Parga - 7 - Albania

22.7.2016

Kello 5.30 pirahteleva herätys tiesi retkipäivää. Söimme aamupalaa, paketoin yön aikana ladatut akut paikoilleen kameroihin ja muut perustarvikkeet reppuun. Edessä oli ns. kansainvälinen retki, joten pickup-paikka oli samalla hotellin editse kulkevalla kadulla, mutta toisessa päässä rantaraittia kuin yleensä. Noutoaika oli 6.30. Puhelias naapurin setä rouvineen olivat tulossa samalle retkelle.

Bussi oli aavistuksen myöhässä, mutta emme olleet erityisen huolissaan, koska muitakaan busseja ei kadulle tullut. Lähinnä huoletti se olemmeko ymmärtäneet odottelupaikan sijainnin oikein. Bussi tuli kuitenkin melko lyhyen odottelun jälkeen ihan oikealle paikalle ja meidät kutsui sisään Jackie-niminen paikallisopas, joka puhui varsin selkeää englantia. Bussikuski oli sama mies, joka kuljetti meidät Meteoraankin.

Haimme taas muutamilta muilta stopeilta lisää porukkaa kyytiin. Mukaan lähti meidän suomalaisten lisäksi matkailijoita mm. Norjasta, Unkarista, Englannista ja taisipa Saksalaisiakin olla. Matkalla poimittiin jälleen yksi pariskunta Sivotasta, jotka oli minibussilla kuskattu kohteesta tienposkeen odottamaan retkibussia.

Eteemme istahtaneet suomalaiset kurittomat lapset vetivät selkänojat makuuasentoon syleihimme ja ryhtyivät suunnittelemaan oksentamista. Vaihdoimme vikkelästi paikkaa bussin takaosiin. Onneksi väkeä oli taas vain noin 20 henkilöä, joten tilaa riitti.

Ensimmäinen ajoetappi oli parin tunnin matka Kreikan ja Albanian rajan tuntumaan. Lähin paikkakunta oli Sagiada. Noin 50-100 metriä ennen rajaa sijaitsi pieni kahvila, mihin pysähdyimme 25-30 minuutiksi kahvi/wc-tauolle. Joimme laimean makuiset frappet ja poikkesimme vielä viime hetkillä varmuuden vuoksi kellarin wc-tiloihin.

Rajakahvio Kreikan puolella.

Rajamuodollisuuksia varten meiltä oli jo aiemmin pyydetty kopiot passeista. Olimme varanneet tämän retken jo koko Pargan matkaa varatessamme, joten meillä oli passin kopiot valmiiksi mukana. Tämän lisäksi opas kyseli meiltä muita retkiä varatessa silmien värit, mikä tieto myös tarvittiin Albanian reissun ennakkotietoihin.

Kahvitauon jälkeen ajelimme muutaman metrin Kreikan raja-asemalle Mavromatille. Paikan nimi tarkoittaa kuulemma mustaa silmää. Opas paineli ulos selvittämään mitä tänään vaaditaan, että pääsee rajan yli. Välillä kuulemma tarkistetaan passit bussissa, välillä ne kerätään nippuun ja viedään asemalle tarkistettavaksi, mutta tänään pääsimme helpolla eikä meiltä haluttu tarkistaa psseja lainkaan.

Kreikan raja-asema Mavromati.

Matka jatkuin ei-kenenkään-maalla pari sataa metriä Tax Free-myymälän ohi Albanian rajalle nimeltään Qafë Botë. Opas pyrähti taas ulos selvittämään mitä tänään vaaditaan, että pääsee rajan yli. Häntä palloteltiin kopilta toiselle, mutta lopputulos oli täälläkin, että passeja ei haluttu nähdä. Koiria tepasteli huolettomasti raja-asemalla ilman minkäänlaista valvontaa.

Albaniaan päästyämme maisema muuttui. Maa-alueet olivat enimmäkseen viljelemättömiä, vastaan tuleva liikenne oli aasi, kylissä maatalouskoneet olivat ikivanhoja, autot olivat joko uusia tai hyvin vanhoja, tienposket olivat täynnä roskia ja miehiä istui missä tahansa paikoissa, mm. liikenneympyrän keskellä, vahtimassa muutamien vuohiensa laiduntamista. Muutamia lehmiäkin näimme sekä ylvään kukon. Ajoittain tien vieressä näkyi jäänteitä vanhasta tiestä, joka oli ihan kinttu- tai kärrypolku niiltäkin lyhyiltä pätkiltä, missä se vielä oli jotakuinkin ehjä.

