Puerto de la Cruz - día 1 - alkujärkytyksiä

8.11.2015

Herätys oli melkoisen aikainen 4.30. Tarkistin netistä parkkipaikkojen tilanteen lentokentän P4:ssä. Tarkistin eteiseen lähtevien tavaroiden päälle liimatusta muistilapusta viimeiset pakattavat asiat, kuten eväät, jääkaappisäilytystä vaativan kortisonivoiteen ja mukaan vielä vähän puolikuivia vaatteita pyykkinarulta. Kortisoni ei tietenkään päässyt perillä jääkaappiin, mutta olipahan mahdollisimman pitkään kylmässä ennen lähtöä. Eväätkin olin jollain aiemmalla matkalla tehnyt jääkaappiin ja myös jättänyt ne sinne loman ajaksi. Lapun avustuksella muistin siepata mukaan herkulliset sinappi-ruohosipuli-tuorejuusto-salaatti-kalkkuna-brie-täytteiset rieskarullat. Lennolla ei tarvinnut tällä kertaa olla vain sipsien ja kuohujuoman varassa. Tai varsinkaan kuten Lontoon lennolla (sipsittömänä vuonna) pelkän kuohujuoman varassa. Kotoa starttasin 4.55.

Kaikki sujui vaihteeksi ihmeen hyvin. Parkkipaikka löytyi niin läheltä bussipysäkkiä kuin mahdollista. Keli oli lämmin, vaikka oli marraskuu. Lentokenttäbussia ei tarvinnut odotella kauan ja kentälle saavuin 5.20. Kynsi kyllä meni jossain aamutohinoiden seassa rikki, mutta onneksi lentokentän apteekki myi söpöjä pieniä lasiviiloja. Lentoyhtiö oli Thomas Cook, joten jouduimme jonkin aikaa jonottelemaan CheckIn:iin. Matkalaukut painoivat reilusti alle sallitun, tuliaisillekin olisi siis vähän tilaa. Turvatarkastuksessa koin kuitenkin yllätyksen, kun metallinpaljastinkaappi näytti vihreää valoa, mutta sivuun avautuvat ovet ohjasivat kulkuni kuitenkin poikkeusreitille.

Virkailija tahtoi ottaa meikälälisestä pyyhkäisynäytteitä vyöstä ja käsistä. Näytteet ladottiin jonkinlaisen koneen analysoitavaksi ja kone ilmoitti "No alarm" näytöllään. Käsimatkatavarat selvisivät läpivalaisuista kommelluksitta, kun reppu ei ollut täynnä tuuman paksuisia matkaoppaita ja järjestelmäkameroita, jotka yhdessä olivat kerran niin paksuja, että valo ei mennyt läpi. Sittemmin muistelen kyllä kuulutuksissa mainitun, että myös järjestelmäkamerat on otettava pois laukusta siinä missä kannettavat tietokoneet ja vastaavat härvelit. Laukku ei joutunut pistokokeeseenkaan. Kai se riitti, että minut pistokoeteltiin. Eikä tarvinnut sen kauemmin jännittää lasketaanko valuvakoostumuksinen brie eväsleivissä nesteeksi, joka pitäisi olla pullotettuna ja pussitettuna minigrippeihin.

Lento lähti 7.15 ja oli pitkä ja loppua kohden tuskallinenkin. Jouduin istumaan kolmen penkin erän keskipaikalla, ja käytäväpaikalle päätyi ekstrovertti mummeli, joka matkusti Teneriffalle jo kolmattakymmentä kertaa, tai ehkä se oli vasta 28. kerta, mutta reilusti yli 20 kertaa oli kuitenkin ollut saarella hän. Jouduttuaan kohteliaan introvertin viereen mummeli havaitsi tilaisuutensa koittaneen - nyt saa puhua paljon pelkäämättä, että keskustelukumppani liikaa yrittäisi keskeytellä omilla asioillaan. Mummeli oli kyllä varsin mukava persoona noin muuten, mutta henki haisi aika ikävältä. Olisin halunnut keskustella vähän enemmän oman seuralaiseni kanssa ja lukea mukaan ottamaani kirjaa, mutta ei. Löysimme kaikesta huolimatta yhteisen sävelen, kun totesimme molemmat olevamme kiinnostuneita ja tarkkoja vaatekaappien varjelemista vaaatepinoista ja sävyjen aakkosjärjestelystä. Mummeli oli ollut työikäisenä ammatiltaan kodinhoitaja.

Travel pack, paitsi kuvasta puuttuu vielä siihen kuuluvat GT-varusteet.

Saimme mummelista huolimatta kuitenkin nautiskeltua lähtöshampanjat ja muut juomat, jotka kuuluivat tällä kertaa valitsemaamme travel pack:iin. Pakkauksen sisällöstä oli hieman epäselvyyttä, josko siihen kuuluu vain vapaavalintainen valko- tai punaviini vai voiko valita myös rosén, mutta onneksi maksukone hyväksyi rosé-putelin viivakoodin osaksi settiä. Kyllä valkoviinikin olisi sitten kelvannut, mutta parempi näin, kun sain juuri mitä halusin. Näillä juomamäärillä oli tietysti hyvä olla lämpimissä väleissä reunapenkkiläisen rouvan kanssa, koska jostain syystä meillä oli noin 10 kertaa vessahätä ja jouduimme hyppyyttämään häntä pois tieltä vähän väliä.

