Rooma 3 Vatikaani

6.4.2018

Herätys klo 7.30. Yö oli sujunut paremmin kuin edellinen, vaikka jo sekin meni oikein mukavasti. Olin ollut vähän huolissaan mitä nukkumisesta tulisi hiukset kosteina, mutta ei siitä näköjään ollut haittaa. Tiedättehän hotellien hiustenkuivaajat - seinässä on aina joku 800 W kuiskain, vaikka 2000 W puhuri on minimi pitkille ja paksuille hiuksille. Hiustenharjailun, meikkaamisen ja muiden aamutoimien jälkeen käytiin aamiaisella, joka ei tuottanut yllätyksiä.

Aamu alkaa Trevillä.

Kolikonnaaraajat.

Aamiaisen jälkeen lähdimme jälleen kävellen liikenteeseen ja suuntasimme askeleemme kohti Pantheonia, kaikkien jumalien yhteistä temppeliä (124 jaa, nykyään kirkko). Sinne johti kutakuinkin suora katu Trevin suihkulähteen kulmalta. Aamun lämpötila oli vain vähän päälle 10 astetta, mutta koska päiväksi oli luvattu 22 astetta ja pelkkää aurinkoa, jätin takin kotiin. Tuntui omituiselta kulkea pelkkä paita päällä, kun paikalliset olivat pukeutuneet vielä toppatakkeihin ja pipoihin. Lyhyeltä tuntuneen kävelyn jälkeen ilmestyimme Piazza Rotondan laidalle ja eteemme avautui näkymä Pantheonille. Piazzaa kuvaa ainakin yksi webkamera, joten jos olisin ollut ennalta viisas, olisin lähettänyt linkin etukäteen äidille ja sitten soitellut paikan päältä ja vilkutellut hänelle kameran välityksellä. Se jäi nyt kuitenkin tekemättä huonon suunnittelun takia.

Kuin Tukholman vanhakaupunki helmikuussa.

Italialaisemman näköinen sivukuja.

Pantheon.

Näin aikaisin aamusta sekä aukiolla että Pantheonissa oli vielä hiljaista ja väkeä varsin vähän. Sisään pääsi ilman maksua ja turvatarkastusta. (Rooma aikoo kuitenkin laskuttaa toukokuusta alkaen 2 € pääsymaksun, mikä ei onneksi ole paljon, mutta ehdimme kuitenkin käydä vielä ilmaiseksi paikalla.) Ulospäin rakennus on melko vaatimattoman näköinen, mutta sisältä jokainen neliösenttimetri oli viimeisen päälle koristeltu ja toinen toistaan hienompia kivilajeja oli käytössä sekä lattiassa että pylväissä. Kiertelimme katsomassa seinustojen patsaat ja muistomerkit, joista merkittävin oli ehkä Rafaelin/Rafaellon hauta. Muita tänne haudattuja olivat pari kuningasta, Vittorio Emanuele II ja Umberto I. Tutkimme tarkemmin lattiaa, jonka keskellä oli pari reikää sadeveden poistamiseksi. Lisäksi lattia tuntui jalan alla viettävän keskeltä ulospäin, mutta asian varmistamiseksi olisi pitänyt olla jonkinlainen kevytliikkeinen pallo mukana. Meillä ei ollut. Sadevettä rakennukseen pääsi ison kupolin keskellä olevasta oculuksesta, tuttavallisemmin reiästä, josta sillä hetkellä tuli sisään lähinnä valoa.

Pantheonin pylväikkö.

Pylvään arvet.

Panteonin ovelta avautuva näkymä.

Kivilattia oli komea.

Koostaan ja keveydestään kuuluisa kupoli ja oculus.

Todistusaineioistoa yösateesta.

Sadevedenpoistoreiät.

Vittorio Emanuele II:n hauta.

Alttari.

Koristeluja.

Ristillä.

Rafaellon hauta.

Pyhä Agnes (Vincenzo Felici).

Pantheon sisältä.

Rest during the flight from Egypt (Carlo Monaldi)

Lattiasta kattoon.

Piazza della Rotonda.

Pantheon.

