Lefkas #6 Majakkaniemi

3.7.2025

Heräilin jo ennen seitsemää. Jatkoin makoilua noin 7.40 saakka. Aamiaiselle pyrähdimme 8.10-8.15 maissa. Croissuja oli jo ja vielä. Aamiaisen jälkeen menimme huoneeseen pakkaamaan viimeiset retkitarvikkeet. Klo 9.15 marssimme Broomis-autovuokraamoon. Sen edustalla näin miehen pysäköimässä valkoista Toyota Yarista. Arvasin sen olevan meitä varten.

Sisällä toimistossa otti nainen meidät vastaan, valmisteli sopimuksen, tarkisti ajokorttimme ja suoritti muuta pakollista byrokratiaa. Jos hän hämmästeli sitä, että minä olin ensisijainen kuljettaja, hän ei millään lailla paljastanut sitä. Toisaalta miksipä toinen nainen epäilisi naisihmisen ajotaitoja. Paitsi itsekin kyllä syyllistyn usein kyseisen alan sovinismiin.. Välttämättä en ole merkittävästi seuramiestä parempi kuski noin yleisesti, mutta ahtaissa paikoissa ja peruutteluissa pääsen pätemään, ja sen myötä yleensä päädyn kuskiksi.

Laitoimme nimet paperiin. Kävimme sitten katsomassa yhdessä auton perus-hallintalaitteet ja sovimme avaimen piilotuspaikan autoa palautettaessa. Päivän vuokra maksoi meille 75 €. Sitten lähdettiin matkaan. Pysähdyimme heti ensimmäiseksi hotellin pihaan, koska halusimme viedä tarpeettomaksi osoittautuneet passit turvaan huoneen safety boxiin. Joku autovuokraamomme mies ajeli heti perässämme ja vaikutti kieltävän meitä pysäköimästä hotellin pihassa, vaikka olimme vain pysähtyneet kuorman purkamisen ajaksi. Hän halusikin vain näyttää meille mihin auton saisi palauttaa päivän päätteeksi, kun paikka sattui olemaan kiveksenheiton [sic] päässä hotellistamme. Olimme kyllä ymmärtäneet konttorilla saamamme ohjeet, mutta olihan se ihan ystävällistä varmistaa.

Drinkkien lisäksi automme oli Zexxy.

Auto olisi kaivannut pientä sisäsiivousta edellisten vuokraajien jäljiltä.

Lähdimme ajelemaan kohti etelää ja suunnistimme alkuun Vasilikin kilpien mukaan. Kun saavuimme Vasilikin liepeille, ryhdyimme etsimään seuraavaksi Porto Katsikiin ohjaavia kylttejä. Loppumatkan ajelimme puoliksi arvaamalla Cape Lefkadaan ja siellä sijaitsevalle majakalle. Tie oli jatkuvasti ylös tai alas mutkittelevaa ahdasta ja kuoppaista vuoristotietä. Vain alkumatkasta ajeltiin vähän suorempaa ja tasaisempaa valtatien tapaista väylää.

Vaihteet olivat kovilla ja vaihteiden vaihtaja myös, ehkä jarrutkin. Ihan kunnossa vaihteet eivät tuntuneet olevan, kun ykkönen ei välillä tuntunut purevan, vaikka vaihdekeppi luiskahti aivan nätisti oikeaan lokoseen. Auton takaosasta kuului myös satunnaisesti kolahdus, jonka selitimme itsellemme parhain päin johtuvan jostain irtonaisesta tavarasta takakontin uumenissa.

Lopulta tie päättyi eräänlaiseen pysäköintialueeseen. Paikalta löytyi jo pari muutakin autoa. Jätimme omamme samaan riviin. Majakalle oli lyhyt kiipeäminen parkkipaikalta. Maisemat olivat ihan hienot. Olihan majalla niemen korkeimmalla kohdalla. Tiesimme ennakko-opiskelujen perusteella, että aivan niemen kärkeen pitäisi päästä kävellen, mutta sinne ei ollut mitään opastetta.

