Lontoo #0,5 Menomatkalla

Lontoo #0,5 Menomatkalla

14.7.2014

Ulkomaanmatkat tietävät aina mahdottoman aikaista herätystä. Lontooseen lähtiessä oli noustava klo 4.45. Myönnän kyllä, että olen herännyt monelle matkalle paljon aiemminkin, mutta silti. Krooh! Klo 5 ryhdyin tarkistamaan lentokentän parkkialueiden tilannetta netistä. Jostain käsittämättömästä syystä Finavia oli lakkauttanut mobiilisivun, jolla sai kännykästä katsottua parikkipaikat. Eikä minulla ole niin hienoa puhelinta, että sillä näkisi sen tavallisen nettisivun sisällön oikein. Kaikki muu sisältö latautui, mutta taulukko tilannetiedoista jäi latautumatta. Oli pakko hyväksyä hidastus ja avata vielä tietokone ja katsoa tilanne sieltä. Näytti siltä, että 4A olisi täynnä, mutta 4B:ssä vielä tilaa.

Viivästyksen takia iski paniikki siitä, että parkkialue täyttyisi ennen kuin ehdin viedä sieltä yhden ruudun. Ei olisi oikein ollut enää aikaa viedä autoa takaisin kotiin ja yrittää uudelleen taksilla. Lentokentän alueelle saapuessa oli 4A:ssakin muka vielä tilaa, mutta kun kurvasin puomeille, luki niiden luona, että parkki on täynnä. Kurvaaminen jatkui äkkiä pois-taktiikalla ja kohti 4B:tä. Edelläni ajoi Finavian bussi, joka pysähtyi 4B:n pysäkille ja harmittelin heti, että nyt joudun sitten odottamaan ylimääräisen vartin bussia, vaikka saisinkin parkkipaikan. Ihme kyllä bussi odotteli pysäkillä vielä, kun palasin parkkipaikan toiselta laidalta matkalaukkua kiskoen. Joskus käy tuuri.

Lentokentällä olin noin klo 5.30. Matkaseuralainen eli sama Otukseni, joka on aiemmillakin reissuilla ollut mukana, jahkaili vielä kotona, kun lähettelin tekstiviestillä kyselyä sijainnista. Paniikkini kasvoi entisestään. Ihmettelen miten jotkut oikein nauttivat matkustamisesta, vaikka se on aina juuri näin tukalaa ja hankalaa ja pelottavaa. Kun seuralainen lopulta vaivautui saapumaan paikalle, yritimme mennä ihmisten hoitamaan bag dropiin, koska varsinainen checkin oli tehty jo kotona. Meidät käännytettiin röyhkeästi automaateille tulostamaan matkalaukkuun liimattavat tarrat.

Ei sen automaatinkaan käyttäminen erityisen vaikeaa ollut, mutta se oli ärsyttävää, kun ihmiset tungeksivat ympärillä ja tunsi olevansa hidas ja tiellä ja tyhmä, kun ensimmäistä kertaa sellaista masiinaa käytti. Lisäksi piti keskellä lattiaa yrittää kyykistellä matkalaukun puoleen liimailemaan tarraa sen kahvaan matkustusasiakirjat kädessä ja käsimatkatavara kainalossa, hetken päästä matkustusasiakirjat lattialla. Miten helkkarissa joku huonosti liikkuva vanhuskin saisi kaiken koordinoitua omin neuvoin? Miksei ole varattu edes penkkejä tai pöytiä ja roskiksia, että ei tarvitsisi kaikkea pitää sylissä ja pyyhkiä takinhelmoilla lattioita? Kaikkihan siinä oli pudota lattialle levälleen. Lisäksi käteen jäivät tarroista revittävät taustapuolet, kun ei niitä siistin ihmisen tee mieli lattiallekaan dumpata. On niin paljon turvallisempi tunne lähteä matkalle, kun joku asiansa osaava henkilökunnan jäsen tekee nämä pakolliset toimenpiteet passeille, lipuille ja laukuille.

Lopulta saatiin toimitettua matkalaukut automaattihihnalle, jossa käsilukijalla skannattiin boarding passit ja seuraavaksi matkalaukun tarrat. Edes bag dropissa ei enää ollut ihmisiä. Miten olisi käynyt, jos olisi ollut ylipainoa laukussa? Olisiko sitten pitänyt mennä jo kolmannelle erilaiselle automaatille maksamaan laskua?

