen jälkeen täällä Suomessakin. Sitten parin päivän sisään tuli laskuja mm. vakuutusyhtiöltä ja internetoperaattorilta. Maksuun oli laitettava myös ensi kuun vuokra ja autolainan lyhennys. Jostain syystä bensatankkikin tyhjeni juuri eilen. Sinnekin meni taas 70 euroa. Onneksi en sortunut ostamaan mitään uudesta MPH Fashion Outletista, koska muuten en tällä viikolla söisi kuin riisikakkuja, koska niitä sattuu löytymään kaapista valmiiksi...

Syömisen puolellakin meni ihan överiksi. Sunnuntaina iski kinuskikastikehimo, joten kipitin äärimmäisestä väsymyksestä huolimatta vähän ennen kaupan sulkeutumista ostamaan kermaa. Keittelin kastikkeet 1 dl:stä kermaa ja eilen sen toisen dl:n. Sipsejä on tullut napsittua joka toinen aamu kourallinen aamupalan lisäksi, kun on muka jäänyt nälkä paahtoleipien jälkeen. Tänään tein kurinpalautuksen ja keittelin kaurapuuron.

Nyt on lopetettava myös hillitön, villi ostaminen ja nautittava ilmaisista tai halvoista asioista, esim. eilen kirjastosta saamastani Hindi Zahran levystä. Ihanaa fiilistelymusiikkia koti-iltoihin. Työpaikan kuntosali on ilmainen. Ihana sinkkivesi lienee syytä vaihtaa tylsään hanaveteen. Sämpylöitä täytyy alkaa leipoa taas itse, niin ei tarvitse ostella kalliita kaupan leipiä. DVD-ostosten sijaan tyydyn katsomaan telkkarista tulevia ohjelmia tai vanhoja levyjä. Jos nyt oikein kovasti skarppaan, saan ehkä säästettyä joululahjoja ja -kortteja varten hieman rahaa. Enkä muuten ole sitä tyyppiä, että antaisin joulukorttien sijaan vuohen jonnekin. Haluan antaa molemmat. Jokin säästökikka on siis vielä keksittävä lisää...

Ei kiitos

"Ei kiitos." sanoo Anna-Leena Härkösen kirjan päähenkilön mies vaimon vongatessa seksiä. Kirjasta kohistiin paljon silloin muutama vuosi sitten, kun se ilmestyi. Sen piti edustaa uutta näkökulmaa ja käsitellä tabu-aihetta. Päädyin nyt lopulta sen lukemaan ja petyin. Nymfomaani-päähenkilö skitsahtelee ja kiroilee, pilkkaa mielessään miestään jatkuvasti. Mies pelaa tietokonepelejä ja tekee töitä. Kirjasta jäi puuttumaan se mullistava näkökulma. Ei käynyt mitenkään järkevästi ilmi mitään siihen haluttomuuteen liittyen. Mies selitteli olevansa väsynyt. Lopussa annettiin ymmärtää, että kyseessä oli jotain masennukseen viittaavaa.

Oliko se mies nyt sitten edes haluton? En ainakaan ole eläissäni lukenut yhtä pornoa kirjaa. Seksiä oli enemmän kuin koko mun pienessä elämässä. Myönnettäköön, että nainen kyllä lopuksi ehti käydä pari kertaa vieraissakin, kun oli niin turhautunt. Miehen tahti olisi ollut kerran kuussa ja nainen onnistui kellistämään ukkonsa ainakin parin viikon välein. Hyvinhän niillä siis meni! Sitäpaitsi ilmankin tottuu olemaan yllättävän helposti. Yhdessä asiassa tunnen samaistumista kirjan sisältöön: ilman jääminen vaikuttaa itsetuntoon, naiseuden tuntoon ja muihin vastaaviin tuntohin, koska naisparka kokee olevansa kelvoton ja kelpaamaton (=vanha haaska/luuska).

Onneksi kirja oli helppolukuinen, lähes mielenkiintoinen ja oli hauskaa lukea pariskunnan Santorinin matkasta, joka muistutti maisemiltaan ja kulkukissoiltaan omaa Kreetan reissua. Haluamaani valaistumista en kokenut. Toiveeksi jääkin, että joku kirjoittaa kirjalle jatko-osan, jonka päähenkilönä toimisi se "haluton" mies. Hänen näkökulmansa kiinnostaa minua enemmän kuin raivokkaan naisen hulluuskohtaukset.

Lomaltapaluustressi

Lueskelin lomaltapaluustressistä Iltalehdestä. Pidän kyllä ilmiötä ihan todellisena ainakin omalla kohdallani. Viime vuonna kesti kuukausia kesäloman jälkeen ennen kuin aloin olla niin turtunut, että töissä alkoi taas jotenkin viihtyä. Iltalehden artikkelin mukaan olen jonkinlainen luonnonoikku. Lomaltapaluustressin syitä selitellään artikkelissa seuraavasti: "Lomaltapaluuseen liittyvät oireet johtuvat elämänrytmin muutoksesta. Lomalla nukutaan pidempään, syödään epäsäännöllisemmin, käytetään enemmän alkoholia ja usein myös liikutaan vähemmän."

