Laiskiaispulla: Puerto de la Cruz - día 5

12.11.2015

Herätyskello soi klo 7.00, koska meidän piti talsia bussiasemalle vähän vaille yhdeksäksi. Matkaa oli jonkin verran tuntemattomaan suuntaan, joten varasimme hieman eksymisaikaa. Aamutouhujen ja retkipaketoinnin jälkeen lähdimme aamiaiselle, missä rutiini alkoi jo löytyä. Lautaselle keräsin 3 croissantia, 2 makkaravipaletta, 2 leipäviipaletta ja 2 juustoviipaletta sekä kokeeksi suklaavoitaikinanyytin. Olimme niin nopeita ahmatteja, että poistuimme huoneesta 6 minuuttia ennen suunnittelemaamme aikataulua.

Kävelimme muutamia kortteleita kaupungin halki kadulle, joka toimi Estación de guaguas:ina eli bussiasemana. Titsa-bussiyhtiön luukuulta neiti kertoi, että Espanjan korkeimmalle vuorelle Teidelle kulkevan bussilinjan 348:n liput myy kuljettaja. Linjalle ei myöskään kelpaa paikallinen Bono-matkakortti. Etsimme siis laiturin 12, mistä bussin oli määrä lähteä ja jäimme katsomaan, kun paikalle kertyi vähitellen paljonkin väkeä. Bussin piti oppaan mukaan lähteä klo 9.00, mutta silloin vasta saapui kuski ja aloitti rahastamisen. Bussin matkatavaratila oli jo valmiiksi auki ja joukko sporttisen näköisiä nuoria miehiä nakkeli jo kuskia odottaessa pyöriään ja muita varusteita bussin vatsaan.

Laituri 12 on bussilinja 348:n lähtöpaikka.

Pääsimme ensimmäisten joukossa nousemaan kyytiin parin suomalaisnaisen vanavedessä. Meno-paluu kahdelta maksoi 22,30 €. Matkustajia oli sen verran paljon, että matkaan päästiin vasta 9.25. Busseja ei mene kuin yksi aamulla ja paluuvuoroakin on vain yksi illalla. Siihen kuitenkin olivat varautuneet, että matkaan olisi lähtenyt toinenkin bussi, jos kaikki eivät olisi mahtuneet ensimmäiseen.

Bussilippu.

Koko kaupunki oli ahdas sokkelo ja vuoristotiet kurvikkaat, joten bussi mutkitteli ja hytkytteli sen verran reippaasti, että meille meinasi tulla jo hieman huono olo. Olo pysyi sen verran kuitenkin kurissa, että pystyimme matkalla seuraamaan jännittyneinä kasvuston vaihtelua bussin noustessa jatkuvasti rinnettä ylöspäin. Alarinteillä oli normaaleja etelän hetelmiä, sen jälkeen tuli vyöhyke ihanaa kuivamaastoista mäntymetsää ja lopulta huipun lähestyessä jäljellä oli enää matalaa heinikkoa, jäkälää ja kuivia pensaan tapaisia kasviksia.

Bussi pysähteli loppumatkasta parilla paikalla, jotka olivat suosittujen vaelluspolkujen äärellä. Aika paljon porukkaa jäi näilläkin pysäkeillä pois, mm. suomalaisnaiset. Perillä Telefericolla olimme klo 11 maissa. Edessä oli armotonta jonotusta, joten kävimme poikkeamassa vessaan ja asetuimme sitten lippujonoon. Ennakkolipulla olisi saanut ohittaa ensimmäisen jonotusvaiheen ja vip-lipulla olisi saanut ohittaa jonotuksen kokonaan, mutta meillä ei ollut ennakkoa emmekä katsoneet tarpeelliseksi maksaa vipistä. Tavalliset liput maksoivat 27 € / hlö. Jonotukseen sisältyi pakollinen valokuvaus, mikä otettiin karun näköisessä sisätilassa. Se kuva ei ollut ostamisen arvoinen.

Teiden telefericoasema.

Bussi 348.

Tie huipulle.

Jeesus tervehtii.

Pieni saksalaisten poppoo herätti meissä suurta ärtymystä kiilausyrityksellään. Porukkaan kuului kaksi keski-ikäistä rouvaa ja samoja ikäluokkia oleva ukkeli. Pyöreämpi rouvista kulki nilkuttaen ja jonkinlaisen erityiskengän kanssa. Luulin hänen pyrkivään vieressä oleville penkeille istumaan ja seuramieheni luuli hänen pyrkivän meidän takan olevaan vessaan, mutta tämäpä yritti vain ulkokaarteen kautta suorittaa yllätysohitusta. Kampurajalan kannoilla ohi puikkelehti hoikempi ja kuihtuneempi rouva, jolla oli niin vinkura hevoshenkinen hammaskalusto, että ihan säikähdin.

