Cattolica 4 Venetsia

17.7.2018

Herätys soi armottoman aikaisin eli klo 5.30. Kurkkukipu ei ollut lannistunut yön aikana, vaan oli nyt entistä selvempi. Bafucinit, nenäsuihke ja buranat lähtivät mukaan retkelle. Hotellin aamiainen ei ollut vielä auki, joten popsin pari suklaakeksiä aamupalaksi. Noin 6.15 maissa marssimme ulos hotellista ja askelsimme kohti pickup-paikkaa (sama kuin edellisenä päivänä), jonne saavuimme 6.20. Pickup-ajaksi oli annettu 6.25, mutta bussi oli hävyttömät 20 min myöhässä. Meidän lisäksi paikalla odotteli yksi naishenkilö, jonka kanssa haimme turvaa toinen toisistamme, että olimme varmasti oikealla paikalla ja oikeaan aikaan. Ymmärrän kyllä melkein, että Cattolican pysäkeille annetaan sama noutoaika, mutta tähän aikaan aamusta olisin mieluummin nukkunut sen 20 minuuttia kuin seisoskellut kadunkulmassa...

Lopulta bussi kuitenkin tuli. Oppaanamme toimi Anniina. Bussissa oli hyvin tilaa, joten saimme valittua mieluisan istumapaikan. Ajelimme vielä Riccionen ja Riminin kautta hakemassa lisää retkeläisiä kyytiin. Reilun 2 tunnin (tai 1,5 tunnin, jos lasketaan ajaminen alkaneeksi vasta Riministä) ajon jälkeen pysähdyimme puoleksi tunniksi Antica Romea-kahvilaan. Matkalla oli ollut kolari, joka aiheutti melkoiset ruuhkat ja viivästytti meitä entisestään. Noin puolet porukasta asettui kahvilajonoon ja toinen puoli vessajonoon.

Ruuhkaa.

Suurin osa vessajonottajista oli naisia, joten opas käskytti käyttämään myös miesten puolta asioiden nopeuttamiseksi. Se aiheutti melkoista hämminkiä sekä naisten että miesten vessakäyttäytymiseen. Lisäksi yhtä koppia ruvettiin jostain syystä hyljeksimään, mutta olin vielä sen verran kaukana jonossa, etten kuullut selitystä asialle. Ehkä sieltä oli paperi loppu? Lopulta tuli vuoro kohdalle. Tietenkään vessakopissa ei ollut lukkoa. Ja vaikka jonoa piisasi, niin heti kun olin ehtinyt koppiin, oli joku puskemassa väkisin sinne sisälle. Eikö pitkän jonon pitäisi olla selvä merkki siitä, että kopit ovat varattuja, kun ovi on suljettu? Sain kuitenkin potkaistua oven (työntäjineen) vielä kiinni, vaikka pöntöltä ovelle olikin matkaa. Onneksi on riittävän pitkät jalat.

Antica Romea.

Tyttärensä kanssa matkustanut keliaakikkonainen (bussissa salakuunneltua) unohti visa-korttinsa kassalle. Opas kävi huutelemassa, että joku on unohtanut korttinsa kassalle. Kortin nimi oli tunnistettu suomalaiseksi. Vasta useamman toiston jälkeen, rouva hoksasi kyseessä olevan hänen korttinsa, ja juoksi nolona hakemaan sen. Seuramies oli ostanut minun vessakäyntini aikana itselleen cappuccinon ja hillo(ehkä omena)täytteisen croissantin. Söin puolet croissantista vähän myöhemmin bussissa, kun seuralaista huoletti huono ruokahaluni, ja se (croissant) oli kohtuullisen makuinen.

Huomasimme matkustavamme sanmarinolaisella bussilla, kun parkkipaikalla ei lopulta enää ollut muita kulkupelejä. Matka jatkui seuraaviin ruuhkiin. Reitille mahtui sekä tietöitä että nopeusvalvontakameroiden asennusta. Liikenne oli pitkään lähes täysin pysähdyksissä. Lopulta olimme "perillä" Chioggian satamassa. Sieltä matka jatkui Rafaello Navigazioni-firman Michelangelo-veneellä Venetsian laguunia suojaavien maakaistaleiden kupeessa kohti Venetsiaa.