Näinkö se tosiaan on useimpien osalta? Minä ainakin lomalla nukun tarpeeksi ja silloin kun pitääkin - yöllä. Jaksan herätä ilman herätyskelloja hyvissä ajoin aamulla. Jaksan tehdä terveellistä ruokaa säännöllisesti. Alkoholia en käytä juurikaan, koska kesällä pystyy rentoutumaan muutenkin. Alkoholiannoksenhan tarvitsee vain silloin, kun tulee uupumuksesta tärisevänä kotiin, eikä pysty irtautumaan tai nukkumaan työajatusten riivatessa. Liikuntaakin harrastan kesällä koko vuoden edestä, koska kerrankin on sekä aikaa että energiaa! Lomalla voi elää juuri sillä tavalla kuin unelmoi. Sääli vain, että niitä terveellisiä asioita ei voi harrastaa varastoon.

Lopulta loma loppuu. Palaan töihin. En syö lounaita enkä jaksa tehdä töiden jälkeen ruokaa useimpina päivinä. Syön vain leipiä tai jotain muuta yhtä helppoa. Pitkän päivän jälkeen ei tule mieleenkään, että yrittäisi jotain liikuntaa harrastaa. Tänäkin vuonna olen jo viikon työskentelyn jälkeen ihan rappiolla. Liikuntaa olen jaksanut vielä harrastaa, mutta syömisestä ei ole tullut pariin päivään mitään. Puolet kynsilakasta on lähtenyt, enkä ole jaksanut jämiä poistaa taikka lakata kynsiä uudelleen. Yritin olla itselleni lempeä ja herätä puoli tuntia aiemmin, että ehtisin keittää puuroa, pedata sängyn, meikata ja heräillä kaikessa rauhassa ennen töihinlähtöä. Tänään nukuin taas 20 minuuttia kauemmin, joten ehdin kyllä pedata sängyn viimeisen päälle, mutta puurot jäivät tekemättä ja meikkaaminenkin sai unohtua. Muiden ongelmahan se on, jos tulen väsyneenä ja ärtyisänä töihin.

Kynsistä ja meikkaamisesta pystyy aivan suoraan näkemään kuinka väsyksissä olen. Ärsyttää ihan, kun ne ovat niin selkeitä asioita, että jokunen työkaverikin havahtuu ihmettelemään ääneen kuinka olen niin surkeajamaisen näköinen tai kuinka olenkaan kokenut ihmeparantumisen satunnaisesti jonkin stressijakson päätteeksi. Täytyy vielä tänään koittaa laittaa ne kynnet kuntoon ja yrittää edes tämä viikko vetää kunnialla loppuun.

Päivän top 3 ajatusta

Pää on niin täynnä ajatuksia, että on vaikea päättää missä järjestyksessä niitä ajattelisi. Ehkä aloitan siitä viimeisimmästä? Katselin kolmen ihmisen burn outia käsittelevän pätkän ykköseltä tänään. Hitsi, että se säikäytti. Niillä oli kaikilla samanlaisia oireita kuin mulla viime talvena. Erona ehkä se oireiden voimakkuus. He saattoivat itkeä sohvalla pari tuntia, minä lattialla vain vartin. Hajoaminen tapahtui jossain vaiheessa kerralla hyvin totaalisesti. Minä hajosin joka ilta, ja rakensin itseni takaisin kasaan seuraavaan aamuun mennessä. Heille se kaikki tuli yllätyksenä. Minä olen kuulostellut liiankin tarkkaan tuntemuksiani siitä lähtien, kun päädyin pysyvästi työelämään.

Yksi heistä sanoi, että oli tärkeää, että hajoamisen aikana oli joku läsnä. Itse olin äärettömän helpottunut, ettei kukaan ollut näkemässä. No, olihan niitä pieniä tapauksia, kun jaksoin laittaa oikeaa ruokaa vain Otuksen tarpeisiin, minkä jälkeen vajosin lattialle istuksimaan pitkäksi aikaa ja otin itselleni ruuaksi vain vähän leipää. Viimeisillä voimilla mentiin silloin. Onneksi osa siitä paljastui kilpirauhasongelmaksi. Vaikeampaa olisi ollut, jos se kaikki olisi ollut pelkästään työperäistä. Valitettavasti vikaa ei voi oikein etsiä töistä, kun on sellainen luonne, joka ahdistuu ja pohdiskelee asioita liian herkästi ja liian kauan. Pitää siis jatkaa sitä itselle armollisena olemisen yrittämistä ja yrittää vähän vähemmän tavoitella täydellisyyttä?

En kyllä ymmärrä miksi aina kielletään tavoittelemasta täydellisyyttä. Saahan sitä tavoitella, kunhan muistaa, että sitä ei voi saavuttaa. Kyllähän monessa laitoksessa tavoitellaan vaikkapa nollaa työtapaturmaa (per ikuisuus), vaikka sitäkin pidetään mahdottomuutena. Kuulostaisi aika kauhealta, jos tavoitteena olisi esim. 10 tapaturmaa. "Jaaha, vuosi lähestyy loppua, ja 3 ihmistä pitäisi vielä tunkea johonkin hammasrattaiden väliin." Liiotteluksi meni taas...

