Rethymnon 4 Samarian rotko

30.5.2018

Eräänä helmikuisena lauantaina istuskelin saunassa ja mielen valtasi yhtäkkiä kauhea kaipuu Samarian rotkoon. Se iski sen verran kovaa, että matkaa oli heti alettava suunnittelemaan. Nyt oli vihdoin aika vaeltaa taas Samariassa. Herätyskello soi 5.45. Pukeuduimme, pakkailimme viimeiset tarvikkeet, upotimme itseemme puoliväkisin pienen ja pahan aamiaisen ja lähdimme ulos 6.20 maissa. Pickup-aika rantakadulla oli 6.25. Bussi oli muutaman minuutin myöhässä ja lähes täynnä, kun nousimme kyytiin. Saimme onneksi vielä vierekkäiset paikat. Moni muu meidän jälkeen kyytiin noussut joutui istumaan hajapaikoille, osa kauaskin toisistaan.

Aurinko on juuri noussut.

Retkibussissa.

Tältäkin osalta Aurinkomatkat oli huonontanut palveluaan. Sen sijaan, että he olisivat itse järjestäneet retken, jouduimme retkifirman järjestämälle englanninkieliselle retkelle. Retkestä olisi voinut tulla aivan floppi, jos emme olisi olleet Samarian vaelluksella ennenkin. Opas ei lippuja myydessä ollut kertonut oikeastaan muuta kuin sen, että retkelle tarvitaan mukaan käteistä rotkon sisäänpääsylippuun ja paluumatkan laivalippuun. Muut oleelliset seikat jäivät kertomatta - toivottavasti vain sen takia, että mainitsimme käyneemme Samariassa aiemminkin. Silti ne olisi ollut syytä kerrata: hyvät kengät, sopivan lyhyet varpaankynnet, (rakkolaastareita), hattu, vesipulloa saa täytettyä rotkon lähteistä, evästä mukaan, uimakamat (sis. uimakengät, koska tumma ranta on polttava), jos tahtoo perillä pulahtaa Libyanmereen, vaihtovaatteet ovat bonusta, jos ne vaan jaksaa raahata mukaan.

Retkiyhtiö, jonka kyytiin nyt siis nousimme, oli Iakovos, ja oppaana toimi Isabella. Isabella oli pieni ja hyvin hoikka, ikäänsä ja tupakointiinsa nähden kovakuntoinen, ehkä ranskatar, joka puhui todella loistavasti englantia, saksaa ja ranskaa. Sen puolesta retki oli kuitenkin ihan onnistunut. Isabella selosti huolellisesti kaiken mitä tuleman pitää. Tosin Isabellakin jätti sanomatta, että rotkon puroissa ei saisi uittaa jalkojaan. Kerrankin saatiin myös värillinen kartta rotkosta eikä pelkkää mv-kopiota, se jos mikä tuntui jopa luksukselta.

Meidän jälkeen haettiin tosiaan vielä ainakin neljästä paikasta lisää väkeä. Yksi kyytiin noussut nuori nainen oli aivan Kristen Bellin kaksoisolento, tai ehkä identtinen kaksonen tai jopa Kristen Bell itse. No, ehkä Kristen on oikeasti jo vähän vanhempi kuin tämä kaksoisolento oli. Suuntasimme vuoristoon, missä jatkuva mutkittelu taisi saada erään nuoren miehen vatsan sekaisin. Bussi pysähteli pari kertaa ja samainen mies säntäsi ulos ilmeisesti oksentelemaan. Isabella keräsi matkalla kaikilta rahat rotko- (á5 €) ja laivalippuihin (á 11 €). Me olimme varustautuneet tyylikkäästi tasarahalla. Bussin takaosista sen sijaan löytyi seurue, jolla ei ollut käteistä mukana lainkaan. Tai oli, mutta vain 70 senttiä. Ilmeisesti heitä oli infottu retkeä myytäessä vielä huonommin kuin meitä tai sitten he olivat vain typeryksiä. Ehkä molempia, koska kuka lähtee minnekään retkelle ulkomailla täysin ilman käteistä? Ilmeisesti joku lopulta lainasi tälle porukalle rahaa, koska näimme heidät myöhemmin rotkossa siinä missä muutkin.