Sanmarinolainen retkibussi.

Venematka kesti 1,5 h ja se olikin oikein kiva tapa saapua kyseiseen kaupunkiin. Liekö johtunut flunssanpoikasesta, että muistiinpanot ovat täynnä vessa-aihetta, mikä normaalisti etoo, mutta nyt... Pakko siis kehua vielä veneen vessaa - se oli paras kompakti vessa maailmanhistoriassa! Tilaa oli hätäisesti neliömetri, mutta asettelu erittäin käytännöllinen ja liikkumaan mahtui helposti. Laukun sain ripustettua isoon punaiseen hätä-seis-napin näköiseen nuppiin. Vesipiste oli sopivan pieni, mutta toimiva. Ikkunasta näkyi merimaisema. Lämpötilakin oli passeli. Ainoa miinus siitä, että paperia ei saanut heittää pönttöön, mutta se nyt on tavanomaista ulkomailla. Seuralainen testasi laivan nurkkabaaria eli osti oluen. Olin vähän yllättynyt siitä, että useamman oluthammasta napsasi ja vieläpä siihen aikaan päivästä.

Nokka kohti Venetsiaa.

Suojakaistaleen rakennuksia.

Sineä.

Vessan maisemaa.

Olin pukeutunut gondolieeriksi.

Lopulta Venetsia alkoi siintää horisontissa. Tuntui kuin olisimme tipahtaneet Bond-filmiin (From Russia with Love, Moonraker, Casino Royale), vaikka rantauduimmekin rauhallisemmin kuin Bond. Ajelimme Amal ja George Clooneyn häähotellin (Belmond Hotel Cipriani, alkaen ~1000 € / yö) ohi ja rantauduimme pian sen jälkeen noin puolen kilometrin päähän Dogen palatsista (Palazzo Ducale). Ensimmäiseksi pysähdyimme erään talon eteen katsomaan sen seinässä olevaa kelloa. Tämä tulisi olemaan kohtaamispaikkamme kotiinlähdön aikaan. Sitten halukkaat, me mukaan lukien, lähtivät kävelykierrokselle. Paikalle manifestoitui paikallisopas, joka jakoi meille kanavalle 23 viritetyt audiolaitteet. Paikallisopas selosti asioita englanniksi ja oma oppaamme käänsi puheet parhaansa mukaan meille myös suomeksi.

Venetsia.

Hotel Cipriani, Clooneyn pariskunnan häähotelli.

Tapaamispaikan merkkikello.

Reitti kulki mm. Vittorio Emmanuele II:n patsaan ohi, Huokausten sillan (Ponte dei Sospiri) yli ja Dogen palatsin sivuitse. Huokausten siltaa ei ehditty jäädä kuvaamaan, mutta kerrottiin siinä sen verran, että se oli vankilaan joutuvan roiston viimeinen mahdollisuus nähdä toiselle sillalle (Ponte della Paglia) kertyneet läheisensä. Dogen palatsin luona meille esiteltiin pienet ilmiantoluukut, joihin ihmiset olivat saaneet käydä työntämässä paperilappuja, mihin on kirjoitettu esim. ärsyttävän naapurin nimi ja joku villi syytös sopimattomasta käytöksestä.

Huokausten silta.

Dogen palatsi.

Ilmiantoluukku Dogen palatsin seinässä.

Vastapäisellä saarella sijaitsi Santa Maria della Salute-kirkko, joka kuulemma oli perustettu n. 1 100 000 tukin päälle. Eikä tämä kirkko tietenkään ole ainoa tukeilla lepäävä rakennus, mutta ilmeisesti se haluttiin mainita, koska tukkien huikea määrä oli tiedossa. Tukit ovat kestäneet ihmeen kauan, koska niitä ympäröivä vesi on estänyt haperruttavan ilman pääsyn tukkien kimppuun.

