Parga - 3 - Ali Pashan linna

18.7.2016

Herääminen osui taas kahdeksan kieppeille. Pyrähdin ensi töikseni taas aamu-uinnille mereen. Söimme hieman aamiaista parvekkeella. Itse väkerretty aamiainen ei tietenkään vetänyt vertoja edellisen päivän kahvila-aamiaiselle, mutta oli se tyhjää parempaa. Aamiaisen jälkeen ryhdyttiin valmistautumaan päivän seikkailuihin aurinkovoitelulla. Mikäpä sen parempi harrastus suoritettavaksi hiertävissä kengissä kuin kävely.

Aamiainen parvekkeella.

Olimme lähdössä pienelle patikkaretkelle vuorille päin. Siellä piti n. 4 km päässä olla Anthousan kylä, minkä mainostettiin olevan täynnä vesiputouksia.  Putouksia piti tarkemmin laskettuna olla n. 40. Kymmenen maissa olimme valmiita lähtöön. Aloitimme matkan poikkeamalla lähimarkettiin ostamaan 0,75 l vesipullot mukaan. Alkumatkasta kuljimme tasaisessa maastossa pienten hotellien ja kotien välissä risteilevää tietä. Kyltti Anthousa Castle ohjasi meidät risteyksessä oikeaan suuntaan. Maasto alkoi mäkeentyä/mäkiytyä ? nousta ylöspäin joka tapauksessa.

Suunta on selvä.

Tie oli perinteinen kapoisa hiekkatie, jota rankkasateet olivat uurtaneet paikoin varsin epätasaiseksi. Oliivipuita ja niihin viritettyjä keräilyverkkorullia oli runsaasti tien molemmin puolin. Alueen oliivipuut ovat kuulemma keskimääräistä korkeampia, koska ne olivat jonkin sota-ajanjakson takia jääneet pitkäksi aikaa hoitamatta ja saaneet tällöin venähtää pituutta kenenkään siihen puuttumatta. Eivät ne mitään jättipuita olleet, mutta latvus vaikutti kyllä paikoin olevan aavistuksen korkeammalla kuin aiemmin esim. Kreetalla kohtaamissamme puissa. Asiasta kertoi meille ainoa matkaopaskirjanen, jonka kirjastosta löysin: Epeiros - Parga / Sirpa Piira. 

Oliivipuita.

Kirja oli varsin järeä teos, joka oli valitettavasti kesällä kovin haluttu. Niteitä ei kirjastossa ollut montaa, joten oli ylipäänsä hyvää tuuria, että ehdin saada sen ennen matkaa haltuuni. En kylläkään ehtinyt lukea sitä kokonaan, mutta kävin läpi oleellisimmat Pargan ja lähialueiden asiat ennen kuin kirja oli pakko palauttaa. Teos olisi kyllä ollut vähän järeä kantaa mukana reissussa, mutta niin kiinnostavaa historiaa se oli täynnä, että aion lainata sen vielä uudelleen ja lukea huolella läpi paremmalla ajalla. 

Tie vie.

Ali Pashan linnoitus kaukaisella kukkulalla.

Meillä ei tietenkään ollut mitään karttaa minkä mukaan suuntasimme kohti kylää. Tiesimme googlemapsin perusteella vain noin suunnilleen minne päin tähdätä. Välillä pysähdyimme tarkistelemaan suuntaa seuralaisen Lumian GPS:stä. Emme huomanneet, että olisimme päässeet missään vaiheessa eksymään. Kylän yläpuolella sijaitseva Ali Pashan linna näytti olevan loputtoman kaukana ja korkealla, mutta sitä kohti oli myös helppo suunnistaa, kun sen näki lähes kaikkialta koko ajan. Matkalla kuulimme veden kohinan moneen otteeseen tien sivusta, mutta viidakkomaisen runsas kasvillisuus esti meitä näkemästä missä vesi pyöri.

Ali Pashan linnoitus tuntuu karkaavan aina vain kauemmas.