Puoli yhdeksältä saavuimme Omalokseen, missä meillä oli perinteinen tavernapysähdys. To Ellinikon taverna oli viimeinen tilaisuus käydä "sivistyneessä" vessassa ennen vaelluksen päättymistä. Samalla sieltä olisi voinut ostaa aamiaista tai eväitä, mutta meille riitti vessakäynti. Tietenkään vessanpöntöllä ei ollut muovirengasta, jonka päällä istutaan eikä saarella tutuksi tulleeseen tapaan ollut lukkoakaan. Aina täällä joutuu luottamaan siihen, että jonon seuraavat ymmärtävät koppien olevan varattuja, koska miksi muutenkaan olisi jonoa? Taverna sivulla olevassa aitauksessa oli näytillä kri-kri. Sääliksi kävi sitäkin, kun aitaus oli pieni, ja villivuohen kuuluisi saada elää vähän villimmin.

Omaloksen To Ellinikon-taverna.

Tavernan sisätiloja.

Vangittu kri-kri.

Yhdeksältä matka jatkui. Isablella oli hankkinut rotkon sisäänpääsyliput tavernatauon aikana ja jakoi ne meille bussiin noustessa. Matka jatkui muutaman minuutin verran Xyloskaloon, missä rotkon sisäänkäynti sijaitsi. Otimme ensin muutamia kuvia Xyloskalossa, vaikka ilma olikin vähän pilvinen vielä. Lämpötila oli 14-15 astetta. Sitten suuntasimme rotkoon. Väkeä oli selvästi vähemmän kuin huippusesongin aikaan. Monesti kuljettiin pitkiäkin pätkiä ihan "yksin". Aiemmin on aina ollut joku vähintään näköetäisyydellä, usein on paineltu pitkiäkin matkoja jonkinlaisessa letkassa, jotka välillä taas hajoilevat ihmisten pysähtyessä valokuvaamaan ja tauoille. Kaikesta huolimatta emme välttyneet näkemästä, kun saksalaisryhmän pari naista pyrki puskapissille jo alkumatkasta. Kuka ei tajua hoitaa tuota hommaa pois alta tavernassa? Tai ei millään pysty kulkemaan sen vertaa, että tulisi seuraavan huussin kohdalle. Niitä on kuitenkin ihan kohtuullisin välimatkoin reitin varrella.

Samarian lähtöpaikka 1250 m korkeudessa.

Näkymä lähtöpaikalta.

Lipuntarkastus.

Xyloskalo - tästä se taival alkaa.

Vuoristomaisema.

Polku mutkittelee rinteessä.

Vilkaisu taaksepäin.

Välillä oli hieman tasaisempaa polkua.

Olin treenannut rotkovaellusta varten ajamalla kotoa pyörällä Malminkartanon mäelle, missä olin kiivennyt mäen päälle vuoroin portaita ja rinnettä muutamia kertoja. Pyöräilyyn kului aina noin 40 minuuttia yhteensä ja mäen päälle kiipeämistä tein aina noin tunnin ajan. Näitä settejä tein sitten 2-3 kertaa viikossa muutaman viikon ajan. Te tavalliset ihmiset tietysti ajattelette, että eihän tuo ole edes mikään treeni, vaan ihan normaalia arkiliikuntaa. Mutta minä olen laiskamato, joka käy ehkä kerran kuukaudessa pienellä kävelyllä, enkä harrasta minkään muun lajin liikuntaa. Treeni kuitenkin osui nappiin ja tuntui olevan parhaiten onnistunut kuvio tähän saakka, koska laskeutuminen sujui todella helposti. Yhtään ei tarvinnut auttaa kädellä reittä eikä arveluttanut riittävätkö voimat jonkun korkeamman pudotuksen hyppäämiseen. Samarian jyrkin osuus on heti ensimmäisten 3 km aikana, mutta sen loppupuolellakin kulku oli vielä helppoa ja kevyttä. Taukojen jälkeenkin matka jatkui aina vaivattomasti. Nilkkakin on yleensä vähän yrittänyt muljahdella kerran tai pari, mutta tällä kerralla ei ainuttakaan muljahdusta.

Omassa rauhassa.

Metsän siimes.

Ambulanssi-eläin.

On ihanaa tuntea itsensä joskus pieneksi suuressa luonnossa.