Larry Pantheonin edustalla.

Pantheon oli vaatimattoman näköinen ulkoapäin.

Sotilaat pitivät vahtia kaikkien nähtävyyksien luona.

Pantheonin jälkeen jatkoimme matkaa rakennuksen sivuitse katua, joka johti suoraan Largo di Torre Argentinalle. Paikka on olevinaan se, missä Caesar on aikanaan murhattu. Ensimmäiseksi kävimme ostamassa 24 h-bussiliput á 7 € kioskista. Tämän pelottavan vaiheen jälkeen siirryimme katselemaan kohdealuetta. Sinne ei päässyt sisään, mutta kaiken näki hyvin kadultakin. Muutama työmies puuhasteli jotain. Olisivat saaneet maalata maahan ison punaisen rastin siihen kohtaa, missä itse murha tapahtui, nyt ei voinut kuin arvailla. Nähtävyys on kissojen suosiossa. Niitä asustelee alueella lukuisia ja jonkinlainen järjestö on valtuutettu huolehtimaan niiden sterilisaatioista, rokotuksista ja ruokkimisesta. Näimmekin muutaman yksilön istuskelemassa tai makoilemassa päivää paistattelemassa. Yksi nuoremman oloinen kissa leikki jonkin roskan kanssa.

Kioski.

Largo di Torre Argentina.

Largo di Torre Argentina.

Caesar ja Brutus kävivät täällä.

Kisse.

Toinen kisse.

Kissat olivat saaneet kodin.

Largo di Torre Argentina.

Meillä oli netistä ennakko-ostetut liput Vatikaanin museoihin á 17 € + online-varausmaksu 4 €/lippu. Olimme olleet niin myöhään ryhtyneet hoitamaan asiaa, että emme saaneet aikaisempaa sisäänmenoaikaa kuin 12.30. (Muutamaa viikkoa aikaisemmin olisi ollut jo paljon aikaisempia aikoja tarjolla.) Kahden nähtävyyden katseluun oli kulunut aivan liian vähän aikaa, kello oli vasta noin 10.20, mutta päätimme kuitenkin lähteä jo matkustamaan kohti Vatikaania. Etsimme bussipysäkin, josta 492 meni oikeaan suuntaan (Staz.Ne Metro Cipro). Emme olleet mistään löytäneet linjan aikataulua emmekä edes vuoroväliä, mutta bussipysäkin kyltin mukaan linja liikennöi 05.15-24.00 välillä, joten arvelimme vuorovälin olevan jokseenkin tiheä eikä vain muutamaa vuoroa päivässä. Pari-kolme bussia saapui pysäkille ensin, mutta sitten tulikin jo meidän 492. Sisään noustiin opaskirjan neuvomalla tavalla takaovesta. Väkeä ei ollut liikaa, joten pääsimme helposti leimauslaitteen luokse. Leimaaminen ei vain ottanut onnistuakseen, vaikka kuinka tyrkytimme lippua laitteen suuaukkoon. Lopulta löytyi oikea suunta ja tapa: rei'itetty pääty edellä ja tekstipuoli lipusta ylöspäin. Istumaan emme sentään mahtuneet, joten jäimme seisomaan ja olemaan huolissaan taskuvarkaista.

Bussilippu.

Bussimatka Vatikaanin liepeille kesti vajaat 20 minuuttia. Olisimme voineet jäädä pois jo Bastioni di Michelangelo-pysäkillä, mutta ajelimme yhden pysäkin verran ohi. Päätimme jäädä pois, kun näimme Vatikaanin museon kyltin ja pitkän jonon kohti kyltin osoittamaa suuntaa. Kun saavuimme jonotuskadulle, syöksyi luoksemme opaspalveluita myyvä miekkonen, joka sinnikkäästi yritti saada meitä käännytettyä käymään hänen edustamassa matkatoimistossa parin korttelin päässä, jotta saisimme yhdellä lipulla ja oppaan avustuksella siirtyä Sikstuksen kappelista suoraan Pietarinkirkkoon. Emme kuitenkaan innostuneet ajatuksesta laahustaa ympäriinsä oppaan kanssa, kun meillä oli oma agenda. Menoa hidastaneesta kauppiaasta huolimatta olimme museon ovilla jo klo 11 maissa.

