Kreeta 4 Samaria

28.7.2015

Vihdoin koitti päivä, josta haaveilin koko pitkän ja raskaan kevään, vaikka Kreetan matkavaraus ei konkretisoitunutkaan ennen kuin pari viikkoa ennen matkaa. Mikään ei virkistä ihmisen mieltä niin kuin vaellus Samarian rotkossa!

Herätys soi 5.15. Pakkasin viimeiset tavarat nopeasti kasaan illalla tekemäni listan mukaan ja tupla- sekä triplatarkistin tavarat sen jälkeen. Pickup oli taas keskusaukiolta ja kellonajaksi oli ilmoitettu 6.10. Bussi oli peräti vartin myöhässä ja se alkoi tuntua jo hieman huolestuttavalta. Ensinkin epäilytti oliko bussi tulossa lainkaan ja toiseksi huoletti miten 15 minuutin myöhästyminen syö vaellukseen käytettävää aikaa, kun retken loppumisaika rajoittuu kiinteästi lautan lähtöön Agia Roumelista.

Bussi kuitenkin kurvasi lopulta paikalle. Retkibussin väki paljastui ruotsalaiseksi. Tanskalaiset oli kerätty toiseen linjuriin. Näin ollen opaskin oli ruotsalainen Fredrik, joka ei vaikuttanut erityisen pirtsakalta, mutta ei kai sitä ollut kovin moni muukaan siihen aikaan aamusta. Joukossa oli kourallinen suomalaisia, joille oli varattu suomalainen kartta, johon oli kirjattu myös retken summittainen aikataulu.

Bussissa kerrottiin jälleen rotkon syntymiseen liittyvä mytologian taru (Zeus taisteli Titaaneja vastaan ja kohteesta ohi menneet ja maahan osuneet aseiden iskut synnyttivät Kreetan rotkot). Paljon muuta matkalla ei kerrottukaan, kun haluttiin muka antaa matkalaisten levätä ja ehkä jopa torkkua. Ensimmäinen Samarian retki 2010 oli se, missä kuultiin matkan aikana melkein eniten asiaa Kreetasta, mutta nyt asioihin perehtyminen oli jätetty matkailijoiden omalle vastuulle. Tiedä sitten halusivatko antaa matkailijoiden levätä vai enemmänkin antaa oppaiden levätä. Harmillista, kun kaikessa nykyään tingitään laadusta.

Omalos

Omalosissa pysähdyttiin puoleksi tunniksi tavernaan, jossa olisi tarjottu jotain pientä suupalaa aamiaiseksi. En ole kuitenkaan koskaan lämmennyt ajatukselle, että söisin jotain ennen vaellukselle lähtemistä. Pala maistuu paremmin, kun on päässyt jonkin matkaa alkuun ja napostelee vain vähän kerrallaan taukopaikoilla. Lämmintäkin oli nyt jo 24 astetta, vaikka oli vasta aikainen aamu vuorilla, joten nesteytyksestä huolehtiminen oli oleellisempaa. Kävin kuitenkin tavernassa vessassa ja tepastelin pihalla nuuhkimassa aamuilmaa. Aitauksesta löytyi pari kri-kri-vuohta, joita eräs bussikuski yltyi ruokkimaan puusta repimillään lehdillä. Vähän surullisilta näyttivät vuohet pienessä aitauksessaan.

Nuori kri-kri.

Tavernassa piti käydä myös toimittamassa oppaille rahaa lippujen ostoa varten. Kun sekin oli hoidettu, jatkettiin matkaa Xyloskaloon vaelluksen lähtöpisteeseen, jonne saavuttiin vähän ennen yhdeksää. Täällä odottelimme bussissa, että opas kävi ostamassa liput. Lippujen jakamisen jälkeen saatiin jokainen lähteä omin päin omaa tahtia vaeltamaan rotkoon alas kohti Agia Roumelia.

Lähtöpaikka.

Xyloskalo.

Jyrkkää on alussa.

Xyloskalosta alkava jyrkin laskeutuminen meni yllättävän helposti. Matkaa kertyi kolmisen kilometriä ja korkeuseroa vajaa kilometri. En ollut juurikaan ehtinyt harjoitella tänä vuonna, mutta olin sentään muutaman kerran käynyt kiipeilemässä Malminkartanon mäellä matkan vahvistuttua. Pysähdyin muutamilla isommilla taukopaikoilla ja nakkelin kitaani aina pari kourallista sipsejä. Taukopaikkoja oli parin-muutaman kilometrin välein ja jokaisella taukopaikalla tuli täytettyä vesipulloa lähteestä. Sen verran kuuma päivä oli, että vesi lämpeni pullossa melkein kiehuvaksi, että teki mieli vaihtaa se lähteellä aina kokonaan uuteen.

Eteenpäin mahtavissa maisemissa.

Pätkä helpompaa polkua.

Lähde.