Dogen palatsin vieressä oli pari pylvästä (Colonne di San Marco e San Teodoro), joiden välissä kaikki entisaikojen hirttäjäiset järjestettiin. Pylväillä oli sen takia vähän huono maine, ja paikalliset ihmiset välttelivät niiden välistä kulkemista. Sen sijaan suurta huvia oli huijata muualta tulleet vieraat kulkemaan pylväiden välistä... Dogen palatsin sivusta löytyi ns. Paperiovi, jonka takana oli kaupankäynnin ministeriö ja jonkinlaisia kirjurin palveluita. Opas selitti meille venetsialaisten leijonasymboliikkaa. Entuudestaan tuttu juttu oli, että siivekäs leijona (Pyhän Markuksen leijona) edustaa Venetsiaa, mutta jatkossa osaan katsoa myös leijonan asemointia ja tassuja tarkemmin. Istuva leijona on ihan vaan Venetsian valtio. Seisova leijona symboloi Venetsian valtaa alamaiseen kansaan nähden. Leijonan tassuissa avoimena oleva kirja tarkoittaa sitä, että leijona on lukemassa, ei vaan.. Avoin kirja merkitsee rauhan aikaa ja suljettu kirja sotaa.

Leijona oli kiivennyt pylvään päälle.

Leijona oli rauhantahtoinen.

Kohti Pyhän Markuksen toria.

Pyhän Markuksen torilla (Piazza San Marco) meille näytettiin Pyhän Markuksen kellotornin (Campanile di San Marco) kivijalkaan 1966 tehty tulvan vesirajamerkki. Sitä vasten verrataan nykyisiä tulvia ja arvioidaan tulviiko paljon vaiko vähän vähemmän. Ihastelimme myös Pyhän Markuksen kirkon (Basilica di San Marco di Venezia, 1094) komeaa julkisivua. Kuulemma vain vasemmaisin mosaiikki on ainut alkuperäinen ja samalla tietysti myös vanhin. Hevoset ovat vain jäljitelmät alkuperäisistä, jotka Napoleon nyysi, ja jotka sittemmin tuotiin takaisin. Hevosilla on nykyään kaulurit, koska päät oli katkaistu kompaktimpaa kuljetusta varten. Kova kaveri myös tuo Markus, kun on saanut kaiken mahdollisen nimettyä itsensä mukaan...

Pyhän Markuksen kellotorni.

Vesirajamerkki kellotornin kivijalassa.

Pyhän Markuksen tuomiokirkko.

Se alkuperäinen mosaiikki.

Pyhän Markuksen torin kummallakin laidalla oli isot fiinit kahvilat. Caffè Florian (1720-) oli Itävallan vallan (kuulostaapa typerältä) aikaan (1800-luvun alkupuoliskolla?) venetsialaisten juonittelupaikka. Vastapäisessä Gran Caffè Lavenassa (1750-) istuivat itävaltalaiset vastaavissa puuhissa. Puluja kyseisellä torilla pyörii parhaimmillaan 250 000, mutta nyt niitä oli jopa masentavan vähän. Olimme jotenkin kuvitelleet, että kahlaisimme hämmentyneinä polviamme myöten puluissa. Torin vähäiset pulut olivat kuitenkin erittäin kesyjä ja kiipeilivät niitä (kiellosta huolimatta) ruokkivien ihmisten päällä. Kävelyreitti päättyi torin toiselle laidalle, missä annoimme äänilaitteet pois. Sen jälkeen seurasimme omaa opastamme lounasravintolaan, Cantina Canalettoon. Lounas ei sisältynyt retken 80 € hintaan, vaan maksoi ylimääräiset 15 €.

Puluja.

Pulu käsivarrella.

Vedetäänpäs pulut olalle.

