Cattolica 3 San Marino

16.7.2018

Herääminen oli ajastettu 8.30 tienoille. Perusluonteisia aamupuuhia seurasi käynti aamiaisella. Oma pöytä oli sama kuin eilen, mikä helpotti sen löytämistä, vaikka viihtyisyyden nimissä vaihtuvat pöytä olisi ollut kiva juttu. Seuramies otti automaatista latten, joka kuulemma oli paha. Maistoin siitä itsekin muutaman kulauksen, mutta kun kaikki kahvi (paitsi cappuccino) on pahaa, niin en pystynyt tuomitsemaan sitä asianmukaisesti. Jatkoin croissant-linjalla, joskin painotus kallistui suklaatäytteisiin tavallisten kustannuksella. Tänään testasin ananasmehua, joka muistutti niin vähän ananasta, että sitä ei sokkotestissä pystyisi kyseiseksi hedelmäksi identifioimaan. Tätäkin litkua on siis vältettävä jatkossa.

Aamiaisen jälkeen palasimme huoneeseen hetkeksi, ja ryhdyimme valmistautumaan uimarantailuun. Kävelimme jälleen reilun kilometrin ilmaisrannalle, jonne saavuimme noin 10.40. Asetuimme ottamaan aurinkoa pariksikymmeneksi minuutiksi, minkä jälkeen pulahdimme uimaan. Aallokko oli vähän kasvanut eilisestä, mutta siinä oli silti edelleen helppoa uida. Aallot olivat tuoneet mukanaan melko paljon levänriekaleita ja aavistuksen viileämpää vettä. Rantavahdilla oli taas täysi työ paimentaa uimareita pois aallonmurtajien välistä uhmaamasta merenkäyntiä.

Cattolican rannalla.

Rantavahti.

Uimarantaa.

Otimme vielä hetken lisää aurinkoa. Seuralainen ei välittänyt uida enää toistamiseen, mutta minä kävin vielä vilvoittelemassa uudestaan meressä. Rannan hiekka oli siitä jännää, että siinä tuntui olevan melkein yhtä paljon pienenpieniä simpukankuoria tai kuorenkappaleita kuin hiekkaakin. Kuoria löytyi ihan yhtä paljon vielä 50 metrin päässä rantaviivasta. Niitä oli kiva makoillessa tutkailla ja poimia pieniin kasoihin eteensä. Se oli sellaista sopivan terapeuttista lomapuuhastelua.

Vesi ei ollut kirkasta, turkoosia eikä kaunista.

Simpukkahiekka.

Lopulta palasimme taas hotellille, jonne saavuimme noin 12.30. Otimme suihkut ja aloimme valmistautua päivän retkelle. Meillä oli pickup-aika klo 13.25 aiemmin kartoittamassamme Carduccin & Geonovan viojen (via) risteyksessä. Bussi oli viitisen minuuttia myöhässä, mikä oli vielä siedettävää. Pienen kurvailun jälkeen bussi kurvasi valtatielle tietullin telecard-portin kautta.

Matka San Marinoon kesti noin tunnin. Bussiasemalta olisi saanut lähteä suoraan tutustumaan tämän kääpiövaltion pääkaupunkiin San Marinoon, mutta lähdimme useimpien muiden mukana ensin minijuna-ajelulle. Junakierros funivia(=köysirata)-paluukyydillä maksoi 10 € / hlö. Junaan istumisen jälkeen opas kävi rahastamassa meidät, ja junakuski jakoi "hissiliput". Junan kyydissä kurvailimme mm. historiallisten entisten junatunneleiden läpi. Kuulimme samalla nauhalta suomenkielisen selostuksen maan historiasta, mm. toisen maailmansodan pakolaisten majoittamisesta mainittuihin tunneleihin. Tunnelin lattiaan oli kuulemma punamaalilla merkitty kullekin siellä asuvalle perheelle allokoitu alue - karua.

San Marino siintää.

Minijuna San Marinon väreissä.