Jo majakkaniemen parkkipaikalta oli kauniit näkymät.

Lefkaksen rosoinen länsireuna.

Majakat ovat aina puhutelleet minua.

Kreikassa ollaan selvästi.

Pienen etsiskelyiden jälkeen löysimme reitin pusikoiden (ja niissä selvästi sijainneen puskapissipaikan) läpi. Muita ei siellä näkynyt eikä ketään tullut meidän perässäkään, saimme nauttia rauhassa jylhistä maisemista - paljon paremmista kuin majakalta! Seuramies vinkkasi niemenkärjestä myös perässämme saapuneille itävaltalaisille motoristeille, kun osuivat kohdalle, mutta he pöljyyksissään päättivät skipata sen. Sinänsä ihan ymmärrettävää, koska en itsekään ollut osannut kuvitella, että näin upeaa paikkaa voisi edes olla olemassa.

Upeampaa vettä saa hakea.

Taisimme pilata aika monen veneturistin valokuvat.

Jylhää ja kaunista.

Toinen puoli niemestä laskeutui loivemmin veteen.

Ajelimme seuraavaksi etsimään uimarantaa. Lähin (Porto Katsiki) olisi ollut komealla paikalla, mutta se vaikutti umpiruuhkaiselta ja pysäköinnistä olisi pitänyt maksaa jopa 10 €, joten käännyimme pois. Ei meidän budjetti tietysti 10 €:sta ollut kiinni, mutta tuntui kohtuuttomalta pienestä pulahduksesta. Toista olisi, jos olisimme tulleet koko päiväksi viettämään rantaelämää.

Pysäköinninvalvojan luota piti lähteä paluumatkalle mäkilähdön kautta, mutta vaihteisto teki taas tenän, eikä ykkönen suostunut toimimaan. Tuntui kuin olisi kolmosvaihteella yrittänyt liikkeelle. Lopulta sain pakotettua auton liikkeelle, minkä jälkeen vaihteet toimivat taas normaalisti. Sittenkin tämä oli vielä mukavampaa ajamista kuin se koeajo, jonka kerran erehdyin uudehkolla Micralla tekemään. Anteeksi vaan Micran omistajat - toivottavasti olette joutuneet hankkimaan autonne pakon edessä eikä sen takia, että teillä on niin huono automaku... Oli melko ahdistavaa ajaa kapeaa, kuoppaista ja mutkittelevaa tietä ylös rannalta, kun vastaan tuli koko ajan massoittain autoja. Vastaantulijoiden lisäksi teki kovasti mieli yrittää väistää myös isompia kuoppia, joita oli paljon. Siitäkin kyllä selvittiin kunnialla.

Pysähdyimme hetken mielijohteesta tienvarsikahvilaan juomaan frappet. Yllätyimme toden teolla kuinka huikeat maisemat tässä kohtaa olivatkaan. Astuimme kuin jonkinlaiseen utuisen seesteiseen paratiisikuplaan. Joskus ikävän asian tapahtuminen yllättäen tuntuu siltä, kun joku löisi täydellä voimalla palleaan. Tämä tuntui vastaavan voimakkaalta, mutta positiiviselta yllätykseltä. Sinisenä hohtavaa tyynehköä merta riitti silmänkantamattomiin. Vaikka ympärillä pyöri muita ihmisiä ja varmaan kahvila soitteli myös jotain musiikkia, ei haltioitumisen tunnetta pystynyt rikkomaan. Kaksi frappea ja kaksi puolen litran vesipulloa maksoivat Cafe Panoramassa yhteensä 7 €, annoimme 8 €.

Cafe Panorama.

Ransua lainatakseni: "Haisee ruarilta."

A drink with view.

Upeita värejä tulvillaan.

Panoraama Cafe Panoramasta.

Tätä näkyä olisin voinut tuijotella haltioituneena koko loppupäivän tai loppuelämäni.

50 shades of blue.