Kun huomasin mistä syöksyilyssä oli kyse, pysäytin varovaisemmin hännänhuippuna liikkuvan ukkelin kyynärpäätaktiikalla, mitä höystin raivokkaalla mulkaisulla. Ukko pysähtyi kuin seinään. Kylläpä rouvia harmitti. Hammasmuija huuteli hyvin merkitsevästi välistämme koko ajan jotain mottiin jääneelle ukkelilleen, ja sen verran saksaakin on tullut luettua, että ymmärsin naikkosen välillä yrittävän myös maanitella ukkoa tekemään peliliikettä seuraavassa mutkassa, mutta ukko toppuutteli ja pysytteli koko seurueen puolesta heille kuuluvalla jonosijalla. Kävihän se homma tietysti ärsyttäväksi, kun tunnin verran piti sitten jonossa katsella sitä touhua, mutta ei periksikään voinut antaa. Lohduttauduin sillä, että moiset paholaisihmiset olivat sentään saaneet riesakseen rikkinäisen koiven ja rumat hampaat.

Jonotusta lippuluukulle.

Ihmiset odotuskarsinassa.

Lopulta lähestyimme laiturialuetta. Lippu piti sujauttaa automaattiin aktivoitavaksi, ja samalla se avasi kulkuportin laiturialueelle. Laiturialueella noustiin muutamat portaat ylös karsinoitavaksi gondoliin lastaamista varten. Samaan gondoliin nämä saksalaiset kuitenkin päätyivät kuin mekin, joten mikä järki oli taas siinä rynnimisessä? Elleivät sitten aikoneet kiilata useampia kymmeniä ihmisiä, kun kerran oli vauhti kallossa.

Teleferico-lippu.

Seuraavana vuorossa.

Hissimatka huipulle kesti vain noin 6 minuuttia. Nousuvauhti tuntui melko kovalta, ja vaunu keinahteli hurjan tuntuisesti aina mennessään tukitolppien ohi. Väki kohahteli kauhusta keinahdusten aikana ja hetken päästä taas koko porukkaa nauratti, kun meno tasaantui. Lämpötila alhaalla 2356 metrin korkeudessa oli ollut 12 astetta, mutta kun päästiin huipulle 3555 metriin, niin mittari näytti enää +2. Eihän se tietysti ihan huippu ollut, mutta melko lähellä kuitenkin. Ihan huipullekin olisi päässyt, mutta sitä varten olisi pitänyt anoa matkailutoimistosta lupaa reitti 10:n käyttöön muutamaa päivää ennen suunniteltua retkipäivää. Ihan niin innokkaita emme olleet, ja hyvä niin, koska seuramiestä alkoi vaivata vuoristotauti sillä hetkellä, kun astuimme ulos gondolista. Itse nuuhkin vain innolla raikasta vuoristoilmaa ja ihmettelin huikeaa kirkkautta, jollaista normaalisti kokee vain lentokoneessa pilvien yllä lennettäessä.

Jyrkkää on.

Aikaa ylhäällä sai viettää normilipulla tunnin verran. Vuoristotautia ei kannata sellaisen pienen pyrähdyksen takia ruveta uhmaamaan, joten tein pienen kierroksen itsekseni rinteillä kulkevia polkuja pitkin, kun seuralainen jäi ottamaan vähän rennommin lähelle gondoliasemaa. Huomasin kyllä itsekin, että ilma oli ohutta, koska se pisti hengästyttämään helposti ja jalkoja hapotti jo mitättömässäkin kiipeilyssä tavallista helpommin. Vaan ei se nyt tuntunut paljon kummallisemmalta kuin huono kunto jyrkässä mäessä normaalissa ilmanalassa. Pidempäänkin olisin vaellellut vuorella, mutta tunnin aikarajan ja seuralaisen takia piti tyytyä kevyempään lenkkiin ainakin tällä kertaa.

Esittelymateriaali.

Ihana kirkkaus.

Teiden huippu.

Aurinko paistoi, pilvenriekaleita kiisi huipun ohi ja ilma oli tosiaan käsittämättömän raikas. Myöhemmin matkan jälkeen selvisi, että meidän lomaviikon ajan ilmassa oli kovasti tuulen tuomaa Saharan hiekkaa, mikä heikensi näkyvyyttä kauas. Normaalimpana viikkona Teideltä näkisi merelle, mutta nyt ei näkynyt paljon minnekään.

Polkuja.

Rinne ja polku.

Tie on kivikkoinen.

Kovin pitkälle en siis lähtenyt kuljeksimaan vaan palasin kohtuullisessa ajassa takaisin teleferico-asemalle ja lähdimme jonottamaan hissille ala. Ehdimme jonoon hyvälä hetkellä, koska vain pari minuuttia meidän saapumisen jälkeen jono oli kasvanut jo kymmenellä metrillä. Pientä ihmetystä herätti aseman seinään asennettu kahviautomaatti. Isompaa ihmetystä herätti se, että joku roisto rikollinen kehtasi piereskellä paikassa, missä kymmenet ihmiset jonottavat pienessä tilassa voimatta paeta minnekään. Sentään piereskelijä ei tullut samaan gondoliin tai sitten häneltä oli myrkkymateriaali jo loppu, mutta matka alas sujui ihan mukavasti. Lippua piti taas näyttää automaatille, että pääsi varsinaiselle laiturialueelle.