Tupakoitsijat hieman pilasivat taukopaikan ilmapiiriä, mutta onneksi kaikki sentään noudattivat sääntöjä eivätkä tupakoineet muualla kuin taukopaikoilla. Muualla sai nuuhkia ihanaa Samarian tuoksua - kuivaa hiekkaa ja mäntyjä. Vieläkin tunnen sen tuoksun nenässäni, kun muistelen retkeä.

Kiviä kasassa.

Jylhää on.

Aasi vaiko muuli? Ambulanssi nilkkansa taittaneille.

Monta vaarallisen tuntuista liukastusta tapahtui, mutta sentään pystyin horjahtelusta huolimatta säilyttämään tasapainoni joka kerta. Nilkkakin taittui kerran, mutta ei onneksi kovin pahasti, vaan pystyin jatkamaan matkaa edelleen. Erityisesti suola-aavikoksi kutsumani osuus (valkoisista kiviröykkiöistä muodostuva entinen joen/kosken pohja) otti koville, kun koko matka oli pelkkää pyöreillä kivillä astelemista. Isovarpaat ja jalkapohjat kipeytyivät vaelluksen loppupuolella. Nilkat kipulivat hiukan alkumatkasta, mutta tokenivat lämmettyään ja totuttuaan maastoon.

Ihanaa vettä.

Yli aaltojen.

Kapeimpia paikkoja.

Vesilämpömittari oli tietenkin mukana. Purossa virtasi 16-asteinen vesi ja nopeammin virtaavassa paikassa lämpötila oli 14. Vettä tosiaan kului ennätyslämpöisen päivän takia ennätysmääriä. Jouduin jopa tankkaamaan vettä pulloon suoraan purosta, kun lähteitä ei tullut vastaan tarpeeksi usein. Samaa vettähän se noin periaatteessa on, vaikka se toisessa kohtaa virtaakin paljaana eikä maan sisällä. Ja jos joku nyt oli uittanut yläjuoksulla varpaitaan vedessä (mikä on kiellettyä), niin mausta sitä ei kyllä huomannut.


Kun tämä oli jo kolmas kerta Samariassa, olin ottanut mukaan vain pikkukameran. Toki myös puhelimessa oli kamera, jota hyödynsin yhdessä selfie-kepin kanssa. Tavallisen kameran akku ja muistikin riittivät hyvin koko päiväksi. Olin kyllä ostanut suuremman muistin ennen matkaa, mutta akku on kuitenkin jo muutamia vuosia vanha. Kuvasin ehkä hieman vähemmän kuin aiemmilla kerroilla, mutta kaikki taukopaikat räpsin talteen saadakseni helpot aikaleimat kävelyn edistymisestä.

Taukopaikan kyltti.

Samarian hylätty kylä.

Paahdoinkin niin kovaa tahtia menemään, että en ollenkaan huomannut missä vaiheessa saavuin rotkon kapeimpaan kohtaan, Rautaporttiin (vai Rautaportille?). Puolimatkassa sijaitsevassa entisessä (nykyään tyhjillään olevassa) Samarian kylässäkään ei tarvinnut pysähtyä pitkäksi aikaa. Kri-kri-villivuohia ei näkynyt, ilmeisesti ruokkimiskielto oli tepsinyt ihmisiin ja sitä myöten myös vuohiin. Se oli suuri pettymys. Koko päivän jouduin kantamaan omenaakin turhaan mukana. Enhän toki itse ala mitään hedelmiä sentään syömään!

Lopun alkua.

Louhikkoa riitti.

Poikkesin siis kylään saavuttuani suoraan reikä lattiassa-malliseen vessaan. Miesten puolelta oli hukassa miehistä kertova kyltti, joten moni nainen kävi röyhkeästi silläkin puolella. Itse kävin kiltisti naisten puolella, joka edelleen oli merkittynä sellaiseksi. Jalatkin toimivat vielä harvinaisen hyvin ja pääsin kyykkyyn ja takaisin ylöskin. Sen jälkeen söin taas vähän eväitä, täytin vesipullon ja jatkoin matkaa. Odotin vielä kahta taukopaikkaa tulevaksi, kun yhtäkkiä näinkin edessäni jo puiston exit-portin. Exit-portille saavuin klo 13.52. Siitä rantaan oli vielä pari kilometriä ja saavuin perille 14.18.

Exit-portti.

Vaellusajat eri vuosilta.

Kisse lepäilemässä.

Hanhiparvi.

Suuntasin suoraan olkiseen pukukoppiin vaihtamaan bikinit päälle. Koska koppeja on vain yksi, yritin kiirehtiä ja paketoin vaatteet ja tavarat reppuun ja aquapac:eihin vasta kopin ulkopuolella. Lautan lähtöaika oli kuitenkin edellisiä kertoja myöhempi, joten mitään mahdotonta kiirettä ei ollut. Rannalle rakennettu aiempaa pidempi lautakäytävä ja mustaan hiekkaan oli istutetu vaaleita kiviä astinkiviksi, etteivät jalkapohjat pala ihan niin helposti. Tämän rannan musta hiekka nimittäin kuumenee todella tuskallisen polttavaksi. Ihan itkua vääntäen taistelin edelliskerroilla kuuman hiekan poikki, mutta nyt taisteltavaa matkaa oli sentään hieman vähemmän ja uimakengätkin antoivat hiukan lisäsuojaa.