Matkalla ohitimme Watermill-museon ja Mylos-kahvilan, mihin emme pysähtyneet vielä tässä vaiheessa. Vähän matkaa kahvilan jälkeen näimme kyltin vesiputoukselle, minkä kävimme katsomassa. Putous oli n. 10-15 metriä korkea arviomme mukaan. Paikka oli varjoisa ja putouksen ilmaan suihkiman sumun takia viileämpi kuin paahteisella tiellä. Putouksen jälkeen tulimme kylän liepeille, missä näytti olevan pelkästään paikallisten koteja. Vastaantulevat mopopapat vilkuttelivat meille ystävällisesti.

Kotiseutumuseo.

Vesiputoukselle.

Polku putoukselle.

Vesiputous.

Vettä.

Lopulta pääsimme Anthousan kylään. Jalat olivat jo ihan riekaleina. Ylämäkeen tullessa jalat valuivat tietysti mäen suuntaisesti ja kantapäitä kivisti. Lisäksi pikkuvarpaat tuntuivat niin kipeiltä, että olivat varmaan hiertyneet jo kokonaan pois. Kaipasimme virkistystä ja pysähdyimme yltiösosiaalisen ukkelin To Neon-nimiseen kahvilaan. Olimme tieltä vain vilkaisseet kahvilan suuntaan ja jo oli omistajaukkeli hypännyt pystyyn ja alkanut huudella meille tervetulotoivotuksia. Tilasimme frappet ja vettä.

Anthousan kylänraittia.

Ukko kantoi meille juomat pöytään ja kysäisi samalla seuralaiseltani "You know internet?" ja kun tämä tunnusti kuulleensa internetistä, niin ukko raahuutti hänet sisätiloihin katsomaan miksi nettiradio ei toimi. Selainhan oli tietysti kreikaksi, joten auttaminen kävi melko mahdottomaksi. Seuraavaksi ukkeli huikkasi kauppakassien kanssa ohikulkevan pojan katsomaan ongelmaa. Ei tämäkään saanut sitä ratkottua. Lopulta oli ukon vaimo tullut paikalle ja suit sait laittanut radion taas kuntoon. Ukko harmitteli tietysti kovasti, että ei voinut eukko sitten näyttää kunnolla millä sai sen korjattua. Hyvä, että edes joku osasi!

Kahvila To Neon.

Ukkeli oli kovasti seurankipeä ja tuli istumaan meidän kanssa pöytään. Hän kertoili olevansa iltaisin sisäänheittäjänä Pargan Zorbas-ravintolassa ja kerskui tuntevansa kaikki paikalliset ja muistavansa jopa kaikki turistit. Hörpimme kahvit melko vauhdikkaasti pois kuljeksimasta ja lähdimme itse jatkamaan kuljeksintaa. Kävelimme ympäri kylää etsimässä niitä kymmeniä vesiputouksia, mutta emme löytäneet yhtäkään lisää. Joka kerta kun kuljettiin To Neonin ohi, vilkutteli ukko meille innokkaasti.

Minulla oli koko ajan ollut salainen agenda päästä kävelemään Ali Pashan linnalle saakka. Seuralaiselle olin puhunut, että mennään vain Anthousan kylää katselemaan. Sain kuitenkin kylässä houkuteltua kaverin jatkamaan kanssani matkaa vielä ylöspäin kohti linnaa. Koska autoteitä pitkin olisi ollut tolkuton matka kävellä linnalle, palasimme taas kerran kylän halki näkemällemme Castle-kyltille ja jatkoimme kulkua sen osoittamaan suuntaan. Parin mutkan jälkeen kyltti ohjasi meidät pois tieltä. Kyltti käski jatkamaan ylös umpiryteikköistä rinnettä ja uhkasi matkaa linnalle olevan vielä 1300 metriä jäljellä.

Vieläkin on matkaa.

Loppukiri.