Entisessä junatunnelissa.

Muut asiat olivatkin suunnilleen samat kuin mitä olimme lukeneet kirjasta ja opas oli kertonut meille jo bussissa. Dalmatialainen (ei koira vaan) kivenhakkaaja Marinus pakeni Rooman keisaria Diocletianusta Titano-vuorelle, pelasti parilla vaihtoehtoisella (lähteestä riippuen) tavalla vuoren omistaneen naisen (Felicissima) pojan, joka lahjoitti vuoren Marinukselle, joka perusti sinne oman valtion vuonna 301. Se onkin maailman vanhin yhä olemassa oleva tasavalta. Lisäksi selvisi, että maassa on lukuisia muitakin "kaupunkeja" ja kyliä eikä vain pääkaupunki San Marino. Hallintomalli oli aika mielenkiintoinen; kaksi kertaa vuodessa (huhti & loka) valitaan kaksi kapteenivaltionhoitajaa maan johtoon. Samaan virkaan ei ole asiaa uudestaan ennen kuin kolmen vuoden tauon jälkeen, jos sittenkään tulee niikseen. Selostajalla oli pikantti 50-luvun dokumenteista tuttu nuotti puheessa, mikä oli kiva.

Funivia-asema.

Yhä ylös yrittää.

Junamatka kesti noin 25 minuuttia. Ajelu päättyi Funivian ala-asemalle, mistä ajelimme gondolin kyydissä takaisin ylös vuorelle. Hissilipun viivakoodia näytettiin pyöröportin lukijalle, puomit pyörähtivät ympäri omin voimin tönäisten kävelijän kevyesti läpi portista. Funivian gondoliin mahtui koko retkipoppoo kerralla ja vielä pari muutakin henkilöä. Satuimme saamaan hyvän paikan gondolin etuosasta kohti menosuuntaa, joten näimme hiukan maisemiakin tällä parin minuutin kestoisella matkalla.

Gondolijengi.

San Marinolaista arkkitehtuuria.

Funivian gondoli.

Ylhäällä funivia-aseman vieressä oli jonkinlainen näköalatasanne, johon jäimme ottamaan hetkeksi kuvia. Maisemat olivat melko erikoiset, koska San Marino on sellainen pieni vuorennyppylä keskellä muuten tasaista ja alavaa maata. Ilma alkoi vähitellen pilvistyä, mikä vähän heikensi kuvien laatua. funivia-aseman toisella puolella oli ihan pienen matkan päässä turistitoimisto, mistä kävimme ostamassa itsellemme vapaaehtoiset turistiviisumit ja leimat á 5 €. Turistitoimiston mies ihasteli seuramiehen tuliterää passia. Taisi tykätä passin kuvituksesta.

Näköala korkeuksista.

San Marinon vanhaa kaupunkia.

Pieni piha, suuret kukat.

Turistitoimiston julkisivu.

Turistitoimisto.

San Marinon matkamuistoviisumi.

Seuraavaksi lähdimme kävelemään kohti ensimmäistä tornia (Rocca/Guaita, 1000-luku). Matkalla saimme ostettua sormustimen, seuralaiselle pari magneettia, kynän ja valmiiksi postimerkitetyt postikortit (á 1,40) helppouden nimissä, kun kerran kauppiaat olivat keksineet liimata merkkejä kortteihin valmiiksi. Hinta ei muutaman hassun kortin kohdalla riipaissut, ja opaskin oli sanonut postimerkin hinnaksi 1 €, joten kalliista ei voi puhua. Pieni sadekuuro kävi kimppuun, joten kipaisimme sen ajaksi kurkistamaan Basilica di San Marino-kirkkoa (1826-1838, Antonio Serra). Kirkossa oli mm. pyhän Marinuksen patsas (1830, Adamo Tadolini) alttarilla, missä sijaitsevaan uurnaan on myös koottu Marinuksen luita (olettaen että vasta 1500-luvulla löytyneet luut nyt ylipäänsä ovat tunnistettaviksi Marinukseksi).

