Norja 4 - Knivskjellodden

11.7.2022

Heräilin ensimmäisen kerran noin neljän tunnin unien jälkeen. Sitten uni ei enää ottanut tullakseen ihan helposti, koska ikkunat napsuivat oudosti ja liian äänekkäästi. Ehkä joku lämpenemis-jäähtymis-ilmiö? Kun lopulta huomasin keventää vaatetusta, sain vielä unen päästä kiinni ja koisailtua pari tuntia lisää. 

Seuramies uinaili tyytyväisenä vielä kellonsoittoon eli 8.30 saakka. Itse olin sillä välin jo ehtinyt käydä suihkussa. Hiostavan yön jälkeen se tuntui taivaalliselta. Suihku oli mainio. Siinä oli yleellinen sadesuihku pään yläpuolella sekä tehokkaan tuntuinen käsisuihku, jollaista tarvitaan pesu- ja hoitoaineiden huuhtomiseksi pois pitkistä ja paksuista hiuksista.

Aamiaiselle lähdimme klo 9 maissa. Se tarjoiltiin 2. kerroksen ravintolasalissa. Väkeä oli näin myöhään enää vähän, mutta siitäkin vähästä porukasta puolet olivat yskijöitä ja niiskuttajia. Yksi eläkerajaa hipova (tai jopa ylittänyt) pariskunta kuulosti erityisen huonolta, joskin sen naisjäsen näytti myös kaikin puolin tupakoitsijalta (kuivakka, ryppyisehkö ja hampputukkainen). Vaihdoimme jopa pöytää, kun huomasimme asettuneemme liian lähelle heitä. Se oli muutenkin hyvä vaihtoehto, koska pienen kulmauksen takaa löytyi kiva kahden hengen pöytä parhaalla mahdollisella maisemalla.

Aamiaissali.

Maisemapaikka.

Aamiaisvalikoima ei ollut suurensuuri, mutta kaikki tarjoilut olivat laadukkaita ja maukkaita. Poimin lautaselle minisämpylöitä (jyvä & unikko), croissantteja, kanelikierteen, paria eri viipalejuustoa, meetwurstia ja ihanan pehmyttä sinihomejuustoa (Castelloksi veikkaisin). Appelsiinimehu oli taas ihmeen hyvää ollakseen automaatista. Automaattikahvi taisi vähän erilaisesta automaatista huolimatta olla samaa merkkiä ja makua kuin töissä, joten sitä ei voi kehua. 

Aamiaisvalikoimaa.

Leipäkori.

Potra aamiainen tuli tarpeeseen.

Seuramies tykästyi savuahveneen, joskin ruodot keräsivät miinuspisteitä. Joku oli myös laittanut kalan seuraksi aivan vääränlaisen terättömän työkalun, jolla siitä oli mahdotonta nyrhiä irti kunnollisia paloja. Käydessäni santsaamassa mehua hain myös seuramiehelle paremman palan kalaa. Leikkasin sen tavallisella ruokaveitsellä, jonka jätin fisun viereen malliksi. Joku taisi ottaa siitä opiksi, ja seuraavina päivinä kalan kanssa oli jo valmiiksi laitettu veitsi.

Aamiaisen jälkeen palasimme hotellille valmistautumaan vaellukselle ja arpomaan paljonko juotavia tarvittaisiin mukaan. Edessä olisi 8-9 km kävelyä suuntaansa eli noin 18 km tarpomista yhteensä. Säästä oli varoitettu, että se saattaa päivän aikana muuttua monta kertaa ja varsin nopeasti, joten vaatteitakin piti miettiä siltä kannalta, että yhtäkkiä voi iskeä sumu, sade tai räntä. Juomia tuli mukaan litra per suu, koska sääennusteen mukaan ei pitänyt tulla mitenkään kuuma päivä. Toisaalta teki mieli myös tasapainottaa nestemäärä ylimääräisen kantamisen ja tarpeen välillä. Seuralaisella oli reissussa vain narureppu, joten hain autosta hänelle lainaan vararepun, jossa oli edes pehmustetut olkaimet, vaikka se ei muuten kovin hieno ollutkaan.

Ennen lähtöä seuramies osoitti suurta rohkeutta ja kävi kysymässä respasta huolisivatko he meidän shamppispullon tiskin taakse jääkaappisäilytykseen. Itse en olisi moiseen röyhkeyteen kyennyt ikinä. Respa kuulemma käyttäytyi kuin pyyntö olisi ollut varsin jokapäiväinen, ja otti pullon talteen. 