Lähdimme ajan kuluksi kiertämään Vatikaanin muuria katsoaksemme onko lähiseudulla mitään nähtävää. Ei ollut. Asetuimme istuskelemaan läheisen portaikon kaiteelle, ettemme tuhlaisi kaikkia voimiamme turhaan kävelyyn. Katsastimme portaiden alapäässä olleen aukion ja kirkon ulkoapäin. Seuralainen kävi ostamassa minimarketista pullon vettä, jota asetuimme taas hörppimään portaikkoon. Katselimme kuinka pieni lisko kaivautui esiin varjoista ja asettui kaiteelle ottamaan aurinkoa. Viereisen talon parvekkeella ukkeli teki hauiskääntöjä vesipullon kanssa. Klo 12 maissa lähdimme kävelemään hissukseen takaisinpäin. Olimme edelleen rutkasti etuajassa, mutta menimme kuitenkin sisään. Pääsimme jonottamatta suoraan turvatarkastukseen. Sen jälkeen suuntasimme lippuihin printatun ohjeen mukaisesti Cassa online-merkitylle tiskille vaihtamaan voucherit varsinaisiksi lipuiksi. Olimme lippuluukulla jo klo 12.09, mutta ei kukaan valittanut enää etuajasta. Jäi vähän vaivaamaan olisimmeko mahdollisesti päässeet sisään jo tuntia aiemminkin, jos olisimme vaan röyhkeästi yrittäneet.

Jalkakäytävä kävi kapeaksi Vatikaanin muurin kupeessa.

Hengailuportaikko.

Vatikaanin museoiden sisäänkäynti.

Kävelyramppi Vatikaanin museon yläkertaan.

Olimme tutustuneet etukäteen häpeällisen huonosti museon kokoelmiin emmekä oikein tienneet mitä kaikkea siellä olisi pitänyt ja kannattanut nähdä, paitsi tietysti Sikstuksen kappeli ja Michelangelon teokset siellä. Itselleni päivän tärkein tehtävä oli nähdä Aatamin luominen, lempiteokseni, Sikstuksen kappelin katossa. Aatami on niin hot. Harmi, etten voi palkata Michelangeloa maalaamaan toisintoa oman asuntoni kattoon.. Kiivettyämme loputonta kierreramppia ylös museotasolle, lähdimme seuraamaan Sistine Chapel short itinerary-kylttejä, joiden arvelimme olevan nopein tie käydä katsomassa kappelia. Matkalla näkisimme sitten mitä ikinä siellä sattuisi olemaan.

Taiteen ystäviä oli kokoontunut sankoin joukoin Vatikaaniin.

"Liukuhihnalla"

Sikstuksen kappeliin johtavat käytävät olivat loputtoman pitkiä ja muodostuivat eri teemoin sisustetuista saleista. Salit olivat tupaten täynnä. Ihmismassa eteni omituisen tasaisesti kuin liukuhihna, mitä nyt kapeissa ovissa salien välillä tapahtui pientä jumitusta. Tilanne oli niin omituinen ja hämmentävä, ettei siellä oikein osannut pysähtyä katsomaan tai kuvaamaankaan mitään. Muutaman kerran poikkesimme massasta sivuun ihmettelemään menoa. Lopulta käytävät loppuivat ja pääsimme jonottamaan alas portaisiin, jotka johtivat kappeliin. Kappelissa oli valokuvaaminen, metelöinti ja paljastavat asut kielletty.

Oviaukoista selvisi parhaiten asemoitumalla tarpeeksi aikaisin käytävän keskelle.

Kultaa ja kimallusta.

Yksikään kohta katossa ei ole jäänyt ilman koristelua.

Koristelun määrä vetää ihmisen sanattomaksi.

Maalausurakan lopputulos.

Saliketju.