Albanian laitamailla.

Mies ja vuohet.

Talojen tyyli oli kuitenkin yllättävän samankaltainen kuin Kreikassakin. Vaikka Albania oli jo 25 vuotta aiemmin vapautunut kommunismista (1945-1991), oli modernisoitavaa vielä paljon. Mutta kuten oppaamme moneen otteeseen retken aikana totesi: "Siga, siga (σιγά-σιγά). Slowly, slowly." Eli mitä turhia hötkyilemään, kun asiat hoituvat rauhallisemmallakin tahdilla ihan hyvin.

Kuulemma monet kommunismin aikana syntyneet ja koko ikänsä järjestelmässä eläneet haikailivat vanhoja hyviä aikoja, jolloin suljettu maa oli turvallinen paikka ja perusasioista huolehdittiin sen sijaan, että olisi ollut oman onnensa, yritteliäisyytensä ja osaamisensa varassa.

Melko pian rajan ylitettyämme tuli puhelimeen maan hintatietoviesti: "Albaniassa normaalihintaiset paikallispuhelut sekä puhelut Suomeen 2,1 e/min, puheluiden vastaanotto 1,44 e/min. Tekstiviestin läh. 0,24 e/viesti. Tiedonsiirto 11,0 e/Mt. MMS:n lähetyksestä veloitetaan tekstiviestin hinta + tiedonsiirtomaksu, vastaanotto tiedonsiirtomaksun mukaan." Onneksi kukaan ei soitellut tai lähetellyt kuvaviestejä päivän aikana, koska hinnat olivat melkoiset...

Butrint-järvi (ent. Vivari / Vatzindro / Vutzintró)

Noin tunnin ajelun jälkeen olimme nähneet muutamia kyliä, yhden vähän kaupunkimaisemman keskittymän, ja saavuimme ensimmäiseen kohteeseemme Butrintiin. Butrint on harvinaislaatuinen arkeologinen alue, jossa on asutusta ja rakentelua ollut jo esihistoriallisista ajoista saakka, ja poikkeuksellisesti eri aikakausilta ja kulttuuriajanjaksoilta löytyy runsaasti jäänteitä. Yleensä vallan vaihtuessa on tuhottu kaikki edellisten asukkaiden rakennelmat huolellisesti, mutta toisin oli täällä.

Olemme saapuneet Butrintiin.

Meidät autettiin lippuluukun kohdalla sisään pyöröporteista, minkä jälkeen opas osti koko joukolle liput ja jakoi ne kierroksen aluksi meille. Alueella meitä lähti kierrättämään paikallisopas ja aikaa kierrokseen varattiin noin 2 tuntia. Ensimmäisiä asioita, mitä näimme, oli vesialueen vastarannalla sijaitseva venetsialainen linna. Itse alueella ensimmäinen nähtävyys oli venetsialainen torni. Toinen pysähdyspaikka oli wc, joka oli varsin siisti, vaikka saippua olikin loppu.

Venetsialainen linna.

Venetsialainen torni, jonka edessä on harrastettu kylpytoimintaa.

Kierros jatkui alueen keskivaiheille Agoralle, mistä löytyi mm. teatterin ja Stoan rauniot, ja vähän eteenpäin jatkaessamme tulimme kylpylän jäänteille. Pitkän pääkadun toisesta päästä löytyi komea mosaiikkilattia. Mosaiikkeja oli löytynyt useasta eri paikasta, mutta enimmäkseen ne oli haudattu uudestaan maakerroksella, jotta ne saataisiin säilymään alkuperäisessä kunnossa. Yksi hienoimmista mosaiikeista oli pyöreän pylväsraunioita sisältävän Baptisteriumin lattiasta.

Asclepiuksen pyhäkkö.

Rauniota.

Vanhoja muistiinpanoja.

Teatteri.

Turistia yritettiin saada laulamaan.

Rauniota.

Larry teatterissa.

Kylpyosasto.

Mosaiikkilattia.

Baptisterium eli jonkin sortin kastekappeli.

Mosaiikkilattiaa.