Ravintola oli kuuma kuin bastu (ei vielä niin kuuma kuin sauna), ilmastointia ei ollut. Ahtaus pahensi kuumuutta entisestään. Pienen pöydän ympärille ängettiin 7 ihmistä, vaikka siihen olisi luontevasti sopinut vain neljä. Saimme pöytäseuraksemme korttinsa unohtaneen keliaakikon, salakuuntelemamme naisen ja tyttären sekä kaksi ylimääräistä tyttöä. En ole ihan varma kenen lapsia he olivat. Tilaa ei meinannut jäädä lautasille eikä kyynärpäille. Yksi pariskunta sai jostain syystä irrallisen pöydän ihan vaan heille kahdelle - epäreilua. Toivottavasti joutuivat ostamaan sellaisen lisämaksusta. Oppaallakin oli reilusti väljemmät oltavat kuin meillä karjalauman jäsenillä.

Ruokavaihtoehtoina oli lasagne, spagetti bolognese, pasta pesto ja pari erilaista pitsaa, ehkä jotain muutakin, mikä on jo unohtunut. Valintamme oli bolognese. Pöydässä oli kippo parmesaanin tapaista juustoa ja pari pulloa viiniä, valkoista ja punaista. Viinilaseja ei ollut. Joku siitä valitteli oppaalle, joka kertoi asian johtuvan siitä, että kyseessä on perheravintola. Vähän kuulosti ontuvalta selitykseltä. Valkkari oli liian lämmintä ja makeaa, sitä ei olisi pelastanut edes oikean mallinen lasi. Punkkua ei halunnut kukaan meidän pöytäseurueesta, joten sitä en pysty arvostelemaan. Vesi loppui nopeasti kesken. Bolognese-annos oli kuitenkin hyvän makuinen ja valtavan kokoinen. Siinä sitten istuimme hiestä märkinä kumartelemassa vuorotellen annoksiemme puoleen, koska kaksi vierekkäin istuvaa ihmistä ei mahtunut haukkaamaan suupalaa samaan aikaan...

Jälkkäriksi eteemme kannettiin pienet tiramisut, jonka uskalsin syödä, vaikka arvelinkin sen sisältävän munaa. Varovasti maistelin sitä, ja kun siitä ei liian paljon oireita tullut, niin pistelin poskeeni koko setin. Ravintolalle plussaa siitä, että huomioivat keliaakikon hyvin. Pasta pesto oli gluteeniton vaihtoehto ja muistivat kertakysymästä, että hänelle piti toimittaa myös gluteeniton tiramisu. Gluteeniton annos tuotiin erilaisella lautasella, jotta se ei menisi sekaisin muiden kanssa.

Kuvaaminen muistui mieleen vasta tiramisun kohdalla.

Kuumuus ja kosteus tihentyivät entisestään ravintolan ahtaassa käytävässä, joka johti vessaan. Tietysti miehet selvisivät omasta urakastaan nopeahkosti, kun taas me naiset jouduimme jonottamaan tuskallisen kauan. Ravintolakokemuksen jälkeen oli ihana päästä ulos helteeseen vilvoittelemaan.

Lounaan jälkeen meille jäi 1 h 50 min omaa aikaa kierrellä katsomassa Venetsiaa. Aika oli harmillisen lyhyt, mutta siitä sitten nipistettiin se aika, mikä hukattiin aamun myöhästelyissä. Jouduimme jättämään väliin kaikki varsinaiset kohdevierailut, koska muuten kaikki aika olisi kulunut jonottamiseen. Kävimme siis katsomassa Canal Granden yli vievää Rialton siltaa, kiertelimme kujilla ja teimme pieniä ostoksia. Sain hankittua itselleni pari pientä muranolasista koristetta, tuliaisiksi pari lasia ja magneetteja (3 kpl / 10 €). Muranon lasia löytyi monella eri hinnalla. Pienet esineet eivät olleet erityisen kalliita, mutta hienoimmat shamppanjalasisetit olisivat maksaneet jo satasia, isommat ja hienommat taidelasit jo tuhansia. Kävimme ottamassa valokuvat kävelykierroksen nähtävyyksistä, kun kierroksella ei ollut oikein kunnolla aikaa kuvaamiseen. Etsittiin myös melko pitkään vesikauppiasta, koska seuralainen ei halunnut maksaa lähimmästä putiikista löytyneestä puolen litran pullosta 2,50 €. Kun jatkoimme matkaa kauemmas torista, tippui hinta 1,80 €:oon ja lopulta löytyi litran pullo hintaan 2,50 €, joka sitten kelpasi. Minä valitsin itselleni sitruunalimun 3 €:lla.

