Madeira #7 Kaupunkilevada

21.10.2012

Aamu-uinnin jälkeen paahdoin hiukan sämpylöitä aamupalaksi. Erityisesti ulkomaiden mauttomat leivät vaativat pannulla paahtamista ja hiukan voita ollakseen hyviä. Aamupalaa seurasi pikainen tiskaus ja uimakamojen pakkaus. Sitten aloinkin olla valmis seuraavalle levadalle.

Sämpylöitä paistamassa.

Vaikka olimme aiemmilla naapurustokävelyillä löytäneet kapoisan väylän, josta aloittaa kiipeäminen kohti levadaa, emme löytäneet sitä nyt millään. Kuljimme hotellin takana olevaa katua varmaan kilometrin ylämäkeä ihan turhan takia. Poikkesimme sivukaduille, mistä tiesimme, ettemme ole oleet koskaan aiemmin, mutta varmuuden vuoksi piti tarkistaa nekin. Kuljimme moneen kertaan edestakaisin etsimässä portaikkoa, kunnes palasimme melkein takaisin hotellille saakka, ja lopulta löysimme oikean kohdan.

Kohti levadaa.

Levada.

Kiipeämistä riitti vaikka kuinka monen portaikon verran, kunnes ihan yhtäkkiä erään pömpelin takaa paljastui levada. Olimme saapuneet perille tai ainakin lähtökohtaan. Lähdimme tallustamaan levadaa Camara de Lobosin suuntaan. Vastaantulijoita oli paljon, lähes kaikki tervehtivät tai kiittelivät väistämisestä kapealla levadan reunalla - "Obrigado", "Bom dia" ym. Pyrittiin aina jotain vastaamaan tai vähintään nyökkäämään ja hymyilemään.

Vasen, oikee, vasen...

Kisse ja koirat.

Levada pujotteli viljelyksien ja talojen välissä. Kävely oli tasaista ja helppoa, koska levadan on tarkoituskin kulkea vaakasuunnassa. Koirat ja kissat viettivät aikaa kotipihoissaan. Kahdella koiralla oli kissa, jolle nau'uimme ja kissa naukui meille reippaasti takaisin. Tai ehkä se oli kissa, jolla oli kaksi koiraa, mene ja tiedä. Mahtoiko kissa huomata naukunastamme suomalaisen aksentin? Vastaan tuli myös suuri rinne täynnä kaktuksia. Viljelykset olivat lähinnä banaania.

Banaanilauma.

Kukat päässä on kiva kulkea.

Kaktusrinne.

Tulimme aikamme käveltyämme paikkaan, josta tunnistimme rantabulevardin aukion, ja ryhdyimme bongaamaan omaa hotelliamme ja parvekettamme. Kyllä se löytyi, kun tarpeeksi zoomailtiin eri rakennuksia.

Meidän hotelli ja parveke (se vuoriston puoleinen).



Viljelyksiä.

Kukkojen kieuntaa kuului monesta suunnasta noin klo 11.30. Aika myöhään tykkäävät nukkua madeiralaiset kukot. Pieni tihkusadekuuro yllätti meidät, pidimme sadetta pienen kiviportin alla ja hetkeä myöhemmin isomman puun suojassa. Enimmäkseen tihutti niin vähän, että jatkoimme vain kävelyä välittämättä kosteasta tuulesta. Eivät ne sateet sentään koskaan kovin kauan Madeiralla kestäneet, joten lannistumista ei tarvinnut ryhtyä tekemään.

Banaanilla on melkoinen lehti.

Kaveri vaappui kuin heinämies.

Vaelsimme levadan vartta paljon pidemmälle kuin oli tarkoitus, koska tallustelu oli niin mukavaa. Poistuimme levadalta, kun näimme pääseemme Praia Formosan tienoille. Jouduimme kävelemään osan matkaa tien reunassa ilman jalkakäytävän tarjoamaa suojaa. Autoilijat kuitenkin tekivät tilaa kiltisti ja häiriintymättä meistä suuremmin. Pujahdimme rannan kivikkoon rampilta, josta olimme kulkeneet Lobosin kyläkävelyllä.

Lasipullot uusiokäytössä.

Mieli halajaa eteenpäin.

Pysähdyimme lounaalle Yacht Bariin. Söimme paikallista erikoisuutta caco:a, eli eräänlaiset toastit. Päädyimme steak cacoon, kun oli tullut urheiltua sen verran paljon, että proteiinit olivat tarpeen. Kyytipoikana maistui ihanan kylmä jäätee.

Yacht Bar.

Beef caco.

