Budapest #3 Zoo

24.3.2016

Heräilimme klo 7.10. Alkoi olla taas kovasti valoisaa ja selkä hiukan kipuili. Kaikesta huolimatta yö tuntui tukkimaisesti nukutulta, vaikka aktiivisuusrannekkeenkin mukaan olin kierinyt vuoteessa koko yön. Aamupalalle kiirehdimme taas kahdeksissa, jotta ehtisimme pöytään ennen ruuhkaa. Söin 2 croissanttia, juustoa, makkaraviipaleita, appelsiinimehua, kaakaon, kurkkupaloja ja lopuksi löysin linjastolta vielä suklaacroissanttejakin. NAM! Seuramies oli nähnyt suklaacroissut jo edellisenä aamuna, mutta ei tietenkään ollut sanonut mitään, vaikka sellaisista oli ollut ihan puhekin (muistelimme ja vertailimme Unkarilaista ja Teneriffalaista aamiaista [Teneriffallahan oli aamiaisella suklaapasteijoita]).

Sähköt olivat menneet hotellista poikki joskus yön aikana. Puhelin oli kuitenkin ehtinyt latautua 89 % asti. Huomasimme asian vasta aamiaisen jälkeen, kun emme saaneet TV:tä päälle. Sitten aloimme muistella saamiamme johtolankoja. Käytävän valo ei ollut syttynyt automaattisesti siellä kulkiessamme. Alakerrassa olimme nähneet myös kourallisen korjausmiehiä tutkimassa jotain kaappia. Aamu oli kuitenkin niin valoisia, että huoneessa, suihkussa tai aamiaisella ei olisi huomannut valoja olivat ne päällä tai ei.

Aamupalan jälkeen suunnittelimme päivää ja odottelimme päivän museokohteen, Kauhujen talon (Terror Háza), aukeamista, mikä tapahtuisi klo 10. Lähdimme kävelemään hotellilta oikealle. Muutaman korttelin jälkeen hyppäsimme raitiovaunu 4:ään kohti Oktogon-pysäkkiä. Sieltä kävelimme erään kulman ympäri ja olimmekin hetimmiten Kauhujen talon edessä. Tulimme perille 10.06. Lipputiskille oli jo pientä jonoa, mutta pääsimme maksamaan á 2000 ft maksavat lippumme nopeasti. Saimme käskyn aloittaa kierros toisesta kerroksesta. Sillä tarkoitettiin kai suomalaisittain kolmatta kerrosta, mutta huomasimme vasta lopuksi kiertäneemme vähän erikoisessa järjestyksessä näyttelyn.

Terror Háza.

Aurinko siivilöityy terrorin läpi seinään.

Aloitimme siis kiipeämällä katutasosta yhden kerroksen ylöspäin. Siellä esiteltiin kommunismin aikaa Unkarissa. Esillä oli musta "poliisin" auto, saippuasta muurattu kiehtovan näköinen seinä, puhelimia joista kuuluvaa puhetta ei ymmärtänyt, kommunismia mainostavia julisteita, lukuisista oikeudenkäynneistä kertovia dokumentteja ja videoita, kirkkojen esineitä, kuvia ja nimilistoja kommunismin pahimmista pahiksistä sekä uhreista ym. Tuntuu omituiselta katsella valtavaa kuvakokoelmaa pahiksista, joista oikein yritin löytää jotain vihjettä siitä, että kyseessä ei ole ihan tavallinen, empaattinen, kiltti ihminen, mutta useimmat olivat aivan tavallisen näköisiä miehiä. Muutama nainenkin oli kyllä joukossa. Jokaisesta huoneesta löytyi seinältä teline, jossa oli isot niput englanninkielisiä A4-tekstejä kustakin aihepiiristä, mutta sellaisia pikaisesti asiaa valottavia seinäkylttejä olisimme kaivanneet. Nyt saimme mukaamme nipun papereita luettavaksi myöhemmin, koska näyttelyssä olisi muuten mennyt ikä ja terveys.

Kakkosesta kellariin kuljettiin hitaalla hissillä, jossa pyöri videotarina muistaakseni hirsipuiden rakentamisesta ja käytöstä. Kellarissa oli näytillä erilaisia vankisellejä, joita oli käytetty ihmisten säilytykseen ja pehmittelyyn. Erityisen ikävältä näytti paljon puhelinkoppia pienempi selli, jonka tarkoituksena olikin, että sen vanki ei pystyisi edes istumaan lattialle.