Rialton silta.

Canal Grande.

Gondoleja.

Kanavaelämää.

Rikas nais, jos oisin...

Pyhän Markuksen aukio.

Meillä oli vielä varattuna yhteinen gondoliajelu, joten hakeuduimme 16.05 tapaamispaikalle. Paikka oli sama Markuksen torin nurkkaus, mihin kävelykierros oli päätetty. Aukiolla ei saanut istua (paitsi kahvilassa), ja kieltoa valvottiinkin ripeästi. Kieltokylteistä huolimatta kokeilimme onneamme, ja parissa minuutissa oli vartija hätistämässä meitä jalkeille. Mies oli vartijaksi poikkeuksellisen ystävällinen ja ihan nätisti hymyillen pahoitteli, että joutuu meitä kurittamaan. Ja toki tiesimme tekevämme väärin, joten emme mekään tilanteesta hermostuneet. Lopulta kello oli tarpeeksi ja turistiryhmämme kasassa. Opas alkoi jakaa meille gondolinumeroita. Meidät oli sijoitettu gondoliin nro 2. Siirryimme aukiolta pientä kujaa pitkin gondoleiden lähtöaltaalle. Odottelimme sivukadulla vuoroamme.

Gondolin istuinvalikoimaa.

Nokkapaikka.

Leijona.

Intialainen ryhmä teki lähtöä, kun saavuimme paikalle. Sen jälkeen lastattiin laivaan meidän seurueen ryhmä 1. Hetken kuluttua opas huuteli ryhmän 2-jäsenet paikalle. Meitä ennen kyytiin ehti joku mummeli ja lapsi, jotka saivat tietysti gondolin parhaat paikat. Me saimme vastakkaiset keskilaivan paikat, jossa jouduimme asettelemaan polvemme huolellisesti limittäin. Viimeisen pariskunnan tunnistimme samaksi nuoreksipariksi, jotka olivat istuneet edessämme San Marinon minijunassa. He eivät päässeet istumaan oikein millään tavalla ajatellen vierekkäin/lähekkäin, koska gondolin penkkisijoittelu ei sitä mahdollistanut. Pariskunnan miesjäsen asettui kärkeen ja seuranaisensa sivupaikalle. Gondolieeri yritti kovasti viestittää heille jotain ihan englanniksi, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt häntä. Lopulta huomasin olevani ainoa, joka ymmärsi mitä gondolieeri yritti sanoa, ja jouduin rohkaistumaan ja kertomaan, että mies voisi ottaa itselleen pehmustetyynyn penkin alta. Meillä muilla penkit olivat jo valmiiksi tyynytetyt, mutta kärkipaikkaa käytettiin myös astinlautana.

Gondoliajelu kulki pienen pätkän Canal Grandella.

Gondoliajelulla.

Kierros kesti noin 25 min. Gondolieri ei laulanut, mutta työnteli yhdellä peräairollaan meitä ympäriinsä varsin taidokkaasti. Airon vedenalainen osa oli hauskasti maalattu raidalliseksi kuten gondolierien paidat. Välillä vauhtia potkittiin myös seinistä. Kanavat olivat melko ahtaita, liikennettä tuli välillä vastaan ja useamman matalan sillankin alta livuttiin ilman, että olisi törmäilty mihinkään tai kopauteltu päitämme sillanpohjiin. Gondoliajelulla kohdalle osui pari pientä paikkaa, missä olin havaitsevinaan "venetsian hajua". Tietysti flunssani saattoi vaikuttaa hajuaistia heikentävästi, mutta minun kokemukseni mukaan paikka ei ollut mikään viemäriltä haiseva läävä, kuten moni on ollut väittävinään.