Reitin varrelle oli ilmestynyt edellisen kerran jälkeen kilometrikyltit, joiden avulla kuljettua matkaa pystyi seuraamaan. Vettä kului tavallista vähemmän, kun ilma ei ollut niin paahtava kuin heinäkuussa. Kuuma alkoi tulla vasta, kun oltiin päästy jo rotkon pohjalle ja aurinko pääsi pilvien takaa esiin. Pahin louhikko-osuus, jota olemme kivien vaalean yleisvärin takia kutsuneet suola-aavikoksi, otti vähän koville. Jalkapohjia ja nilkkoja alkoi kivistää, mutta ei ongelmaksi asti.

3 kilometriä tultu.

Kirkasta juomavettä lähteestä.

Huippuja.

Louhikkoa ja kanssavaeltajia.

Vuori.

Puolivälissä rotkoa sijaitsevassa Samarian autiokylässä pidimme lounastauon. Aloitimme vessakäynnillä, joka oli edelleen pelkkä reikä lattiassa, mutta kuitenkin yllättävän siisti. Kerrankin vessapaperia olisi ollut pari arkkia jäljellä annostelijassa, mutta koska olin varautunut omalla rullalla, jätin yksinäiset arkit jonkun vähemmän huolella valmistautuneen käytettäväksi. Samarian kylässä oli jälleen kerran kri-kritä, joita ruokimme omenalla. Vaikka kri-krit olivat tiessään viimeksi 2015, olimme silti hankkineet varuiksi omenan ja tuoneet kuorimaraudan sen käsittelyyn. Vuohet olivat ensin arkoja, mutta rohkaistuivat päästyään omenan makuun. Sitten muutama kauhukakara juoksi kiljuen ympäriinsä ja kri-krit säntäilivät säikähtäen karkuun.

Saapuminen Samariaan.

Samarian kylään pääsee siltaa pitkin.

Vessajonossa.

Turisti otti kuvan kri-krin taustapuolesta.

Kri-kri.

Kri-kri haistelee varovasti.

Kri-kri maistelee varovasti.

Yritimme vielä mennä alueen laidalle vikittelemään niitä takaisin, mutta eivät ne enää lämmenneet meille tai omenalle. Pihan perällä pyöri hermostuneen oloinen hevonen, joka laukkasi aina välillä meidän lähelle, mutta ei uskaltanut hypätä piha-alueeltaan pois, koska siinä oli vajaan metrin korkeusero. Kylän toiselta laidalta kuului kuitenkin pian viettelevä hirnahdus ja se oli ratkaiseva merkki hevoselle, joka ponkaisi vauhdikkaasti pudotuksen yli, pihan poikki ja talojen ympäri hirnahtelijan luokse. Näin hurjaa menoa täällä ei ole aiemmin nähtykään.

Kri-kri-jengi.

Kun teimme lähtöä, loukkaantunutta miestä kannettiin kainaloista kylään, missä on jonkinlainen ensiapuasema. En tiedä missä tai minkälainen, koska emme ole onneksi joutuneet sitä koskaan käyttämään. Ei ole ennen nähty yhtään noin pahaa loukkaantumistakaan, vaikka oikeastaan on ihmeellisempää, että ei ole niitä koskaan nähty. Maasto ei ole helpoimmasta päästä, ja ihmettelinkin alkumatkasta miten huonokuntoisia ihmisiä olikaan retkelle lähtenyt. Yhdellä vähän vanhemmalla herralla oli polvi jo valmiiksi paketissa ja hän joutui nilkuttamaan alaspäin aina sama jalka edellä ja huterista aidoista kiinni pitäen. Myös nuorehko nainen oli lähtenyt vaellukselle, vaikka hänellekin oli puettu molempiin jalkoihin tukivälineitä. Kävely näytti vaikealta. Itse en ehkä kuitenkaan lähtisi yli 16 km rotkovaellukselle, jos liikkuminen on niin vaikeaa jo ensimmäisen 50 metrin aikana.

Matka jatkuu Samarian kylän jälkeen.

Tästä alkaa "suola-aavikko"-osuus.

Jossain tässä menee kyllä "polku"..

