Madeira #3 Saarikierros

17.10.2012

Tämä päivä oli omistettu matkatoimiston järjestämälle retkelle, saarikierrokselle. Kävin luonnollisestikin aamu-uinnilla, vaikka nouto retkelle oli jo 8.40. Luulimme olevamme hiukan myöhässä, kun ajoimme hissillä alas aulaan. Olimme kuitenkin meidän hotellilta tulevasta väestä ensimmäiset paikalla ja ehdimme ulos muutamia sekunteja ennen bussia.

Ensimmäinen pysähdyspaikka olisi ollut Cabo Girao, äkkijyrkkä 589 metriä korkea kallio, jota olisimme parempaan maailman aikaan päässeet ihailemaan sen päältä. Opas kuitenkin tuumaili jo alkumatkasta, että saatamme päästä tai olla pääsemättä kyseiselle näköalapaikalle. Toiveemme kuitenkin romuttuivat, koska paikalla oli käynnissä suurimittaiset rakennustyöt. Myöhempien aikojen onnekkaille turisteille rakennettiin hienoja fasiliteetteja. Tämä kohde oli siis huti.

Samoin mielestäni oli melkoinen huti, kun pysähdyimme jossain vaiheessa näköalapaikalle, jossa vain bussin vasemmalla puolella istuneet näkivät ja pystyivät kuvaamaan kohteen. Me istuimme luonnollisestikin oikealla puolella. Mitä se sellainen on? Tuurisyrjintää? Olisi ilmeisesti ollut liian vaivalloista tai vaarallista päästää ihmiset ulos viideksi minuutiksi?

Ribeira Bravan kirkko.

Ensimmäinen paikka missä oikeasti pysähdyttiin oli Ribeira Bravan kylä. Kylästä löytyi kirkko, matkamuistokauppoja, kahviloita ja kuivunut joki. Kaipa siinäkin keväisin hiukan vettä on, mutta nyt uoma oli ihan kuivillaan. Poikkesimme erääseen pittoreskiin kahvilaan nauttimaan cappucinot. Tässä hommassa madeiralaiset kyllä ovat kunnostautuneet, koska cappucinot ovat kaikkialla erittäin hyviä. Mitä lie koneita käyttävät niiden tekemiseen? Kahvilan vessassa oli liikkeentunnistimella toimivat valot. Seinissä oli kuitenkin myös suuret katkaisijat. Oli hauska tarkkailla vessaan meneviä ihmisiä, kun ihan jokainen järjestään sekoili katkaisijoiden kanssa. Ehdimme kahvin jälkeen kierrellä hiukan kujilla ja poiketa kirkossakin.

Varokaa huligaaneja, jotka tökkivät vanhuksia selkään.

Ribeira Brava.

Tämän kylän opasselostuksiin kuului parin drinkin esittely. Saaren äijien juoma on Poncha, jota sekoitellaan sokeriruokoviinasta, sitruunamehusta ja hunajasta. Kunnon baarimestarit tietenkin tekevät omat tujut versionsa juomasta, mutta kaupoissa myytiin myös valmiiksi sekoitettua ponchaa. Naisten juoma oli Nikita, johon tulee olutta, valkoviiniä, ananasta ja jäätelöä. Sitä ei auttanut kokeilla missään, koska ulkomaalaiset käyttävät jäätelöissään kananmunaa, mikä ei tällaiselle allergikolle sovi. Kotisuomessa sitä pitäisi tietysti kokeilla, vaikka olut kamalaa litkua onkin, mutta kaipa se noiden muiden makujen alle sopivasti hukkuu.

Ponchat.

Matka jatkui vuoristoon saaren keskiötä kohti. Vuoristossa on paikka, Encumeada, josta näkee sekä pohjois- että etelärannikon. Toki päätä joutuu kääntämään, ja hyvän näkymän saadakseen myös liikuttamaan jalkojaan muutaman metrin, mutta paikka oli kiva nähdä. Vuorenhuiput olivat täysin pilvessä. Se taitaa olla tapana tällä saarella.

Etelä.

Pohjoinen.