Lähdimme ajelemaan taas kohti Nordkappia. Noin 20 km päässä oli vaelluksen lähtöpaikka. Autoja ja matkailuautoja oli parkissa jo melkoinen määrä, mutta kentän nurkalta löysimme vielä yhden vapaan paikan autolle. Jätimme tuulilasiin parkkikiekon paikalle lapun, mihin olimme kirjoittaneet mihin olimme lähteneet ja milloin, jotta joku tietäisi huolestua, mikäli auto jäisi seisomaan parkkipaikalle "hylättynä" liian pitkäksi aikaa.

Infolappunen tuulilasissa.

Otimme muutamia kuvia lähtöpaikalta, ja suuntasimme sitten polulle klo 10.52. Polku oli merkitty kivikasoin sekä kiviin punaisella maalatuin T-kirjaimin. Maasto oli enimmäkseen kivilouhikkoa, ja melkein jokainen askel piti ottaa harkiten. Onneksi olimme ymmärtäneet ottaa mukaan kävelysauvat. Niistä oli valtava apu jo ihan tavalliseen kävelyyn puhumattakaan jyrkemmistä nousuista ja laskuista. 

Pari viikkoa aiemmin ostamani vaelluskengät saavat arvosanan 10+. Oli melko vaikea homma löytää Jack Wolfskinejä naisille. Edelliset vaelluskengät olivat ko. merkkiä ja halusin ehdottomasti saman firman popot uudestaan, kun sisäänajoaikaakaan ei juuri ollut. Useimmissa kiertämissäni kaupoissa vain miehille löytyi "merkki"kenkiä (sellaisia merkkejä, millä on useampien vuosien tai jopa vuosikymmenien historia ja maine), naisille oli tarjolla lähinnä tuntemattomia halpistossuja.

Kartta vaellusreitistä.

Joku oli korjannut infotaulun aika-arviota (ihan aiheellisesti).

Tästä se alkaa.

Polku oli kivikkoinen.

Tältä maisema enimmäkseen näytti.

Päivän ainoa pilvi.

Kukkaset koristivat karua tannerta.

Suunnittelimme pitävämme taukoa aina 3 kilometrin välein, jolloin 9 km matka jakautuisi näppäriin osuuksiin. Ensimmäinen tauko pidettiinkin suunnitelman mukaan. Aamun suihkusta märät hiukset olivat tässä vaiheessa enää kosteat, mutta alkoivat tuntua melko kuumilta niskassa ja selässä, joten sitaisin ne väljälle letille. Seuraava tauko päädyttiin pitämään kuitenkin jo noin puolimatkassa eli 4,5 km kieppeillä. Yhdessä kohdassa eksyimme hieman reitiltä. Onneksi maasto oli tavallaan kuitenkin "helppokulkuista" (ei jyrkänteitä, pöheikköjä, metsiä, koskia tai leijonia), vaikka emme olleetkaan polulla, joten pystyimme palaamaan reitille suorinta tietä, kun bongasimme kivikasan, jota kohti suunnistaa.

Pienet lammet täplittivät maisemaa.

Vaeltaja poseeraa maamerkin kanssa.

Notkelmassa oli vielä lunta.

Kasvusto oli matalaa.

Lopulta meri ilmestyi eteemme. Rantalaaksoon piti laskeutua jyrkähköä rinnettä, jossa oli pari lähes pystysuoraa paikkaa, mistä erään toisen seurueen koirakin epäröi kulkea, vaikka ne yleensä ovat näppäriä luonnossaliikkujia. Laakson niityn poikki virtasi pieni puro, jonka veden lämpötilaksi mittasimme 18 astetta. Nordkappkin tuli näkyviin, kun pääsimme tarpeeksi rantaan.

Jäämeri pilkottaa kallioden välistä.

Vihreä oli laaksoni.

Kyllähän tämän jotenkuten vielä alaspäin tuli.

Nordkappin kalliot.

Viimeinen reilu kilometri kuljettiin omituista viistokalliota pitkin. Väistelimme isoja viistolohkareita ja kuljimme viistosti isompien ja pienempien railojen poikki. Kallio-osuudella oli vaikea erottaa polkua, vaikka sielläkin se oli merkitty samoilla T-kirjaimilla siinä missä aiempikin osuus polusta. Onneksi suunta oli tässä kohtaa täysin selvä, joten tasan polulla pysyminen ei ollut niin tärkeää. Kallio-osuuden käveleminenkin oli melko raskasta, kun pinta oli koko ajan enemmän tai vähemmän vino. Liukkaalla kelillä ei tekisi mieli painella tästä lainkaan.

Viimeinen osuus oli vinossa.

Polkua oli vaikea seurata kallioilla.

Luonnollisia muotoja kivettyneenä ikuisuuteen.