Alppien yllä.

Loppumatkasta alkoi särkeä päätä. Ilmeisesti oli jo kova nestehukka kaikesta siitä lentokoneen perässä laukkaamisesta. Ymmärsin, että se särky ei omia aikojaan enää lähtisi pois, ja nappasin ibuprofeenilääkkeen. Särky ei parantunut täysin, mutta ei myöskään enää lähtenyt pahentumaan.

Laskeuduttuamme Reina Sofia (South) Airportille ihastelimme lämpöä ja tunnetta, ja muistelimme kaikkia sukulaisia, ystäviä ja tuttuja, jotka jäivät Suomeen palelemaan. Pienen bussikuljetuksen jälkeen päädyimme lentokentän sisätiloihin odottelemaan matkalaukkuja vaikka miten pitkäksi ajaksi. Molemmat laukut tulivat lopulta. Lentokentän ulkopuolelta löysimme heti matkatoimistomme oppaita, joista tunnistin heti yhden samaksi, joka oli muutamaa kuukautta aiemmin ollut oppaanani Kreetalla. Nätti likka ja sujuva puhuja, paras Kreetalla tapaamitani oppaista, jos ei ruotsalaisen oppaan osoittamaa erinomaista huolenpitoa skandinaavisella Knossos-retkellä lasketa mukaan. Opas toi mieleeni jotenkin Peppi Pitkätossun. Saatiin "Peppi" sitten onnekkaasti mukaan meidän bussiin. Puhelias mummo oli jossain toisessa bussissa, koska hänellä oli suuntana Playa de las Américas. Me sen sijaan matkustimme Puerto de la Cruziin.

Bussimatka oli toivottoman pitkä ja pomputteleva. Olimme jo uuvuksissa aikaisen herätyksen ja pitkän lennon ja päänsärkyjen takia, joten pomputtelu lisäsi oirejoukkoon vielä navakan pahoinvoinnin tunteen. No, ehkä vain keskinkertaisen, koska ei oikeasti yökkäyttänyt, mutta lievä oksetuksen tunne oli ja kuumuus ja jano pistivät pyörryttämään. Luonnollisestikin hotellimme Concordia Playa oli viimeisiä pysähdyksiä reitillä, joten kärsimme matkasta pisimpään, joskin hyvitykseksi saimme nähdä kaikki uskomattomat labyrinttiperuutukset, joihin kuski bussinsa taivutteli.

Hotellihuone ei ollut vielä valmis, mutta saimme ostettua langattoman verkon koodin viikoksi 24 €:lla ja turvalokeron 21 €:lla ja huoneen avaimenkin haltuun, minkä jälkeen jäimme aulaan odottelemaan päivän etenemistä. Herrasmiehenä seuralaiseni kävi vastapäisestä kaupasta hakemassa meille vesiä ja jääteitä, kun itse ryhdyin testaamaan langattoman verkon toimintaa.

Pääsin Samsungillani verkkoon ihan näppärästi, mutta seuralaiseni Nokialainen ei sinne enää mennyt. Sitten tutkailimme espanjankielistä lappua ja totesimme, että koodi antaa pääsyn vain yhdelle laitteelle (1 disposivo). Testasin sitäkin, että katkaisin itse yhteyden verkkoon, mutta ei Nokialainen päässyt silti. Verkko oli kiintynyt Samsungiin, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää.

Kun jokin maksaa helkkaristi ja silti toimii näin huonosti, niin jopa minäkin rohkaistun hoitamaan asioita ja menin valittamaan respan ukolle, joka vakuutteli, että verkon pitäisi toimia kahdessakin laitteessa, mutta ei samaan aikaan. Ei se ukkokaan saanut sitä toimimaan ja kohautteli vain olkiaan ja käski kokeilla myöhemmin uudelleen. Onneksi myöhemmin keksimme jakaa Samsungin verkon eteenpäin Nokialaiselle ja pääsimme molemmat surffailemaan huoletta koko viikoksi. Positiivinen yllätys oli kuitenkin se, että nopeus ja kantavuus riittivät verkossa mainiosti.

Lopulta respan ukko kävi huikkaamassa meille, että hotellihuone olisi valmis. Matkustimme 7. kerrokseen ja löysimme huoneemme, ovi auki, siivooja sisällä täydessä touhussa. Siivooja puhui vain espanjaa, jota emme korvien höristelystä huolimatta ymmärtäneet. Saimme kuitenkin viitottua asiamme nopeasti puolin ja toisin, eli sovimme jättävämme matkalaukut huoneeseen ja palaavamme myöhemmin. Olot olivat kohentuneet juomista ja viimeisistä eväiden rippeistä, joten lähdimme istuskelemaan hotellin pihalle ja katselemaan uima-allasaluetta.