Sitten tänään on tullut pohdiskeltua sitä miten merkillisten tyyppien kanssa sitä joutuu tekemään töitä. Olin sen lomalla tyystin unohtanut, mutta nopeastipa vanhat pervot putkahtivat taas pinnalle, kun palasin töihin. Yksi kyselee tarvitsenko tuliaisia jonkinlaisesta nettipornokaupan varastosta, kun oli menossa sinne korjaamaan laitteita. Näytänkö minä siltä, että minä tarvitsen pornokaupasta yhtään mitään? Törkeä oletus, ja törkeää paljastaa se, vaikka se jotenkin näkyisikin päällepäin. "No jos ei kerran muuta, niin tuonko vaikka peniksen muotoisen avaimenperän sulle?" "Menehän vaan ihan töihin sinne ja tuo vain omiin tarpeisiisi asioita."

Toinen tyyppi kieltää laihtumasta, ettei tissit katoa minnekään. Yksi kyseli taannoin kuljeskelenko ilman rintaliivejä, kun näyttää vähän siltä. Ei, en kulje! Älkääkä tutkiko niin tarkkaan!
 Yksi avautuu toistuvasti seikkailuistaan Virossa ja tahtoi kovasti tietää olenko joskus kokenut oikein raakaa intohimoa. Tarkoittiko se nyt sitten vaikkapa maalaustaiteeseen tai maratonin juoksemiseen vai mitä? Kaikenlaista väkeä sitä joutuukin katselemaan. Onneksi ovat sentään suurimman osan ajasta oikein mukavia, joskus jopa ihania, ja jututkin voi yrittää ottaa huumorilla. Huomasin vain, että en ollut noita juttuja kaivannut lomalla tippaakaan.

Jouduin kesäloman aikana luopumaan käyttämästäni kuntosalista ja nyt töiden aluettua siirtyä käyttämään firman kellarin salia. Ensimmäinen kerta oli hieman vaikea, laitteet onnettomia, lähes ilman säätömahdollisuuksia eikä crosstrainerista tietoakaan. Tänään kävin siellä toista kertaa ja paiskin yllättäen niillä romuilla älyttömän hyvän treenin. Kyllä siinäkin salissa siis jotain potentiaalia on.

Nyt kun vielä saisi itsensä rohkeasti raahattua lähimpään uimahalliin. Aina, kun menee jonnekin ensimmäistä kertaa, ahdistaa kauheasti. Sen jälkeen siitäkin paikasta voi tulla suorastaan toinen koti. Muistin pitkästä aikaa Kreetalla ja uudestaan Töölönlahdella miten paljon pidänkään uimisesta. Maailmassa on hyvin harvoja asioita, joista pidän, ja uimisesta pidän jopa oikein kovasti, joten sitä pitäisi ehdottomasti tarjota itselleen edes jotenkuten säännöllisesti. Firma vielä tarjoaisi uinnin puoleen hintaan, joten mistä saan lisää tekosyitä?

Kuutamolla

Lomasta hieman virkistyneenä - sillä eihän 4 viikon loma riitä mihinkään kunnolliseen virkistymiseen - uhkun tarmoa jatkaa erilaisten liikuntaharrastusten suorittamista vielä työaikanakin. Siis ei siihen aikaan, kun työtä suoritetaan, vaan niinä kuukausina, joina on käytävä töissä ja yritettävä työpäivän jälkeen jaksaa tehdä jotain. Niitä kuukausia on muuten aivan liikaa. Ei tunnu lainkaan reilulta, että ihminen saa elää neljänä viikkona 52sta. Talvilomaa en laske miksikään, koska se on aina huonoon aikaan, aivan liian lyhyt auttaakseen mihinkään, enkä edes ole talvilajiharrastaja. 47 viikkoa vuodesta joutuu siis kitumaan. Mitä elämää se sellainen on?

Lapsena tuli käytyä koulussa hoitamassa se pois tieltä, ja kaikki odotukset ja ajatukset liittyivät siihen mitä koulun jälkeen tehdään. Nykyään kaikki ajatukset liittyvät töihin ja töiden jälkeen siihen mitä töissä seuraavana päivänä pitää tehdä. Työpäivän jälkeen haluaa vain päästä kotiin tuijottamaan seinään ja sitten lopulta nukkumaan. Siihen tunteeseen yritän nyt saada aikaan jotain muutosta. Luulisi työpäivänkin jaksavan paljon paremmin, jos on illalla jotain kivaa odotettavissa. (Vaikka olenkin aina kiihkeästi ihaillut erilaisia seiniä.)

Viime viikolla aloitin työt loman ja sairasloman jälkeen torstaina. Heti torstai-illaksi oli suunniteltu keilailua. Olin kovassa vedossa ja heittelin uuden henkilökohtaisen ennätyksen (154) ja sain kaikkien kierrosten lopputuloksiksi yli 100. Kun tepastin kotiin, iski kauhea syyllisyys, koska olin ollut sillä tavalla riekkumassa, vaikka seuraavana päivänä on töitä! Että kehtasinkin tulla kotiin vasta 21 maissa. Miten syvälle takaraivoon se työ on oikein iskostunut, kun tulee kauheat syyllisyyden tuskat siitä, että tekee jotain muuta kuin seinän tuijottamista työpäivän jälkeen?!?