Jotta emme ajaisi ihan samaa reittiä takaisin, päätimme ajella kohti Vasilikia Draganon vuoristokylän kautta. Heti Draganoon kääntymisen jälkeen ilmestyi perspuskuriin kiihkeäluontoinen bemarikuski autoineen. Itse en halunnut ajella tuhatta ja sataa, kun ei kerran ollut lainkaan paikallistuntemusta, joten pysähdyin tien sivuun päästämään hänet ohi. Lopulta Vasiliki ja meri alkoi siintää horisontissa. Löysimme yllättävän helposti parkkipaikan pääkadun varrelta lähellä rantaa.

Olin uimista helpottaakseni pukenut bikinit päälle jo aamulla. Seuramies vaihtoi vielä auton takana uimahousut jalkaan. Onneksi erityisesti kävelyliikenne oli olematonta. Meillä kävi ekstratuuria, että osuimme sopivasti uimareiden rantaosuudelle. Iso osa rannasta oli varattu purjelautailukouluille. Mittarimme näytti veden lämpötilaksi 28,9-asteista, eikä se kylmältä tuntunutkaan. Ranta oli matala ja hiekkapohjainen, joten uimaan oli helppo laskeutua. Puolisen tuntia lilluteltiin meressä.

Vasilikin rannalta näki aamuisen ajotiemme rinteessä.

Vasiliki oli purjelautailijoiden suosiossa.

Ilahduin, ettei purjelautailu ole kuollut sukupuuttoon.
Se näyttää paljon kivemmalta kuin surffaaminen.

Jostain tuolta vuoriston kupeesta ajelimme rannalle.

Seuraavaksi asetuimme vielä rantabaariin toastille (minä) ja nakkisämpylälle (seuramies), joiden kyytipojaksi joimme jääteet. Rahaa kului 18 € tippeineen. Seuramies poikkesi vielä autolle palatessa ravintolan ukkelin neuvomaan vessaan, jonka ovea ei tietenkään saanut kiinni, eikä pönttöjä ollut varustettu edes istuinrenkailla. Itse jätin tämän elämyksen näistä syistä väliin, ja tyydyin vaihtamaan vaatteet wc-rakennuksen varjoisalla terassilla pyyhkeen sisällä. Auton luona vaihdoin vielä rantakengät takaisin vaelluskengiksi. Seuralaiseni vaihtoi jälleen uimahousut tavallisiin shortseihin auton takana.

Rantabaarissa on leppoisaa.

Kyllä tämän joi, mutta Lipton olisi parempaa.

Toast on kiva pieni lounas.

Ihan kuin siinä lukisi soossi kaunokirjaimin.

Lähdimme ajelemaan kotiin päin. Loppumatkan tie oli mutkista huolimatta helpompi, koska se oli selvästi leveämpää. Auto piti tankata ennen palautusta takaisin puolilleen, missä viisari se oli, kun lähdimme aamulla matkaan. Ajoimme Nirdrin ulkolaidalla yhden aseman pihaan, mutta henkilökuntaa ei tuntunut kiinnostavan asiakkaan saapuminen. Vaihdoimme paikkaa läheiseen Eko-asemaan, jonka rakennuksesta ilmestyi välittömästi pieni mummeli kysymään olemmeko bensaa vailla. Pyysimme löpöä 20 €: edestä, jolla tankki täyttyi helposti yli tarvittavan puolivälin merkin. Tunsin itseni melko pöljäksi, kun jouduin avaamaan oveni saadakseni autoon riittävästi valoa tankin avausvivun löytämiseksi. Maksoimme käteisellä ja rouva toi meille vielä kuitinkin.

Palasimme pääkadun kautta hotellille tai tarkemmin sen vieressä olevalle vuokraamon parkkialueelle. Aamulla auton meille luovuttanut nainen kulki juuri alueen poikki ja vilkutteli meille iloisesti. Vastasimme ainakin lähes yhtä iloisesti eleeseen. Emme uskaltaneet jättää vielä avainta sovittuun piiloon, ettei mahdollisille rosmoille tai vandaaleille jäisi niin paljon aikaa touhuta.

