Kreeta 5 Elafonissi

29.7.2015

Jälleen yksi retkipäivä varmisti aikaisen herätyksen. Tällä kertaa aika oli kohtuullisempi 7.00. Pickup-aika perinteiseltä aukiolta oli 8.00. Edessä olisi parin tunnin ajo Elafonissin vaaleanpunahiekkaiselle uimarannalle.

Samariassa uuvutetut jalat olivat aamulla yllättävän hyvässä kunnossa. Ensimmäisen Samarian vaelluksen jälkeen jalat olivat niin sipissä, että en meinannut pystyä herättyäni astumaan yhtä porrasaskelmaa alas hotellihuoneen parvekkeelle kaatumatta. Huomasin viime hetkellä, että jalat eivät toimikaan kuin vaakasuuntaan liikkuessa ja tarrauduin ovenkarmiin ja jäin siihen suunnittelemaan laskeutumisstrategioita. Nyt oli kuitenkin toisin. Vaikka en ollut tällä kertaa käynyt harjoittelemassa kiipeämistä suuntaan enkä toiseen, niin näytti siltä, että sadan päivän liikuntahaasteesta oli ollut hyötyä jonkinlaisen peruskunnon kehittymisen kannalta.

Yhtään bussimatkaahan ei voi tehdä ilman taverna-pysähdystä, joten sellainenkin oli. Pysähdys sijoittui Elos-nimiseen kylään, missä oppaat kehottivat ostamaan tavernan vastapuristettua appelsiinimehua. Päätimme ostaa yhden pullon á 5 €, mutta kaikesta huolimatta herra nakkeli pussiin kaksi ja koko homma eteneni niin vauhdilla, että otimme ja maksoimme molemmat pullot ryhtymättä taistelemaan pakkomyyntiä vastaan. Onneksi mehu oli niin hyvää, että ylimääräinen pullo ei harmittanut enää yhtään. Puolen tunnin tauon jälkeen matka jatkui.

Oppaana oli se sama neitonen, joka tervetulotilaisuudessa oli sekavasanainen eikä puhe ollut vieläkään paljon sujuvampaa. Eipä silti, kyllä ystävälliselle ja kiltille ihmiselle antaa pienet harhahöpinät anteeksi. Matkaan oli lähtenyt useampi bussi, mutta suomalaisia oli niin vähän, että joukkoon oli istutettu myös tanskalaisia ja heidän oppaansa Trine.

Lasset levolla Elafonissin rannalla.

Perillä rannalla olimme noin klo 11. Lepolasset maksoivat 7 € / kpl ja hintaan sisältyi päivänvarjo. Otimme siis kummallekin oman lavitsan, kun päivä rannalla oli kuitenkin sen verran pitkä, että varjo ja mukavuus tulisivat tarpeeseen. Valitsimme paikan lähinnä Elafonissi-saarta sijaitsevasta ryppäästä. Kun olimme päässeet asettumaan lavitsoille, lähdin heti ensimmäiseksi hoitamaan päivän puolituntisen liikunnan pois alta. Lajina oli yllättäen taas uinti. 

Laguunin puoli rannasta.

Vesi oli 26-asteista, ja pinkkiä ei hiekassa näkynyt yhtään. Matalalla laguunimaisella puolella rantaa vesi oli peräti 33-36-asteista riippuen mittauskohdasta. Siinä jo tunsi olevansa kuumassa kylvyssä eikä vilvoittelemassa, mutta ihanaahan kylpeminenkin on.

Laguunin vesi oli syvimmillään puoliväliin pohjetta, joten sen oli helppo lämmetä.

Päivä, tai ehkä se oli aurinko, porotti niin rajusti (lämpötila taas 35 astetta), että aurinkorasvaa piti lisäillä hipiöille pariinkin otteeseen. Äiti sai silti hiukan punoitusta rinnuksilleen, mutta ei kuitenkaan vaarallisen paljon. Lounaaksi nautiskelimme tavernasta ostamamme appelsiinimehut, eväänä olleita sipsejä ja vettä.

Ihana vesi!

Meri.

Elafonissin saaren ranta - on siinä häivähdys punerrusta, jos oikein tiukasti kuvittelee.

Teimme välillä pienen kävelyn Elafonissin saarta katsomaan. Alue on luonnonsuojelualuetta, joten vaikka sieltä puolelta niitä pinkkejä hiekanjyviä muutamia löytyykin, ei hiekkaa sovi ottaa matkamuistoksi. Laguunin puolelta sen sijaan sallin äidin kaapaista vesipullon pohjalle pienen hyppysellisen hiekkaa.

Elafonissin saari mereltä nähtynä.

Elafonissin saari taustanaan Kreetan saari.

Pääsimme rannalla ihmettelemään englatilaisturistien härskiyttä. Englantilainen perhe oli päättänyt lainata toisten ihmisten päivänvarjoa sillä verukkeella, että menisivät sitten heti pois, kun toisen porukan puuttuneet ihmiset palaisivat paikalle ja tarvitsisivat lavitsoitaan. Valitettavasti naapuriryhmä suostui englantilaisten ehdotukseen, mutta minua kyllä suututtaa, että rannalle on päästävä ja varjoon myös, mutta sitten ei ole omia varusteita varjostukseen eikä millään raskita maksaakaan paikasta varjossa.