Sellaisesta syyllisyydestä pitäisi jotenkin pyrkiä eroon. Suunnitelmissani on kuitenkin harrastaa talven aikana kuntosalia, uintia, sauvakävelyä, lisää keilailua ja vaikka mitä, mutta kuinka sitä voi, jos tuntuu siltä, että arki-illatkin omistaa firma. Tein siis (jälleen kerran) pyhän päätöksen yrittää olla armollinen ja lempeämpi itselleni, pitää kahvi- ja ruokatauot töissä (koska tähän saakka en ole pitänyt kuin vessataukoja), tehdä kotitöitä jos voimat siihen sopivasti riittävät ja harrastella valitsemiani urheilulajeja säännöllisesti. Viime viikon sairastelu sopi hyväksi aloitukseksi lempeyden kokeilemiseksi kotihommissa. Olin niin hemmetin lempeä, että korvat kipunoivat, mutta lopputuloksena oli vain kauhea kaaos asunnossa. Laitoin itseni viikonloppuna kuriin, ja nyt täällä pystyy taas olemaan.

Töissä olen pitänyt huolellisesti taukoni, mutta syyllisyys ei vain anna rauhaa. Miksi työn pitää olla niin pirullista, että se pilaa koko elämän? Tänään tein kuitenkin vihdoin jotain, mistä en tuntenut syyllisyyttä - kävin uimassa Töölönlahden kuutamouinti-tapahtumassa. Tuli jopa eräälle työkaverille luvattua mennä, kun hän kuuluu tapahtuman järjestäjiin, ja oli sitä innokkaasti markkinoimassa. Osallistuin kuutamouintiin viime vuonna ensimmäistä kertaa, ja nyt oli oikein hauska mennä uudestaan.

Ehdimme kaverin kanssa pukuhuonetelttaan ensimmäisten joukossa ja saimme kohtuullisen tilavassa tilanteessa riisuutua. Jono laiturillekaan ei ollut vielä liian pitkä. Vesi oli 19-asteista, ja uimmekin ihan reippaan matkan lahdessa. Merikasvit yrittivät vähän halia nilkkoja ja ranteita, mutta kun etukäteen tietää, että niitä siellä on runsaan puoleisesti, selviää ilman säikähdyksiä. Uinnin jälkeen kipitimme söpönpuoleisen palomiehen suihkuteltaviksi. Siihen olisi kyllä mieluusti jäänyt vaikka vaahtokylpemään kumiankan kanssa, mutta kun ne muutkin tahtoivat päästä palomiehen käsittelyyn... Pukuhuone oli uinnin aikana täyttynyt ja sieltä alkoi olla lähes mahdotonta päästä takaisin ulos, kun olimme pukeutuneet. Eräskin täti löi minua suoraan nenään. Onneksi siinä ei ollut ihan tyrmäysyritystä mukana, joten tuskinpa siitä jälkiä jää. Kipitimme vielä hakemaan kunniakirjat osallistumisestamme. Hienot olivat!

Kreeta - Ruokia, juomia, ravintoloita

Viime vuonna rakastuin Kreetaan kahdesta syystä: maisemat ja ruoka. Missään muualla ei tehdä niin ihania liharuokia. Erityisesti lammasta osaavat kreikan pojat valmistaa. Pizza- ja toast specialit ovat ehdotonta herkkuani. Toast special pitää yleensä sisällään juustoa, kinkkua, pekonia, tomaattia ja vihreää paprikaa. Pizza special on saman tyyppinen: juustoa, kinkkua, pekonia, vihreää paprikaa, tomaattia, sieniä ja sipulia. Kreikkalaisten vihreästä paprikasta pidän jopa minä, joka muuten inhona paprikaa, erityisesti suomalaisten suosimaa punaista.

Pyrin viime vuonna syömään jokaisena päivänä jonkin eri perinneruuan, ja tänä vuonna valitsin ravintoloista suosikkejani. Parissa ravintolassa oli niin hyvät ruuat, että niihin oli päästävä uudestaan tänä vuonna. Sellaisia ovat ainakin Drosia, Abelopas ja Liofito. Lounaspaikkojen ehdoton ykkönen on Agia Marinan Atlantida-rantaravintola.

Ravintolat:

Drosia, sijaitsee Plataniaksen sivukadulla vain noin sadan metrin päässä pääkadusta
- kleftiko tässä paikassa on maailman taivaallisin ruokalaji
- talo tarjoaa jälkiruuaksi rakia, vesimelonia ja hunajamelonia
- paras kreetalainen ravintola, jossa olen käynyt

Kleftiko @ Drosia

Abelopas, Plataniaksen pääkadun varrella, vuoriston puolella
- hyvät souvlakit
- lammas tomaattikastikkeessa mahtavan mureaa
- talon jälkiruokana rakia ja vesimelonia

Beef souvlaki @ Abelopas

Liofito, keskusaukion lähellä, vuoriston puolella
- lähes täydellinen pizza special, maailman parasta pitsaa olen saanut Ateenan vanhassakaupungissa, Liofito yltää lähes samaan tulokseen.
- talon jälkiruokana rakia ja vesimelonia