Ennen Baptisteriumia kävimme katsomassa Gymnasiumia eli treenipaikkaa. Gymnasium oli lähinnä aukio, mutta sen laidalta löytyi nymfaionin jäänteet. Nymfaionit ovat jostain syystä suosikkinähtävyyksiäni. Nymfien palvonnassa on jotain puhuttelevaa. Puheliaan pariskunnan hiljaisemman vaimo-osapuolen vinkistä huomasimme nymfaionin laidalla hengailevan pienen kilpikonnan, joten ihan hukkaan heidän kanssaan sosialisointi mennyt.

Gymnasion nymfaion.

Kilpikonna.

Nymfaionin mosaiikkikoristelua.

Alueella olisi ollut toinenkin nymfaion, jossain Basilikan (Arkipeshvia) eli kirkon kupeessa, mutta se meni ainakin minulta jotenkin ohi. Kirkkoon päästyämme opastyttö kyseli vapaaehtoista pariskuntaa vihittäväksi ja norjalaiset innostuivatkin heti. Opas puheli läpi vihkikaavat, mutta mainitsin lopuksi olevansa muslimi, joten avioliitto ei välttämättä olisi ihan täysin pätevä. Mutta kaunis tilaisuushan se oli..

Kirkon jäänteet.

Larry ja kirkko.

Vastavihitty morsiuspari. Taustalla oppaat.

Kirkon mosaiikkilattiaa oli näytillä vain nurkan verran.

Albaniassa n. 60 % väestöstä on muslimeja ja loput ortodokseja tai muiden uskontojen edustajia ja uskonnottomia. Näin kertoili oppaamme bussimatkalla. Albanialaiset ovat kuitenkin kuulemma erityisen ylpeitä siitä, että heillä on maa, jossa muslimit ja ortodoksit osaavat elää sulassa sovussa keskenään. Kommunismi lienee vaikuttanut jonkin verran siihen minkälaiset mahdollisuudet uskontoaan on ollut mahdollista harjoittaa vuosien saatossa. Vaikutus näkyy varmaan yhä monissa muissakin asioissa.

Pysähdyimme myös katsomaan viereistä Butrint-järveä, missä viljellään erityisen herkullisia (Jackie-oppaan mielestä) simpukoita. Opastyttönen onnistui jopa poimimaan rantavesistä näytille yhden tällaisen kaverin. Pari koiraakin oli tuotu tutustumaan Butrintiin, mikä vaikutti erikoiselta. Yksi koirista oli selvästi pulahtanut uimasilleen järveen. Oli alueella kissakin, mutta niitähän on kaikkialla.

Butrint-järveä ihastelemassa.

Kuljimme pienen metsikön läpi, jonka nurkassa näkyi vanhaa kirkon seinämää. Opas kertoili kuinka Nikita Khrushchev oli ehdottanut alueen muuttamista sukellusvenetukikohdaksi, mutta sitä ei onneksi ollut tehty, ja pääsimme nauttimaan paikan historian havinasta. Hiivimme rannalta takaisin alueen muurien sisään Leijona-portista, joka oli tarkoituksella madallettu, jotta hyökkäävä vihollinen joutuisi könyämään kumarissapäin sisään helpommin lyötäväksi.

Härkäpäinen Leijona-portti.

Kierros päättyi melkoiseen porraskiipeilyyn, joka toi meidät mäen päällä sijaitsevaan rakennelmaan, missä sijaitsi museo, matkamuistomyymälä ym. Teimme pienen kierroksen museossa ennen kuin lähdimme kävelemään takaisin bussille. Lähtöpisteellä otin vielä pari kuvaa Larrysta taustanaan vastarannan linnoitus. Butrint oli sekä yllätys että hieno yllätys. Meillä ei ollut etukäteen tietoa mitä Albaniassa tullaan näkemään, mutta tämä oli juuri sitä mitä minä matkoilla toivon näkeväni. Alue raunioineen oli kerrassaan upeaa katseltavaa.

Näkymä keskuslinnoitukselta.

Albaniassa ollaan.

Larry.

Voi pysäköidä lähelle, kunhan ei osu.

Bussi körötteli seuraavaksi n. 15 km Sarandan (Sarandë) kaupungin laitamille, missä meitä odotti lounaspaikka. Katu oli kapoisa ja tiensivut täynnä pysäköityjä autoja. Bussille oli varattu kartioin ja lapuin merkitty paikka, mutta silti siihen ajaminen vaati melkoiset taskuunpysäköintitaidot kuljettajalta. Bussin takaosa liippasi hyvin läheltä viereistä taloa eikä kovin montaa senttimetriä jäänyt renkaiden ja kadunreunan pudotuksen väliin. Katu kulki korkealla rinteessä, minkä vuoksi porrastus talojen pihojen kanssa oli voimakasta.