Vasta lopuksi tajusimme käydä myös kolmannessa kerroksessa. Sinne kuljimme pitkin portaikkoa, johon oli koottu patsasgalleria. Kuvia oli tutummista ja tuntemattomammista kommunistisista sankareista sekä yleistä tarmokkuutta ja onnellisuutta uhkuvia ihmiskuvauksia.

3. kerroksessa katselimme ensin videoita natsiajalta. Mieleen jäi erityisesti karu pätkä siitä kuinka juutalaisruumiita ajettiin puskutraktorilla hautakuoppaan. Muissa huoneissa oli esillä mm. eri aikojen armeijan univormuja ja videotarinoita. Täältä olisi siis oikeasti pitänyt aloittaa, niin näyttelyn katsominen olisi sujunut järkevämmin kronologisessa järjestyksessä.

Museosta löytyi myös eräänlainen museokauppa. Enimmäkseen siellä oli myynnissä kirjallisuutta, mutta myös muutamia pieniä muistoesineitä. Seuralainen osti itselleen punaisen Lenin-rintakuva-kynttilän. Ruma se oli kuin mikä, mutta omituisuutensa kullakin. Valokuvaaminen näyttelyssä oli kiellettyä, joten kuvaus nähdyistä asioista on enemmän katsaus siitä mitä parhaiten jäi mieleen. Museossa aikaa vierähti reilu tunti. Lähtiessä jono museoon jatkui jo ulos saakka. Aina kannattaa näköjään olla ajoissa liikkeellä.

Ehkä rumin kynttilä ikinä.

Museon jälkeen kaipasimme keveämpää tekemistä. Kävelimme Andrássy út-bulevardia vähän matkaa, minkä jälkeen siirryimme Városligeti Fasor -puistokadulle, jossa oli runsaasti kauniita ja suurehkoja huviloita ja suurlähetystöjä. Tätä katua pitkin jatkoimme perille kaupunginpuistoon (Városliget). Ensimmäiseksi puiston laidalla näimme suuren pysäköintialueen. Seuraavaksi kävimme katsomassa maailman suurinta tiimalasia (halkaisija 8 m), joka oli pystytetty paikalleen vuonna 2004 Unkarin EU:hun liittymisen kunniaksi. Painoa kellolla on peräti 40 tonnia (wikipedian mukaan 60 tonnia), mutta silti se saadaan kerran vuodessa kiepautettua ympäri.

Autot ja puut näteissä riveissä.

Vähän hienompaa taloa.

Komeita rakennuksia kadun täydeltä.

Tarmokasta väkeä.

Vuoden 1956 vallankumouksen monumentti on korvannut jättimäisen Stalin-patsaan.

Taskukello.. eikun tiimalasi..

Matka jatkui kohti Sankarien aukiota (Hősök tere) ja sitä korkeuksista (36 m) valvovaa enkeli Gabrielin patsasta. Gabriel on valikoitunut paikan vartijaksi sillä perusteella, että hänen kerrotaan muinoin luovuttaneen kruunun István I Pyhälle (suomalaisittain kuningas Tapani). Aukiolla on myös tuntemattoman sotilaan muistomerkki. Koko komeus on rakennettu 1896 Unkarin tuhatvuotissynttäreitä varten. Sittemmin siellä on vietetty kommunistisia rientoja ja mielenosoituksia. Nyttemmin meno oli selfiekeppien viuhumista lukuunottamatta rauhallista.

Hősök tere.

Millennium-muistomerkki eli Millenniumi emlékmű.

Ruhtinas ja/tai heimopäälliköitä.

Sankarien aukion takaa ylitimme sillan ja saavuimme Vajdahunyad vára-linnan liepeille. Tämäkin komeus oli rakennettu Unkarin tuhatvuotisjuhlallisuuksia ajatellen vuonna 1896 ja sen piti olla väliaikainen, mutta siellä se vieläkin seisoi uljaasti kansansuosion ansiosta. Linna on sekoitus renesanssi-, gootti- barokki- ja romaani-tyylilajeja, minkä takia se onkin varsin persoonallisen ja eri suunnista katsoen aina uuden ja erilaisen näköinen. Nimi on lainattu Transilvanialaiselta linnalta ja julkisivut merkittäviltä Unkarilaisilta rakennuksilta. Linnan sisällä toimi maatalousmuseo, joka jonon pituudesta päätellen tuntui kiinnostavan monia. Me tyydyimme jälleen ihastelemaan linnaa ja sitä ympäröivää puutarhaa vain ulkopuolelta. Pitäähän sitä jättää jotain nähtävää mahdolliselle toiselle Budapestin vierailulle.