Astuimme kappeliin sisään alttarin päädystä. Sali tuntui yllättävän pieneltä. Se oli aivan täynnä ihmisiä, jotka vain seistä toljottivat suut auki. Näky muistutti jotenkin linnan juhlia, kun kaikki vieraat ovat saapuneet ja lattia alkaa olla täynnä, paitsi että ihmiset eivät vaikuttaneet juhlavilta ja hyväntuulisilta vaan lähes zombeilta. Henkilökunta ohjasi ihmisvirtaa eteenpäin huutelemalla "Avanti!" (eteenpäin), huitomalla käsillä ja välillä huutelemalla englanniksi, että pysähtyä saa vasta kirkon perällä. Tunnelma oli kielloista huolimatta kaikkea muuta kuin harras - mielipuolinen ennemminkin. Sikstuksen kappelissa käy päivittäin noin 25 000 ihmistä, ja sen huomasi, mutta mitään järkeä siinä ei ole. Tällä tavalla ei voi ihailla taidetta eikä suorittaa uskonnollisia velvollisuuksia, joten tavallaan koko mahtava nähtävyys menee ihan hukkaan. Näin jälkikäteen ajateltuna opastettu aamiaiskierros ennen varsinaista aukioloaikaa olisi ollut viisaampi valinta kuin peruslippu.

Postikorttikuva Sikstuksen kappelista.

Salin perällä oli alue, joka oli erotettu aidalla. Aidan läpi vievän portin pielestä löysimme sattumalta vapaan penkinkulman. Katselin sitä himokkaasti jo vähän matkan päässä, ehdin jo pettyä, kun eräs italialainen vanhempi rouva istahti paikalle, mutta lähti kuitenkin pois juuri hetkeä ennen kuin tulin sen kohdalle. Livahdin äkkiä istumaan ja sieppasin seuramiehen syliini. Jos emme olisi päässeet istumaan, olisimme varsin pian ajautuneet ihmismassan ja vartijoiden ohjaamana jo ulos kappelista näkemättä oikein mitään. Oli oikein onnekasta, että saimme hetken ajan istahtaa ihmettelemään touhua ja katselemaan niitä kappelin taideaarteitakin, mikä takia olimme tulleet. Aatamin luominen löytyi helposti keskikatosta ja oli valtavan hienoa nähdä se livenä. Koko kappeli oli kauttaaltaan maalausten, siis freskojen, peitossa. Seinien koristeluun on osallistunut useampia kovia nimiä, mm. Botticelli, Signorelli, Perugino ja Ghirlandaio. No, ainakin Botticelli on tuttu. Kuvat olivat yllättävän värikkäitä ja sarjakuvamaisia. Toki niitä on kovasti restauroitu aikojen saatossa, mutta restauroinnin tarkoitus kai on juurikin palauttaa alkuperäinen ajatus näkyviin.

Aataminen luominen.

Henkeäsalpaavan upea Aatami <3

Sikstuksen kappelin jälkeen ruuhka hellitti ja käytävät olivatkin jo melkein tyhjiä. Matkamuistomyymälöiden kohdilla oli pientä ruuhkaa. Ostin yhdestä puodista muutamia magneetteja, postikortteja, kirjanmerkin ja silmälasipyyhkeen. Kaikki tietysti Aatami- tai Sikstuksen kappeli-aiheisia, kun kerran valokuvia ei saanut ottaa.

Hevosen pää.

Keisarin pää.

Seuraavaksi poikkesimme käymään vessassa, mikä oli traumaattinen kokemus. Koska vessaankin joutui tietysti jonottamaan, ei koppia voinut valita vapaasti. Jouduin sellaiseen, missä joku oli pissinyt pitkin istuinrengasta ja lattiaa. Vaikka siivosinkin edeltäjän jäljet mahdollisimman huolellisesti, niin melko etovalta tuntui käyttää samaa pönttöä. Ei voi käsittää, että naisihmisetkin voivat sikailla tällä tavalla!

Vatikaanin museoiden pihalla.

Siirryimme istumaan hetkeksi pihalle ottamaan aurinkoa ja fiilistelemään sitä faktaa, että olimme Vatikaanissa. Sen jälkeen eksyimme maan alla olleeseen kulkuneuvonäyttelyyn, missä oli esillä erilaisia paavin kulkupelejä - kantokopperoita, hevoskärryjä ja autoja. Erinomaisen hienoja olivat useimmat näistä. Lopulta löysimme reitin ulos ja kävelimme muurin ympäri Pietarinkirkon aukiolle jonottamaan.