Ksamilin kylää.

Rakennusluvattomia tai muuten vaan luvanvastaisia taloja tuhottiin urakalla vuonna 2010.

Kreikan Korfun saari näkyi vastarantana pitkin matkaa.

Siellä siintää Sarandan kaupunki.

Köpöttelimme ihan järjettömän jyrkkää alamäkeä kohti rantaa, missä lounasravintola Nertili sijaitsi. Opas oli bussissa etukäteen selostanut moneen kertaan, että lounaaksi on muutama vaihtoehto. Sen verran olimme arvanneet, että lounas on omakustanteinen, mutta olimme varautuneet valitsemaan kahdesta tai kolmesta vaihtoehdosta jotain, mutta kuitenkin meille tuikattiin pöytään päästyämme menut käteen. Lounas meni ihan pilalle huonosti annettujen protokollaohjeiden takia, koska epäilytti oliko menut jaettu meille vahingossa, kun oikeasti meidän pitäisi tilata jostain etukäteen valituista vaihtoehdoista, jotta homma hoituisi nopeasti. Mutta sitten pitikin jo ruveta tilaamaan ja lopputulos oli hämmennyksen ja kiireen mukainen. Opas suositteli tietysti niitä paikallisia simpukoitaan, mutta kala- ja äyriäisallergikkona päädyin kuitenkin kanaan.

Näkymä lounasravintolasta.

Siitäkin olisi sopinut varoittaa, että ruoka-annoksessa ei tosiaan ole muuta kuin kana, ja että alkuruokia kannattaisi tilata, jos haluaa saada nälkänsä karkotettua. Karun näköiset annokset kannettiin eteemme. Kanan ohessa oli noin 7 ranskalaista ja sitruunalohko. Olin niin tyrmistynyt, etten muutamaan minuuttiin pystynyt aloittamaan syömistä. Lopulta pureskelin kuivan kanan pois lautaselta maleksimasta, mutta tyrmistys jatkui vielä loppupäivän ja pari seuraavaakin. Syöminen oli jotenkin kamalan kiusallista tässä paikassa ja halusin vain päästä mahdollisimman nopeasti pois. Ihmiset ilakoivat ravintolan edessä olevalla rannalla aavistamatta lainkaan tuskaani.

Kanaa.

Sitten kävi niinkin, että oppaan ja bussikuskin ruuat tuotiin ensimmäisenä ja kaikki muut saivat annoksensa vasta, kun opas oli jo syönyt. Opas pahoitteli tätä kovasti, että ei sen näin päin pitänyt mennä. Hän myös kierteli pöydissä kysymässä palautteet annoksista, mm. "Olisiko kastike tehnyt annoksesta paremman?" No totta helkkarissa olisi! Melkein mikä tahansa lisä olisi tehnyt siitä paremman. Opas kulutti sitten loppuajan ravintoloitsijan kanssa keskustellen ja vinkkejä jaellen.

Tuskallisen pitkän ja kiusallisen odottelun jälkeen tarjoilija kierteli pöydissä rahastamassa ruokailijat. Halpaa huviahan se syöminen oli, mutta siitä huolimatta päivän ikävin osuus. Pääsimme kuitenkin käymään vessassa, joten ei pelkkää pahaa ilman jotain hyvääkin. Täydellä vatsalla olisi myös ollut erityisen raskasta kiivetä pystysuora mäki takaisin bussille.

Bussilla jatkettiin matkaa kohti Sarandan keskustaa. Matkaa oli noin 3 km lounaspaikasta. Kaupungissa saimme 1,5 h omaa aikaa kierrellä katsomassa paikkoja. Talot olivat ihan perinteisen etelämaalaisen näköisiä eivätkä kommunismille tyypillisiä "neukkukuutioita". Rantabuleverdi oli viimeisen päälle hieno ja rannalle rakennetut talot uusia ja siistejä. Uutta ja hienoa oli tosin toistaiseksi vain rantafasadi. Heti seuraava katu rannalta poispäin paljasti totuudenmukaisemman kuvan kaupungista. Talot olivat vanhoja, räjähtäneitä, korjaamatta jätettyjä, rakennustyöt kesken jätettyjä, ja sama koski katuja. Sähköjä oli vedetty mielikuvituksellisesti ilmojen halki miten sattuu.