Melkein kaikki louhikkokuvat ylivalottuivat niin pahasti, että pakko
julkaista tällainen meikäläisen itsensä rumentama maisemakuva.

Näkymät ovat rotkon pohjallakin jylhät.

Poikkesimme loppumatkasta mittaamaan purossa virtaavan veden lämpötilan. Se osoittautui olevan vähän alle 15-asteista. Jollekin miehelle tämä ei sopinut. Hän oli jo parille muullekin puron rantaan pysähtyneelle ihmiselle karjunut jotain ja meillekin alkoi nyt raivokkaasti huitoa, että pois sieltä ja "this way round". Ihan kuin emme muka itse ymmärtäisi kulkea metrin päässä olevan sillan yli, vaan eksymme ja hukumme puroon, jos hän ei välittömästi puutu tilanteeseen. Emme siis tosiaankaan olleet edes aikeissa uittaa jalkojamme siinä, vaan ainoastaan vesilämpömittaria. Ukko ei ollut edes paikan henkilökuntaa, vaan ihan tavallinen kanssavaeltaja

Vettä mittaamassa.

Vettä rotkon pohjalla.

Huikean näköistä rotkon seinämää.

Edellisellä kerralla olin jotenkin huomaamattani tarponut läpi Rautaportista käsittämättä lainkaan, että siinä se nyt on. Vasta jälkikäteen tunnistin kuvista missä kohtaa olin painellut portista läpi. Tällä kertaa näimme kuitenkin hyvissä ajoin paikan lähestymisen ja saimme räpsittyä muutaman kuvan rotkon kapeimmasta kohdasta. Vettä oli enemmän kuin aiempina vuosina, jolloin olemme olleet vasta kesemmällä reissussa.

Kivi voi ottaa hämmästyttäviä muotoja.

Puro.

Luomu-silta.

Rautaportti.

Rautaportissa oli tavallista enemmän vettä.

Lopulta saavuimme exit-portille, missä sisäänpääsylippua näytettiin uudelleen, ettei kukaan vain unohtuisi yöksi rotkoon. Exitin lähellä on jonkinlainen kahvila, mistä voisi jatkaa parilla eurolla minibussin kyydillä rantaan Agia Roumelin kylään, mutta me jatkoimme loppumatkankin kävellen. Tuntuu täysin naurettavalta, että rotkosta selviämisen jälkeen ei muka jaksaisi enää kahta kilometriä kävellä melkein tasaista taivalta. Tietysti reitti oli kivillä höystettyä betonia ja tuntui ikävältä jalkapohjissa, mutta taksikyydit ovat silti vässyköille.

Näiden siltojen alkaessa tietää lopun olevan lähellä.

Tulossa exitille.

Vielä viimeinen vilkaisu Samarian rotkoon päin.

Viimeiset pari kilometriä kohti rantaa.

Kaupungin laidalla näimme karttakyltin, josta tarkistimme Faragi tavernan sijainnin. Sieltä saisimme myöhemmin laivaliput Isabellalta. Minä halusin kiihkeästi uimaan, mutta seuramiestä ei jostain syystä hotsittanut. Hän asettui rannan viereiseen baariin jääteelle odottelemaan. Ranta oli vihdoin saanut uuden hyllyillä varustetun uimakopin, jossa oli huomattavasti mukavampaa vaihtaa vaatteet kuin aiemmassa kopissa, jonka oviaukkoa suojasi vain jonkinlainen repaleinen huivi. Vesi oli ihanaa, 22-asteista, sinisempää ja kirkkaampaa kuin koskaan. Uiminen ei ehkä koskaan ole ihan niin taivaallista kuin Samarian vaelluksen jälkeen. Väsyneet jalkapohjat tuntuivat hassulta vedessä kipristellessään ja pohje yritti edetä kohti kramppia, mutta hillitsi itsensä onneksi lopulta.

Meri näkyy jo.

Rannalla.

Agia Roumelin kylä.

Agia Roumelin ranta.

