Lontoo #5 Notting Hill & Camden Town

Lontoo #5 Notting Hill & Camden Town

18.7.2014

Kuumuuden vuoksi olimme nukkumeet koko viikon ikkuna avoinna. Aamuyöllä heräsimme melkoiseen ryskeeseen, jonka aiheutti hurja ukkosmyrsky. Taivas oli valkeana salamoinnista ja vettä tuli kuin saavista. Olisihan se ollutkin liian omituista, jos Lontoossa ei olisi kertaakaan satanut meidän lomamme aikana. Suljimme ikkunan pahimman myllerryksen ajaksi ja jatkoimme unia. Aamiaiselle rynnimme perinteiseen aikaan. Sen jälkeen palasimme huoneeseen pakkaamaan. Pakkaamisen jouduimme tekemään vuorotellen, koska vain yksi kerrallaan mahtui avaamaan matkalaukkun sängylle. Minä pakkasin ensin. Huomasimme tässä vaiheessa, että tuolin alle oli piilotettu pöytätuuletin. Siitä olisi ehkä ollut apua hikisiin öihin, mutta toivotaan, että säästyimme nyt vilustumiselta, kun emme sitä ajoissa löytäneet.

Pakattuamme ja tarkisteltuamme moneen kertaan ahtaat nurkat unohtuneen omaisuuden varalta raahasimme itsemme ja kamppeemme alakertaan ja teimme check-outin. Kysyimme lupaa jättää taas laukut respan huomaan päiväksi ja saimme sen. Matkustimme tutustumaan Notting Hilliin. Tällä kertaa pääsimme kulkemaan pinkillä linjalla Royal Oakiin. Suoritimme viimeiset top-upit oyster cardeillemme (tämä automaatti huoli kolikot maksuksi, joten pystyimme lisäämään rahaa sopivan vähän) asemalla ja lähdimme kulkemaan Westbourne Park Roadia pitkin kohti Notting Hilliä. Tavoitteenamme oli nähdä Notting Hill-elokuvassa erittäin lyhyesti esiintynyt sininen ovi, joka piti majaa kyseisen kadun numerossa 280. Tietenkin 280 oli melkoisen kävelymatkan päässä, mutta oli ihan mukava nähdä myös asuinaluetta. Katu oli hiirenhiljainen. 

Hugh Grant ja Julia Roberts kohtasivat Notting Hillissä kuin laivat yössä.

Ovi vilahtaa alkuteksteissä.

Ovi vilahtaa uudelleen, kun Hugh:n kaheli kämppis poseeraa kalsareisillaan paparazzille.

Tältä ovi näyttää nyt.

Pylväät ja naapuriovetkin olivat kokeneet pienen muodonmuutoksen.

Sininen ovi sijaitsikin sitten sopivasti ihan Portobello Roadin päädyssä. Kuvattuamme oven jatkoimmekin matkaa tätä kuuluisaa markkinakatua pitkin. Kadun varrella oli tietysti lukuisia liikkeitä, mutta erityispiirteenä oli se, että torimyyntikojuja oli pysytetty kadulle tavallisten kauppojen lisäksi. Portobello Roadilla on pidetty toria vuodesta 1837 lähtien. Tarjolla oli paljon hedelmiä, vihanneksia, antiikkia, koruja, vaatteita, lettuja (crêpe) - kaikkea mitä kojuissa keksitäänkään myydä. Hyppäsimme junaan Notting Hill Gate -asemalla ja matkustimme St. Pancreasin asemalle ihmettelemään Euroopan pisintä shampanjabaaria.

Portobello Roadilla myytiin portobello-sieniä.

Kukkamarket.

Kivijalkaliike Portobello Roadilla.

Searcys -ravintola kehuu ainakin nettisivuillaan, että heillä on Euroopan pisin shampanjabaari 98 metrin pituudella. Moni lähde sanoo Searcysin olevan jopa maailman pisin shampanjabaari, mutta kotisivuilla on tyydytty olemaan Euroopan pisin. Nopealla googlettelulla en löytänyt mainintaa pidemmästäkään, mutta mistä sitä voi tietää milloin joku perustaa sen satametrisen baarin. Pituus on tietysti vähän kyseenalainen kriteeri kertomaan baarin erinomaisuudesta, mutta mikä tahansa tekosyy shamppanjalle kelpaa. Arastelimme mennä asiakkaiksi, koska emme ole hienoja emmekä rikkaita, mutta hetken pohdinnan jälkeen käytimme ainutlaatuisen tilaisuuden hyväksi ja lähestyimme baaria. Tarjoilija tuli heti kysymään haluammeko pöydän ja päätimme hyväksyä ehdotuksen. Tilasimme tarjoilija suosittelemaa Henri Giraud hommagea lasilliset á 15 £. Laskun täydensi palvelumaksu. Jälkiviisaasti ajateltuna olisi ehkä kannattanut ottaa 3 £ kalliimpi tasting-setti, johon kuului kolmea eri shampanjaa, mutta emme hermostukseltamme tulleet ajatelleeksi riittävän kirkkaasti. Asema oli lasikattoineen kuin kasvihuone, kuuma ja kostea. Onneksi juomat olivat kylmät ja virkistävät.