Pizza special @ Liofito

Symposium, pääkadun varrella, rannan puolella
- loistavaa stifadoa
- hieman fiinimpi paikka, jos katsoi sisustusta ja tarjoilijoita, turistit vähemmän fiinejä
- upeat viinilasit
- talkon jälkiruokana samettisen kermainen suklaamousse

Stifado @ Symposium

Souropo, pääkadulla vuoriston puolella, kahdessa kerroksessa jonkinlaisen pelialueen takana
- hyvä moussaka
- talon jälkiruokana rakia ja vesimelonia
- yläkerrasta hienot maisemat

Arokaria, pääkadun varrella, rannan puolella
- omituisen suppea ruokalista kreikkalaisten ruokien osalta
- hieman kalliimmat hinnat
- jänis-stifado hyvää niin kauan kuin herkkusienikastiketta riitti, sen jälkeen kuivakkaa
- henkilökunta juoksi henkensä hädässä, laskua piti pyytää kahdesti, vaikka olemme hyvinkin kärsivällistä väkeä
- ilmeisesti jäimme ilman rakia ja vesimeloneja, koska vaikutimme niin hätäisiltä, oli sitä muille tarjoiltu

Therisson taverna, ensimmäinen Taverna vasemmalla Therisson rotkon jälkeen
- ihanat lampaankyljykset, vähän, mutta hyvää

Lamb chops @ Therisso

Tarra, Agia Roumeli
- erityisen maukas moussaka

Moussaka @ Tarra

Lounasravintolat:

Atlantida, Agia Marina, rannalla
- paras toast special koko maailmassa
- tomaattikeitto myös herkullista
- talon jälkiruokana vesimelonia

Toast special @ Atlantida

Sonio pool bar, pääkadun varrella, rannalla
- kelvollinen toast, olisi parempi, jos se olisi tehty paahtoleipään eikä mihin tahansa läpyskään
- parhaat ouzo-drinksut, jotenkin sitruunaiset, ihanaa vaikken pidäkään ouzosta

Kahvila:

Remezzo, Hania, Venetsialainen satama
- paras frappe kaikista saarella maistamistamme, frappen olisi saanut myös jäätelöllä, mutta allergikkona välttelen ulkomaisia jäätelöitä, jotka on lähes aina munattu
- ihanaa kylmää kaakaota

Cold Chocolate @ Remezzo

Drinkkibaarit:

Drinksupaikkoja kokeiltiin muutama, mutta varoituksen sana on lausuttava Carambolasta. Carambola on jonkinlainen skandinaavi-luukku, jossa pyörii uutisia ja urheilua telkkarissa. Tekivät seuralaiselle kyllä kelpo Long Island Icetean, mutta meikäläisen mojito maistui sokerivedeltä. Mintun kanssakin olivat pihistelleet.

Vastaavasti drinskupaikkojen kärkeen pääsee Social, Plataniaksen keskusaukion laidalla. Kaikki kokeilemamme drinkit olivat hyviä, ja mojiton kanssa ei pihtailtu missään ainesosassa!

Mojito @ Social

Kreeta - vuokra-autolla: päivä 2

Auto vuokrattiin ensisijaisesti sen takia, että pääsisimme sillä käymään Elafonisos-rannalla. Matkatoimistolla on sinne kyllä retkikin, mutta kyllä sen tietää, miten vähän aikaa saa käyttöönsä, kun seurueen kanssa mennään. Matkatkin kestävät tuhottoman kauan, kun poimitaan kanssamatkustajia ja pujotellaan isolla bussilla ahtaissa paikoissa. Lähdimme matkaan kymmenen maissa, joskin jokin opaskirja/-sivusto kehotti lähtemään jo auringonnousun aikaan. Suuntasimme Elafonisosiin päin sisämaan vuoristotietä pitkin, ja paluumatkan teimme rantatietä ajaen. Tämä oli jonkun keskustelupalstalaisen mielestä hyvä idea, jos pelottaa ajaa rotkon puolella rantatiellä. Nyt kun on nämä tiet nähnyt, niin ei ainakaan kuljettajan paikalta katsottuna pelota ajaa millään puolella tietä.

Aloitimme tankkaamalla, varmuuden vuoksi. Kurvasimme tien sivussa olevalle Shellille, mistä ukko hypähti heti pumpulle, ja kävin pyytämässä 30 eurolla bensaa. Oli paljon helpompaa kuin kuvittelin. Matka kesti noin 1,5 tuntia. Parkkitilaa oli rannalla vaikka kuinka paljon, vaikka tulimmekin vasta niin myöhään. Jostain syystä ylärinteen ravintolat tarjosivat asiakkailleen varattuja parkkipaikkoja, mistä meille tuli pieni hätä, josko jäisimme kokonaan ilman, kun nekin paikat oli erikseen pitänyt varata. Ei huolta, parkkipaikkana toimi rannan kyljessä oleva "kenttä". Siellä kukin pysäköi sitten minne huvitti, mutta ihan kivasti riitti tilaa, eikä minkäänlaisia blokkauspysäköintejä näkynyt, vaan kaikki oli asiallista.