Lähdimme kuitenkin kulkemaan kyltin näyttämää polkua. Minulla oli tietysti järkevästi pitkälahkeiset housut ja pystyin kulkemaan näinkin haastavassa maastossa kohtalaisen helposti. Seuralaisella oli shortsit ja hän tuskissaan ulvoskelikin aina kun ohdakkeet raapivat nilkkoja. Ryteikköosuuden pituus oli kuitenkin onneksi vain noin 400 metriä, joten selvisimme molemmat taipaleesta. Jos ryteikkö olisi jatkunut koko loppumatkan, olisimme saattaneet joutua luovuttamaan. Miehillä tuntuu tuo kipukynnys olevan melko matala, kun on miesflunssaa ja herkät miesnilkat jne. Omatkin jalkateräni olivat hiertyneet kengissä pelkiksi verisiksi nystyiksi, mutta silti halusin jatkaa matkaa.

Tie muuttuu lähes olemattomaksi.

Suunta on yhä oikea.

Lopulta pääsimme linnalle saakka. Linna on Ali Pashan rakennuttama, ilmeisesti 1800-luvun alkupuolella (1814?). Ali Pasha taas oli alueen albaanialainen muslimi-ottomaani-hallitsija vuosina 1788–1822. Pargalaiset eivät kaverista liiemmin tykänneet ja linna tarvittiin puolustukseksi erinäisiä kahinointeja vastaan. Paikka sijaitsi n. 400 m korkeudessa merenpinnasta. Pargan kylän rannalta olisi päässyt sinne myös sellaisella pienellä turistijunalla á 8 €, mutta kävely oli kovempi suoritus, ja paikka vaivan arvoinen, kiinnostava kohde.

Ali Pashan linnoitus.

Turistijuna.

Siellä olikin juuri juna odottamassa kyytiläisiään, jotka olivat saaneet tutustua linnaan 30 min ajan. Junaturistit olivat juuri lähdössä pois, joten jäimme linnalle ihan yöpöyksin. Ihailimme mahtavia maisemia, tutkimme linnan sopukoita ja räpsimme valokuvia kaikessa rauhassa. Kun olimme lähdössä pois, näimme yksinäisen ukkelin raunion laidalla kameransa kanssa. Ilmeisesti myös hän oli saapunut kävellen, koska emme nähneet missään mitään kulkupeliä, millä hän olisi tullut.

Linnoituksen sisäosia.

Linnoitusta.

Linnanmuurit, taustalla kotiranta.

Tykki.

Linnoituksen pihaa.

Muureja ja merimaisemaa.

Muureja ja vuoristomaisemaa.

Jalkoihin sattui sen verran paljon, että olisimme saattaneet yrittää pummia junakuskilta kyytiä takaisin kylään, mikäli juna ei olisi ehtinyt lähteä. Nyt meidän oli kuitenkin pakko kävellä myös alas linnalta. Lähestyessämme paikkaa, mistä meidän piti taas sukeltaa ryteikköpolulle, näimme kuparin värisen pitkän käärmeen. Valitettavasti kaveri luikerteli piiloon niin nopeasti, ettemme ehtineet sitä kuvata. Olimme melko kiitollisia, ettemme olleet kohdanneet tuota matoa vielä menomatkalla, koska muuten olisimme saattaneet senkin takia kääntyä takaisin turhan aikaisin.

Perhonen.

Loikimme polkua takaisin alas tömäyttäen joka askeleen maahan mahdollisimman raskaasti. Enempää käärmeitä emme nähneet. Anthousassa pysähdyimme erään ravintolan terassille. Ruokaa ei lounasaikaan tarjoilla, joten tyydyimme juomaan jääteen ja kokiksen. Viereisestä minimarketista ostimme lisää vettä ja sipsejä evääksi paluumatkalle.

Taas takaisin Anthousassa katselemassa mistä tultiin.

Seurasimme kylästä löytämäämme vesiputous-kylttiä, joka vei meidät oikotietä takaisin samalle putoukselle, missä olimme olleet jo aiemmin ja samalla nopeammin myös Watermillin luona olevalle kahvilalle (Mylos). Tilasimme tuoreet sitruunamehut á 2,50 €. Henkilökunta halusi maksun heti, koska olivat lähdössä pois tauolle/siestalle muutamaksi tunniksi. Pahoittelivat kovasti tilannetta ja varmistelivat haluammeko vielä jotain muuta, mutta meillä oli jo kaikkea tarvittavaa. Saimme jäädä pihaan juomaan herkkumehut ihan kaksin. Maistelimme samalla pois hetkeä aiemmin ostamamme sipsit.

