Santorini 6 Fira-Oia patikointi

13.9.2018

Olin taas kerran kipujen takia hereillä ennen kahdeksaksi asetettua herätystä. Olin nukahtanut lisätyynyn avittamana nopeasti ja nukkunut täysin liikahtamatta 06 saakka oikealla kyljellä. Se hieman tuntui. Aamupalan jälkeen hyppäsimme 9.40 bussivuoroon. Tällä kertaa kävelimme bussikatua bussin tulosuuntaan, jotta pääsimme yhtä pysäkkiä aiemmin kyytiin, kun bussi olisi vielä pykälää tyhjempi. Tai pykälää vähemmän täynnä. Juonikkuutemme palkittiin ja mahduimme vielä jopa istumaan. Pian bussi oli taas lähes yhtä täynnä kuin edelliselläkin kerralla. Rahastaja oli vähän kookkaampi kaveri tällä kertaa. Seuramiehen mielestä miekkonen haiskahti pahalta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että minä olisin haistanut ikkunapaikalle mitään. Itse tuumailin ukkelista, että hänellä oli vähän samankaltaiset silmät ja kulmakarvat kuin Sean Conneryllä vanhoilla päivillään, joskus viimeisen Bondin tienoilla.

Nysse tulee.

Conneryllä on rahastajan katse.

Kello 10.15 löysimme itsemme Atlantis-hotellin vierestä aloittamassa päivän vaellusta Firasta Oiaan. Matkaa olisi noin 11 km taivallettavana. Meillä oli kuitenkin hyvä opas mukana. Olin nimittäin aiemmin Santorinia googletellessani löytänyt Daven hienon ja yksityiskohtaisen blogipostauksen kyseisen reitin kulkemisesta. Lähdimme siis liikkeelle ensin Firan läpi. Alkumatkasta kulkeminen oli hidasta, kun vähän väliä oli aivan pakko pysähtyä kuvaamaan maisemia. Heti Firan kyljessä oli Firostefanin kylä. Talojen keskellä kulkiessa oli myös väisteltävä siellä liikkuvia muita ihmisiä. Kylien välisillä osuuksilla ihmisiä oli vähän vähemmän.

Nousu lähtöpaikalle.

Hotel Atlantis.

Kuva lähtöpisteestä. Maali siintää horisontissa vasemmalla.

Tästä se lähtee.

Kaldera-maisema.

Katse Firan yli kohti Kamaria.

Maisemat olivat huikeita.

Polku nousi ja laski sopivan vaihtelevasti. Välillä kuljettiin valettua väylää pitkin, välillä päällysteenä oli mukulakiveä. Daven ohjeita piti tarkistella puhelimesta, kun huomasimme joutuneemme autotien lähelle, missä ihmiset odottelivat kuljetusta matkalaukkujen kanssa. Olimme saapuneet Imerovigliin. Dave ohjeisti olemaan tarkkana Blue Note-kahvilan tienoilla, jossa tie haarautuu harhauttavasti. Palasimme takaisin kippolan kohdalle ja lähdimme kulkemaan Skaros Rockin suuntaan. Olimme päättäneet, että emme käy katsomassa kyseistä Rockia paikan päältä, minkä vuoksi olimme valinneet väärän suunnan. Oikea tapa oli siis lähteä Skaros Rockin suuntaan, missä myöhemmin tuli vielä uusi risteys, missä vasta valittiin lähteekö oikeasti poikkeamaan Skaros Rockille vai jatkaako matkaa suoraan kohti Oiaa.

Penkki with a view.

Reitillä numero 9.

Varpunen kesäpäivänä.

Skaros Rock.

Koira oli tullut näköalapaikalle näkemään unia eikä maisemia.

Mitä pidemmälle matka jatkui sitä villimmäksi polku kävi. Ei ollut enää päällysteitä, vaan nyt oltiin jo melkein oikeasti luonnossa. Polku koostui epätasaisesta irtokivijoukosta. Matkan varrella oli upeita hotelleja mahtavilla maisemilla. Yhdellä hotellilla näytti olevan oma yksityinen uima-allas kullekin huoneelle. Kyllä sellaisessa kelpaisi asustella, jos olisi vaan varaa. Aamu-uinnille olisi lyhyt matka. Enimmäkseen näimme aina Firaan sekä Oiaan saakka, mutta välillä oltiin vuorten välissä piilossa.