Turvatarkastuksessa laukku piti skannata kahdesti, koska lukuisat kamerani, puhelimeni ja paksut matkaoppaat estivät näkyvyyden. Turvatarkastuksen poika yritti kaikin voimin selittää tilanteen pakollisuutta niin, etten pelästyisi, huolestuisi tai harmistuisi tilanteesta. Tietenkin laukku skannataan tuplasti, jos kerran tilanne sitä vaatii, enkä minä paniikkiin tai holtittomaan raivokohtaukseen ajaudu, jos tiedän olevani syytön rikoksiin. Oli kyllä niin sympaattinen tarkastaja, että automaattien aiheuttama harmistus hiukan laimeni.

Passintarkastuksenkin suoritti automaatti. Siihen tosin tarvittiin sirullinen passi. Siruttomat ja sekalaiset maailmankansalaiset joutuivat jonottamaan henkilön luokse. Passini oli vanhentunut joskus edellisen vuoden lopulla, ja olin juuri muutamaa viikkoa aiemmin saanut uuden passin, joten siru löytyi. Ei senkään automaatin käyttö vaikeaa ollut, kun olin etukäteen opiskellut netistä miten sellaisen rakkine on kohdattava. Silmälaseja ei saa olla päässä jne. Vaikka minulla miten on it-alan koulutus ja työ, niin harmittaa asioida koneiden kanssa sellaisissa asioissa, joissa ei tiedä mitä prosessilta odottaa. Matkalle lähteminen lentokentältä on juuri sellainen asia, koska turvamääritykset ja ohjeistukset tuntuvat muuttuvan useammin kuin minä matkustan. Koskaan ei pääse syntymään sellaista rutiinia, että tämän minä osaan. Päivittäin lentokentällä työskentelevälle henkilökuntalaiselle luulisi rutiinin jo muodostuvan.

Lopulta olimme päässeet niin pitkälle, että seuraava vaihe oli portti. Yritimme etsiä vielä minulle sopivaa aamupalaa, mutta kahvioissa oli vain majoneesileipiä tai ruisleipiä, mutta majoneesille olen allerginen ja ruisleipä on myrkkypahaa. Suunta siis vain suosiolla wc:n kautta lentokoneeseen. Lennolla tarjottava sämpylä oli tietenkin munattu sekin. Mikä pakko se on majoneesia änkeä kaikkeen? Kotona en voinut syödä aamupalaa, koska tyroksiini pitää ottaa tyhjään vatsaan ja olisi ollut vähän turhan aikaista ottaa se jo silloin. Jäin siis aamupalatta, ja lentokoneessakin sain vain juomia (sipsilakon takia en voinut edes tilata sipsejä). En ollut erityisen tyytyväinen asiakas sinä aamuna.

Matka on juhlistettu alkaneeksi.

Cheers!

Omenamehua otin, kun kärry tuli kohdalle, ja shamppanjat nautimme tietysti kuten lomamatkan traditioihin kuuluu. Shamppis oli liian lämmintä, mutta sentään saatiin lasiset lasit sen nauttimista varten. Se paransi elämystä huomattavasti. Lasi-lasitkin olivat ihan uutta, kun normaalisti on annettu muovimukit. Lento meni nopeasti. Tv-ruutuja koneessa ei ollut. Lontoon tienoille päästyämme kierteli kone noin 5 minuuttia kaupungin yllä, kun odoteltiin laskeutumisvuoroa. Ehdimme siinä ajassa jo nähdä London Eyen, Towerin sillan, Parlamenttitalon ja Hyde parkin. Mitäs sitä enää laskeutumaankaan, kun kaikki on jo nähty?

O2 Arena

Hyde Park, Parlamenttitalo, Big Ben, London Eye ja Thames.

Tässä vaiheessa onkin hyvä muistuttaa kaikille, että minulla ei ole koskaan elämässäni ollut pienintäkään hinkua matkustaa Lontooseen tai ylipäänsä koko Englantiin tai Brittein saariin. Skotlannissa haluaisin joskus käydä Loch Nessillä, mutta muuten kiinnostukseni on täysi nolla. Miten ihmeessä olin sitten päätynyt lentokoneessa Lontoon ylle odottamaan laskeutumista? Facebookissa olen James Bond 007-sivun seuraaja ja siellä luonnollisestikin mainostettiin maaliskuussa avattua Bond In Motion -näyttelyä London Film Museumissa jo reilusti ennen avajaisia. Minun ei tarvinnut montaakaan mainosta nähdä ennen kuin mielessä alkoi muhia ajatus, että tuonne on pakko päästä! Siis todellakin PAKKO! Annoimme siis koneen laskeutua rauhassa.