Auto palautettiin hotellin lähellä olevalle pihalle.

Kävelimme vajaat 100 metriä hotellille. Ripustimme uimatavarat tavarat kuivumaan parvekkeelle. Vaihdoin varauima-asuni päälle ja menimme altaalle uimaan joksikin aikaa, kun uimatutti, mutta rannalle saakka lähtemiseen ei oikein riittänyt enää voimia. Lopulta palasimme huoneeseen, otimme suihkut ja piipahdimme kuivattelujen jälkeen vielä autolle ottamaan aiemmin unohtuneet poseerauskuvat. Seuramies sai nyt kunnian ajaa autoa sen verran, että saatiin se keskelle pihaa ja valokuvaukselliseen asentoon auringonvaloon nähden. Kuvien jälkeen hän ajoi auton takaisin parkkiin. Emme vieläkään jättäneet avaimia.

Palasimme huoneeseen nauttimaan CAIR:ia, jonka ainakin päivän kuljettaja koki ansainneensa palkkioksi jännittävästä uurastuksestaan. Parveke kylpi jo auringossa, joten avasimme makuuhuoneen tuplaovet ja istuimme huoneen puolella, mutta kuitenkin melkein ulkona. Kylläpä maistui taas kuohuviini herkulliselta raskaan päivän jälkeen. Vuoristotiet olivat hermoja raastavat, mutta maisemat ehdottomasti kaiken vaivan arvoiset.

Kuski on CAIRinsa ansainnut, mutta seuramieskin sai
osuutensa, kun yhdessä on mukavampi skumppailla.

Melkein ulkona oli mukava istuskella.

Vihtori harjoittelee sommelieriksi.

Syömään lähtiessä kävimme lopulta auton avaimen jemmaan sovittuun paikkaan. Pari intialaisen näköistä miestä penkoi sinistä pikkuautoa tontin katoksessa - toivottavasti työkseen. Illallispaikaksi harkitsimme rantakadun ensimmäistä ravintolaa (Barrel), mutta lopulta näytillä ollut menu ei vakuuttanut.

Parvekkeidemme välissä kasvoi ihmeköynnöstä.

Toisessa paikassa sisäänheittäjä esitteli burgundinpataa kreikkalaisena ruokana, joten emme todellakaan voineet mennä sinne. Päädyimme lopulta Linda-tavernaan, joilla ei ollut menussa listattuna oikein mitään kreikkalaisia ruokia, mutta ravintolaa ympäröiviin liitutauluihin oli kirjoitettu ikisuosikkimme kleftiko ja pastitsio, joita juuri tänään himoitsimme. Ruokien saamisessa kesti kauan, mutta ruoka oli niin hyvää, että annoimme hidastelun anteeksi.

Linda-tarverna.

Raikasta roséta illallisen kyytipojaksi.

Luu ei haittaa, kun kleftiko on tarpeeksi mureaa.

Pastitsio tarjoiltiin sympaattisessa annosvuoassa.

Veden jouduimme tilaamaan kahdesti, koska sitä ei ensimmäisellä kerralla muistettu tuoda. Talo tarjosi herkullista leipää, joka vaikutti olevan pitsataikinasta tehtyä. Seuramieskin oli tyytyväinen ruokaansa. Aterian loppusumma kerrottiin meille vain suullisesti, 41 €. Emme saaneet mitään erittelyä tai kuittia. Maksoimme 45 €.

Olisipa hotellin aamiaisella ollut tarjolla edes puoliksi niin hyvää leipää kuin Lindassa.

Teimme päivän päätteeksi vielä pienen iltakävelyn (lopun veden kera) kylän raitilla ennen hotellille palaamista. Hotellilla otimme jälleen suihkut ja kirjoittelimme päivän muistelot talteen.

Eloisa kisseperhe asusteli rantakadulla.