Vajdahunyad vára horisontissa.

Linna edestä.

Linnaa sisäpihan puolelta.

Maatalousmuseon sisäänkäynti.

Pelottava kaaputyyppi ei ollut eräiden mielestä lainkaan pelottava.

Linna takaa.

Linnan loisteliaisuudesta siirryimme telttakahvilan terassille nauttimaan Spriten ja oluen. Paikka oli tuuleton, aurinkoinen ja lämmin. Olo tuntui jo melkein kesäiseltä. Viereisessä pöydässä istui pari ruotsalaista miestä, jotka keskustelivat innokkaasti musiikista. Toisessa pöydässä istui teinipariskunta, jonka tyttöosapuoli yritti välillä tehdä jotain tehtäviä harjoituskirjan näköiseen opukseen.

Terassikeli.

Kukintaa.

Seuraavaksi osuimme Széchenyi fürdő-kylpylän kohdalle. Kylpylä vaikutti valtavalta ja rakennus oli kaunis. Tyydyimme jälleen vain kuvaamaan sitä ulkopuolelta. Vaikka Budapest on kuuluisa kylpylöistään, olimme päättäneet jättää toistaiseksi kylpemiset väliin. On niin kiusallista, koska sellaisissa paikoissa voi helposti eksyä alastomana ihan väärään paikkaan, kun ei kieltäkään ymmärrä. 

Varokaa suojateitä ja seeproja.

Jatkoimme kylpylän ohi kävelyä kohti eläintarhaa (Budapest Állatkert, 1866). Sen piti olla meidän varakohde, mikäli loppuviikosta tuntuisi siltä, että mitään nähtävää ei enää ole, mutta päätimmekin mennä sinne heti, kun kerran olimme sopivasti kohdalla eikä loppupäiväksi ollut mitään muutakaan vielä suunniteltuna. Zoo-liput maksoivat 2500 ft / hlö. Ensimmäiseksi kohdalle osui laiskanpulskeita virtahepoja, mutta näimme kiertelyä jatkaessamme ainakin seeproja, sarvikuonoja, erilaisia peuroja, norsuja, kirahveja, mangusteja, villisikoja, vesisikoja, kenguruita, pikkupandoja, koalan, tiikereitä, apinoita ja leijonia. Vapaana käytävillä talsi sorsia ja riikinkukkoja.

Symppis hippo.

Norsupalatsi.

Seepra vai suojatie?

Apina vartiotornissa.

Eläintarhaa ylhäältä.

Kirahveja.

Tiikerin torkut alkoivat pänniä toista tiikeriä.

Sinisorsatar.

Hyytynyt hyeena.

Eläintarhassa pyöriessä muistelin, etten ole koskaan nähnyt norsua livenä aiemmin. Sitten myöhemmin aloin miettiä, että olisinko sittenkin nähnyt norsun joskus lapsena sirkuksessa. Saattaa tosin olla, että sekin sirkus oli vain televisiossa? Mutta nyt ainakin tiedän nähneeni norsuja ainakin kerran!

Norsu.

Pienikokoisten kengurujen tarhaan oli rakennettu kävelypolku, jota pitkin sai mennä kokeilemaan, josko saisi houkuteltua kengurun luokseen taputeltavaksi. Polulta ei kuitenkaan saanut poistua kengurujahtiin, vaan eläimen ehdoilla oli mentävä. Yksi kenguru kävi nuuhkaisemassa ojennettua kättäni, tunsin hengityksen lämpimänä kädelläni, mutta kosketuksiin en sen kanssa päässyt.

Kenguru.

Eläintarhassa oli myös sisätiloihin rakennettu näyttely, mutta täälläkin vallitsi täydellinen englanninkielen puute, joten saimme tyytyä arvailemaan mitä olimme katsomassa ja miksi. Mielenkiintoinen oli kuitenkin erään salin kattoon ripustettu luonnollisen kokoinen malli sinivalaasta ja muutamasta pienemmästä vesieläimestä sen rinnalla. Vaikka kirjoissa (nykyaikana ehkä ennemmin nettiartikkeleissa) on aina kerrottu, että sinivalas voi olla 16-30 metriä pitkä, niin ei sitä mielikuvitus hahmota niin suureksi kuin miltä se mallin mukaan täällä näytti. Eläintarhan kiertelyyn kulutimme reilut 2 tuntia.