Puerto de la Cruz oli ensivaikutelmaltaan shokeeraava. Olin sentään ollut aiemmin jo Kanarian saarilla, Gran Canarialla sekä Lanzarotella, mutta tämä oli jotain ihan muuta. Kaupunki näytti jämähtäneen jonnekin 60-70-luvulle. Talojen väritys toi mieleen kuvat Kuubasta. Ympäristö ei tuntunut yhtään espanjalaiselta, ainoastaan vanhalta ja hotelliselta. Hotellin aulakin oli omanlaisensa kummallisuus. Lattiat olivat periaatteessa olevinaan vähän hienompaa laattaa, mutta sitten aulassa oli 80-lukuiset punaiset keinonahkasohvat luomassa mahdollisimman räikeää ja mautonta vaikutelmaa. Huone oli myös jossain määrin floppi.

Pientä repsotusta, ettei menisi hienostelun puolelle.

Homekaappi.

Ovea avatessamme löi kasvoja vasten järkyttävä imelä tuoksu, jota kutsuisin mieluummin hajuksi. En tiedä onko se jotain millä tapetaan torakoita ja lutikoita, koska sitä on ollut usein etelämaalaisten roskisten hajusteena vai onko sen tosiaan vain tarkoitus luoda puhtauden tunnelmaa, mutta joka tapauksessa se on kammottava. Onneksi sitä ei ruiskittu huoneeseen lisää enää muina päivinä, joten riitti, kun tuulettelimme ensimmäisen vuorokauden pois. Katto ja muutamat nurkat repsottivat vesivahingoittuneen näköisinä ja vaatekaapissa haisi home. Henkaritavaroita oli pakko sinne ripustaa, mutta laatikoit haisivat jo niin sikamaisen homeisilta, että muutamaa mekkoa lukuunottamatta kaikki vaatteet saivat olla matkan ajan matkalaukussa. Sekin oli ongelmallista, koska huoneessa ei ollut sellaista perinteistä matkalaukkuhyllyä, vaan laukku piti aina saada sängyn päälle, jos sitä halusi avata. Ja kuka nyt haluaa likaista laukkua sänkyynsä? Piti siis aina jonkin verran pedata sänkyä, että sai sen nurkalle päiväpeitetyn kulman matkalaukkua varten. Kylpyhuone vaikutti muuten siistiltä, mutta suihkuverho ja amme taas aivan homeisilta. Se on harmi, kun kerrankin jossain on kylpyamme, niin se on sellaisessa kunnossa, että ei tee kuitenkaan mieli kylpeä.

Pönttöpuoli oli kunnossa.

Lavuaari.

Mielipahaa hälvensi kuitenkin mahtava maisema hotellin parvekkeelta. Vaikka taivas oli tähän mennessä peittynyt jo paksuun harmaaseen pilviverhoon, niin maisema ihan huokailutti. Kaikesta huolimatta tuntui hienolta olla kaukana kaikesta arkisesta pienellä saarella keskellä suurta merta.

Maisema parvekkeelta.

Lähdimme melko pian tutustumaan kaupunkiin. Vasta, kun saa ensimmäisen ruuan tai juoman nautittua paikallisessa ravintolassa, alkaa kotiutuminen paikkaan kunnolla. Kävimme ensimmäiseksi katsomassa lähintä mustahiekkaista rantaa. Aallokko näytti uimakelvottomalta, mutta rannalla toimivalle surffikoululle se tuntui juuri sopivalta. Jatkoimme kävelyä rantabulevardilla ja päädyimme lopulta pienen venepoukaman laidalla olevaan Cayaya-baariin, jossa tilasimme edullisehkot mojitot á 3,50 €. Hyvältä maistui ja hyvältä tuntui asettua hetkeksi aloilleen aistimaan ja imemään sisäänsä paikallista tunnelmaa.

Playa Martianez. Vaaleanpunainen talo on meidän hotelli.

Iglesia de Nuestra Señora de la Peña de Francia

Roskispistettä piristivät lego-kuvat.

Mojito.

Hämärä alkoi jo laskeutua. Olimme jo aika väsyneitä, joten hakeuduimme paluumatkalla syömään illallista. Päädyimme Pomodoro-ravintolaan, jolla oli katutason alapuolella muurin sisään rakennettu terassi, mistä oli mukava näköala alapuolella pauhaavaan mereen. Tilasimme helppouden nimissä pitsat, jotka olivatkin ihan kohtalaiset. Nälkä ainakin lähti ja oli hyvä mieli siitä, että päivän perusasiat oli saatu hoidettua kunnialla.

Horisontissa Teide-vuori.

Bateria de Santa Barbara -linnoitus.

Linnoituksen muurilla oli tunnelmaa.

Vasikanlihapitsa.

Restaurante Pomodoro

Haimme vielä hotellin kadulla sijaitsevasta marketista vesiä hotellille, kun hanaveden juomista ei suositeltu. Melko pian pyrittiin nukkumaankin, koska väsymys painoi koko ajan enemmän ja enemmän.