Searcys -shamppanjabaarin sydän.

98 metriä looseja.

Henri Giraud hommaget.

Tällaisia on siis oikeasti olemassa! Harmi, ettei ollut aikaa eikä rahaa testata sitä.

Shampanjabaarista lähdimme kävelemään kohti Camden Townia. Matka oli pidempi kuin kartta antoi ymmärtää ja kuumuuskin verotti voimia. Lepäsimme bussipysäkin penkillä vähän aikaa puolimatkassa. Camdeniin päästyämme hakeuduimme varjoisalle terassille nauttimaan Bulmersin päärynäsiiderin sekä oluen. Korvaläppähattuinen kaveri kävi säännöllisin väliajoin kyselemässä ihmisiltä punnan rahaa käyttöönsä. Meillä ei edes ollut rahaa, mutta joku toinen antoi punnan. Vähän ajan kuluttua ihmiset ympärillä olivat vaihtuneet ja kaveri kävi uudestaan kierroksella pyytämässä puntaa. Sen verran fiksu kaveri oli kuitenkin, että ei kysynyt meiltä uudestaan.

Leninkejä joka makuun.

Camden Townin hassunhauskoja kauppoja.

Camden Lock.

Viirit tuovat karnevaalitunnelman.

Camden High Street.

Camden Town oli jonkin sortin kauppa/markkina-alue. Opaskirjan mukaan täällä pitää kylki kyljessä majaa peräti kuusi eri toria. Yleisilme oli värikäs ja hulina melkoinen. Camdenissa oli myös kanava ja sulku veneille (Camden lock), sitä olisi voinut olla mielenkiintoista katsella tarkemmin, jos olisi ollut enemmän aikaa. Lounasta nautimme klo 14 maissa Poppies:ssa, joka kehui olevansa palkittu maan parhaasta fish & chipsistä. Kuulemma se olikin ihan hyvä. Itse söin puolikkaan kanan & chipsit. Tämä annos on varteenotettava kipailija spagettiannokselle matkan parhaana ruokana. Tosin melko surullistahan se on, että koko matkalla oli vain kaksi hyvää ruokaa. Mutta eihän englantilaisilta voi hyvää ruokaa odottaakaan. Juomana oli sitruunalimunaati, jossa oli ripaus inkivääriä tekemässä siitä mukavan kirpakkaa. Yleensä en pidä inkivääristä, mutta tähän se yllättäen sopi eikä sitä ollut liikaa. Poppies oli nokkelasti jaettu kahteen eri puoliskoon, jossa ruokaa mukaan hakevat saivat jonottaa tiskille, kun taas ravintolassa syöjät pääsivät livahtamaan toiselta puolelta pöytiin jonottamatta.

Limunaati.

Chick and chips.

Yhtäkkiä huomasimme, että meillä alkaa olla jo kiire hotellille. Tietenkin juuri nyt piti metroa odottaa huimat 9 minuuttia. Normaalisti metrot tulivat 2-4 minuutissa. Seuralaiseni meinasi vielä viime tipassa joutua ryöstön uhriksi, kun ryysimme sisään metroasemalle. Joku ehti kiskoa hänen reppunsa sivutaskun auki, mutta ei saanut kuitenkaan otettua mitään, kun epäilyttävä värinä repussa herätti pyörähtämään ympäri. Eipä siellä ollutkaan kyllä sanakirjaa arvokkaampaa esineistöä. Ilmeisesti roisto ei kuitenkaan halunnut ryhtyä opiskelemaan suomea. Melko röyhkeää, että joku tahtoo aina käyttää ruuhkat hyväkseen.