Jokin opastaho oli kuvannut matkan kestävän 2 tuntia ja kertonut, että rannalle suuntaa vuokra-autojen letka. Olihan sinne tietysti jonkinlainen jatkuva virta autoja, ja mekin tulimme muutaman auton ryppäässä koko vuoristotien, mutta ei se kyllä ollut mitään verrattuna ihan normaalin kesäviikonlopun mökiltäpaluuliikenteeseen Suomessa. Liikenne oli hiljaista ja rauhallista.

Ranta sen sijaan oli vilkas ja ihana! Useampia pukukoppeja, suihkuja ja vessojakin olisi löytynyt eri puolilta parkkialueen reunoja, mutta niitä emme heti tarvinneet, koska meillä oli uima-asut valmiiksi päällä. Suuntasimme ihmettelemään laguunimaista matalikkoa rannan ja Elafonisos-saaren välissä. Saareen pystyi helposti kahlaamaan, mutta sinne johti myös jonkinlainen maakaistale meidän käyntimme aikana. Vesi ei noussut syvimmässäkään kohdassa edes polven yli. Lämmintäkin se oli, ja pohja pehmeää hiekkaa. Kahlausvesi oli saapuessamme n. 26-asteista ja lähtiessä lämpimin kohta jo 31-asteinen.

Jäimme ottamaan aurinkoa saaren toisen puolen hiekkarannalle. Täällä vesi oli jo uimasyvyistä, mutta vain 22-asteista, eli kerrankin virkistävää vettä näin etelässä! Saari on jonkinlaista suojelualuetta, Natura 2000-kooditettua, joten siellä ei lepolasseja näkynyt, ja suurin osa alueista oli narutettu, eikä toiselle puolelle köyttä ollut asiaa kuljeskelemaan. Koirat olivat kokonaan kiellettyjä. Nopeasti meni siinäkin pari tuntia aurinkoa ottaessa, rannan touhuja katsellessa, Aquapacilla ja kameralla leikkiessä ym. Norjalaisturisti uskaltautui kysymään veden lämpötilaa, kun näki meillä mittarin. Kerroimme sen hänelle kiltisti. Saaren esittelykyltti kehotti kiertämään saaren, mutta sen verran suuri se oli, ja maasto omituinen, että totesimme kiertämisen mahdottomaksi. Kuljeskelu kuitenkin kannatti, koska ihan joka kohdassa rannan mainostettua vaaleanpunaista hiekkaa ei näkynyt. Hiekka oli osin hyvin pienijakoista, ja tuuli huolehti siitä, että sit oli kaikkialla koko ajan.

Vessajono hidasteli, koska jokin itsekäs naikkonen oli päättänyt vaihtaa vaatteensa vessakopissa mieluummin kuin pukukopissa (joihin oli jopa lyhyempi jono). Saimme suihkuteltua ja vaihdettua vaatteet. Lounasta ostimme rantakahvilasta (nimetty omaperäisesti Elafonisi Cafe:ksi): souvlaki-tikut ja ranskalaiset perunat. Matka jatkui läheiselle luostarille, joka sijaitsi 6 km päässä rannasta ja oli joka tapauksessa matkan varrella (jo mennessäkin).

Moni Chrysoskalitissas-luostarin sisäänpääsymaksu oli 2 euroa, aika edullista siis. Luostari sijaitsi näköalapaikalla, sieltä löytyi jonkinlainen kappeli ja pari pientä museota, jotka esittelivät vanhoja ikoneita, kotikulttuuria ja luostarikulttuuria. Saamastamme esitteestä jäi vähän sellainen käsitys, että luostari olisi vielä osittain toiminnassa muutenkin kuin nähtävyytenä. Vaatimattomaan, mutta silmiinpistävään kaapuun pukeutunut henkilökin nähtiin vaeltamassa kappelissa ja terassilla. Tarjolla oli myös vesiautomaatti janoisille. Maistoimme siitä tilkat vettä varmuuden vuoksi, jos se vaikka olisi se kauan kaivattu nuoruuden lähde, ja nyt voimme elää ikuisesti.

Paluumatka ei ollut montaa kilometriä pidempi rantatien kautta, mutta kurvikkuutensa vuoksi sen ajaminen tuntui loputtomalta. Onneksi oli niitä maisemia taas virkistämässä mieltä. Tankkasimme auton uudestaan Plataniaksessa keskusaukion laidalla olevalla Eko-asemalla. Siellä tuotti vähän enemmän vaikeuksia saada ihmisiä ymmärtämään paljonko on 15 euroa. Meni se sitten perille, kun sanoi "one and five". Takaisin Plataniaksessa olimme n. 18.45.

Autohan luonnollisestikin toimitettiin tankki vähän yli puolillaan, ja se piti palauttaakin siinä tilassa. Tankkasimme siis yhteensä 45 eurolla, ja mittari jäi aika tarkkaan juuri siihen mistä se oli alunperin lähtenytkin. Ajokilometrejä kertyi mittarin mukaan 338. Auton avaimen palautimme läheiseen markettiin, koska respa on auki niin hassuina aikoina, ja marketti kuulemma kuuluu samaan firmaan kuitenkin. Viimeisen vilauksen Jimnystämme näimme lähtöpäivänä, kun joku toinen jo kurvaili sillä halki kylän.