Samaria pitää kyllä pintansa rakkaimpana matka- ja retkikohteena. Se on jollain tavalla yhtä taianomainen aina, vaikka tämä nyt oli jo neljäs käyntikerta. Samariassa vaeltaminen on jonkinlainen katharsis, en keksi parempaakaan sanaa kuvaamaan tunnetta. Se on niin raskas, että se varmasti imee kaikki mehut, jännitykset ja tuskat ihmisestä, mutta ei kuitenkaan liian raskas, että missään vaiheessa tuntuisi pahalta. Oikeastaan sitä tuntee itsensä poikkeuksellisen vahvaksi. Sitä mukaa, kun mehut valuvat ihmisestä pois, niiden jättämä tyhjä tila täyttyy kaikesta siitä upeasta luonnosta, maisemista ja rauhasta, minkälaista en ole vielä missään muualla kokenut. Sitä rauhaa eivät pilaa edes muut vaeltajat, koska se on ihan toisenlaista rauhaa kuin pelkkää hiljaisuutta ja pysähtyneisyyttä.

Olimme päättäneet syödä Faragissa, jolloin välttyisimme kellon vahtimiselta ja olisimme sen sijaan jo paikalla, kun Isabella tulisi laivalippujen kanssa. Tilaa ravintolassa oli hyvin. Saatuamme pöydän, seuramies lähti käymään vessassa. Minä jäin säheltämään uimakamojen kanssa. Kaikkien tavaroiden paketoiminen takaisin reppuun osoittautui haasteelliseksi ja tiputtelinkin yhtä jos toista lattialle. Upouusi kameran linssinsuojuskin yritti kieriä karkuun, mutta ystävällinen tarjoilija toimitti sen takaisin. Cooliudessa riittää vielä opettelemista retkiolosuhteissa.

Söimme perinteisesti moussakat, jotka olivat ihan maukkaat. Niissä tosin saattoi ehkä olla myös perunaa eikä vain munakoisoa, mutta eipä tuollaisen marssin jälkeen sillä ollut niin väliä. Kaikki energia tuli ihan tarpeeseen. Ruuan lisäksi tuli juotua jäätee, seuralaiseen upposi yksi olut, ja ajankuluksi otimme molemmat vielä frappet. Hintaa kahden ihmisen sapuskoista kertyi 28,50 €, mutta 32 annettiin, ettemme vaikuttaisi aivan liian piheiltä. Maksu suoritettiin terassin päädyssä olleeseen kassapisteeseen.

Faragi.

Moussakaa.

Frappet.

Faragin terassia.

Isabellakin tuli lopulta paikalle. Jokunen ihminen kävi kysymässä lippuja jo ennen klo 17, mutta Isabella lähetti heidät tiehensä. Viideltä odottelimme, että parit ihmiset kävivät hakemassa ja myös saivat liput, ja sitten mekin haimme omalle. Isabella tiedusteli meiltä saksaksi kuulumiset, mutta vaihtoi nopeasti englanniksi, kun huomasi ettemme osanneet hänelle mitään vastata. Saimme liput hotellin nimeä eikä omaamme vastaan. Kävimme vielä vessassa ennen ravintolasta poistumista. Sen jälkeen taivalsimme hissukseen rantaan odottamaan laivaa.

Laivamme on saapumassa.

Yksi laiva oli jo paikalla, mutta se ei ollut meitä varten. Meidän laiva saapui myöhässä. Sää oli tukahduttavan kuuma, aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tuulta ollut lainkaan. Asetuimme muutaman muun ihmisen näyttämän mallin mukaan seisomaan riviin kuorma-auton varjoon. Lopulta laiva tuli ja meidät päästettiin kyytiin. Liput tarkastettiin autokannelta ylös vievien portaiden alaosassa. Ensimmäinen pysähdys oli Loutrossa, mutta emme jääneet vielä siellä pois vaan jatkoimme matkaa Sfakiaan. Koska ei ollut sesonki, kaikki mahtuivat istumaan ja tilaa jäi reilusti jopa yli. Iloitsin istumisen lisäksi sellaisesta naurettavan pienestä asiasta, että penkki oli niin korkea, että jalkapohjat eivät ylettäneet maahan saakka, vaan saivat levätä ilmassa. Laivamatka kesti noin tunnin.

Oli ihana ilma istua kannella.

Hyvästi jää, Agia Roumeli.

Kreetaa.