Agia Roumeli.

Väsyneet jalat vilvoittelemassa.

Merivesi oli jännittävästi pohjasta 27-asteista ja pinnalta 28-asteista. Ero oli pieni, mutta kyllä sen jotenkin tunsi. Taivaallista oli joka tapauksessa päästä pitkän taivalluksen jälkeen vilvoittautumaan mereen. Yleensä valitan, ettei 27-asteinen meri enää vilvoita, mutta päivän korkein ilman lämpötila oli peräti 35 astetta, joten siihen nähden vesi oli reippaasti viileämpää. Uiskentelin noin 20 minuuttia. Palasin ihanan viileän suihkun kautta pikkuruiseen koppiin vaihtamaan puhtaita ja kuivia vaatteita päälle. Simmarit ja hikivaatteet paketoin repun pohjalle homehtumaan.

Uimasillaan.

Laivaliput jaettiin tällä kertaa Calypso-tavernassa (aiemmin jaettu Tarra:ssa). Minulla oli kohtalaisesti aikaa ennen laivan lähtöä, joten tilasin moussakan ja oheen jääteen. Sen verran ankarasti oli kuumuus ja liikunto koetellut nestevarastoja, että jouduin tilaamaan vielä toisen jääteen ja senkin jälkeen vielä mineraaliveden, ettei tulisi pelkkää sokeria latkittua. Oppaat tulivat hieman myöhässä paikalle, mutta sainpa kuitenkin lippuni laivaan. Juttelin opasjepelle ruotsia ja se tuntui menevän täydestä, vaikka aamulla minut oli kuitattu kyytiin suomalaisena. Vähän huonosti jaksoin kuunnella kaverin antamia viimehetken ohjeita, mutta onneksi homma meni samoin kuin aiemminkin.

Calypson maisema.

Moussaka.

Laiva oli valmiina satamassa. Toinenkin paatti sinne tuli, mutta se oli menossa jonnekin muualle kuin Sougiaan, mihin meidän bussi oli tulossa ryhmää noutamaan. Lähdin siis jonottelemaan laivaan, kun näin porttien avautuneen. Liput tarkastettiin yllättäen täydellisellä tarkkuudella, joten laivautuminen kesti loputtomasti. Erityisen loputtomalta se tuntui valtavan ryysiksen keskellä seisten auringon paahtaessa niskaan vailla mahdollisuutta varjosta. Osa ihmisistä yritti kiilata ja kivuta suljettuja portaita pitkin laivaan, mutta heidät kannettiin niskasta riiputtaen takaisin jonoon. Muutama käännytettiin pois, koska he olivat yrittämässä väärään laivaan.

Lopulta pääsin kuitenkin lipuntarkastuksesta eteenpäin ja varjoon. Istumapaikkoja ei ollut vapaana enää ainuttakaan, mutta onneksi laivamatkakin kesti vain noin 45 min, joten sen nyt vielä jaksoi, kun oli pakko jaksaa. Sougiassa vastassa oli tolkuton rivi busseja. Löysin kuitenkin oman tutun bussin ja hyppäsin kyytiin nauttimaan ilmastoinnin tarjoamasta virkistyksestä.

Lauttamatka Sougiaan.

Melko pian saatiin bussi täyteen ja matka kohti Plataniasta saattoi alkaa. Takapenkillä joku intopää paasasi vierustovereilleen ainakin tunnin ajan singoista ja vastaavista aseasioista. Olin jo kuolla pitkästymiseen. Lopulta kaveri kuitenkin vaikeni, kun ei kukaan tuntunut osallistuvan keskusteluun, ja loppumatka ajettiinkin taivaallisessa hiljaisuudessa.

Vasta joskus 20.30 jälkeen pääsin takaisin hotellille. Äiti oli sillä välin itse retkeillyt kylästä lähtevällä "junalla" Therisson rotkossa. Matka oli kuulemma ollut kiinnostava ja siellä oli ollut nähtävillä myös kri-kri:täkin. Hän oli ehtinyt takaisin sen verran aiemmin, että oli käynyt kaupassa ja ostanut kreikkalaista Cair-kuohuviiniä sekä sipsejä palkkioksi reippaalle vaeltajalle ja toki myös itselleen. Kyllä muuten maistui hyvältä!

Cair taisi olla rodoslaista kuohuviiniä. Hyvin maistui!

Ilta meni vähän myöhäiseksi, kun juhlinnan jälkeen piti vielä käydä suihkussa, voidella iho ja venytellä rasitetut jalat huolellisesti. Askelia kertyi fitbit-rannekkeen mukaan 33 538, joten katsoin sen riittävän päivän liikuntasuoritukseksi yhdessä uinnin kanssa. Nukkumaan pääsin 00.08. Näin tärkeät asiat on syytä merkitä muistiin minuutin tarkkuudella!