Kevään ensimmäinen polkaisu

Kilometrikisa ja sen myötä pyöräilykausi käynnistyi 1.5. Viikko ehti kuitenkin vierähtää ennen kuin sain oman henkilökohtaisen kauden käyntiin. Aina olin liian väsynyt, oli liikaa muuta tekemistä, joku meno tai vain liian kurja sää, esim. pilvistä. Kukapa nyt pilvisellä säällä pyörää ajaisi! Eilen tulin kuitenkin syöneeksi illalliseksi 8 mokkapalaa, joten tuli pieni sisäisen painostuksen tunne, että pitäisi niitä vähän kuluttaakin.

Ensimmäinen tekosyy olla ajamatta iltapäivällä oli se, että jouduin kantamaan kesärenkaat autoon vaihtoa varten. Sehän on niin raskasta puuhaa, ettei samana päivänä enää mitään muuta kuntoilua voi harrastaa. Ongelmia aiheutti lisäksi ahkera trafiikki jalkakäytävällä rapun edessä, kun piti ihan odottaa vuoroa, että pääsee itse peruuttamaan sinne. Olin kyllä yllättynyt siitä miten kevyesti heittelin renkaat kyytiin. En muista, että se olis koskaan ollut niin helppoa.

Aluksi ajattelin lähteä samalla ovenavauksella pyöräilemään, kunhan vaan renkaat ovat autossa, mutta pihalla pyörivät lapset häiritsivät. En kestä liikkua ulkosalla, kun on naapureita lähistöllä. Lapset ovat vielä aikuista pahempia. Yksikin pikkutyttö huusi olevansa hullu mies... Kuka sellaisen lähistölle haluaa jäädä pumppaamaan ilmaa renkaisiin? En nykyään mahdu enää urheiluhousuihini, joten senkään puolesta en kaivannut yleisöä katsomaan, kun väärissä varusteissa pyllistelen pumppaamassa.

Lopulta kuitenkin päätin lähteä vielä ajamaan, kun kerran olin tullut syöneeksi järettömiä määriä kaikkea. Kello oli jo 20.30, kun lähdin ulos. Lapset olivat jo kadonneet pihalta. Eturengas oli täysin tyhjä. Takarengas puolityhjä (olen pessimisti). 20.40 olin pumpannut renkaat täyteen, kiinnittänyt nopeusmittarin telineeseen, kypäröinyt pääni ja suoritin kevään ensimmäisen polkaisun. Noin sadan metrin jälkeen huomasin, ettei mittari mittaa mitään, ja pysähdyin korjaamaan antureita. Mittaus lähti käyntiin.

Ensimmäisen kahden kilometrin ajan luulin kuolevani uupumukseen. Loput kahdeksan kilometriä toivoin kuolevani, ettei tarvitsisi enää jatkaa polkemista. Mäet olivat kauheita ja ilma oli aavistuksen liian kylmä. Ajelin Martinlaakson halki, kurvasin oikealle ja oikeastaan kiersin Martinlaakson ulkolaitaa. Matkalle osui tietyö, jonka vuoksi seikkailin merkillisten kivikasojen yli. Jokainen liikenteessä ollut jalankulkija tupakoi. Kyllä ulkoliikunta on sitten epäterveellistä, kun joutuu jatkuvasti passiiviseksi tupakoijaksi!

Kuninkaantien alussa olevan sillan ensimmäiseen hidastetöyssyyn ajoin nopeudella 37 km/h. Nopeusrajoitus tässä kohtaa on 30 km/h. Olen rikollinen. Meni kuusi minuuttia ennen kuin huomasin mittarin lakanneen taas töyssyn yhteydessä toimimasta. Ehti siinä varmaan pari kilometriäkin mennä hukkaan. Piti taas kesken raskaan mäen pysähtyä korjaamaan antureita. Kyllä harmitti, vaikka kyseessä onkin vakioreitti, jonka pituuden tiedän ja jonka keston pystyn katsomaan kellostakin.

Pääsin perille hengissä. Jalat kestivät hyvin, mutta vasen kyynärpää ja kummatkin ranteet olivat vihlovan kipeät. En saanut pyörää työnnettyä kellarin kynnyksen yli normaalisti, kun ranteita niin särki. Oli pakko nostaa pyörää kyynärtaipeilla. Lenkki tuli hurautettua 35 minuutissa mikä on aiempien vuosien suorituksiini nähden ihan siedettävä aika, varsinkin näin sesongin avaukseksi. Ei silti tee ihan heti mieli uudestaan ajamaan.