Madeira #5 Levada sademetsässä

19.10.2012

Kauniita auringonnousuja riitti.

Oli Otuksen syntymäpäivä. Sen kunniaksi heräsimme tietysti taas ajoissa, mutta sentään meitä tervehti kaunis sateenkaari saaren yllä. Onneksi oli se ylimääräinen vuoristoon päin antava parveke.

Huomenta sateenkaari.

Pilvisestä aamusta huolimatta päätimme lähteä aamu-uinnin ja aamiaisen jälkeen levadalle, koska tuntui siltä, että päivät loppuvat muuten armotta kesken. Haimme Pingo Docesta hieman eväitä, ja matkalla sujautimme postikortit laatikkoon ja kotimatkalle. Suomalaisiin koteihin, ei korttien kotipaikalle. Sitten nappasimme hotellin edessä päivystäneen taksin, joka ei huomautuksesta huolimatta laittanut mittaria päälle, vaan ilmoitti hinnan olevan 22 €. Hinta vaikutti suunnilleen sellaiselta, jonka olimme arvioineet ja varautuneet maksamaan, joten emme ryhtyneet riitelemään tai vaatimaan matkan keskeyttämistä. Olimme jo muutenkin ajelleet turhan pitkään ennen kuin huomasimme tilanteen. Tippiä ei kyllä ukko saanut yhtään.

Olimme taas Montessa. Tällä kertaa liikuimme kylässä kuin vanhat tekijät, vaikka itsekin olimme vasta toista kertaa siellä. Jostain syystä jo pienikin kokemus luo mestari-asennetta. Montessa suuntasimme alkuviikon telefericon ohi toiselle vanhemmalle telefericolle ja livahdimme sen alta metsäpolulle, joka johti levadalle. Olimme löytäneet kyseisen reittikuvauksen Pentti Korpelan kirjasta "Madeira Patikoitsijan paratiisi". Vaikka matkaoppaissa väitettiin, että levadakirjat vanhenevat nopeammin kuin päivän sääennuste, niin tämä reittikuvaus piti ainakin hyvin paikkansa. Noudatimme itse asiassa Korpelan kirjan ohjeita parilla muullakin kävelyllä, ja hienosti pärjättiin.

Lähtöpisteen näkymä.

 

Suuntamme: levada do bom sucesso.

Jo alkumatkasta alkoi tihuttaa vettä. Kiskoimme päälle pitkähihaiset ja lisäsimme hyttysmyrkkyä, kun metsä tiheni eukalyptuksiseksi sademetsäksi. Saarikierroksella opas oli kuvaillut eukalyptuksen siemeniä ”pompan napeiksi”, joten tunnistimme ne heti, kun niitä lojui läjäpäin maassa polun varrella. Merkillisiä tavaroita ne siemenet, kun tiedemiesten testien mukaan siemenet itävät paremmin, jos ne on ensin poltettu, kuin mitä tuoreeltaan itäisivät. Riehakas metsäpalo saa eukalpytuksen ihan liekkeihin (pun intended)!Tästä syystä eukalyptusta on kuulemma niin vaikea kitkeä, kun se on kerran päässyt jonnekin asettumaan.

Eukalyptus.

Eukalyptuksen siemenet.

Otin pari ”nappia” mukaan kotiinviemisiksi. Huomasin vasta kotona, kun olin asettanut ne näytille sellaiseen Iittalan virtiiniin, että niissä on myös todella voimakas haju. Sellaisenaan sitä ei huomannut, mutta kun olivat muhineet pienessä rasiassa muutaman päivän ja rasian kannen avasi, niin sieltähän se haju tulvi ulos. Sen jälkeen ryhdyin nuuskimaan itse siemeniä. Haju ei ole erityisen miellyttävä, en käyttäisi sitä huonetuoksuna, mutta ei se mikään pahakaan haju ole. Jännittävä. Ehkä hieman havumetsäinen?

Jalkaa toisen eteen. Hyvä treeni.

Pidimme hetken aikaa sadetta pienessä luolassa, joka valitettavasti oli typerien turistien jäljiltä täynnä roskia. Miksi ihmisten pitää olla niin sikoja? Pahempia! Siatkin tyytyvät rypemään mudassa (mutakylpy kaunistaa?), eivät sentään jätä muovia lojumaan kaikkialle.

Luola.

Vähintään puolet reitistä kului polkuja vaellellen. Levada alkoi vasta sitten myöhemmin. Suunta oli jatkuvasti alaspäin, joten reitti ei ollut liian raskas. Aikaa kuilui kyllä reilusti, vaikka matkaa oli vain 6-7 km, koska polut eivät olleet helppokulkuisia. Maisemat olivat kuitenkin komeat. Kukkia oli aurinkoisilla paikoilla. Pari vesiputoustakin löydettiin. Kuvia kertyi satoja, joten annan niiden puhua hiukan puolestaan. Tällaista kokemusta on vaikea tavallisen ihmisen sanoin kuvailla.Tarvittaisiin kirjailija tai runoniekka (joskaan en ole koskaan pitänyt runoista tai arvostanut runoilutaitoja [paria poikkeusta lukuunottamatta {pari yksittäistä runoa, ei runoilijaa}]).

Satoja askelmia tuli laskeuduttua.

Tämän polun päässä pitäisi olla vesiputous.

Löytyihän se sieltä.