Maali ei tunnu lähestyvän ikinä.

Kivimuuri.

Andronis Wellness Resortin huoneita yksityisaltailla.

Upea meri.

Pysähdyimme pienelle lounastauolle suunnilleen puolimatkassa sijaitsevaan Monopati-kahvilaan, jonka sisustuksena oli lähinnä erilaisia kieltokylttejä. Tuolien aurinkorasvaaminen oli kielletty, luotolla maksaminen oli kielletty, pelkän veden ostaminen oli kielletty, keittiöön meneminen oli kielletty, poistuminen WC:n kautta oli kielletty jne. Söimme toastit á 4 € ja joimme frappet á 3 €. WC oli melko karu, mutta ajoi asiansa. Siellä oli erikseen vielä tippikippo, mutta katsoimme, että ruuasta antamamme tippi saa riittää.

Kahvilan opaste.

Café Monopati.

Café frappe.

Toastit.

Monopatin sisätila.

Monopati WC:n puoleiselta sisäänkäynniltä katsottuna.

Monopatin huussi.

Olo alkoi olla aika hienhajuinen, vaikka deodoranttia oli käytetty, ei ollut erityisen kuuma, pieni tuuli vilvoitti jatkuvasti ja ajoittain harsopilvet estivät suoran auringonpaisteen. Saavuimme seuraavaksi puna-mustan väriseen laavakivimaastoon. Polku johti meidät hetkeksi autotien pientareelle, mutta sitä joutui kulkemaan vain parisataa metriä.

Santorinin kaldera.

Aina vain pitkä matka Oiaan.

Polku.

Punaisuuden koko totuus ei ihan paljastu kuvasta.

Kivipolku jatkuu kipsan takaa.

Ylöspäin.

Reitillä oli jonkin verran kävelijöitä meidän lisäksi. Kaikki olivat suunnilleen eri-ikäisiä ja -kuntoisia. Oli nuori nainen jonkun täysin harmaantuneen mummon kanssa, parikymppisiä pareja, pari paksua, mutta tomeraa daamia ja me. Myöhemmin huvitimme itseämme lukemalla ihmisten huonoimpia arvosteluja Tripadvisorista. Siellä amerikkalaiset risteilyturistit kehuivat olevansa sporttisia ja nuorehkoja, mutta olivat silti mielestään lähes kuolleet kyseisellä vaellusosuudella, ja varoittelivat ihmisiä yrittämästä moista hulluttelua. Kummasti siellä silti paineli useampiakin vanhoja ihmisiä ihan ongelmitta. Enkä itsekään väittäisi olevani sen enempää nuori kuin hyväkuntoinenkaan, mutta kyllä aina pieni 11 km marssi onnistuu.

Tuolta tultiin.

Tänne mennään.

Muutamat viimeiset kilometrit Oiaan olisi taas voinut halutessaan matkustaa aasin kyydissä. Me jatkoimme kulkua omin jaloin. Matkalle osui muutamia kirkkoja, joista yhdellä oli hääpari kuvauttamassa itseään. Tavallisen valokuvaajan lisäksi heillä oli myös dronenlennättäjä mukana. Siitä seuraavalla kirkolla istahdimme hetkeksi varjoon lepäämään. Nurkan takaa pyrähti esiin pieni koira, joka asettui muitta mutkitta tiiviisti jalkaani vasten paijattavaksi. Koira vaikutti puhtaalta ja iloluontoiselta, joten rapsuttelin menemään antaumuksella.

Ekklisia Profitis Ilias.

Morsian taisi olla hyppäämisaikeissa.

Aasiasema.

Merkillisiä maan muotoja.

Söpöliini.

Kylkimyyryläinen.

Villin näköistä maastoa.

Loppukiri.