Olimme hotellilla vähän ennen neljää. Nappasimme laukut ja vielä viimeiset kuvat hotellista ja kiiruhdimme puolijuoksua Hammersmithin asemalle. Matkan varrella puistikossa istui pari miekkosta, joista toista huvitti kovasti minun New Yorkin metrokartalla kuvioitu matkalaukkuni. Mukavaa, että niin pieni asia voi ilahduttaa jotakuta niin kovasti. Mies taisi olla ns. sininen ruusu (ala-asteella kerrotussa tarinassa erityislapsen arvoa kuvattiin kutsumalla tätä siniseksi ruusuksi). Piccadilly-juna palautti meidät taas Heathrowlle, missä metro kiersi terminaalit 4 ja sen jälkeen 1, 2, 3. Pysähdyimme T4:n asemalle seisomaan hermostuttavan pitkäksi ajaksi. Olimme siis menossa T3:een. Oysterin raha riitti vielä "uloskirjautumiseen" asemalta lentokentän puolelle. Kortille jäi vielä 1 £ 50 p, mutta olkoot siellä.

Seuralaiseni oli saanut oman check-inin automatisoituna ja sai metromatkalla tekstiviestin, että homma on ok. Minun check-in piti tehdä vielä kentällä automaatilla. Huolestutti hiukan miten käy vierekkäisten istumapaikkojen, kun ei saada check-iniä tehtyä samaan aikaan. Saimme kuitenkin vierekkäiset paikat. Kummankin oli mentävä joka tapauksessa automaatille, koska matkalaukkujen tagitarrat piti tulostaa, samoin boarding passit. Jätimme laukut bag droppiin, missä oli jostain syystä ihmisiä tekemässä check-iniä. Miksi ihmeesä osa saa asioida ihmisten kanssa luukulla, kun muut pakotetaan automaateille? Ja miksi bag dropissa oli ylipäänsä ihmisiä, kun laukut kerran oli jo tarroitettukin.

Siirryimme seuraavaksi yläkertaan. Poikkesimme vessaan. Jatkoimme matkaa turvatarkastukseen. Turvaporttia lähestyttiin kahdesta jonosta vetoketju-taktiikalla. Turvatarkastaja vinkkasi aina kuka saa mistäkin jonosta tulla portin läpi. Valinta riippui siitä oliko portin toisella puolella vapaana naistarkastaja vai miestarkastaja. (Pariisissa oltiin sukupuolineutraalimpia, koska siellä miestarkastaja puristeli minutkin läpi.) Useampi mies pääsi edelleni, kun naiskopeloitsija oli liian kiireinen edellisen naismatkustajan tarkastamisessa. Tietenkin minäkin aiheutin piippauksen. Taisi johtua kellosta, joka oli unohtunut ranteeseen. Ihmettelin miksei sitä pyydetty ottamaan pois ja kävelytetty uudestaan portin läpi, mutta jostain syystä tarkastaja mieluummin riisututti kengät, puristeli koko kropan moneen kertaan läpi kaulasta nilkkoihin ja mittaili minua kapulallaan. Enpä kyllä itsekään tajunnut ehdottaa kellon poistoa. Melkoisen huolellisen ja pitkäkestoisen puristelun jälkeen pääsin jatkamaan matkaa. Ehti jo hermostuttaa, että joku vie läpivalaisun kautta menneet tavarat, kun niitä oli jouduttu purkamaan kassista pitkin poikin laatikoihin eikä kukaan vartioinut omaisuuttani. Sillä välin, kun meikäläistä tutkittiin, ehti portista kulkea ohi vaikka millä mitalla ihmisiä. En kuitenkaan huomannut minkään puuttuvan, kun lopulta pääsin pakkaamaan kamppeita kasaan.

Jostain syystä minulla ei ole mitään mielikuvaa oliko meidän mentävä vielä passintarkastukseen lähtiessä. Muistan vain, että passeja näytettiin check-in-automaatille. Seuraavaksi muistan, että kurvasimme turvatarkastuksesta etuvasemmalle vähän matkan päähän pukemaan riisuttuja kenkiä ja vöitä. Sen jälkeen käveltiin hieman käytävää eteenpäin ja poikettiin kioskimarkettiin ostamaan pullot jääteetä. Löysimme penkkisalista istumapaikat ja hörpimme jääteet pois. Jano oli kova, kun oltiin koko päivä talsittu taas 30 asteen helteessä ja hikisissä junissa. Jatkoimme juomista lähimmässä ravintolassa, kun ei jäätee riittänyt tyynnyttämään janoa. Ostimme spriten ja oluen. Metelin vuoksi emme kuulleet mitä tarjoilijatar sanoi hinnaksi ja yritimme ojentaa 7 £. Tietenkin hinta oli 10 p yli, mutta tarjoilija ei sitten kuitenkaan huolinut meidän kahta 5 £ seteliä, kun huomasimme erheemme. Maksoimme siis juomista tasan 7 £. Juomia siemaillessamme kokosimme kuitenkin kasaan viimeiset kolikot kukkaroista ja taskunpohjista ja jätimme ne lähtiessä tiskille tipiksi.