Paavilliset kantokopat.

Paavin hevosvoimat ja kultakärryt.

Autoloistoa.

Paavilta ei komeat kärryt lopu kesken.

Kromia ja kiiltoa.

Modernimpaa luksusta.

Paavin turvaistuin.

Panssarikoppi.

Poistumisramppi.

Pietarinkirkkoon ei tarvittu mitään lippua, mutta turvatarkastuksessa jonottaminen kesti noin 45 minuuttia. Asettuessamme jonoon se jatkui suunnilleen aukion keskivaiheille saakka. Aurinko paahtoi kuumasti ja jalkoja särki. Paikallaan seisominen tuntuu kipeissä jaloissa pahemmalta kuin kävely, mutta ei muukaan auttanut. Vesi- ja krääsäkauppiaat kiertelivät tyrkyttämässä jonottajille tuotteitaan ja väillä riitelivät keskenään.

Pietarinkirkko.

Jonon hännillä.

Piazza San Pietro.

Pyhimykset katselivat aukiolle.

Paavillinen näkökulma Pietarinaukiolle.

Lopulta pääsimme läpi turvatarkastuksesta ja sisään kirkkoon, jonka sijainti ja nimi on valittu sen perusteella, että itse Pyhän Pietarin haudan uskotaan sijaitsevan täällä. Toisin kuin Sikstuksen kappeli Pietarinkirkko oli henkeäsalpaavan valtava. Koristelun, kullan, marmorin, veistosten, pylväiden ja lukuisien kivilajien määrä oli ylitsevuotavan yltäkylläinen. Roomalaiset ovat selvästi olleet kansaa, jonka mielestä enemmän on enemmän. Minimalistisesta betoni-Suomesta tulevalle näky oli hämmentävä, mutta pakko myöntää, että sitä on myös ihailtava. Ei liioitellussa vaatimattomuudessa ja mahdollisimman pelkistetyssä rumuudessa ole sen enempää järkeä. Olen aina kuvitellut olevani lähinnä lasitaiteen ystävä ja vähän marmoriveistostenkin, mutta nyt olen kyllä rakastunut myös kauniisiin kiviin.

Pietarinkirkko oli valtava.

Koristelun määrä oli käsittämätön.

Heti ensimmäiseksi kohtasimme Michelangelon Pieta-veistoksen, joka valitettavasti oli jouduttu piilottamaan lasin taakse, ettei vandalismi olisi ihan niin helppoa. Seuraavassa välikössä oli Pyhän Sebastianin kappeli/pyhäkkö, johon rohkenimme asettua istumaan ja lepuuttamaan jalkoja hetkeksi, kun penkeillä istui muitakin tavallisen turistin näköisiä ihmisiä eikä vain ristinmerkkiä tekeviä italialaisia. Emme sillä hetkellä sitä tajunneet, mutta katselimme samalla paavi Johannes Paavali II:n hautaa. Toki siinä vieressä oli kyltti, joka viittasi kyseiseen paaviin, mutta se tuli luettua huonosti tai sitten siinä luki vain alttari, ja pois lähtiessä ihmettelimmekin kovasti, miksi hautaa mainostava opaste oli sisäänkäynnin luona, mutta ei enää myöhemmin...

Pietà (Michelangelo)

Johannes Paavali II:n hauta.

Taas huomaa miten häpeällisen huonosti olimme selvittäneet yksityiskohdat nähtävyyksistä. Onneksi nyt sitten näimme sittenkin tämän haudan ja saimme hetken aikaa istuskella pohdiskelemassa henkilöä. Tämä on niitä juttuja, kun lapsuudessa asiat ovat jotenkin tietyllä tavalla, niin niitä alkaa pitämään ainoina oikeina, esim. Koivisto on ainoa oikea presidentti, Rosti Mepal on ainoa oikea taikinakulho, Arabian Arctica on ainoa oikea lautanen ja Johannes Paavali II on ainoa oikea paavi...