Laskettele pakoon lumihiutaleiden yllättäessä.

Huippua.

Ei ollut turhan kuuma.

Kahviautomaatti.

Paluubussi ei tulisi vielä muutamaan tuntiin, joten meillä oli aikaa käydä kahvilassa ja pienellä kävelyllä lähimaastossa. Vaikka emmehän me tietenkään maastoon menneet vaan pysyimme tiellä. Omiakin eväitä meillä oli mukana, ja niitä mutustelimme alatason kivipenkeillä istuen. Kaikenlaista kummallista ihmistyyppiä kulki ohi, mutta viihdyttävin oli ehkä englantilaisperhe, joka oli tullut kohteeseen shortseissa, t-paidoissa ja bikiniyläosissa ja kylmästä hytisten olivat kääriytyneet rantapyyhkeisiin paremman vaatetuksen puutteessa. Mikä siinä on, etteivät ihmiset koskaan usko, että vuorilla voi olla kylmä? Englantilaiset haukkuivat muutenkin vuoren lyttyyn, koska huipulla ei ollut tarjolla mitään aktiviteeteja. Mitä lie minigolfratoja olivat sieltä odottaneet löytävänsä..? Minun mielestäni vuori oli joka tapauksessa aivan huippu (pun intended)!

Alatasanteen maisemia.

Paluubussi saapui lopulta 15.45 ja sen lähtöaika oli 16.00. Kuljettaja otti aamun lippumme ja vaihtoi sen uuteen. Matkalla tuli taas hiukan huono olo ja ajo takaisin Puerto de la Cruziin tuntui kestävän ikuisuuden. Perille pääsimme noin 17.30 ja kävelimme ruokakaupan kautta hotellille ja siitä altaaseen uimaan, vaikka se olinkin vain minä, joka ui. Mutta onhan se luksusta, kun on elävä pyyhkeenpitelijä seurana ja apuna.

Ei jaksanut kiertää bussin eteen tarkistamaan numeroa.

Sen jälkeen nautiskelimme parvekkeella hieman marketista ostettuja mättöjä. Sen päivän kahvijuomassa oli yllättäen kananmunaa (!?!?), joten puolet siitä jäi juomatta, kun suu alkoi oireilla allergisesti. Onneksi juoma oli muutenkin paha ja koostumus kuin lettutaikinalla, niin ei harmittanut yhtään. Seuralaiseni sai kirjoitettua postikortit, minua laiskotti ja selailin vain nettiä.

Pimeän saavuttua lähdimme kaupungille. Kävimme ensin lähirannassa katselemassa aaltoja, jotka pauhasivat tauotta ja äänekkäästi rantasomerikkoa vasten. Toimitimme ensimmäisen erän kortteja postiin ja katselimme kaupunkia ja etsimme ravintolaa. Ravintolan löytäminen oli tänä iltana erityisen vaikeaa. Minkään menu ei kiinnostanut tippaakaan tai paikka ei muuten näyttänyt vetovoimaiselta. Vetovoimaisilta näyttävissä paikoissa taas ei ollut tilaa.

Lopulta hermojen jo uuvuttua yritimme saada itsemme Café de Parisiin, mutta ahkerasta yrittämisestä huolimatta emme meinanneet millään saada tarjoilijaa antamaan meille pöytää. Lopulta ohikiitävä tarjoilja sanoi, että istukaa nyt jonnekin tuonne päin. Ehdimme painaa puolet pakaroistamme penkkiin, kun pöydän vieressä alkoi orkesteri soittaa torvia aivan hullun äänekkäästi ja lähdimme juosten pakoon.

Melkein jo itketti ja nauratti se miten vaikea on turistikylässä ravintoloiden ympäröimänä saada ruokaa. Meillä meni varmasti yli tunti ravintolan valitsemiseen ja sillä välin ehdimme kulkea kaupungin ydinalueen laidasta laitaan ainakin neljä kertaa. Lopulta istutimme itsemme Rancho Grandeen ja tilasimme menut. Sitten tilasimme myös ruokaa, joka olikin yllättävän hyvää. Seuralaiselle tuli mexican skewerin ja minä tilasin carne con papas, joka oli jonkinlainen liha-peruna-pata, jossa oli toki vähän muitakin vihanneksia. Punaviinikin oli kohtalaista, joskaan ei ihan yhtä hyvää kuin Paella-paikan punaviini. Rancho Granden illallinen oli kuitenkin yksi matkan paremmista ruokailuista. Paluumatkalla iski yhtäkkiä melkoisen kova väsymys, joten tuli melkein kiire päästä nukkumaan.