Gondoli ajelu oli todella kiva lisä retkeen. Varjoissa ja veden lähellä oli vähän viileämpää ja gondolieerin taitavuutta oli kiehtovaa seurata. Venetsia tuntui jotenkin entistä venetsiammalta gondolin kyydistä nähtynä. Maksoimme ajelusta 20 € / hlö, mikä tuntui vielä kohtuulliselta, kun yksityisajelun hinta olisi ollut 100 €. Lopuksi toki piti kyydistä noustessa jättää pari euroa tippiä laiturin hattuun, jossa oli kyltti "Thank you for your tip". Olimme onneksi bonganneet tippikipon jo lähtöä odotellessa, joten olimme varanneet sopivat rahat käsille.

Siltojen ali.

Ajelun jälkeen meillä oli vielä noin tunti aikaa ennen kuin pitäisi olla kohtaamiskellon luona aloittelemassa kotimatkaa. Kiertelimme vielä Markuksen torin ja vilkaisimme uteliaisuuttamme kahviloiden hintatasoa. Lavenassa lasi shamppanjaa olisi maksanut 32 € ja olut 18/20 € lajikkeesta riippuen. Florianissa olisi saanut prosecco-lasillisen 12 €:lla ja oluen 13 €:lla. Live-musiikista olisi laskutettu vielä 6 € / hlö lisää. Vaikka mummo olikin käskenyt käydä Markuksen torin kahvilassa hänen laskuunsa, jätimme käynnin väliin, koska kahvilla pitäisi voida käydä kiireettömästi eikä kelloa vahtien - varsinkin näin hienossa ja tunnelmallisessa paikassa. Poikkesimme kuitenkin sitruunalimuille torin laidalta lähtevän kadun varrelle.

Caffè Florian.

Kyllähän tätä maisemaa olisi kelvannut katsella skumppalasin äärellä.

Kellotorni, jonka uumenissa Bond nujakoi.

Kahvila.

Limu hyvin, näkyykö kello?

I'm not half the man I used to be ♪

Klo 17.45 palailimme kellon luokse kohtaamispaikalle. Siitä siirryimme laivalle, kun kaikki ryhmän jäsenet olivat paikalla. Pari puuttui joukosta. He olivat jääneet yöksi Venetsiaan ja palaisivat omin avuin junalla seuraavana päivänä. Sekin olisi ollut kiva tapa kokea Venetsia, mutta matkatoimisto auttanut vain hommaamalla hotellivarauksen ja junaliput. Kaikesta muusta olisi joutunut huolehtimaan itse. Paluumatka kesti samat 1,5 h kuin tulomatkakin. Vietimme suurimman osan ajasta ulkona kokassa nauttien pienistä veden pärskeistä. Paluumatkalla ajelimme kauempana suojaisasta maakaistaleesta, joten vesi ei ollut enää ihan niin tyyntä. Ennen rantautumista käytiin vielä wc:ssä.

Paluumatkalle osui sama laiva kuin tullessa.

Vähän ihmettelimme yhtä yksin retkeillyttä naista, joka kävi vessassa toistamiseen, vaikka hänen jälkeensä siellä oli ehtinyt käydä vain kaksi ihmistä. Tottahan se oli kiva vessa, mutta että sinne jonottaa samalla tavalla heti uudestaan kuin vuoristorataan... Lisäksi samainen nainen onnistui saamaan oven lukkoon (salpalukko) ulkopuolelta, vaikka oli itse sisällä. Joku mies siis yritti änkeä sisään vessaan luullen, että se olisi vapaa, kun se kerran oli lukossakin. Olimme kiinnittäneet tähän naiseen huomiota jo aamulla. Hän alkoi kysellä lounaasta oppaalta jo ennen kuin oli päässyt bussissa istumaan. Lisäksi hän oli ensimmäisenä (aamulla) ostamassa herkkuja laivan baarista heti, kun se aukesi. Taisi raukka olla melko nälissään.