Näköalapaikalle oli luonnollisestikin joku perustanut matkamuistomyymälän. Ostin itselleni perinteisen madeiralaisen pipon, ja olin älliköitynyt, kun hinta oli vain 5 €. Olihan kyseessä kuitenkin 50 % villa ja 50 % puuvilla-pipo, hienokin vielä. Samalla meillä oli tilaisuus maistaa kuuluisaa ponchaa (sitä valmisversiota) hintaan 1 € / nenä. Juoma tarjottiin pienissä snapsilaseissa. Myyjä hehkutti tauotta ponchapullo-tarjousta ja painotti miten merkittävä etu on ostaa juoma muovipullossa. Myynnissä oli myös ihania korkki-laukkuja! Siis korkkipuun kuoresta tehtyjä, sama materiaali kuin luonnonkorkkisissa viinipulloissa korkit... En kuitenkaan raskinut ostaa. Vielä.

Matkamuistomyymälä.

Pipo palveli hyvin Salpausselän kisoissa.

São Vicentessä tihutti vettä. Kävimme taas katsomassa kirkkoa ja poikkesimme hautausmaalle. Kylä koostui oikeastaan kahdesta ristikkäin menevästä tiestä.

São Vicente.

São Vicenten ja Porto Monizin välimaastossa piti olla komeita vesiputouksia. Ei ollut. Oli taas liian kuivaa, joten yksi huti lisää, vaikka eihän sitä voine matkatoimistoa syyttää ilmasto-olosuhteista. Eräässä mutkassa näimme kyllä kaaaaaaukana etuviistossa vuoristossa jonkinlaisen putouksen. Putous pitää kuitenkin päästä näkemään niin läheltä, että kasvoille lentää pisaroita, ja mieluiten kuvaamaankin samalta etäisyydeltä eikä bussista.

S. Vicenteläisellä baarilla oli näyteikkuna.

Porto Monizissa meille tarjottiin lounas. Juuri, kun olimme päässeet asettumaan pöytään, alkoi ulkona sataa kaatamalla. Sade ehti kuitenkin loppua hyvissä ajoin ennen kuin meidän oli aika mennä taas ulos. Alkuruokana oli kasviskeitto. Pääruokana valtavat määrät lihaa, runsaasti hiukan lötkähtäneitä ranskalaisia perunoita, brysselinkaalia, herneitä, sokeriherneitä, porkkanoita ja riisiä. Jopa minä, joka en ole riisin ystävä, söin mieluummin sitä kuin ranskalaisia. Liha, kastike, riisi ja kasvislisukkeet olivatkin ihan hyviä (paitsi tavalliset herneet, jotka ovat aina kammottavia). Viiniä kuului aterian hintaan. Meillä oli pyöytäseurana meitä vanhempi pariskunta. Herra oli todellinen herrasmies, ja tarjoili valkoviiniä minullekin eikä vain itselleen tai vaimolleen. Rouvalla oli jotain ruokarajoituksia, mutta hänpä oli nokkelana naisena hankkinut jostain etukäteen lapun, johon oli portugaliksi kirjoitettu mikä käy tai ei käy. Ateriallakin harrastettiin väkisinkuvausta perinneasuisen neidon kanssa hintaan 5 € / kuva. Jos olisin ensimmäistä kertaa ulkomailla eikä eleettäisi kamerakännyköiden aikaa, niin ymmärtäisin tämän kuvaamisvimman, mutta luulisi sen olevan aika turhaa. Ilmeisesti ei, kun homma jatkuu kaikkialla vuodesta toiseen. Jäätelöjälkiruoka jäi yllättäen minulta väliin, ja lähdettiin pois ennen kahvia, että jäi reilummin aikaa kuvata maisemia.
 

Merivesiuimala

Ravintolan kyljessä oli hieno merivesiuimala. Altaat olivat suuria ja laineet/aallot löivät komeasti mereltä uutta vettä altaaseen. Uimareiden edesottamuksia oli ollut hauska katsella lounaan aikana. Harmitti vain se, että meille ei ollut varattu aikaa poiketa uimaan. Ehdimme suunnilleen kiertää parhaimmat paikat kylässä. Ranta oli kaunista rosoista kalliota ja monessa paikassa oli pieniä luonnonaltaita. Tässä kylässä olisi voinut viettää vähän enemmänkin aikaa.

Porto Moniz.

Viimeinen pysähdyspaikkamme oli Calhetassa. Tästä kylästä löytyi jopa hiekkarantaa, mutta aikaa uimiseen ei taaskaan ollut. Mielestäni retkillä pitäisi aina olla mahdollisuus uimiseen. Siitä pitäisi myös kertoa hyvissä ajoin etukäteen, jos sellainen mahdollisuus on. Opas vasta bussissa mainitsi, että Calhetassa voivat halukkaat uida, mutta kukapa olisi uinut, kun ei kellään ollut varusteita mukana. Olisi se kuitenkin jäänyt aika pikapulahdukseksi, kun pysähdys ei ollut pitkä. Yritimme löytää pakettijäätelöistä jotain munatonta, mutta tarjolijasedän mukaan kaikessa on munaa. Ukko oli kuitenkin sen verran nokkela, että löysi valikoimasta hauskat minimehujäät. Yhteen pussiin oli pakattu muutama kappale eri makuja, ja hyviä olivatkin!