Lopulta, noin kolmen maissa, saavuimme Oiaan. Kävelyyn oli kaikkinensa kulunut meiltä vajaat viisi tuntia. Oiassa luomupolku muuttui lyhyen autotiepätkän jälkeen marmoriväyläksi, jota pitkin turistilaumat kulkivat etsiskellessään parhaita maisemia ja ostoksia. Mekin löysimme pari hyvää maisemapaikkaa. Näimme yhdellä niistä aasialaisen morsiusparin/hääparin (mikä ero?) kuvauttamassa itseään. Oia oikein kuhisi aasialaisia morsiuspareja. Yhteen näköalapaikkaan piti oikein jonottaakin, jotta pääsimme muiden tavoin ottamaan meitsiet itsestämme ja kuvat toisistamme. Poikkesimme venetsialaiseen linnoitukseen, joka on kuulemma suosittu paikka auringonlaskun katselemiseen. Linnoitus oli kuitenkin pieni ja huonokuntoinen, ettei sinne mahdu kuin murto-osa tapahtumasta kiinnostuneista turisteista.

Oian laitamilla.

Ekklisia Agios Georgios.

Marmorikatu.

Pelastakaa Oia!

Löytyi muitakin ihmisii.

Katse Firaan päin.

Morsiuspari kauniina.

Oia pienen kermanvärisen kirkon takaa löytyvältä näköalapaikalta.

Näköala merelle.

Santorinimainen näky.

Venetsialaisen linnoituksen jäänteet.

Oian venetsialainen linnoitus.

Toivomus- tai rukoushenkari?

Oian rinnettä.

Oiaa.

Melko ylellinen paikka auringonlaskun katseluun.

Emme löytäneet yhtään houkuttelevaa drinkkibaaria. Oiassa oli enimmäkseen erilaisia koru- ja taidekauppoja. Kahviloita ja ravintoloitakin varmaan on, mutta ne löytääkseen pitäisi varmaan osata suunnistaa paremmin erilaisille sivukujille. Ostimme siis vain pari limupulloa kaupasta ja asetuimme vuvvetunnelin penkeille juomaan niitä. Nimesimme tunnelin mainitulla tavalla, koska joku oli järjestänyt tunneliin koirille tarjolle ruokaa ja vettä. Useampi hauveli kävikin nauttimassa paikan antimista.

Taidetta.

Vuvvetunneli.

Vuvve hörpyllä.

Kiertelimme vielä kylän laitoja jonkin verran ennen kuin suunnistimme ulos ahtaimmasta ytimestä vuvvetunnelin kautta kohti bussiasemaa. Bussia oli odottamassa aivan valtava määrä ihmisiä. Pelkäsimme, ettemme mahtuisi ainakaan kahteen seuraavaan bussiin, mutta kävi tuuri ja mahduimme juuri ja juuri jälkimmäiseen asemalla maleksineeseen bussiin. Saimme vielä toiseksiviimeiset istumapaikat, joskin vain käytäväpaikat. Vain takariviin tuli vielä kaksi ihmistä lisää. Bussi kurvasi matkaan heti bussin istumapaikkojen täytyttyä. Ihmiset jonottivat ihmeen kiltisti, vaikka aina löytyy joku, joka kokee pakottavaa tarvetta kiilata. Meidän bussiin osui yksi kiilaajapari. Karma kuitenkin huolehti siitä, että heiltä jäi vahingossa hattu bussiin, eikä ketään huvittanut mainita asiasta heille.

Bussijonossa.

Matka Oiasta Firaan kesti noin 20 minuuttia ja hinta oli sama á 1,80 € minkä olimme maksaneet Kamarista Firaan. Sääliksi kävi sitä tyttöparkaa, jonka viereen minä jouduin istumaan, koska olin niin hiestynyt päivän ponnistuksista. Yritin kyllä pitää jäseneni niputettuna ja nojasin käytävälle päin, mutta vierustoveri näytti silti varsin masentuneelta. Firassa siirryimme suoraan jonottamaan #2 bussiin (sama kuin aamulla). Jouduimme pian suomalaisten ympäröimäksi, minkä jälkeen piti varoa ajattelemasta asioita liikaa ääneen. Bussissa oli edelleen sama rahastaja kuin aamulla.