Useimmat paavit on kylläkin haudattu kellarikerrokseen, jonka sisäänkäynnin missasimme ihan oikeasti. Toisaalta on ihan hyvä, että uudellekin vierailulle Roomassa jää jotain nähtävää, kun ns. pakolliset on hoidettu pois ensimmäisellä kerralla. Myös Pietarinkirkon Treasury, aarrekammio?, jätettiin väliin, koska sinne olisi ollut pääsymaksu, mutta emme tosiaan olleet valmistautuneet niin hyvin, että olisimme tienneet mitä haluaisimme nähdä tai jättää näkemättä. Sattuman oikusta huomasimme ihmisten jonottavan päästäkseen käymään erään patsaan edessä. Muistiin putkahti heti isän maininta, että jonkin patsaan varpaita pitäisi käydä koskettamassa, joten tässä oli varmaan kyse juuri siitä. Kyseessä oli pyhän Pietarin patsas ja toki mekin asetuimme sitten jonoon ja kävimme kokeilemassa sen jalkoja. Mielestäni ne olivat yllättävän vähän kuluneet verrattuna moneen muuhun patsaaseen, joita ihmisillä on tapana hivellä, mutta toki pientä kulumista ja lisäkiiltelyä oli nähtävissä.

Pietari, jonka varpaat unohtui kuvata.

Jättimäinen baldakiini.

Valaistunut pulu on villakoiran ydin.

Alttari.

Koska olimme jättäneet väliin Vittorio Emanuele II:n muistomerkin korkeimmalla huipulla käymisen, päätimme vielä vierailla Pietarinkirkon kupolissa, jotta saisimme nähdä Rooman yläilmoista käsin - ja silmin. Jalat olivat jo aivan finaalissa, joten 551 askelman kiipeämisen (8 €) sijaan ajoimme hissillä alkumatkan (10€) ja kiipesimme vain 320 askelmaa. Maksuksi kelpasi vain käteinen. Kupolin lipunmyyntiin ei ollut yhtään jonoa, mutta hissiä jouduimme odottamaan noin 15 min. Kolme naista yritti henkilökunnan säännöstelystä huolimatta änkeä aivan väkisin mukaan samaan hissiin, vaikka hissinkuljettajakin heitä kielsi. Kun hissi ei kuitenkaan liikakuormalla lähde liikkeelle, joutuivat naiset myöntämään tappionsa ja poistumaan odottamaan seuraavaa vuoroa.

Matka jatkui portaita pitkin. Ne olivat alkuun leveämmät, mutta muuttuivat pian kapeiksi ja jyrkiksi. Kapeneminen jatkui aina vain loppua kohti, kunnes alkoi jo huoletta mahdanko pian jäädä jo jumiin. Vinot seinät tekivät kulkemisesta entistä omituisempaa. Kupolista sai ensin kurkistella sisään kirkkoon. Olimme yllättävän korkealla ja ihmiset näyttivät muurahaisilta. Sitten jatkoimme vielä pienen matkan ulos katsomaan kaupunkia. Ulkona kupolin pystyi kiertämään kokonaan ja tämä olikin ehdottomasti paras paikka saada hyvä yleiskuva koko Rooman kaupungista.

Kupolissa.

Näkymä kupolista Pietarinkirkkoon.

Pietarinkirkon kupoli.

Kupolin mosaiikkia.

 

Kuva ei ole vinossa eikä kävely helppoa.

Pietarinaukio Pietarinkirkon kupolista nähtynä.

Rooman nähtävyyksissä ja erityisesti Vatikaanissa hämmästytti valtava henkilökunnan määrä. Joka paikassa oli useampia ihmisiä huolehtimassa jonojen paimentamisesta ja erilaisista neuvonta- ja vartiointitehtävistä. Se kyllä lisäsi turvallisuuden tunnetta ja muutenkin pidän siitä, että maailmassa on olemassa tällaisia tavallisempiakin hommia, jotka eivät todennäköisesti vaadi tohtorin tutkintoa tekijältään. Onhan se muutenkin mukava nähdä miehiä uniformuissa.