Mylos-kahvilan tuore sitruunamehu.

Vähän ennen kuin jatkoimme matkaa, tuli pihaan istuskelemaan toinen suomalaispari. Ketkäpä muutkaan kuin suomalaiset lähtevät helteellä patikoimaan. Hekin huomasivat meidän olevan suomalaisia ja tahtoivat kommentoida näkemäänsä hienoa vesiputousta. Yhdyimme mielipiteeseen, että putous oli ollut hieno.

Jos jalat olivat olleet riekaleina samassa kohdassa jo menomatkalla, niin nyt ne vasta loppu olivatkin. Jalkaterät tuntuivat jo lähes tunnottomilta betonimöhkäleiltä. Siitä huolimatta paluu sujui yllättävän helposti. Alamäkeen kulkeminen rasitti tietysti eniten varpaita ja kantapää sai vähän levätä. Noin muuten kävely oli helppoa, reidet ja pohkeet eivät olleet matkasta vielä moksiskaan.

Hotellille päästyämme hörpimme taas lisää vettä, seuralainen maisteli menemään yhden oluen. Lepäilimme vähän aikaa, kävimme meressä uimassa ja otimme suihkut. Tällä välin skumppa viilentyi vähän ekstraa pakastelokerossa. Suihkujen jälkeen asetuimme parvekkeelle palkitsemaan itsemme päivän uurastuksista kuohuviinillä, sipseillä, juustonaksuilla ja upealla maisemalla. Kyllä voi elämä välillä maistua mahtavalta!

Reippaiden vaeltajien palkinto.

Koska emme olleet kävelleet vielä tarpeeksi, lähdimme illansuussa kävellen kohti Pargan kylää etsimään illallisravintolaa. Emme löytäneet kiinnostavaa ravintolaa matkalta millään ja lopulta huomasimme kävelleemme Pargan rantaan saakka. Jalkaan olin vetänyt kevyimmät sandaalit mitä löysin, joskin pelkäsin remmien hiertävän jalkoja taas uusista kohdista. Osoittautui kuitenkin, että sandaalit olivat parhaat kengät kuumassa, mäkisessä ja liukkaassa kylässä kulkemiseen.

Pargan venetsialainen linnoitus.

Asetuimme lopulta illalliselle To Souli-ravintolaan. Koska olimme ahkeroineet tänään kunnolla, katsoin voivani mässäillä hieman ekstraa, joten tilasimme tzatzikia ja leipää alkuruuaksi. Pääruuaksi tilasin sofritoa, joka oli etikassa ja valkosipulissa kypsytettyä lihaa. Annos ei ollut kaunis, vaan lähinnä harmaa, mutta maku oli hyvä. Seuralainen tilasi perinteisen souvlakin.

Tzatzikia, nam!

Väritöntä, mutta hyvää.

Seuralaisen souvlaki.

Näkymä ravintolasta.

Ravintola To Souli.

Väsymys alkoi painaa, joten jälkiruuaksi tilasin ärhäkän espresson, seuralainen vähemmän ärhäkän Irish coffeen. Kävelimme vielä koko matkan takaisin hotellille. Vähän alkoi jo päivän rastitus tuntua kiipeillessä kylän mäkiä läkähdyttävän lämpimässä ilmassa. Hiki nousi pintaan vieläkin, mutta onneksi hotellin ilmastointi vilvoitti meidät pian.

Fitbit-aktiivisuusranneke päätti tänään mennä rikki, luultavasti tykkäsi kyttyrää siitä, että vahingossa kävin sen kanssa meressä, tai sitten suuttui vääränlaisesta laturista, jota aamulla käytin, kun huomasin akun tyhjentyneen. Kaikki päivän ja loppumatkan hyvät askeleet menivät siis periaatteessa hukkaan. Käytännössä ei ehkä ihan niin hukkaan...