Vanhan kaupungin kuja.

San Marinosta olisi voinut ostaa uuden astiaston.

Kujatunnelmaa.

Basilica di San Marino.

Basilikan katto.

Marinuksen patsas alttarilla.

Ykköstornin luota jatkoimme matkaa Noidanpolkua pitkin kakkostornille (Cesta/Fratta, 1200-luku). Hallintoa ääneen vastustaneet naiset oli muinoin heitetty polulta rotkoon. Oikeat noidat osasivat lentää, joten he olisivat siten pelastautuneet kuolemalta. Todennäköisesti useimmat heitetyt eivät kuitenkaan lähteneet lentoon, vaan menettivät henkensä. Kakkostorni sijaitsi Titano-vuoren korkimmalla kohdalla eli 755 metrissä. Emme käyneet tornien sisällä olleissa näyttelyissä emmekä edes kiipeämässä torneihin, vaikka sellainenkin mahdollisuus olisi ollut. Kolmanteen torniin (Montale, 1300-luku) ei päästetty ketään muutenkaan.

Ykköstorni.

Larry San Marinossa - taustalla kakkostorni.

Jylhää on.

Alava maa.

Ykköstorni.

Pysähdyimme retkipöydän ääreen kirjoittamaan postikortit. Sitten jatkoimme matkaa taas alaspäin kohti varsinaista kylää/kaupunkia. Yritimme käydä wc:ssä, mutta pari löytämäämme koppia olivat "out of order" ja olisivat maksaneet 50 c, minkä toki olisimme raskineet sijoittaa kyseiseen kohteeseen. Löysimme postilaatikon, johon saimme jätettyä kortit. Sitten poikkesimme kahville, tarkemmin sanoen cappuccinolle ja sanmarinolaiselle oluelle (Speak easy) Domus-kahvilaan (missä oli myös toimivat vessat). Tarjoilija ilmoitti heti kättelyssä, että ruokaa ei olisi enää tarjolla, mutta juomia ja crepejä olisi saanut. Onneksi pelkät juomat oli juuri se mitä halusimmekin. Lämmin juoma tuntui hyvältä kurkussa, joka oli aamusta saakka tuntunut aavistuksen omituiselta, vaikka ei kuitenkaan suoranaisen kipeältä. Maistoin kulauksen seuramiehen olutta ja sekin oli olueksi ihan ok:n makuinen.

Domus-kahvila.

Cappuccino.

Paikallinen Speak easy-olut.

Kahvilan maisema.

Menimme katsomaan vielä hallituspalatsia (Palazzo Pubblico, 1884–1894, Francesco Azzurri). Siellä alkoi juuri klo 17.30 vahdinvaihto. Se oli nopea toimitus, jonka lähinnä ensimmäisen rivin ihmiset näkivät. Otin pari kuvaa vartijoista erikseen vaihdon jälkeen. Sitten olikin jo aika lähteä kohti bussia. Poistuimme kaupungin muurin ulkopuolelle Porta San Francescon läpi. Poliisi ohjasi portilla liikennettä, joka oli varsin vähäistä. Kurvasimme portilta vasemmalle ja pienen matkan päästä kävelimme portaat alas bussiasemalle. Meillä oli vielä vartti aikaa, joten poikkesimme magneettiostoksille aseman laidalla olleeseen putiikkiin. Oli vähällä, etten jäänyt itse vaille magneetteja, kun aiemman kaupan yksilöt eivät puhutelleet. Täällä oli kuitenkin oikein kiva valikoima.

Sanmarinolainen perhonen.

Lisää kujatunnelmaa.

Palazzo Pubblico Piazza della Libertàlla.

Vartijat.

Vapaudenpastas (Statua della Libertà, Stefano Galletti) ja hallituspalatsi.

Liikennepoliisi oli komea mies kamalasta uniformusta huolimatta.