Jalkapohjat alkoivat olla kaikesta kävelystä niin kipeät, että palasimme hotellille metrolla. Puistosta löytyi vanhimman keltaisen 1-metrolinjan (ensimmäinen metro, otettu käyttöön 1896) pysäkki, millä ajelimme alkumatkan. Asemakin oli melkein jo nähtävyys, koska ennen muinoin rakennettiin kaunista ja koristeellista toisin kuin nyt. Sitten vaihdoimme punaiseen 2-linjaan, joka vei jo hotellille. Hotellilla odotti ikävä yllätys: sähköt olivat vieläkin kaputt meidän kerroksestamme. Meidät lähetettiin pakkaamaan toiseen hotelliin siirtoa varten. Hotellin piti olla nro 12 ketjun esitteen hotelleista. Kun palasimme tavaroinemme aulaan, oli hotelli muuttunut nro 9:ksi, jotta saisimme 4-tähden hotellin. Respa tilasi taksin, jota odoteltiin luvatun 5 minuutin sijaan 20 minuuttia. Sillä välin näimme kuinka eräs mies toi paikalle noin 10 cm x 10 cm kokoisessa pahvilaatikossa varaosan, jonka avulla sähköt saatiin taas käyttöön.

Olisimme saaneet edelleen mennä yöksi toiseen hotelliin, mutta koska meidän olisi pitänyt seuraavana päivänä raahautua jälleen sieltä takaisin omaan hotelliin, päätimme jäädä saman tien nykyiseen huoneeseemme. Taksikuski tuli paikalle ja käännytettiin jonkinlaisen pienen hälytyskorvauksen kanssa pois. Ukkeli otti tilanteen rauhallisesti, naureskeli meidän ensimmäiselle Budapest-kokemukselle ja toivotteli hyvät lomat. Hotellissa johtajan elkein puuhastellut mies lupaili meille viinipulloa hyvitykseksi tuhlatusta ajasta ja vaivannäöstä.

Palasimme huoneeseemme. Valot syttyilivät ja sammuilivat edelleen huolestuttavasti. Päätimme kuitenkin lähteä syömään. Työt sähkökaapissa olivat lähtiessämme vielä kesken, mutta toivoimme kaiken olevan kunnossa palatessamme.

Ajelimme metrolla Váci utcalle syömään. Valitsimme kohteeksemme Rustico-ravintolan. Sisustus oli tunnelmallminen, mutta väkeä oli vähän. Ilta tuntui muutenkin harvinaisen hiljaiselta myös kadulla. Tilasimme alkujuomiksi piccolo-pullot Hungaria-kuohuviiniä, joka olikin yllättävän hyvää, jopa niin hyvää, että voisin ostaa sitä toistekin. Ruuaksi tilasin kinkku-herkkusieni-pitsan, joka oli sekin erinomainen. Ruuat ja juomat maksoivat yhteensä n. 9900 ft, maksoimme 11 000 ft, kun ruoka oli niin hyvää ja palvelu erityisen kohteliasta.

Rusticoa vartioi lehmä.

Hungaria koeajossa.

Rusticon tunnelmaa.

Herkkupitsa.

Palasimme taas metrolla Coop-kaupan kautta hotellille. Poliiseja ja henkilökuntaa oli runsaasti jokaisella asemalla. Tunnelma oli kaikkialla rauhallinen ja turvallinen myös ilta-aikaan. Keletin aseman liepeillä ja sen edessä olevan aukion liepeillä maleksi kyllä epämääräisemmän näköistä porukkaa, mutta kaikkialla saimme kulkea ihan rauhassa joka kerta.

Huoneessa odotti johtajan lupaama viini ja kaksi lasia. Se oli punaviiniä malliltaan Bock Villanyi Porta Geza 2015, mikä oli punaviiniksi aika mukavaa juotavaa. Vähän olimme arvelleet, että se viini jäisi vain puheeksi, mutta siinä se pullo nyt kauniisti meidät vastaanotti. Sähkötkin toimivat taas kuten piti. Avasimme pullon ja ryhdyimme nautiskelemaan viiniä ja kirjoittelemaan vähän päivän tapahtumia taas muistiin. Kaikesta turhauttavasta sähkösekoilusta huolimatta päivä oli varsin onnistunut ja parani vain loppua kohden.

Hotellin tarjoama vaivanpalkka.