Lopulta 9 km tuli täyteen, ja saavuimme Knivskjelloddenin monumenttipömpelille, johon oli kaiverrettu mm. paikan koordinaatit: 71°11'08” N. Otimme muutamia kuvia pömpelistä ja itseistämme sen kanssa. Taustalla näkyivät Nordkappin kalliot. Vähän matkan päähän kalliolle oli sijoitettu peltikaappi, joka piti sisällään vieraskirjan ja ihmisten jättämiä muistoesineitä. Kaappi oli yltä päältä turistien liimaamissa tarroissa. Mekin osallistuimme kirjoittamalla nimemme vieraskirjaan, liimaamalla pienen nimikirjain-tarran kaapin kylkeen sekä kiinnittämällä pyykkipojan jonkun toisen sopivasti kaappiin virittämään naruun. Pyykkipoikaan oli kolvilla polttomerkitty nimikirjaimet ja päivämäärä, ja paremman suojalakan puutteessa olin päällystänyt sen decoupage-liimalla. Piilotimme vielä yhteen kivenkoloon pienen fimo-massasta tehdyn "kiekon", jonka toivomme säilyvän piilossa hamaan tulevaisuuteen. Sikäli kuin mitään tulevaisuutta enää on jäljellä, kun maailmanlopun merkkejä on ilmassa niin paljon. Kestääkö fimo edes pakkasta?

Knivsjelloddenin merkkipaalu.

Aivan selvästi ollaan pohjoisemmassa kuin Nordkapp.

Liekö Vihtori ensimmäinen Ikean Knorrig, joka on vaeltanut Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan..?

Vaeltaja ja monumentti.

Vieraskaappi.

Kaappi inspiroi vaeltajia jättämään muiston käynnistään.

Kaapissa oli valmiiksi sopiva naru pyykkipoikaa varten.

Perillä pidimme vähän pidemmän tauon. Söimme eväitä ja ihailimme maisemaa. Minulla oli mukana saksanpähkinöitä (ainoa pähkinä, jolle en ole allerginen) ja suklaata. Seuralaisella oli pähkinöiden sijaan sipsejä. Juomaksi oli karpalomehua ja vettä, seuralaisella mehun sijaan jääteetä. Ennen paluumatkaa kuljeskelimme vielä hieman niemen kärjessä katselemassa kukkia, mutta aivan pohjoisimman pisteen vesirajaan saakka emme jaksaneet hakeutua.

Saksanpähkinät olivat hyvä eväs.

Suolainen toffeekrokanttisuklaa maistui mahtavalta.

Maksaruoho (?) sinnitteli karuilla kalliolla.

Niittyvillakin viihtyi vaatimattomissa oloissa.

Vasen nilkka oli hieman kipuillut tulomatkalla, mutta oli taas ihan kunnossa paluumatkalle lähdettäessä. Paluumatkalla polku tuntui löytyvän helpommin, mutta matka oli muuten raskaampi, koska se oli enimmäkseen nousua. Energiaa ja voimia oli tietysti muutenkin vähemmän, koska osa niistä oli kulutettu jo menomatkalla. 

Paluumatkan ensimmäinen nousu oli jyrkin.

Mikä tuntui mennessä melko tasaiselta olikin paluumatkalla ylämäki.

Mikä-Mikä-Maa?

Viimeisen näljänneksen tarvoimme nääntyneenä, hiljaisuuden vallassa ja pelkän sisun voimalla. Hiki virtasi otsilla ja selissä. Se vähä vesi, mitä oli vielä jäljellä, melkein kiehui pullossa. Mehu oli onneksi termosmaisessa pullossa, mutta sen viimeiset tilkat halusin säästää juotavaksi vasta autolla. Pidimme toki muutamia taukoja, mutta koska ilma oli tyyni ja aurinko paistoi täydellä terällä sinitaivaalta, eivät tauot tarjonneet minkäänlaista vilvoitusta, vain hiukan lepoa. Lämpöä ei sääennusteen mukaan pitänyt olla kuin 13-17 astetta, mutta tämä oli kyllä kuumin 17 astetta, missä olen koskaan ollut. Näin kuumissani en ollut edes Kreetalla, missä Samarian vaelluksella oli kerran 35 astetta. Uhattua tai luvattua säiden vaihtelua ei ollut tapahtunut päivän aikana yhtään.

Tyhjyyttä tuntui jatkuvan loputtomiin.

Muutamia koiria ihmisineen tuli vastaan. Hauskimmat olivat pari huskya, joille oli annettu satulalaukuissa pariskunnan eväät ja varusteet kannettavaksi. Koirat tuntuivat suorittavan tehtäväänsä vakavan ylpeinä. Paluumatkalla ei tullut vastaan tai ohi kuin kourallinen ihmisiä. Mihin olivat kadonneet kaikki aamupäivän vaeltajat?