 

Siellä jossain sillan toisella puolen häämöttää loppu. Ja meri.

Tämän reitin levada ei ollut enää aktiivikäytössä vaan makoili maastossa kuivana ja keräsi putoavia lehtiä. Olimme heti sateen pudottua niskaan alkaneet jännittää vaelluksen loppuvaihetta. Kirjassa oli uhkailtu, että eräs kapea kohta on sateen jäljiltä mutainen ja liukas. Luultavasti päätyisimme kompuroimaan 100 metrin äkkipudotukseen. Levadaa ei kirjassa suositeltu käveltäväksi heti sateen jälkeen. Joko sade oli riittävän vähäistä tai sitä ei ollut lainkaan levadan loppupuolella, koska kohta oli täysin ongelmaton ja vaaraton, kun pääsimme sinne saakka.

Taisi olla enemmän psykologinen turvaväline tuo aita.

Kannoimme omat kivemme keon jatkeeksi.

En tiedä miksi, mutta kivet tuovat mieleeni Sibeliuksen. Komeaa työtä vesi tehnyt.

Pitkän kävelyn loppupuolella riitti vielä energiaa leikkimielisyyteen.

Välillä piti miettiä askelia.

Tämä taisi olla se paikka, josta meidän olisi pitänyt sateen jälkeen syöksyä rotkoon. Uhmasimme kohtaloitamme ja voitimme!

Hyttysiä tai muitakaan hyönteisiä emme lopulta nähneet lainkaan. Vain liskot rapistelivat pusikoissa. Kotka tai haukka liiteli taivaalla. Yhtäkään ihmistä ei tullut vastaan eikä kuulunut tulevan perästäkään! Kun pääsimme alemmas, törmäsimme taas ikävään ilmiöön. Laaksossa oli valtavat raivaustyöt menossa. Kaivinkoneet mylvivät ja maasto oli muuttunut tylsäksi hiekkakuopaksi laakson pohjalla.

Kaivinkoneet tekemässä tuhojaan.

Silta on nyt sekä ylitetty (tullessa lentokentältä) ja alitettu kävellen.

Funchal.

Levada päättyi melkein talon pihaan. Pihassa oli kissoja ja yhden kanssa kävimme muutaman naukaisun keskustelunkin. Ohitimme talon kulkien kapeaa polkua autotien reunamuurin kyljessä.

Miu mau.

Suuntasimme polun päästä autotietä oikealle ja löysimme bussipysäkin. Hetken odottelun jälkeen bussi 34B saapui. Hyppäsimme kyytiin, kysyimme kuskilta onko suuntana Funchalin centro. Ei ollut edes kallis ajelu, kun saimme 10 € setelistä vaihtorahoja 6,10 €. Parilla eurolla per nenä matkattiin siis paikallisväestön joukossa Funchaliin.

Hyppäsimme pois tutun sataman tienoilla ja hipsimme ostoskadun kahvilaan (Cafe do teatro)kuuntelemaan livemusisoijia, joista toinen muistutti ulkonäöltään kovasti Pirkka-Pekka Peteliusta. Tilasimme nyreältä tarjoilijalta mojitot, olihan sentään Otuksen syntymäpäivä. Mojitot maistuivat kerrassaan mahtavilta ja musiikkikin oli mukavaa.

Mojitot <3

Ostin telttakaupasta Marizan CD-levyn tuliaisiksi äidille. Kyseinen nainen on kuulemma kova nimi paikallisessa fado-laulutaiteessa. Minun piti saada se lainaan äidiltä "sitten joskus", mutta en tähän päivään mennessä ole kuullut siitä nuottiakaan. En siis tiedä pitäisikö kehua vai katua. Matkalla hotellille poikkesimme muutamaan matkamuistomyymälään, mutta mitään erikoista ei löytynyt.

Suomessa kehdataan pyytää näistä lähes 30 €, koska höpöhöpö-ranneke on pakattu paremmin ja tulee "tietellisen" käyttöohjeen kera!

Hotellilla huitaisimme taas Freixenetin pakastelokeroon jäähtymään siksi aikaa, kun kävimme uimassa. Uinnin jälkeen haimme kaupasta sipsejä ja brietä ja pidimme Otuksen syntymän kunniaksi pienet skumppajuhlat parvekkeella. Tuuli oli tyyntnyt hiukan, joten parvekkeella oli aivan ihanaa istuskella herkuttelemassa.

Synttärijuhlat.

Kuvaaja ja päivänsankari.

Kuu on kuin timantti, jopa pienenä se saa minunlaiseni naisen sydämen läpättämään ja lepattamaan.

Lähdimme ihan sipsi-ähkyisinä etsimään ravintolaa, sillä pitäähän ihmisen syödä ruokaakin. Päädyimme pitkän eessuntaassun-vaeltelun jälkeen syömään paellaa La Paella-nimiseen ravintolaan. Valitsimme meat paellan kahdelle ja kylläpä se olikin herkullista! Paella oli Otukselle uusi kokemus, joten olen iloinen, että kyseinen paikka osasi valmistaa sen niin loistavasti. Tai sitten olimme vain kuitenkin kovin nälkäisiä, koska kävimme aterian kimppuun unohtaen kuvata annokset. Ravintolasta ja naamiaisasuisesta sisäänheittäjästä sentään tajusin napata muiston.

La Paella.