Chioggiassa jouduimme odottelemaan tyhjän panttina vielä puoli tuntia ennen kotimatkan jatkumista. Bussikuski ei saanut lähteä ajamaan, koska ei ollut saanut vietettyä vielä riittävää määrää lain pakottamia lepotunteja päivän ajojen välissä. Olisipa tämäkin aika voitu viettää vielä Venetsiassa eikä Chioggian rannassa hortoillen... Lopulta pääsimme matkaan muutaman minuutin yli kahdeksan. Opas oli virkistynyt jonkinlaisesta aamuhajamielisyydestään ja kertoili kiinnostavia tarinoita aikamme kuluksi. Opimme paljon Casanovan elämästä, mm. herran opinnoista, rikoksista ja vankilapaosta. Kuulimme myös Verdin elämäntarinan, ja kuuntelimme kappaleen Nabucco-oopperaa. Ainoa miinus siitä, että opas piti kaikissa kulkupeleissä äänet niin kovalla, että korviin sattui. Paluumatkalla näimme horisontissa tulipalon, jota arveltiin rengaspaloksi. Sillä ei onneksi ollut vaikutusta meidän matkan etenemiseen. 21.30 maissa olimme jälleen Antica Romealle. Opas oli tilannut etukäteen halukkaille (eli myös meille) viipaleet margherita-pitsaa á 3 €. Ihmeen hyvältä maistui. Klo 22 matka jatkui kohti Riminiä.

Chioggia.

Iltapala.

Loppumatkaksi rauhoituttiin kuuntelemaan Tiziano Ferron CD:tä vuodelta 2006. Kurkkukipu oli aivan kamala, ja juoduin keskittämään kaikki voimani ja zenini siihen, että en yskisi. Sellainen yskiminen aina pelottaa muita matkustajia eikä ole soveliasta käytöstä. Bussissa oli tukalan kuuma, kun jotkut pöljät olivat valittaneet ilmastoinnista bussin takaosassa. Me etuosan matkustajat sitten hikoilimme kuin siat, vaikka kaikki ylimääräiset vaatteet oli riisuttu ja huokailimme raskaasti.

23.15 maissa olimme vihdoin Riminissä ja aloimme jättää ihmisiä pois kyydistä. Opaskin jäi Riminin "loppupuolella" pois kyydistä, ja kuski huuteli seuraavat hotellit. Periaatteessa kyllä ymmärrän, ettei oppaan kannata ajaa reittiä loppuun saakka, jos joutuu sitten kuitenkin palaamaan Riminiin, mutta aina pelottaa jäädä bussiin, kun näin käy. Kuskien huutamana paikkakuntien ja hotellien nimistä ei saa mitään selvää, joten joutuu loppumatkan vahtimaan reittiä oman onnensa nojassa. Noin puoliltaöin olimme vihdoin hotellilla. Otimme vielä suihkut muiden iltatoimien lisäksi, koska päivä oli ollut niin ylettömän hikinen. Hotellin suihkua on muuten pakko kehua. Vaikka se oli suihkukoppi, niin se piti mahtavasti vettä. Yleensä suihkukopit vuotavat jostain kohtaa vedet pitkin lattioita. Nassu oli tullut aurinkorasvattua, joten se oli kestänyt päivän ulkoilun melko hyvin, mutta kaula taisi vähän palaa. Kosteusseerumia kehiin, niin seuraavana päivänä on taas kuin uusi nainen. Tai edes parin päivän kuluttua.

Venetsia oli ihana! Voisin todellakin mennä George Clooneyn kanssa naimisiin siellä. Ellei George siis olisi jo naimisissa.. ja ellei George olisi niin pöljä nimi.. ja ellei George olisi jo ihan liian vanha.. Venetsiaan on kuitenkin ehdottomasti päästävä joskus uudestaan ja vähän pidemmäksi aikaa.