Hyvän oppilaan syndrooma

Koin pienen ahaa-elämyksen katsellessani Jamie Oliverin koululaishaastetta. Levottomista ja "huonoista" oppilaista leivottiin parempia ihmisiä keskustelemalla kahden kesken, kuuntelemalla, kannustamalla ja kehumalla hyviä suorituksia. Tällä hetkellä tuntuu, että tiedän mikä minussa on vikana. Tai tiedän yhden asian, mikä minussa on vikana. Olen hyvin voimakkaasti profiloitunut olemaan ns. "hyvä oppilas". Kun kukaan ei ole säännöllisesti jakamassa arvosanoja, ysejä ja kymppejä, tuntuu jatkuvasti yksinomaan siltä, että epäonnistun kaikessa.

En ole oppinut asettamaan ja seuraamaan itse tavoitteita. Kaipaan järjettömän paljon ulkopuolelta tulevaa kannustusta ja kehuja. Koulussahan minun oli hyvä olla. Jokaisesta aineesta oli erikseen vuoden aikana useampia pistareita ja kokeita, joista saatoin kerätä hyviä arvosanoja. Sen lisäksi kaksi kertaa vuodessa sai vielä läjän arvosanoja todistukseen. Bonukseksi napsahti silloin tällöin jokunen stipendikin. Vahvistusta omalle osaamiselle siis suorastaan satoi, kun polskuttelin elämässä eteenpäin. Ilmeisesti rakastin hyvin arvosanojen saamista niin paljon, ettei edes jatkuva koulukiusaaminen ja ihmisten hyljeksintä saanut minua pitämään koulua kamalana. Osasin erottaa ihmiset ja koulun. Vain ihmiset olivat kamalia.

Yksikään oppiaine tai kurssi ei opettanut minulle sitä, että osaisin itse arvostella ja arvostaa omia suorituksiani. Mielestäni tämä on merkittävä puute opetusohjelmassa. Nyt, kun elämässä pitää selviytyä ilman arvosanoja, olen hukassa. En pidä mitään tekemistäni asioista minkään arvoisena. Enkä varsinkaan pidä mitään tekemääni asiaa onnistumisena. Lisäksi taustalla jyllää kalvava tunne siitä, että kaikki ihmiset inhoavat minua. Ihmiset esittävät ystävällistä, jos tarvitsevat minulta jotain. Niinhän se oli koulussakin. Minua puhuteltiin lähinnä vain oppitunneilla, jos kaivattiin jotakuta selittämään matematiikan koukeroita, jotka olivat opettajan selostamana jääneet vähän hämäriksi.

Nykyisinkin monesta ihmisestä kuuluu jotain vain silloin, kun heidän tietokoneensa oikuttelee. Tekisi mieli sanoa, että älkää hankkiko laitteita, joita ette osaa käyttää. Kilttinä tyttönä kuitenkin yleensä pyrin auttamaan tietokoneen onnetonta uhria. Saahan siitä sentään yleensä jonkinlaisen kiitoksen. Sekin on parempi kuin elämä ilman minkäänlaisia arvosanoja. Työpaikoillakin tunnetusti otetaan esiin tilanteita, joissa on tehty jotain väärin. Positiivisia kommentteja on turha odottaa.

Elämässäni ei nykyään ole mitään muuta sisältöä kuin työ. Suututtaa joka kerta, kun joku mainitsee, että tämä on vain työtä, ja että siihen liittyvää kritiikkiä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Pitää vain kehittää työskentelytapoja. Miten työhön liittyvät haukut voi olla ottamatta henkilökohtaisesti, kun on antanut työn tekemiselle kaiken osaamisen, energian ja ideat mitä sielusta vaan irti lähtee? Kun joku tulee kritisoimaan sillä tavalla tehtyä työtä, on kritiikki sanallisesta sisällöstään huolimatta: "Olet tyhmä, arvoton ja hyödytön, koska olet valinnut tehdä työsi tällä tavalla.".

Juuri nyt en ihmettele, minkä takia jokaisen työpäivän jälkeen tekee mieli hukuttautua sipseihin, kinuskikastikkeeseen ja kaivautua suklaatäytedonitsivuoren sisään. Varsinaista ongelmaa ahmiminen ei silti poista. Herkut vain hetkellisesti harhauttavat aivoja miettimään jotain muuta kuin töissä epäonnistumista ja potkujen pelkoa. Se tuo yhden ongelman lisää - jatkuvan lihomisen. Kuka kehittäisi säännöllisen todistustenjaon myös työelämään? Mitä kävisi sitten, jos sellainen olisi, ja saisinkin vain huonoja arvosanoja enkä enää niitä ysejä ja kymppejä? En uskalla kehitellä tätä juonikuviota enää pidemmälle...