Tunnelin 1. liikennevaloissa oli ikkunanpesijä. Monien muiden tavoin ajoimme päin punaisia luolan suulle odottamaan vuoroa.

Elafonisos-ranta.

Ihmisiä kahlaamassa Elafonisos-saareen.

Panoraama.

Kahlaamassa.

Vaaleanpunainen väri tulee murskautuneista koralleista ja näkinkengistä.

Vesibalettia.

Vesibalettia 2.

Aquapac on huippukeksintö!

Delfiinipoika hyppää ja sukeltaa oikeassa laidassa.

Moni Chrysoskalitissas.

Olen aina haaveillut nunnuudesta kreikkalaisessa luostarista. Toivottavasti nunnaluostarit ovat yhtä viehättäviä.

Luostarin maisemaa.

Munkkikammaria ei saa valokuvata - hups.

Kirkko, kappeli, miksikä näitä nyt kutsutaan...

Rantareitin vuoristomaisemaa.

1001. kyläpahanen ja sitä halkova maantie.

Bensa ei ollut ihan halpaa.

Kreeta - vuokra-autolla: päivä 1

Avis-mies rapsutteli ovella jo ennen yhdeksää, vaikka oli sovittu, että saavumme 9 maissa respan tienoille. Ukko selitti meille ehtoja ja ohjeita kuin olisi omaa henkilökohtaista vauvaansa uskonut käyttöömme. Vuokra-automme oli Suzuki Jimny, valkoinen, ilman ohjaustehostinta. Kaikki taisi kuitenkin sujua niin nopeasti, että jo yhdeksään mennessä meillä oli avaimet, esittelykierros oli tehty ja nimet olivat paperissa. Lähdimme ensin ottamaan vähän autosta mittaa Lidlin tyhjälle parkkipaikalle. Pieni ja näppärä se kyllä oli, mutta pysäköinti oli aavistuksen raskasta ilman ohjaustehostinta.

Lähdimme ajamaan kohti Stavros-rantaa, joka sijaitsee samalla niemekkeellä kuin Hanian lentokenttä. Useimmat Kreetan risteyksistä on merkitty vain risteyksen kohdalla olevalla liikennemerkeillä, joten missasimme heti alkuunsa oikean liittymän. Toinenkin liittymä tuli vielä, ja onnistuimme kuin onnistuimmekin suunnistamaan jonkinlaisen armeija-alueen ja esikaupungin läpi oikeaan paikkaan.

Stavros-rannalla oli runsaasti tilaa pysäköintiä varten, ja alue oli sellaista, että mihin vain olisi auton voinut jättää. Ranta on kuuluisa siitä, että siellä on filmattu Kerro minulle, Zorbas-elokuvaa, ainakin sen tunnettu tanssikohtaus. Päätimme pulahtaa uimaan. Paikalta löytyi pukukoppi ja suihku. Vesi oli 26-asteista ja ihanan kirkasta. Testailimme samalla hieman Aquapacin vesitiivistä kamerapussia. Aika hauskoja kuvia saatiin, vaikka meillä ei ollutkaan välineitä, joiden avulla katsoa mitä kuvasimme, ja räpsimme vain sattumanvaraisesti menemään. Joimme kylmät juomat rantakahvilassa ja ostimme vesipullot mukaan matkalle.

Opas oli kertonut meille Therisson rotkosta, joka on saaren ainoa, jonka läpi voi ajaa autolla. Vaikka Samarian rotko olikin matkamme pääkohde, halusimme nähdä myös tämän rotkon. Näkemisen arvoinen oli sekin, vaikka olikin pienempi. Kuskina en pystynyt täysin nautiskelemaan maisemista, joten pidimme pari kuvaustaukoa - hätävilkku vain päälle, kuten Avis-mies oli neuvonut. Sillä saa jotenkin yleishyväksytysti pysähtyä 2-3 minuutiksi. Erikoinen hätä se kuvaushätä. Rotkon päätteeksi pysähdyimme tavernaan syömään lampaankyljykset lounaaksi. Lampaat olivat kuulemma tarjoilijan omalta farmilta. Hyviä lampaita. Komeita nuo kreikkalaiset. Tavernassa oli myös koko saaren hienoin vessa.

Matka jatkui kohti Zourvan kylää. Kartalta näytti siltä, että tekemällä kylän kautta pienen u-lenkin, voisimme ajaa toista tietä takaisinpäin. Kartalta ei kuitenkaan näkynyt sitä, että tie muuttui kapeaksi neulansilmäiseksi vuoristotieksi. Suurin osa teistä, jotka kartalla näyttivät maanteiltä, näyttivät paikan päällä ajettuna kujilta, jotka johtavat vain jonkun takapihalle. Ensimmäinen neulansilmäkin yllätti täysin, enemmän kuin talvi yllättää autoilijat. Vaihdoin liian myöhään pienemmälle vaihteelle, ja juutuin sutimaan keskelle pystysuoraa ylämäkeä. Onneksi niin pienellä tiellä ei kukaan muu halunnutkaan ajaa, ja sain rauhassa peruutella loivemmalle ja ottaa kurvin uusiksi. Kertaharjoituksen jälkeen löytyikin sitten oikea vaihto + kiihdytystaktiikka vuoristoteille, eikä ongelmia enää tullut. Maisemat olivat kyllä niin mahtavat, että kannatti lähteä kokeilemaan autoilutaitojaan tänne.