Kiertelimme vielä kuluttamassa aikaa mm. Harrodsilla katselemassa kosmetiikkaa ja tuoreen Prinssi Georgen kunniaksi suunniteltuja teeastiastoja. Sen jälkeen vaelsimme vähitellen oikealle portille, poikkesimme vielä viimeisen kerran toilettiin, ja kävelimme suoraan koneeseen. Boarding oli alkanut sen verran aikaisemmin, että jonoa ei enää ollut. Istuimme viimeisellä rivillä paikoilla 35 D ja E. Ikkunapaikan oli saanut joku onnellinen suomalaisnainen. Lähtö viivästyi kapteenin kuulutuksen mukaan 20 min pakkaajapulan takia. Matkustajat siis olivat kyydissä ajoissa, mutta matkalaukut eivät. Oikeasti myöhästyimme viralliseen aikatauluun nähden vain 10 min. Lähtölupakin heltisi melkein heti, kun laukut oli saatu kyytiin ja luukut kiinni.

Yhtiön tarjoamaan sämpylään oli taas ängetty majoneesia ja se meni palautukseen. Sain ravita itseäni kahvilla, vajaalla mukillisella omenamehua (oli loppu, koska eturivitkin olivat halunneet juuri omenaa) ja shamppanjalla. Stuertti kompuroi takatiloissa ja onnistui viskaamaan käytävälle puoli korillista Fazerin sinisiä konvehteja. Miekkonen nosteli lattialle päätyneet yksilöt vieressä istuneiden matkustajien syliin, joten pari suklaata sain sentään syödäkseni. Käytävän toisella puolella istunut nainen sai koko sylillisen suklaita. Kummallista vain, että niiden kanssa piti säheltää, kun niitä ei kuitenkaan ryhdytty tarjoilemaan.

Aavistus kauniista auringonlaskusta.

Laskeuduimme 01 maissa yöllä. Lentokenttä oli autio. Seurasi jälleen automaatin suorittama passintarkastus. Laukut tulivat nopeasti. Parkkipaikan maksoin lentokentällä automaattiin ja aluetta kiertävä bussikin tuli paikalle hetimmiten. Salakuuntelin samassa bussissa kyydissä ollutta pariskuntaa, joka oli hukannut parkkilappunsa ja lisäksi unohtaneet mille parkkialueelle olivat autonsa jättäneet. Miten joku voi olla niin huolimaton? Samaan bussiin sattunut Finnairin neitokainen yritti neuvoa heitä soittamaan portilla lukevaan numeroon, jos lappua ei millään ala löytyä. Toivottavasti löysivät lopulta sekä lappunsa että autonsa. Kotiin pääsin lopulta noin 02 maissa. Olo oli sen verran ryytynyt, että oli pakko ottaa vielä nopea suihku ennen nukkumaanmenoa.

Yhteenvetoa: Ruoka oli keskimäärin pahaa, mutta kaksi annosta sentään hyvääkin. Paino putosi viiden päivän aikana 3 kg, osa tosin varmaan runsaan kävelyn ansiota eikä vain pahan ruuan takia. Sää suosi, jopa pilvisinä tunteina oli helteistä. Arkkitehtuuri oli enimmäkseen jotain niin hirveää, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Oli hauska nähdä, että puhelinkopit olivat Lontoossa saaneet vielä pysyä katukuvassa. Kaupungin yleisilme oli harmillisen matala ollakseen suurkaupunki. Erityisen omituiselta on tuntunut matkan jälkeen katsella tv-sarjoja tai elokuvia, joissa pyöritään Lontoossa, kun huomaan tunnistavani paikkoja. Minkään muun kaupungin tunnistaminen ei tunnu lainkaan omituiselta, mutta Lontoo... Se varmaan johtuu siitä, että olen koko ikäni uskonut, etten koskaan matkusta Lontooseen. Taksi ja kaksikerroksinen bussi jäivät kokeilematta, koska metro oli niin helppo. Sen takia tuskin tarvitsee kuitenkaan lähteä uudestaan Lontooseen. Matka oli kuitenkin onnistunut, koska tarkoitus oli nähdä Bondin autot, ja ne me näimme, ja ne olivat upeat! En meinaa millään uskoa, että minä, saamaton nahjus, sain kerrankin aikaiseksi tehdä ja nähdä jotain, mitä halusin. Yleensä ajatukset ja toiveet jäävät ajatuksiksi ja toiveiksi eivätkä koskaan toteudu.