Sfakiassa pyrimme ensimmäisten joukossa ulos, jotta ehtisimme varmasti omille paikoillemme bussiin. Arvasimme oikein, että toisistaan eroon joutuneet ihmiset pyrkivät paluumatkalla istumaan vierekkäin, jolloin oli riski, että viimeisenä tulijat joutuisivat taas hajapaikoille. Paluumatka sujui huomattavasti nopeammin. Siihen kului vain noin 1,5 h. Sitten meidät heitettiin yllättäen bussista ulos yläkadulla. Opas huuteli aivan varoittamatta, että emme enää menisikään rantakadulle, vaan rantahotelleista tulijoiden pitää välittömästi poistua bussista. Matka on kuulemma lyhyt ja jos ei sitä jaksa, niin sopii ottaa taksi. Öö, okei.. Onneksi olimme sekä hereillä emmekä erityisemmin purkaneet mitään tavaroita bussissa istumisen ajaksi, mutta joka tapauksessa olimme aika yllättyneitä tällaisesta käänteestä.

Paluumatkalla.

Emme yhtään tienneet missä kohtaa kaupunkia olimme, mutta osasimme sentään suunnistaa kohti rantaa ja siitä arvailla sitten mihin suuntaan pitäisi lähteä, että pääsee hotellille. Matkaa kertyi ehkä 600 metriä. Tietenkin voi olettaa, että vaellusretkelle lähtevä ihminen pystyy kävelemään puoli kilometriä, mutta kyllä kävely olisi riittänyt sille päivälle ihan ilman tätä lisääkin. Sentään yksikään ravintolan sisäänheittäjä ei yrittänyt houkutella meitä reissussa rähjääntyneitä ihmisraunioita illalliselle, vaan saimme kulkea rauhassa.

Bussista olimme hypänneet klo 20.35 ja vähän myöhemmin saavuttiin hotellille. Haimme naapurimarketista skumppaa, perus Freixenetiä, ja sipsejä, jotka nautittiin parvekkeella. Päätimme myöhäisen ajankohdan (ajankohta siis olisi ollut myöhäinen skumpan jälkeen, jonka katsoimme pakolliseksi ja ansaituksi) jättää illallisen väliin. Olimmehan jo sentään saaneet oikeaakin ruokaa jo Agia Roumelissa. Laitoimme skumpan pakastelokeroon viilentymään vähän extraa suihkujen ajaksi. Sitten menimme parvekkeelle nautiskelemaan siitä ja sipseistä ja omasta erinomaisuudestamme, kun selvisimme taas kerran Samariasta kunnialla. Meidän kunniaksi järjestettiin jossain päin kylää ilotulituskin, mutta valitettavasti emme sitä nähneet, kuulimme vain äänet.

Parvekkeella ihastelimme omituista pilvimuodostelmaa.

Vielä enemmän ihastelimme skumppaa.

Tämä oli niiiin ansaittu!

Hotellin netti lakkasi toimimasta melko pian paluumme jälkeen, mutta onneksi saimme katsastettua seuramiehen Sportstrackerin lukemat ja karttakuvan ensin. Tärkeintä oli tietysti se, että pääsi kerskailemaan asialla Facebookiin. No oli se kieltämättä hauska lisä, mutta mielenkiintoista oli saada tietää, että Sportstrackerin mielestä olimme kulkeneet 21,4 km matkan, kun rotkon pituudeksi on aina ilmoitettu 16-18 km. Emme yhtään kertaa eksyneet, mutta ilmeisesti siitä parhaan reitin hakemisesta ja polulla siksakkaamisesta kertyy jonkin verran käytännön kilometrejä lisää.

Seuramiehen sportstrackerin tuloksia Samariasta.

Etappien välimatka-aikojen vertailu eri vuosilta.

Kylläpä maistui taas skumppa ihanalta tällaisen päivän jälkeen, lämpimässä Kreetan yössä nautittuna. Sipsit katosivat parempiin suihin, mutta jatkoimme parvekkeella istuskelua vielä muistiinpanojen kirjoittelun merkeissä. Netti oli poikki loppuillan, joten asetuttiin seuraavaksi nukkumaan. Toisin kuin seuramies, joka uinahti välittömästi, tein huolelliset venyttelyt varpaista napaan saakka. Samaria on sen verran kova urakka, että seuraavana päivänä tuntee kävelleensä, ja sitä suuremmalla syyllä kunnollinen venyttely on aina paikallaan.