Minimehujäät.

Mini.

Meillä oli suomalainen paikallisopas, joka vaikutti vaikutti erittäin asiansa osaavalta. Tämä luetteli ja osoitti kaikki matkan varrelle osuneet kukat ja kasvit leikiten. Tunnelmaa latisti hiukan se, että opas jämähti vähän turhan pitkäksi aikaa surkuttelemaan saaren talousvaikeuksia ja eu-ongelmia. Mutta annettakoon se anteeksi, koska oli mielenkiintoista kuulla ihmisten elmästä, työoloista, koulutusasioista, yhteiskunnasta, tulvakatastrofeista ja tietenkin myös banaanidirektiivistä, joka estää maukkaiden Madeiran banaanien kuljettamisen muualle Eurooppaan. Intouduinkin ostamaan pari banaania, jotka vein kotiin tuliaisiksi. Hyviä olivat. Bussikuskimme nimi oli Geronimou. Taitavasti kaveri ajeli kapeilla teillä ja väisteli tielle pyrkiviä eläimiä. Koiria seisoi teiden pielissä valppaina vahtimassa, osa lojui velttoina pientareella, melkein tien puolella. En muista koskaan ennen nähneeni lehmävaara-kylttiä, mutta täällä sellainen oli ja mikä parasta, muutaman kymmenen metrin jälkeen tiellä makasi lehmä. Kerrankin merkki paikallaan!

Banaaniterttu.

Kylissä ei sinänsä ollut paljon nähtävää. Tieto olivat hienot, jyrkät ja kimurantit. Tunneleita oli paljon. Kaikesta huolimatta retki oli mukava ja päivän aikana saamamme info saaresta erityisen kiinnostavaa.

Vanha tie vasta kimurantti olikin. Se ei onneksi ole enää käytössä.

Koska retkellä uiminen ei käynyt päinsä, menimme uimaan heti retken jälkeen. Auringon rusketusvoima oli Madeiralla aika kova, mutta silti vain naama hiukan punotti tässä vaiheessa matkaa. Uinnin jälkeen maistelimme hiukan suolattomia sipsejä. En ymmärrä miksi kukaan valmistaa sellaisia enkä sitäkään miten me niin töppäsimme emmekä tajunneet suolattomuutta ennen maistamista.

Illallista nautimme alakadun Petiscos-ravintolassa. Tilasin ja sain loistava kanaa. Sapuskan saapuminen pöytään oli melko hidasta, mutta talo tarjosikin hyvitysjuomat lopuksi. Tulimme sopivaan aikaan paikalle, koska ravintola täyttyi nopeasti meidän jälkeen. Täälläkin on vähän sellainen meno, että tyhjään ravintolaan ei helposti mennä, vaan halutaan jonnekin, missä on muita. Valkoviini oli täällä normaalin makuista (eikä laihaa) ja sitä jopa maistatettiin ennen lopullista tarjoilua, vaikka tilasin vain lasillisen. Talon tarjoamat jälkkärijuomat olivat poncha ja madeira-viini. Koin kärsineeni sukupuolisyrjinnästä, koska poncha tarjottiin luonnollisestikin miespuoliselle seuralaiselleni ja viini minulle. Poncha vaikutti vieläpä kunnon tavaralta, kun joukossa oli passionin siemeniä, ravintolan oma mix siis.

Kana-ateria.

Palasimme kaupan kautta hotelliin. Saimme postikortit ostettua. Postimerkit jäivät yhä uupeloon, koska kaupassa niitä ei myyty, eikä postin seinässä ollut merkkiautomaatti huolinut kuin kolikoita, joita meillä ei ollut sillä hetkellä riittävästi. Otukseni kärsi vierotusoireista oltuaan pois netistä jo monta päivää, joten hän testasi hotellin aulan konetta hintaan 1 € / 15 min. Minä istahdin viereiseen sohvaan lepäilemään ja tarkkailin aulassa liikkuvia vähiä ihmisiä. Joskus vain on hyvä olla pidempään pois netistä ja koneiden ääreltä!