Santorini 2 Zoodochos Pigi

9.9.2018

Sänky ei ollut häävi. Heräilin monta kertaa yön aikana käsien puutumiseen ja olkapään kipeytymiseen. Tyynykin oli aivan liian matala. Olin siis taas kerran hereillä ennen kellonsoittoa, joka oli ajastettu 8.00:ksi. Puoli yhdeksän maissa menimme aamupalalle, joka tarjoiltiin respan vieressä olevassa pienessä aula-salissa. Valikoima oli suppea, mutta siitä löytyi siedettävää leipää ja seuramies tykkäsi kahvista. Kävimme vielä katsastamassa uima-altaan, jonne mentiin aulasta portaat alas sisäpihan puolelle. Uima-allasalue oli kaunis ja tunnelmallinen - hotellin parasta antia. Seuraavaksi kävelimme rantaan katsomaan minkälainen aallokko merellä oli tarjota tänään.

Aamu sarastaa.

Aamiaissali.

Marmeladi- ja hedelmävalikoimaa.

Leipäsetti.

Hotellin viehättävä uima-allasalue.

Aallokko osoittautui rauhalliseksi, joten palasimme hotellille vaihtamaan päälle uimatamineet. Ranta ei muodostunut hiekasta vaan pienistä mustista kivistä, jotka sattuivat aivan hillittömästi paljaisiin jalkapohjiin. Ohutpohjaiset rantakengät auttoivat vain vähän, mutta niiden avulla pystyi sentään liikkumaan. Kävelimme rantaa pitkin läheisen pienen aallonmurtajan suojaan uimaan.

Hotelli päivänvalossa.

Meidän parveke.

Kamarin ranta.

Vesi oli 27-asteista ja tumman pohjan takia aivan eriväristä kuin Kreetalla, vaikka vesi olikin aivan kristallinkirkasta. Pohjaa piti jonkin verran varoa, koska siellä oli sattumina isompiakin kiviä, joihin saattoi potkaista jalkansa kivuliaasti. Merestä pois nouseminen oli kaikkein vaikeinta, kun kengät olivat jääneet parin metrin päähän rantaviivasta. Ajoittain oli pakko vain jäädä paikalleen pitkäksi aikaa, koska kivien päällä liikkuminen sattui liikaa, vaikka ei paikallaan oleminenkaan tuskatonta ollut. Ainakin tuli saatua hyvää harjoitusta peili-leikkiä varten, missä on pystyttävä olemaan paikallaan liikkumatta karvaakaan.

Meri oli rauhanomainen.

Tämän näkeminenkin saa jo jalkapohjani kipeiksi.

Seuraava kohde näkyvissä.

Palasimme huoneeseen vaihtamaan marssivaatteet päälle ja laittamaan vähän aurinkorasvaa. Sen jälkeen lähdimme etsimään reittiä kylän takana kohoavan Mesa Vouno-vuoren rinteessä olevalle pienelle Zoodochos Pigi-kirkolle. Reitti löytyi helposti ja reipas tuuli piti kuumuuden kurissa. Polku oli varsin louhikkoinen ja osa kivistä liukkaiksi kuluneita. Piikkipensaat raapivat niiden nilkkoja, jotka olivat varustautuneet shortseihin (en minä). Muutama ihminen kohdattiin polulla, mutta he olivat kaikki menossa alaspäin. Kirkolla oli luola, lähde, johanneksenleipäpuita ja mukava unelias tunnelma. Maisemat merelle olivat upeat. Olimme korkeammalla kuin saarelle laskeutuvat lentokoneet, mikä tuntui ja näytti jotenkin absurdilta.

Valkoinen läikkä vuorenrinteessä on Zoodochos Pigi.

Nousua tiedossa.

Polku kirkolle alkaa tästä.

Puolimatkan maisema.

Zoodochos Pigi-kirkko saavutettu.

Zoodochos Pigi.

Lähteen vesiä.

Näkymä luolasta.

Lentokoneen yläpuolella.