Olimme jo alkaneet tottua siihen pettymykseen, että jokaisen mäennyppylän takaa löytyy vain seuraava mäennyppylä, joten parkkipaikka putkahti näkyviin lähes odottamatta. Parkkipaikan saavutimme klo 18.28. Matkaan kului yhteensä 7 h 36 min. Sportstrackerin mukaan matkaa kertyi 17,67 km. Olimme aavistuksenomaisesti polttaneet naamojamme, seuralainen myös niskansa, vaikka UV-indeksi täällä oli vain 2-3. Auringossa vietettyjä tunteja kuitenkin kertyi tarpeeksi eli liikaa, eikä reitin varrella ollut mitään varjoisia paikkoja tai suojaa.

Parkkipaikan näkeminen oli helpottavaa.

Autolle päästyämme rohkenin vihdoin juoda mehun loppuun. Vesi olikin jo tuhlattu vähän aiemmin. Vaellus otti koville, mutta toisaalta olin ihan positiivisesti yllättynyt siitä, että rankkuus kävi enemmän nestetasapainon kuin kunnon päälle. Jalkojen puolesta olisin voinut hyvinkin kävellä vielä pidemmän matkan, vain jalkapohjia jomotti hiukan. Näin naisihmisenä täytyy tietysti valitella sitä, että vaellusreitillä ei ollut mitään paikkoja vessa-tyyppiselle asioinnille, joten juomisen kanssa piti olla varovainen, ettei vähäinen hätä pääsisi yltymään. Paluumatkan hikoilu kyllä varmisti asian, mutta vaelluksesta pystyisi nauttimaan huomattavasti enemmän, jos tällaista asiaa ei joutuisi koko ajan pelkäämään.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä pikaisesti katsastamaan näköalapaikan, jonka olimme aiemmin bonganneet. Siellä oleva kyltti kertoi paikan olevan erityisen sopiva revontulien katseluun, mutta nyt ei tietenkään ollut siihen sopiva vuodenaika.

Revontulipaikka.

Olimme jo aiemmin laskeskelleet, että ravintolasyöminen on aikataulullisista syistä unohtaa. Poikkesimme siis Rema 1000-markettiin hakemaan sapuskaksi täytetyn bagelin, ja seuralaiselle salaatin sekä täytetyn patogin. Juomaksi otimme limunaatit. 

Huoneessa oli leppoisat 32 astetta, kun tulimme "kotiin" vaellukselta. Otimme suihkut. Pyyhe (ja lattiakin) oli vielä ihan märkä aamuisen suihkuni jäljiltä. Kylpyhuoneessa oli kylmä ilmanvaihto eikä ilmeisesti minkäänlaista lämmitysjärjestelmää, joten siellä ei mikään kuivunut, jos oven laittoi kiinni. 

Tankkasimme reippaasti vesiä ja vähän limujakin. Kun olimme hiukan virkistäytyneet, lähdimme hakemaan respasta shamppiksen. Koska vuorossa oli taas suomea puhuva poika, rohkaistuimme kysymään samalla tiesikö tämä mitään uimiseen sopivaa paikkaa lähistöllä. Hän näytti meille googlemapsista pientä poukamaa, jonka olimme itsekin bonganneet ohi ajaessamme, mutta pelänneet rannan kuuluvan viereisille mökeille. 

Uimapaikka.

Pulloakaan ei unohdettu, vaan se löytyi respalta juuri passelisti viilentyneenä. Sujautimme pullon kylmäpussiin ja suuntasimme 3. kerroksen kattoterassille nauttimaan sen. Terassi oli tyhjä, joten pääsimme hyödyntämään vähäisiä penkkimetrejä. Oululaiset lasit oli junakäytön jälkeen jälleen pesty ja pääsivät nyt uudestaan töihin. Muutamia ihmisiä poikkesi katsomaan terassia ja ottamaan kuvia, mutta enimmäkseen saimme olla rauhassa. Kylä oli mennyt ihan pilveen ja ilma viilentynyt. Tuntui suorastaan mukavalta lähes palella kaiken päivän aikana koetun kuumuuden jälkeen. Kaikkein parhaimmalta tuntui silti ihanan raikas kuohujuoma!

Shamppista.

Skål!

Maisema oli pilvessä.

Shamppikset juotuamme palasimme huoneeseen syömään markettieväät. Bagelin täytteenä oli kinkkua ja juustoa, siedettävän makuinen. Syömisen jälkeen menimmekin jo pian nukkumaan, koska edellisen yön unet olivat jääneet niin lyhyeksi. Uni katkaisi väsyneen vaeltajan tajunnan helposti.

Illallinen.