Jos joku tietää miksi tällainen murikka on portaikon päätypylvään päällä, niin saa kertoa. Oli omituinen, mutta mistään ei löydy tarkempaa tietoa mitä ja miksi. Pyhän Marinuksen ensimmäinen alueella hakkaama kivi??

Suunta bussiasemalle.

Bussi löytyi helposti. Paluumatkalla alkoi ukkonen ja oikein kunnon sade, onneksi vasta nyt. Meidät palautettiin onneksi hotellin eteen eikä samaan paikkaan kuin mistä lähdettiin. Hotellipysähdys sopi Pesaron suuntaan jatkavalle bussille paremmin. Palautettuamme oppaan kartan ja annettuamme kuskille tippiä, pääsimme kipaisemaan bussilta hotellin suojiin kastumatta pahemmin. Kartan olisi kuulemma saanut pitääkin, mutta meillähän oli jo turistitoimistosta saatu San Marinon kartta, joka oli hienompi kuin oppaan jakama mustavalkoinen karttakopio.

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Parvekkeella kuivuneet uimakamat olivat läpimärät kaatosateesta ja haimme ne kiireesti valumaan pahimpia vesiä pois kylppärin puolelle. Kävimme kurkkaamassa hotellin ravintolaa, koska meitä ei huvittanut lähteä kaatosateessa kauemmas. Siellä oli buffet-illallinen vetelemässä viimeisiään ja sulkeutumassa jo puolen tunnin kuluttua eli klo 20.30. Menimme aulabaariin, mistä olisimme halunneet nauttia irish coffeet ja miettiä ruokailustrategiaa, mutta sekään ei järjestynyt. Seinässä mainostettiin snack bar-menua, mutta senkään ruokia ei saatu enää tilattua, koska keittiö oli mennyt jo kiinni.

Otimme sitten gin tonicit ja jäimme odottelemaan sateen loppumista. Se oli onneksi yllättävän pian ohi, minkä jälkeen lähdimme etsimään googlesta lähistöltä löytämäämme Pappagallo-ravintolaa, mutta päädyimme kuitenkin Pirates-nimiseen kakkosvaihtoehtoon, koska se löytyi vahingossa eli helpommin kuin ykkösvaihtoehto. Ravintola oli melko täynnä, mutta mahduimme vielä joukkoon iloiseen. Tilasin pizza funghi e salsiccian (maku oli kohtuullinen, mutta huomasin, etten ole erityisemmin salsiccian ystävä) ja seuralainen otti pizza tonno e cipollan, á 7,50 €. Juomiksi tuli Sprite ja birra mediat, Sprite minulle. Palvelu pelasi muuten, mutta laskua meinasi olla vaikea saada. Lopulta sekin tuli ja oli vain 22,50 €, minkä pyöristimme 25 €:ksi.

Ristorante Pirata.

Piratan merihenkinen sisätila.

Pizza funghi e salsiccia.

Pizza tonno e cipolla.

Näimme ikkunasta, että sateenvarjoin varustettuja ihmisiä paineli kadulla ravintolan ohi, joten arvelimme sateen jatkuvan. Se oli kuitenkin taas tauolla, kun lähdimme pois. Rohkenimme vielä uhmata kohtaloa ja mennä ruokakauppaan ostamaan vesiä ja eväitä seuraavan päivän retkelle. Muutkin olivat olleet rohkeita ja Via Dantella alkoi passeggiataileva väkimäärä vähitellen muistuttaa sateettoman illan tilannetta. Palasimme lopulta hotellille valmistautumaan seuraavan päivän retkeen. Kurkku tuntui edelleen vähän ikävältä. Ei se ainakaan ollut päivän mittaan parantunut. Naamakin punoitti hiukan, vaikka oli ollut enimmäkseen pilveilevä päivä, mutta siihen auttaa aina hyvä voitelu. Sade oli loppu, mutta taivaanrannassa salamoi yhä, ja katselimme sitä hetken aikaa parvekkeelta.