Jatkoimme kiipeämistä vielä kirkon ohi Ancient Thiran (arkeologinen alue) portin liepeille, vaikka kiipeäminen ottikin koville. Mäen päältä näkyi vuoren toisella puolella oleva Perissan kylä. Onneksemme huipulla oli myös kioski, mistä ostimme omena-granaattiomena-vihreän jääteen (minä) ja tavallisen jääteen (seuralainen). Siitä tulikin sitten uusi lempijuomani. Tuuli ylhäällä oli niin kova, että se suorastaan salpasi korvat, hengittäminen vastatuuleen oli vaikeaa ja lisäksi jopa täysi juomapullo meinasi lähteä tuulen kyytiinsä poimimana kohti Perissaa. Yhden skootterinkin tuuli oli kaatanut.

Nousu jatkuu.

Perhosta ujostutti.

Kamari.

Perissa.

Uusi suosikkijuoma.

Paluumatkan kuljimme asvaltoitua autotietä pitkin. Sitä oli helpompi kulkea, mutta matka oli paljon pidempi, koska tie mutkitteli loputtomasti jyrkässä rinteessä. Poikkesimme matkan varrelta löytyneeseen kolmikerroksiseen markettiin, jossa kerroksiin piti ajaa hissillä. Hissi oli sen verran suuri, että se toimi samalla sipsiosaston jatkeena. Koko takaseinä oli sipsilaatikoiden peitossa. Ruokatavarat löytyivät yläkerrasta, kellarissa oli kosmetiikat ja katutasossa oli juomia ja eväs-tyyppistä tavaraa. Ostimme vesiä, mehuja, pari pientä skumppaa, oluen ja sipsejä. Yhden merkin piccolo-pullot skumppaa olisivat maksaneet melkein 15 € / pullo, vaikka olivat vain kuohuviiniä eikä aitoa shamppista. Valitsimme halvempaa kamaa. Kaupan lähellä näimme auton, joka oli härskisti peruuttanut maahan pultatun muovitolpan päälle. Sen siitä saa, kun säästetään eikä laiteta metallitolppia...

Paluumatkan serpentiinitie.

Päättäväisellä asenteella voi tehdä mitä vain.

Pienen juoma- ja sipsitauon jälkeen lähdimme testaamaan uima-allasta. Uima-allas oli jaettu naapurihotellin (Zeus) kanssa, mutta jostain syystä toisella hotellilla oli altaalle eri aukioloajat kuin meillä. Mittari näytti veden lämpötilaksi mukavat 30 astetta. Uinnin jälkeen asetuimme parvekkeelle kirjoittelemaan päivän tapahtumista. Saimme oleskella hyönteisiltä rauhassa siitä huolimatta, että parveke oli kasvien valloittama.

Uusi suosikkisipsi - sitruuna ja pippuri.

Seuramiehen työkaveri oli suositellut rantakadun Prince-baaria, joten lähdimme seuraavaksi kokeilemaan sitä. Tilasimme mojitot á 9 € ja olivat kyllä ihan makoisat. Wifikin ravintelista löytyi, joten saimme kommentoitua paikkaa suosittelijalle ihan livenä.

Princen mojitot.

Seuraavaksi lähdimme kävelemään rantakatua vuoren suuntaan. Törmäsimme Ä&T:hen heidän Bellonias-hotellinsa kulmalla. Saimme esittelykierroksen heidän huoneistostaan. Hotelli oli isompi ja rutkasti hienompi kuin meidän, ja tietysti kalliimpikin. Jatkoimme rantakadun loppuun saakka, koska halusimme löytää Perissaan kulkevan taksiveneen lähtöpaikan. Mitään laituria veneelle ei ole, vaan siihen pitäisi siirtyä rannalta kahlaamalla. Löysimme mainoskyltin rannalle vievien portaiden vierestä, joten arvelimme veneen lähtevän sen kohdalta. Paluumatkalla hotellille ostimme meille kummallekin kunnolliset uimakengät á 8 €, koska aamun uinti oli tehnyt selväksi, että paljain jaloin meillä ei olisi asiaa mereen. Varmaan jalatkin tottuisivat kävelemään kivillä, mutta viikon loma ei sellaiseen totutteluun riittäisi.

Hotelli Belloniaksen ylellistä maisemaa.

Kissemäinen pentu.