Aloitimme kuitenkin kierroksemme ostamalla rannan ensimmäisestä kioskista postikortit ja merkit, yhteensä 7 kpl. Kahdella miehellä meni minuuttitolkulla aikaa ostoksen hintaa laskiessaan. Toki halusimme lisäksi maksaa euroissa eikä paikallisella valuutalla lekeillä (ALL). Eurohinnan kääntäminen sujui vähän nopeammin. Lopputuloksena maksoimme koko roskasta 10 €. En osaa aavistaa onko se sinnepäinkään oikein, mutta kyllä meillä siihen varaa oli kuitenkin.

Tämän jälkeen lähdimme kävelemään rantabulevardia pitkin. Coca-Colan punaisin päivänvarjoin suojautunut rantakahvila oli asettanut lähestyttävän näköisen tytön sisäänheittäjäksi, joten rohkenimme kysyä sopiiko paikkaan tulla pelkille juomille. Se sopi ja vapaavalintaiseen pöytään katselemaan merimaisemaa. Join laihan frappen ja seuralainen jääteen. Juomat maksoivat yhteensä 3 €, joten jätimme maksuksi 4 €. Kirjoittelimme kortit ja seuramies pääsi myös käyttämään paikan wifiä, jota menussa mainostettiin. Tarjoilija ei tosin suostunut kertomaan wifin salasanaa vaan näppäili sen suoraan seuralaisen puhelimeen. Melko hupaisa käytäntö.

Postikortteja kirjoittelemassa.

Rantabulevardi.

Sarandan randa.

Kun kortit oli kirjoiteltu, jatkoimme matkaa rantabulevardia pitkin. Turistikaupan edestä löytyi pienoinen postilaatikko, minne nakkasimme kortit. Toisesta turistikaupasta poikkesin katsomaan löytyikö sormustimia ja pääsin suorittamaan oston 2 €:lla. Sitä voi olla viikon Kreikassa, eikä löydä sormustinta kaupasta millään, mutta puoli tuntia Albaniassa ja heti löytää... Näytti olevain yleinen käytäntö, että turistikaupoilla on kaikilla omat pienet postilaatikkonsa.

Postilaatikko.

Lopulta aikaa oli kulunut sen verran, että päätimme kiivetä rannalta yläkadulle sinne aidomman kaupungin hämärille kujille. Vaikka kaikki oli ränsistynyttä ja keskeneräistä, niin kaupunki oli myös melko hiljainen eikä kaduilla pelottanut liikkua, vaikka siellä ei enää muita turisteja näkynytkään. Näimme kuitenkin bussikuskimme hiippailevan ulos hämäräperäisen näköisestä talosta muovikassin kera. Palasimme bussin seudulle vähän etuajassa, mutta saimme sen ansiosta otettua vielä muutaman valokuvan itsestämme rannan tuntumassa. Bussille palattiin 15.30. Se oli joutunut ajelemaan pois sovitulta treffipaikalta ylemmälle kadulle, minne opas ryhtyi meitä paimentamaan. Jos vain olisimme tienneet joutuvamme palaamaan yläkadulle, olisimme voineet pyöriä kaupungilla vähän kauemminkin.

Takakadun arkkitehtuuria.

Vanhempaa rakentamista.

Bussikuskin kyläilykohde.

Huolellinen peittely ei ole estänyt takarenkaan tyhjentymistä.

Kadulta putoaminen olisi helppoa.

Veneparkki.

Sarandasta ajelimme suoraan takaisin Albanian ja Kreikan rajalle. Albanian puolella ei edelleenkään haluttu tarkistaa meiltä mitään. Tämän jälkeen pysähdyimme käymään DMZ:lla sijaisevassa Tax Free- eli paikallisesti Duty Free-myymälässä. Ostoksille annettiin puoli tuntia aikaa. Seuralainen osti litran Bombay-giniä (47 %) 20 €:lla, mikä tuntui melko edulliselta. Kaupasta löytyi vain yhtä kuohuviiniä ja senkin hinta oli huikeat 20 €, vaikka se ei ollut edes aitoa shamppista. Tämän tienoon ihmiset eivät tosiaankaan tunnu ymmärtävän kuohujuoman päälle lainkaan! Mitään ei tarvinnut ostaa, kun en ole mikään karkki- enkä viinaihminen eikä uudelle hajuvedellekään ollut mitään tarvetta.

Muhkeita vuoria riitti Albaniassakin.

Albanian raja-asema Qafë Botë.

Duty Free.