Kylät olivat niin pieniä, että jo ensimmäisen mutkan takaa tuli kyltti, että kylä päättyy. Talot oli kaikki rakennettu aivan kiinni tiehen - ei puhettakaan mistään 5 metrin minimivälimatkoista. Pahimpiin nurkkiin oli sijoitettu peilit, jotka olivatkin hyvä apu vastaantulijoiden aavistamisessa. Suurin osa pihoissa lojuvista autoista oli aivan romuja. Ihmetyttää ihan miten joku on koskaan pystynyt niillä ajamaan minkäänlaista ylämäkeä, saati sitten vuoristotietä. Vastaavasti uudemmat autot olivatkin sitten todella uusia ja aika lailla hienojakin.

Kukaan ei hätistellyt lapsiaan tai eläimiään syrjemmäksi autojen tullessa, kaikki vain nököttivät sijoillaan ja autolijan tehtäväksi jäi toivoa, että tyypit pysyvätkin paikoillaan. Kuskin paikalta katsottuna ei muuten päässeet jyrkänteetkään pelottamaan. Kuljettaja vain on luonnostaan niin kaukana tien reunasta, että jää kanssamatkustajan tehtäväksi huimaantua vieressä olevasta pudotuksesta. Jotain merkillistä niissä teissä oli, koska lähes joka kurvissa renkaat vinkuivat. Vaikka ajettiin tasaisella ja hitaasti (10 km/h), niin kitinältä ei vaan voinut välttyä. Hassu ilmiö.

Päästyämme suunnilleen ihmisten ilmoille, päätimme mennä vielä tutustumaan Polyrriniaan. Opaskirjan mukaan siellä piti olla jonkinlainen venetsialaisen linnoituksen raunio. Kyllä siellä jotain oli. Muinaisia jäänteitä jonkinlaisista asumuksista, muureista ja akvedukteista. Emme kyllä kuollaksemmekaan löytäneet akvedukti-nuolen suunnasta mitään sitä muistuttavaa - ainoastaan naisen ja 2 beaglea, jotka näyttivät kaikki siltä, kuin eivät olisi ennen turistia nähneet. Komeat maisemat oli taas, ihanalla paikalla mäen päällä oli pieni kirkko ja sievin hautausmaa, jonka olen koskaan nähnyt. Mitä pitää tehdä päästäkseen sinne lopulliseen lepoon?

Kiipeilyä sai taas tehdä, että pääsimme näkemään yhtään mitään. Kuljimme polkuja, jotka veivät melkein maahan asti roikkuvien puiden alta, ja vaikka yritimme juosta kumarassa niiden ali, törmäilivat kaskaat oikein kiusallaan naamaalle räpistelemään. Hyh! Mutta kyllä ne jo vähemmän kauheita olivat kuin aiempana iltana ravintolassa, kun ensimmäinen sellainen intoutui pöristämään hiuksiini istumaan. Tottumiskysymyksiä kaikki näköjään. Sympaattiselta ja hassulta paikallisukolta ostimme taas vettä matkaan. Ukkeli esitteli meille söpöä kissanpentua, jolla oli toinen silmä sininen ja toinen ruskea. Kyllä oli ihana olento! Se kissi siis. Sen verran uupuneita aloimme kukkulakiipeilyn jälkeen olla, että suuntasimme kotiinpäin. Meillä oli listalla vielä yksi uimaranta, mutta emme jaksaneet lähteä sitä etsimään, vaan tyydyimme omaamme.

Poikkesimme myös etsimään erästä pientä kirkkoa, jonka piti sijaita kotikylämme (Platanias) läheisyydessä. Pääkadulta saakka on sinne kylttejä, mutta matkaa ei ole kerrottu. Olemme jo kahdesti yrittäneet käydä sitä etsimässä, mutta koska sitä ei ole pitkien matkojen taivalluksen jälkeenkään löytynyt, olemme aina luovuttaneet. Nyt menimme autolla, ja totesimme sen olevan 3 kilometrin päässä päätiestä! Sitä matkaa ei välttämättä kannata enää minkä tahansa sandaalien kera lähteä taittamaan, joten saisivat kyltissä mainita, että se on niin kaukana. Etenkin kun siinä ei ole edes mitään näkemistä. Kyseessä siis Church of Ayios Georgios.

Stavros-ranta.

Sammakko.

Hiekkapohja.

Kohti Therissoa.

Therisson rotkossa.

Utelias, mutta ujo.

Polyrrinian maisemia.

Pääskysestä ei päivääkään.

Deluxe - koska vain täydellinen on kyllin hyvää!

Polyrrinian raunioita.

Raki-pari.

Raunioita.

Katse Kissamoksen suuntaan.

Kukkulalle kiipeäminen jäi seuraavaan kertaan.

Kaksisilmäinen kissa, siis eriparisilmäinen, joskaan se ei tästä kuvasta erotu.

Church of Ayios Georgios.