Seuramies vaihtoi hotellille päästyämme vaatteita ennen kuin lähdimme illalliskierrokselle. Törmäsimme taas Ä&T:hen hotellikadun risteyksessä, kun olimme lähdössä. He olivat tulleet arvailemaan missä päin meidän hotellimme olisi, kun eivät olleet sitä taksilla saapuessa saaneet nähdä. Saimme osoitettua suunnan ja jatkoimme taas matkaa naureskeltuamme hetken sille miten pieni kylä Kamari onkaan. Pakkohan sen on olla pieni, kun koko saarikin on niin pikkuinen. Ajattelimme hetken lähikulmalla ollutta Amelie Tavernaa, koska se näytti niin suositulta, mutta päätimme kuitenkin tehdä pienen harkintakierroksen. Palasimme vähän ajan kuluttua toista katua pitkin ja asetuimme Amelieen. Ravintola oli aivan täynnä (ja pysyikin sellaisena) ja taisimme saada ainoan vapaan pöydän. Tarjoilija oli ystävällinen.

Amelie Taverna.

Sen jälkeen asiat alkoivat mennä huonoon suuntaan. Ruokalistalla oli pitsoja, mutta niistä oli kerrottu vain nimet, ei lainkaan mitä täytteitä ne pitävät sisällään. Mistä voi turistiparka tietää minkälainen pitsa on Vulcano? Olisimme ottaneet kleftikot, mutta se oli muka juuri loppunut. Miten voi joku ruokalaji olla loppu jo klo 20? Oliko jokainen asiakas tosiaan sinä iltana tilannut kleftikoa, kuten meille väitettiin? Miksi sitä ei tehdä enempää, jos se on niin suosittu? Pöytään istuttaminen oli käynyt nopeasti, mutta sen jälkeen jouduttiinkin odottelemaan melkoisesti, että saimme tilatut ruuat. Odotellessa saimme tuoreita (tai ainakin lämmitettyjä) sämpylöitä, joiden mukana tuli pari omituista tahnaa (toinen taisi olla "taramosalata"). Ihan tavallinen voi olisi ollut paljon parempaa. Tilaamani stifadon liha oli hyvää, mutta sitä oli aivan liikaa. Stifadossa olleet hillosipulit eivät oikein maistuneet. Lisukkeena olleet ranskalaiset ja riisi olivat pahoja. Seuramies oli tilannut taas giouvetsin, joka oli kuulemma paljon huonompi kuin edellispäivän Family Tavernan versio.

Herkkusämpylät.

Pinkki taramosalata, oliivit ja toinenkin tahna.

Stifado.

Giouvetsi.

Laskua ei meinattu saada pyydettyä millään. Aloimme jo tympääntyä koko paikkaan. Lopulta kun lasku oli saatu tilattua, meille tuotiin vielä kaupanpäällisiksi huolella kostutettua kakkua ja pieni pallo jäätelöä. Kakkua maistelin varovasti, eikä sitä tehnyt enempää mieli syödäkään. Jäätelön jätin suosiolla maistamatta, koska ulkomailla niissä on aina kananmunaa. Ruuat, olut ja vesi maksoivat ~27 €, jätimme ihan puhtaasta kohteliaisuudesta 30 €, kun kuitenkin joutuisimme kulkemaan ravintolan ohitse vielä monesti ja halusimme selvitä siitä tulematta pommitetuksi giouvetsista syömättä jääneillä läskikimpaleilla. Tunnelma kävi viimeistään aterioinnin puolivälissä epätoivoiseksi, ruoka oli keskinkertaista, jopa huonoa, jos liha ja sämpylät eivät olisi vähän paikanneet muita puutteita, ja tarjoilija kopautti kiireessä juostessaan minua tarjottimella takaraivoon pisteeksi iin päälle. Illallisessa parasta oli se, että pääsimme lopulta lähtemään ravintolasta. En ole kovinkaan usein ollut niin helpottunut, kun kävellessäni sen paikan portista ulos. Sääliksi kävi niitä reppanoita, jotka joutuivat oikein odottamaan pöydän vapautumista ravintolassa. Heitäkin oli vähintään puoli tusinaa.

Palasimme hotellille kirjoittelemaan päivän muistiinpanot loppuun ja muihin iltatoimiin kuten hampaan- tai useamman -pesuun. Omituisesti kaula oli saanut vähän liikaa aurinkoa päivän aikana. Liekö jäänyt vähän huonommalle aurinkorasvaukselle?