Kreikan rajalla bussiin nousi univormuasuinen mies tarkistamaan passit. Kaikilta muilta homma sujui ongelmitta, mutta eräällä suomalaisnaisella oli mukana oma lapsi, jolla tosin oli eri sukunimi kuin hänellä itsellään. Tämä herätti passintarkastajan kyselemään lisää tilanteesta. Naisella olisi pitänyt olla mukana lapsen isältä saatu lupalappu, jotta lapsen kuljetteleminen maasta toiseen olisi täysin laillista. Kuulimme äänestä, että naista alkoi jo hieman huolettaa, kun tämä yritti selittää asiaa, mutta onneksi heidätkin päästettiin varoituksella jatkamaan matkaa. Ottakaahan tämä huomioon, jos matkustatte lapsen kanssa ilman toista vanhempaa. Varmaan lupalappu on hyvä olla aina mukana, vaikka lapsella olisi sama nimikin.

Loppumatkalla pysähdyttiin pariin kertaa, jotta hätääntyneet lapset saatiin vietyä käymään vessoissa. Paluumatkalla opas kertoili tarinoita kommunismin erottamista perheistä. Kun kommunismi alkoi, oli ihmisille annettu viikko aikaa poistua maasta (tai palata maahan), minkä jälkeen se sulkeutui. Yllättäen monet, erityisesti lammas- tai karjalaumojen kanssa alueella vain laiduntamassa olleet eivät ehtineet poistua, ja tapasivat Kreikassa asuvia lähisukulaisiaan seuraavan kerran vasta kymmenien vuosien kuluttua täysin vieraantuneina sukulaisuudesta ja kulttuurista. Muutokset eivät olleet helppoja kumpaankaan suuntaan.

Hotellille ehdittiin jopa ennen klo 19. Huoneeseen oli päivän aikana toimitettu lappu, jossa kerrottiin että lähtöpäivänä voisimme varata huoneen klo 17 saakka hintaan 30 €. Varaus tosin olisi pitänyt tehdä klo 16 mennessä samana päivänä. Ensin päätimme pyhästi, että moinen hinta on silkkaa ryöstöä, mutta lopulta päädyimme kuitenkin mukavuuden kannalle ja kävimme respasta kysymässä onnistuisiko varaus vielä. Respaa hoitanut nainen otti meiltä lapun talteen ja rahasti setelit ja lupasi asian olevan kunnossa. Vähän meitä jäi epäilyttämään asia, kun emme saaneet minkäänlaista kuittia tilauksesta, mutta jäihän heille kuitenkin meidän palauttama lappu muistuttimeksi.

Lähdimme vielä mereen huuhtomaan Albanian pölyt pois iholta. Vesi oli noussut taas 24,5-asteiseksi ja oli ihana päästä uimaan. Uinnin jälkeen otettiin perinteiset suihkut ja istuskelimme pienen hetken parvekkeella. Auringonlaskun alkaessa lähestyä lähdimme syömään. Olimme jo etukäteen päättäneet, että palaamme Flisvosiin, missä ruoka oli täydellistä ja maisema kaunis. Eikä Flisvos pettänyt tälläkään kertaa. Viimeisen päivän kunniaksi tilasimme alkupalaksi tzatzikia, pääruuaksi kleftikot, jotka olivat yhtä unelmaiset kuin ensimmäisellä kin kerralla, ja oheen puoli litraa talon roséta, mikä oli sekin maistuvaa. Laskuksi tuli 33,10 €. Erinomaisen ruuan ja palvelun kunniaksi jätimme maksuksi 40 €.

Leipäset.

Tzatzikia.

Mmm... Kleftiko @ Flisvos <3

Iltanäkymä ravintolasta.

Jatkoimme vielä viimeisille ostoksille kylän uumeniin. Sain hankittua vielä oliivi-aasinmaitovoiteen ja hunajaa. Hunaja olisi ollut mukava ostaa Pargan sataman liepeillä päivystäneeltä kauppiaalta, jolla oli pieni mehiläispesäkin mukana, mutta niin kauas ei valitettavasti jaksettu enää tänä päivänä lähteä. Palasimme kävellen jälleen kerran vuoren yli hotellille. Kunto oikein kohisi, kun olimme viikon harjoitelleet kulkemista. Hotellilla kirjoiteltiin mahdollisimman paljon päivän kokemuksista muistiin, etteivät tärkeät albanialaiset yksityiskohdat pääsisi unohtumaan.