Kun lopulta pääsimme koko päivän odottamaani kohteeseen, eli merialtaille, ei siellä edelleenkään ollut juuri ketään. Päivän sää ei kylläkään ollut niin hyvä kuin edellisellä käynnillä, mutta kyllä uiminen sentään aina tekee gutaa. Syötimme taas kaloja jaloillamme ja uimme muutamia kierroksia. Aallokko oli suorastaan pelottava ja aallot löivätkin säännöllisesti itsensä altaan reunan yli uimareiden päälle. Kovin moni ei uskaltanut pysytellä reunan tuntumassa pitkiä aikoja. Pidemmän päälle meinasi jo tulla kylmä, kun istui märkänä syöttämässä kaloja. Lähdimme siis jatkamaan matkaa rantabulevardia pitkin kohti hotellia.

Reunalla.

Doca do Cavacas-ravintelin altailla.

Uimala.

Suihkun jälkeen maistelimme aperitiiviä ja alkupalaksi sipsejä. Tunnelma parvekkeella oli niin mukava ja leppoisa, että kipaisin hakemaan kaupasta vielä yhdet Breezerit meille. En normaalisti ole Breezereiden ystävä, mutta kun kaupasta oli Smirret (Smirnoff Ice) loppu, niin jotain yhtä mietoa drinkkiä oli keksittävä tilalle. Lime-Breezeri ei ollut ollenkaankaan hassumman makuinen.

Koska viimeistä iltaa vietiin, oli aika suorittaa matkalaukun koepakkaus. Sillä siis määritellään alustavasti mahtuvatko kaikki tuliaiset mukaan, mitkä tavarat on syytä jättää painon vuoksi pakkaamatta matkalaukkuun ja sijoittaa käsimatkatavaroihin. Lennolla kaikkien matkatavaroiden sallittu yhteispaino oli 20 kg. Yleensä check-in on punninnut vain matkalaukun, mutta jos matkalaukku painaa liian lähelle maximia, niin käsimatkatavarat joutuvat tarkempaan syyniin. Jonkinlaista juonittelua oli siis syytä harjoitella ja harrastaa. Onneksi olin ottanut useampia tavaroita mukaan sillä ajatuksella, että ne voi heittää viikon jälkeen roskiin, jolloin tilaa vapautuu tuomisille.

Harhailimme taas eessuntaassun kaduilla etsimässä sopivaa ravintolaa. Emme halunneet käydä vain samoissa ravinteleissa vaan kokeilla jotain uutta joka päivä, ja loppuviikosta homma alkoi käydä vaikeaksi. Ravintoloita ei ollut mitenkään tulvimalla, kuten Kreetalla. Niistä vähistä mitä tarjolla oli, oli osa liian fiinejä ja loput täysin puoleensavetämättömiä. Lopulta löysimme tiemme alakadun vihrein lampuin somistettuun ravintolaan.

Vihreiden lamppujen ravintola.

Modernin designin vihreät lamput olivat koko viikon kammottaneet minua mauttomuudessaan, mutta ruoka täällä olikin sitten yllättäen todella hyvää. Tilasin lammaspataa, joka tarjoiltiin hauskasti kattilassa, maku oli taivaallinen ja ruokaa runsaasti. Lisukkeina oli riisiä ja kasviksia, kaikki herkullisia. Jälkiruuaksi nautin taas cappucinon ja ähkyssä lyllersin takaisin hotellille päin. Olin tosiaan niin pullollaan, että käveleminen oli vaikeaa ja tuskailin rinteiden ja kiipeämisvaihtoehtojen kanssa. Teki jo mieli tilata taksi, mutta sinnittelin kuitenkin jalkaisin "kotiin", linnuntietä ehkä 50 m.

Herrrrkkuja!

Ravintolan nimi jäi ottamatta ylös, enkä saanut sitä selvitettyä, vaikka seuraavana päivänä kävin kuikuilemassa suljetun ravintolan ovesta sisään. Tienposkeen nostettavat mainos/menu-taulut olivat näkyvissä oven takana, mutta juuri niin kaukana, etten saanut luettua enkä valokuvattua ravintolan nimeä. Google Mapsin mukaan ravintolan yläpuolella seinässä lukee Lidogate, mutta omassa valokuvassa näyttäisi siltä, kuin kyseinen kyltti kyllä olisi ollut siinä joskus, mutta poistettu. Nimi jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Piiiiitkän ruokalevon jälkeen ja ähkyn hiukan hellitettyä, suoritin suurimman osan lopullisesta pakkauksesta valmiiksi kotiinlähtöä varten.

Viimeinen auringonlasku oli kaunis.