Paluumatkan lähtöajaksi oli ilmoitettu 15.00. Kuvittelimme olevamme hyvissäkin ajoin liikkeellä, kun pakkasimme kimpsut n. 14.20 ja lähdimme vaihtamaan päälle kampsut pukukoppiin. Pukukoppeja oli muutamia siellä ja lisää täällä, mutta jonot vetivät hitaasti, vaikka eivät erityisen pitkiltä näyttäneetkään. Aika kului niin nopeasti, että minä vaihdoin simmarit sammareihin jo jonossa. Äitikin vaihtoi jonossa mitä pystyi, mutta sitten pari vaatetta vielä kopissakin. Vessaakaan ei ollut siinä vaiheessa enää aikaa etsiä. 

Bussille oli pitkä matka pelkkää ylämäkeä ja helle oli tainnuttava. Muutaman muun ryhmän bussit olivat tulleet alas parkkipaikalle, mutta meidän kyytipelimme oli tietenkin pysäköity ylätasangon kauimmaiseen nurkkaan. Kaikki bussit oli tietenkin parkkeerattu niin päin, ettei numeroa näkynyt, joten kävi aika vaikeaksi arvata mikä niistä oli oma. Oppaatkin piilottelivat bussin takana eivätkä toimineet minkäänlaisena maamerkkinä meille. Menomatkalla oli luvattu tarjota harjaa jalkojen puhdistamisee hiekasta, mutta eihän sellaista tietenkään ollut. Uimakengät hiekkaisissa jaloissa ja tavalliset kengät hiekattomissa käsissä oli tyydyttävä nousemaan kyytiin. Tavarat olivat mullin mallin kassissa juoksussa suoritetun vaatteidenvaihdon jäljiltä.

Suurin suututuksen aihe oli kuitenkin teinipariskunta (saattoivat ne juuri ja juuri täysi-ikäisiä olla), joka oli varastanut meidän paikan bussissa. Retkimatkailun kirjoittamaton sääntö on, että istumapaikat bussissa pidetään samana koko matkan ajan! Kihisin raivosta koko loppuillan. Jouduimme istumaan bussin takaosiin, minne paistoi aurinko kuin kasvihuoneeseen, eikä ilmastointikaan toiminut kuin bussin etupäässä. Ymmärrän toki, että hienohelmainen teinipariskuntakaan ei siellä viihtynyt, mutta joskus käy tuuri ja kun ei käy, pitää tyytyä kohtaloonsa ja toivoa parempaa onnea seuraavalle retkelle eikä ryhtyä ryöstämään muiden paikkoja.

Paluumatkalla pysähdyttiin taas samalla mehuja myyvällä tavernalla. Mehua ostettiin vielä yksi pullo lisää. Pysähdykselle annettiin aikaa vain 15 min, mikä ei meinannut riittää edes wc-käyntiin. Niinpä tauko venyikin 20 minuuttiseksi ennen kuin kaikki turistit oli saatu takaisin bussin kyytiin.

Rotko.

Pysähdyimme paluumatkalla vielä toisenkin kerran. Tarjolla oli näköalapaikka rotkoon. Paikalle oli myös pystyttetty pari myyntikojua, mistä olisi saanut ainakin öljyä ja hunajaa. Suomessahan tällainen näköalapaikka, missä on selvä putoamisvaara, ei olisi sallittu. Paikalla ei tosiaan ollut mitään suoja-aitoja vaan rotkoon pääsi kurkistelemaan melkein tyhjän päältä. Tämäkin paikka oli muuten tuttu jo siltä kerralta, kun ajelimme vuokra-autolla Elafonissiin. Silloin tosin pysähdyttiin ihastelemaan sitä jo menomatkalla.

Rotko toiseen suuntaan.

Kotikylään saavuttiin noin 17.30 ja kipitimme läkähtyneinä suoraan jäätelökauppiaamme luokse hakemaan helpotusta oloon. Jatkoimme vilvoittelua hotellin uima-altaassa ja hierotutin hiukan edellispäivästä kipeytyneitä jalkojani altaan vesihierontatykityksessä. Juuri, kun sain painettua hierontatehot napista käyntiin, tuli eräs skandipoika kytikselle. En kuitenkaan luovuttanut paikkaani, vaan jatkoin hierontasyklin loppuun ja päästin jepen vasta sitten hoitamaan omia ongelmiaan.

Suihkun ja hiuspyykin jälkeen lähdimme vaihteeksi illalliselle ravintolaan. Kaipasin ravintola Liofiton pitsaa, mutta äiti ei valitettavasti ollut tyytyväinen omaansa. Hän valitteli pitsan kuivuutta ja mauttomuutta. Meikäläisen Pizza Special sen sijaan oli ihan kohtalainen, ehkä pohja oli aavistuksen tarpeettoman paksu. Olin vahingossa tilata litran kuohuviintä (sparkling wine), mutta huomasin heti erheeni ja korjasin tilauksen litraksi sparkling wateria.

Pizza special.

Syöpöttelyn jälkeen palasin hotellille kirjoittelemaan postikortteja ja muistiinpanoja. Vähän venyttelyäkin piti jalkoihin vielä kohdistaa, koska eivät ne toki täysin kunnossa vielä olleet. Treeniväsy vain iski lievempänä ja hitaammin. Äiti sen sijaan jatkoi kylille ostoksille ja palasi vasta 1,5 tunnin kuluttua. Aloin jo olla vähän huolissani, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.