Tällä kertaa bussi ei pysähtynyt lainkaan Kamari beach-pysäkillä, emmekä nähneet ainuttakaan tuttua kohtaa ennen kuin olimme taas Ancient Thiran pysäkillä, mistä kävelimme taas kaupan kautta hotellille päin. Kaupalta hotellille piti kulkea jalkapallokentän laitaa. Siellä pelanneilta pojilta karkasi pallo aidan yli kadulle. Yritimme olla huomaamatta tapahtumaa, mutta yksi poika juoksi sinnikkäästi kentän laitaa pitkin meidän perässä ja aneli meitä hakemaan pallon hienosti englanniksi, joten taivuimme lopulta hakemaan pallon. Se oli tietysti kierinyt auton alle ja jumiutunut sinne, joten jouduin konttaushommiin. Poika ainakin näytteli taitavasti erittäin kiitollista, joten menköön tämän kerran.

Hotellilla totesimme kellon olevan sen verran paljon, eli yli iltakuuden, että lähdimme uimaan vain hotellin altaaseen eikä mereen. Sen jälkeen otimme suihkut ja palkitsimme itsemme päivän suorituksesta skumpalla parvekkeella. Kartoitimme taas ravintolavalikoimaa googlen avulla. Halusimme mennä Il Fornoon, jonka pitsoja kehuttiin kovasti. Se osoittautui ihan pieneksi paikaksi, vain 5-6 pöytää, joten se oli tietysti aivan täynnä. Menimme sitten spontaanisti läheiseen Al Frescoon. Tarjoiljia oli oikein ystävällinen, vaikka englanti tuntui vähän vaikealta asiointikieleltä. Tilasimme pizzat: Specialin (aina minä) ja Al Cremen, lasin roséta, oluen ja litran vettä. Koska meillä kaikilla oli niin mukavaa, tilasimme jälkiruuaksi espressot ja rakit. Hintaa kokonaisuudelle kertyi 37 €, joten maksoimme 40 €.

Skumppaa.

Ravintola Al Fresco.

Al Frescon pizza Special.

Pizza Al Creme.

Espresso ja raki.

Sain aloiteltua postikorttien kirjoittamisen ruokaa odotellessa, ja jotta sain myös viimeisteltyä kirjoittamisen, tilasimme jälkijuomat. Oli meillä silti mukavaakin, vaikka kortit olivat se todellinen syy juomille. Postilaatikko löytyi saman ostos-ravintola-aukion, missä ravintolakin sijaitsi, toiselta laidalta. Palasimme vaihteeksi jalkapallokentän kautta kotiin, ettemme aina kulkisi vain samoja katuja, minkä virheen teimme esim. Teneriffalla. Kentällä oli tällä kertaa vähän isompien poikien, jopa miehiksi voisi heitä kutsua, treenit menossa. Kotikadulla näimme "uuden" mustavalkoisen kissen, jolle naukaisimme ensin kerran. Sitten seuramies hissyili sille ja minä kehräsin. Kisse hämmentyi silminnähden ja lähti pakoon. Meillä oli sama suunta, joten jatkoimme kisselle maukumista ja kehräämistä. Lopulta kisse pysähtyi ja alkoi naukua meille kuin kysyäkseen mitä ihmettä me oikein sekoilemme ja haluamme hänestä. Jätimme eläinparan sitten rauhaan.

Postikortteja.

Hotellilla laitettiin akkupitoisia laitteita latautumaan. Kirjoittelimme muistiinpanoja ja hörpimme ahkerasti vettä, koska meillä oli pientä nestehukan tuntua. Lopulta vettä oli tullut kiskottua niin paljon, että ei meinannut uni tulla, kun piti ponnahdella huussin puolelle vähän väliä. Pohdiskelimme myös seuraavan päivän agendaa ja mukaan tarvittavan varustuksen laatua.