Vatikaanin museot ja Sikstuksen kappeli.

Vatikaanin puutarhaa.

Kupolin jälkeen olimme umpiuupuneina valmiit lähtemään kohti hotellia. Otimme vielä muutamat viimeiset kuvat Pietarinkirkon aukiolta. Sen jälkeen lähdimme kävelemään kohti Ottavianon metroasemaa. Ajoimme metrolla kotiasemallemme Barberinille, mistä kävelimme Coopin kautta hotellille. Matkalla näimme kiinnostavan pizzeria, johon palasimmekin puolentoista tunnin lepotauon jälkeen.

Larry sai maabongauksen Vatikaanista.

Auringon hehkuttama suihkulähde korosti janoa ja uupumusta.

Ravintolan nimi oli Al Caminetto. Sisustus ja muut syöjät olivat sopivan arkisen näköisiä, että kehtasimme liittyä joukkoon. Tilasin pizza venezianan (mozzarella, kinkku, herkkusieni), mitä tarjoilija roomalaisena vitsiniekkana oli paheksuvinaan, ja juomaksi spriten. Seuralainen otti (taas) diavolan ja oheen olutta. Laskuun oli lisätty 2,50 € tarjoilumaksu, mutta koko lasku oli siitä huolimatta vain 31 €. Ravintola oli saanut tripadvisorissa varsin vaihtelevia arvosteluja, mutta meidän pitsat olivat ihan maukkaat ja tarjoilu pelasi. Naapuripöydän ei-pitsa-annoksetkin näyttivät varsin herkullisilta. Kaiken lisäksi tarjoilija kiitteli meidät lähtiessä suomeksi eikä venäjäksi, joten olimme oikein hyvillämme kokemuksesta. 

Al Caminetto.

Pizza (ei piazza) Venezia.

Pizza Diavola.

Jalat olivat päivän rasitusten jälkeen entistä kauheammassa kunnossa. Ravintolakeikan jouduin tekemään jo omituisella yhdistelmällä ankka-kävelyä ja nilkutusta, mutta sentään selvisin parin sadan metrin matkasta (suuntaansa) tarvitsematta kantoapua tai taksia. Hotellilla yritin saada sukkia riisuttua mennäkseni suihkuun (ja toki muutkin vaatteet, mutta vain sukka tuotti vaikeuksia), mutta oikean jalan rakkolaastari oli hiertynyt osin paikaltaan ja liimaantunut niin tiukasti sukkaan, että jouduin leikkaamaan sukan ja laastarin irti kantapäästä saksilla.

Alta paljastunut kantapää oli niin hurjan näköinen, suorastaan vereslihalla, että seuramies oli pökertyä ja ihmetteli, miksen ollut jo aiemmin sanonut, etten pysty kävelemään enempää. Hän oli jo tilaamassa ambulanssia ja oli täysin varma siitä, että sellainen vamma voi johtaa vain amputaatioon. Jos en olisi pystynyt kävelemään, olisin kyllä tehnyt asian selväksi, mutta kyllä minä vielä lasken ankka-nilkutuksen kävelyksi. Jos sen pystyy tekemään itkemättä ja ulvomatta, ei tarvita vielä apua. Sukka päätyi roskiin ja jalkakin tuntui suihkun jälkeen paljon paremmalta kuin miltä se näytti, vain reuna-alueiden punottaviin kohtiin sattui. En siis varsinaisesti ollut kovin huolissaan. Jätin sen kuitenkin yöksi ilman rakkolaastaria, että iho saisi vähän hengittää.

Jalkaoperaation ja suihkun jälkeen ei ollut enää muuta tehtävää kuin suunnitella seuraavan päivän nähtävyyksiä ja reittejä. Jäi vähän harmittamaan, että ostettiin 24 h liput, vaikka tarvitsimme lippuja vain kahteen matkaan, joten lipulle oli löydettävä vielä uutta käyttöä seuraavana aamuna. Suunnitelman valmistuttua yritin vielä listailla vihkoon päivän kokemuksia. Lopulta väsymys voitti ja oli käytävä unille.